Arvostelu: Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998)

TAKAA-AJAJAT

U.S. MARSHALS

Ohjaus: Stuart Baird

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Wesley Snipes, Robert Downey Jr., Joe Pantoliano, Kate Nelligan, Tom Wood, Irène Jacob, Daniel Roebuck, LaTanya Richardson ja Michael Paul Chen

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Takaa-ajettu -televisiosarjaan (The Fugitive - 1963-1967) perustuva Harrison Fordin tähdittämä elokuva Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Jatko-osaa ryhdyttiin siis heti työstämään. Ford ei kuitenkaan innostunut palaamaan rooliinsa, joten pääosaan nostettiin Takaa-ajetussa sivuroolissa nähty Tommy Lee Jones. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1997 ja lopulta U.S. Marshals, eli suomalaisittain Takaa-ajajat sai ensi-iltansa maaliskuussa 1998. Elokuva menestyi hyvin, muttei ollut läheskään yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä. Leffa ei myöskään saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua ja Takaa-ajajia, kunnes huomasin ensimmäisen osan täyttävän tänä kesänä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen, minkä lisäksi päätin myös vilkaista, onko tämä jatko- tai lisäosa mistään kotoisin?

Liittovaltion sheriffi Samuel Gerard ryhtyy jahtaamaan murhaaja Mark Robertsia, joka onnistui pakenemaan, kun vankeja kuljettava lentokone syöksyi maahan.

Harrison Fordin kieltäydyttyä palaamaan takaa-ajetun Richard Kimblen rooliin, Tommy Lee Jonesin näyttelemä, takaa-ajajana toiminut liittovaltion sheriffi Samuel Gerard päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Karismaattinen Jones ottaa valokeilan taidokkaasti haltuunsa ja on kiinnostavaa ryhtyä katsomaan jatko-osaa tällä kertaa Gerardin vinkkelistä. Hahmo heittää nasevia sutkautuksia jahdin aikana ja Jonesin asenne on kertakaikkisen veikeä läpi leffan.

     Tällä kertaa takaa-ajetuksi joutuu Wesley Snipesin näyttelemä Mark Roberts, tavan tallaajalta vaikuttava mies, jota syytetään murhista. Kun Markia kuljettava vankilentokone rymähtää maahan, hän pääsee karkuun ja saa Gerardin peräänsä. Mutta onko tällä kertaa kyse viattomasta, lavastetusta henkilöstä Richardin tapaan, vai onko Mark oikeasti vaarallinen rikollinen? Snipes istuu osaansa mainiosti ja on kiinnostavaa, että lähestymistapa hänen hahmoonsa on erilainen kuin Richardin kohdalla ykkösosassa. Totuus paljastuu hiljalleen ja Mark muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös Takaa-ajetusta tutut Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä, sheriffi Renfrona ja Daniel Roebuck ja Tom Wood kahtena muuna poliisina, Biggsinä ja Newmanina, sekä uudet tuttavuudet, Robert Downey Jr. jahtiin osallistuvana erikoisagentti John Roycena ja Irène Jacob Markin tyttöystävänä Mariena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään kelvollisesti osistaan. Leffaa jälkikäteen kovasti kritisoinut Downey Jr. on hyvässä vedossa erikoisagenttina, jolla menee saman tien sukset ristiin Gerardin kanssa.

Kuten kenties odottaa saattoikin, Takaa-ajajat ei ole yhtä mahtava elokuva kuin Takaa-ajettu, mutta se on silti oikein kelpo trilleri. Leffa ei koukuta ja jännitä edeltäjänsä tapaan, mutta toimii silti varsin passelisti. Siitä löytyy paljon samaa, mutta myös oivallisen erilaisia juttuja ja lähestymistapoja, jotka saavat sen seisomaan omilla jaloillaan. Elokuva nappaa ihan toimivasti mukaansa heti alkupään vakuuttavassa lentokonekohtauksessa ja vaikka homma kiinnostaa senkin jälkeen, leffa tuntuu ampuneen parhaat paukkunsa heti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Siinä, missä edellisosassa vallitsi todella tiivis jännite siitä, että pääseekö Richard livahtamaan liittovaltion poliisien kynsistä ja puhdistamaan oman nimensä, tässä on lähinnä vain kiinnostavaa seurata, kuinka jahti etenee toisesta vinkkelistä ja mistä Markin tapauksessa onkaan todellisuudessa kyse?

Muutamia erityisen hyviä ja jännittäviä hetkiä mahtuu sekaan, kun takaa-ajo äityy vauhdikkaammaksi ja intensiivisemmäksi. Etenkin hautausmaakohtaus toimii pätevästi. Mihinkään korkeuksiin ei kuitenkaan tällä kertaa ylletä, eikä niitä tunnuta edes tavoittelevan. Katsoja pistetään pitkäksi aikaa pohdiskelemaan, että kenenköhän puolella tässä pitäisi nyt olla ja ketä kuuluisi kannustaa? Lopuksi asiat nivoutuvat tarpeeksi tyydyttävästi, vaikkakin viimeisen käänteen voi helposti arvata etukäteen. Huipennus ei ole ihan niin nokkela kuin tekijät selvästi kuvittelevat, eikä se tunnu myöskään täysin loppuun asti hiotulta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stuart Baird, joka oli aiemmin toiminut lähinnä leikkaajana leffoissa, kuten Ennustuksessa (The Omen - 1976), Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Tappavassa aseessa (Lethal Weapon - 1987). Baird hyppää ohjaajan penkille tarpeeksi sulavasti ja onnistuu parissa kohtaa, kuten lentokoneen syöksyssä yllättävänkin hyvin. Hän ei kuitenkaan saa pidettyä jännitettä yllä läpi elokuvan edeltäjänsä Andrew Davisin tapaan. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa John Pogue, joka kääntää näkökulman hyvin eri suuntaan, mutta takeltelee hieman kertomuksensa saattelemisessa päätökseen. Takaa-ajajat on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, samoin lentokonekohtauksen erikoistehosteet. Äänimaailma on toimivasti rakennettu Jerry Goldsmithin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajajat on kelpo jatko-/lisäosa mahtavalle trillerille. Tommy Lee Jones hyppää pätevästi sivuroolista pääosaan ja on kiinnostavaa seurata, kun hänen Gerard-hahmonsa ryhtyy uuteen jahtiin. Näkökulman muuttaminen toimii, muttei johda läheskään yhtä vangitsevaan ja tiivistunnelmaiseen menoon kuin viimeksi. Wesley Snipes on mainio valinta tämänkertaiseksi takaa-ajetuksi ja Robert Downey Jr. suoriutuu hyvin Gerardin apuna toimivana erikoisagenttina. Seasta löytyy joitain todella hyviä hetkiä, kuten Markin pakoon johtava lentokoneonnettomuus, mutta myös joitain latteampia kohtia, eikä esimerkiksi finaali ole toivotun säväyttävä. Takaa-ajajat ei pääse lähellekään Takaa-ajetun mahtavuutta, mutta se on silti oikein kelvollinen jännärileffa, jota voi suositella katsottavaksi ensimmäisen filmin perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

U.S. Marshals, 1998, Warner Bros., Kopelson Entertainment, Polyphony Digital

Arvostelu: Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993)

TAKAA-AJETTU

THE FUGITIVE

Ohjaus: Andrew Davis

Pääosissa: Harrison Ford, Tommy Lee Jones, Joe Pantoliano, Jeroen Krabbé, Andreas Katsulas, Daniel Roebuck, Tom Wood, L. Scott Caldwell, Johnny Lee Davenport, Julianne Moore, Nick Searcy ja Sela Ward

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Fugitive, eli suomalaisittain Takaa-ajettu perustuu David Janssenin tähdittämään samannimiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1963 vuoteen 1967. Hollywoodissa ryhdyttiin 1980-luvulla työstämään elokuvasovituksia suosittujen televisiosarjojen pohjalta ja Warner Bros. otti tähtäimeensä Takaa-ajetun. Käsikirjoitusta työstettiin useiden kirjoittajien toimesta, kunnes Jeb Stuartin ja David Twohyn teksti sai studiopomot tyytyväisiksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1993 ja lopulta Takaa-ajettu sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 29. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja miespääosa), joista se voitti myös parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua, mutta olen tiennyt sen olemassaolosta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä leffan käsiini ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kirurgi Richard Kimbleä syytetään virheellisesti vaimonsa murhasta ja hänet tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Richard pääsee kuitenkin pakoon ja päättää todistaa syyttömyytensä etsimällä käsiinsä todellisen murhaajan. Hän joutuu takaa-ajetuksi, kun liittovaltion sheriffi Sam Gerard lähtee hänen peräänsä.

Päärooliin kirurgi Richard Kimbleksi oli ehdolla muun muassa Alec Baldwin, Nick Nolte, Kevin Costner ja Michael Douglas, ennen kuin Tähtien sota -scifielokuvista (Star Wars - 1977-) ja Indiana Jones -seikkailuista (1981-2023) tuttu Harrison Ford sai roolin. Ford istuu osaansa täydellisesti, tulkiten väkevän karismaattisesti hahmonsa vimmaa löytää oikea syyllinen ja kostaa tälle rakkaan vaimonsa Helenin (Sela Ward) murha. Kuten Ford oli jo vuosia aiemmin osoittanut, hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta sen lisäksi hän näyttää myös kykynsä draamapuolella surevana leskenä.

     Richard Kimblen kostoretkeä vaikeuttaa hänen peräänsä lähtevät poliisit ja erityisesti sinnikäs liittovaltion sheriffi Sam Gerard, jona nähdään Tommy Lee Jones. Hauskasti tarinan mukaan Jones totesi vastanäyttelijöilleen, että tällä leffalla ei kyllä palkintoja voiteta ja juuri hän meni nappaamaan parhaan miessivuosan pystit niin Oscar- kuin Golden Globe -gaalassa. Jones on erinomainen vastapari Fordille ja tuo hyvää ja tyylilleen tuttua sarkastista särmää sheriffihahmoonsa. Gerardille on kirjoitettu myös oiva kehityskaari läpi leffan, hahmon alkaessa vähitellen pohtia, olisiko Richardin syyttömyysväitteissä sittenkin jotain perää. Lisäksi elokuvassa ovat mukana muun muassa Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä toimivana sheriffi Renfrona, sekä Julianne Moore yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten olin jo pitkään olettanutkin, Takaa-ajettu osoittautui mahtavaksi ja tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Elokuva hyppää heti itse asiaan. Helen Kimble on murhattu ja aviomies Richard viedään kuulusteltavaksi. Ei aikaakaan, kun Richard saa keploteltua itsensä vapauteen ja siitä käynnistyykin mukaansatempaava takaa-ajo. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti. On jännittävää seurata, kun Richard yrittää etsiä tietoa vaimonsa todellisesta murhaajasta, etenkin kun tämä tutkimus alkaa pikkuhiljaa viemään kohti loppuhuipennusta. Tiukkaa lisäjännitystä tuo totta kai kintereillä juoksevat liittovaltion sheriffit, liipaisinherkkien sormiensa kanssa. Richard oli jo tuomittu kuolemanrangaistukseen ja nyt hän on vieläpä karkuri, joten Gerardia ja hänen kumppaneita ei Richardin kohdatessaan kiinnosta alkaa kuunnella miehen yritystä selittää viattomuuttaan.

Elokuva nostattaa tasaisin väliajoin kierroksiaan, kun Richardin kiinnijäämisen riski käy vähän väliä lähellä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka ansioitunut kirurgi yrittää pysyä tilanteessa niskan päällä huomattavasti tällaisiin tapahtumiin kokeneempien sheriffien edessä. Hienon lisäyksen tuovat hetket, joissa Richardin ammatti nousee esille. Hän on toistuvasti riskeeraamassa oman selviytymisensä, jos joku muu tarvitsee apua. Tämä tuo paljon lisää päähenkilöön ja erottaa Richardin elokuvahistorian lukuisista muista kostoretkellä olevista miehistä, jotka haluavat etsiä käsiinsä vaimonsa murhaajan. Katsoja on tietysti alusta loppuun Richardin puolella, haluten myös vimmaisena oikean syyllisen löytyvän ja saavan potut pottuina.

Takaa-ajetun ohjauksesta vastaa Andrew Davis ja kyseessä onkin Davisin tunnetuin ja kehutuin teos. Davis pitää jännittävää pakettia ihailtavasti kasassa, nostatellen tunnelmaa tehokkaasti pitkin leffaa. Erittäin mainio on myös Jeb Stuartin ja David Twohyn työstämä käsikirjoitus. Elokuva on lisäksi taidokkaasti kuvattu, kuten myös sulavasti leikattu yhteen, kertoen onnistuneesti niin Richardin kuin Gerardin puolia takaa-ajosta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteista etenkin aidosti toteutettu ja yhdellä otoksella purkkiin saatu junaonnettomuus on komea näky. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään James Newton Howardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajettu on mahtava trilleri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Katsoja hyppää saman tien Richard Kimblen mukaan karkuretkelle ja selvittämään, kuka todellisuudessa on hänen vaimonsa murhan takana? Elokuva kasvattelee jännitystään tehokkaasti ja tarjoaa useita erittäin tiivistunnelmaisia läheltä-piti -hetkiä, joiden aikana katsojan syke nousee. Kaikki johtaa tehokkaaseen finaaliin, joka vie kertomuksen onnistuneesti päätökseensä. Harrison Ford on nappivalinta Richard Kimbleksi ja erityisen kiinnostavaa hänen hahmossaan on hänen tapansa auttaa muita silloinkin, kun se voi riskeerata hänen oman henkensä. Tommy Lee Jones toimii täydellisenä vastaparina Richardia jahtaavan liittovaltion sheriffi Gerardin osassa. Andrew Davisin ohjaus on tiukkaa, Jeb Stuartin ja David Twohyn käsikirjoitus on mainio ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi toimii. Suosittelenkin Takaa-ajettua kaikille tiivistunnelmaisten jännäreiden ystäville. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn jonkin sortin jatko- ja lisäosana toimiva Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998). Saa nähdä, onnistuuko se ollenkaan toistamaan Takaa-ajetun vahvuuksia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fugitive, 1993, Warner Bros., Kopelson Entertainment

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ

FINAL DESTINATION

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Devon Sawa, Ali Larter, Kerr Smith, Seann William Scott, Kristen Cloke, Daniel Roebuck, Roger Guenveur Smith, Chad E. Donella ja Amanda Detmer
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Final Destination - viimeinen määränpää lähti liikkeelle Jeffrey Reddickin ideasta Salaiset kansiot -sarjan (The X-Files - 1993-2018) jaksoksi. Reddick oli ollut lentokoneessa ja luki kertomusta naisesta, joka oli vaihtanut lentoa, sillä hänen äitinsä oli varoittanut, että lennolla tapahtuisi jotain pahaa. Lentokone oli joutunut onnettomuuteen ja äidin varoituksen ansiosta nainen oli selvinnyt hengissä. Reddick alkoi tuumia, että mitä jos naisen kohtalo oli kuolla tuolla lennolla ja alkoi tämän idean pohjalta kirjoittamaan tarinaa. Hän oli viemässä sitä Salaisten kansioiden tekijöille, kun hänen tuttunsa sanoi, että hänen kannattaisi tehdä tarinasta täysin oma juttunsa. Reddick muokkasi tarinasta elokuvan käsikirjoituksen ja sai New Line Cineman innostumaan ideasta. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "Flight 180" ja kuvaukset alkoivat. Lopulta uudelleennimetty Final Destination - viimeinen määränpää sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta se sai aika negatiiviset arvostelut kriitikoilta. Filmi kuitenkin voitti parhaan kauhuelokuvan Saturn Award -palkinnon. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Final Destination - viimeistä määränpäätä, vaikka olen ollut tietoinen siitä jo kauan. Muistan, kun olin ala-asteella ja monet luokkalaiseni puhuivat, kuinka leffa oli lähestulkoon hurjinta, mitä he olivat koskaan nähneet. Olen pitkään pohtinut elokuvan katselua, mutta se ei ole syystä tai toisesta käynyt toteen. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja sen jatko-osat, ja arvostella koko sarjan.

High school -opiskelija Alex Browning on lähdössä Pariisiin luokkansa kanssa, kun hän kokee näyn, missä heidän lentokoneensa räjähtää. Alex panikoi ja poistuu koneesta muutaman muun opiskelijan kanssa. Lentokentältä käsin he kauhistelevat, kun Alexin näky toteutuu ja lentokone räjähtää noustuaan ilmaan. Pian Alexille alkaa selvitä, että kun hän muutti hänelle ja luokkatovereilleen suunnitellun kohtalon, kuolema lähtee heidän peräänsä...

Pääosassa Alexina nähdään Devon Sawa, joka on suoraan sanottuna todella huono roolissaan. Sawa ei onnistu koskaan tuomaan esille uskottavaa tunnetta ja kaikki hänen suorituksestaan menee pahasti ylinäyttelemisen puolelle. Sawa on aivan liian dramaattinen kuolemakohtausten aikana, sekä surun hetkinä, puhumattakaan siitä, kun Alex alkaa pakkomielteisesti selvittämään "kuoleman suurta suunnitelmaa" lennolta selvinneiden nuorten varalle ja kuinka kuolemaa voisi huijata. Hahmona Alex on lähinnä rasittava ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata toivovansa, että Alex olisikin vain jäänyt lennolle kaikenlaisista varoituksista huolimatta.
     Muut lennolta pelastuvat ovat Alexin hömelö ystävä Tod (Chad E. Donella), opettaja Lewton (Kristen Cloke), syrjästä muita seuraava Clear (Ali Larter), pariskunta Carter (Kerr Smith) ja Terry (Amanda Detmer), sekä herkkä Billy Hitchcock, jota näyttelee American Pie -komedioista (1999-2012) tunnettu Seann William Scott. Nämäkään hahmot eivät ole kovin kummoisia, mielenkiintoisia tai pidettäviä, eikä katsoja jaksa välittää kenenkään kohtalosta. Sawan lisäksi muutkin näyttelijät ylinäyttelevät, mutta eivät onneksi ihan yhtä myötähäpeällisellä tasolla. Elokuvassa nähdään myös Daniel Roebuck ja Roger Guenveur Smith FBI-agentteina, jotka tutkivat lentokoneen räjähdystä. Jokseenkin hassuna faktana täytyy kertoa, että monet leffan hahmoista on nimetty kauhuelokuvissa työskennelleiden ohjaajien ja näyttelijöiden, kuten jännitysmaestro Alfred Hitchcockin mukaan.

Jos olisin nähnyt Final Destination - viimeisen määränpään lapsena, olisi se mitä luultavimmin ollut karmiva ja koukuttava kokemus, mitä voisin nyt aikuisiällä katsella nostalgiahuuruissa. Valitettavasti näin elokuvan vasta nyt. Eikä se todellakaan ollut hyvä, puhumattakaan karmivasta tai koukuttavasta. Aika on todella tehnyt tepposensa leffalle ja nykypäivänä filmi on enemmänkin tahattoman koominen. Se on usein korni kaikessa ylidramaattisuudessaan, mitä ei auta yhtään Devon Sawan surkea roolisuoritus. Elokuvan idea siitä, että kuolema olisi laatinut kaikkien elävien kohtalot valmiiksi ja kun kohtalon onnistuu välttämään, kuolema alkaa jahtaamaan, on vielä kiinnostava konsepti, mutta lopputulos epäonnistuu monella tasolla. Alexin kehittelemä suunnitelma kuoleman huijaamiseksi on sitä huvittavampi, mitä enemmän sitä miettii.

Tässä kohtaa on jo varmaan selvää, ettei elokuva ole pelottava (paitsi ehkä juuri lapsikatsojille, jotka vasta tutustuvat kauhugenreen). Filmi ei onnistu edes olemaan jännittävä, sillä katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa kenenkään kohtalo. Katsojana lähinnä jopa odottaa, milloin seuraava lennolta selvinneistä kuolee, sillä kuolemat ovat tahattoman huvittavia. Hauskaksi leffaahan ei siis ole tarkoitettu, vaan se kulkee eteenpäin erittäin vakavin mielin, uskoen, että tämä on kammottavinta, mitä kukaan tulee koskaan näkemään. Noh, on Final Destination - viimeinen määränpää tavallaan kammottava, muttei luultavasti sillä tavalla, miten tekijät toivoivat. Kyseessä on huono elokuva, mutta onneksi siitä löytyy paljon kummallista viihdearvoa, minkä ansiosta sen huonous kääntyy sen eduksi. Kaveriporukan kanssa katsottuna leffa voi olla jopa riemastuttavan lystikäs kokemus ja ymmärrän hyvin, jos tämä on joillekin "guilty pleasure" tai "niin huono että se on jo hyvä". Mutta jos tätä rupeaa katsomaan vakavasti otettavana kauhuelokuvana, on kyseessä ihan vain kehno raina.

Elokuvan on ohjannut James Wong, jolle Final Destination - viimeinen määränpää on ensimmäinen elokuvaohjaus. Wong oli aiemmin ohjannut Salattujen kansioiden jaksoja, mutta leffojen puolella hän oli tässä kohtaa ensikertalainen. Ja sen myös huomaa. Wong epäonnistuu rakentaessaan tunnelmaa, eikä saa uskottavia roolisuorituksia irti näyttelijöistään. Hänen, Glen Morganin ja leffan idean isän Jeffrey Reddickin työstämä käsikirjoitus myös hukkaa mielenkiintoisen idean, eikä hyödynnä sitä niin hyvin kuin olisi mahdollista. Elokuvan kuvauskaan ei ole kovin kaksista ja vaikka mukaan mahtuu hyviä kuvia, on mukana myös kehnompaa kameratyöskentelyä. Samaa tapahtuu myös leikkauksessa. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut, mutta efektit eivät ole kestäneet aikaa. Äänimaailma on tarpeeksi kelvollisesti rakennettu, mutta Shirley Walkerin säveltämät musiikit eivät tee minkäänlaista vaikutusta.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää sisältää mielenkiintoisen idean, mutta huonon toteutuksen. Elokuva ei ole lainkaan pelottava, eikä edes oikeastaan jännittävä, sillä ajan tekemien tepposten vuoksi se on lähinnä tahattoman koominen. Leffa on vieläpä väännetty niin ylidramaattiseksi, että sitä katsoessa pyörittelee silmiään useasti. Monet asiat ovat täysin pöhköjä ja katsojan on vaikea ottaa niitä tosissaan, etenkin kun surkeasti näyttelevä Devon Sawa yrittää niistä puhua. Lähinnä sitä vain odottaa, milloin seuraava hahmo kuolee, sillä nämä kohtaukset tarjoavat edes jotain viihdykettä. Tunnelma on kehnosti rakennettu, eikä käsikirjoituskaan ole kummoinen. Elokuva on monin tavoin nähnyt parhaat päivänsä aikoja sitten ja nykypäivänä se on lähinnä korni. Final Destination - viimeistä määränpäätä voikin suositella lähinnä kauhuun vasta tutustuville nuorille tai kaveriporukalla katsottavaksi, jolloin sen kökköydelle voi naureskella yhdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination, 2000, New Line Cinema, Zide-Perry Productions, Hard Eight Pictures