Näyttelijät: Adrian Paul, Christopher Lambert, Bruce Payne, Lisa Barbuscia, Donnie Yen, Jim Byrnes, Peter Wingfield, Damon Dash, Beatie Edney, Sheila Gish, Oris Erhuero, Ian Paul Cassidy ja Donald Douglas
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 18
Christopher Lambertin tähdittämä fantasiatoimintaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) oli hitti kotimarkkinoilla, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Highlander II - Paluu(Highlander II: The Quickening - 1991) sai faneilta täystyrmäyksen, mutta elokuvasarjaa päätettiin silti jatkaa. Kakkososan tapahtumat unohtanut Highlander 3: Saalistaja(Highlander III: The Sorcerer - 1994) oli elokuvasarjan parhaiten menestynyt osa ja sen lisäksi konsepti vietiin television puolelle. Animoidun Highlander: The Animated Series -sarjan (1994-1996) lisäksi näytelty Highlander-televisiosarja (Highlander: The Series - 1992-1998) nautti suosiota kuuden kauden verran ja poiki jatkosarjan Highlander: The Raven (1998-1999). Sarjan menestyksen myötä sen tarinaa päätettiin jatkaa elokuvamuodossa, joka unohtaisi taas aiemmat jatko-osat. Työnimillä "Highlander IV: The Immortals", "Highlander: The Search for Connor" ja "Highlander: World Without End" kulkenut projekti aloitti kuvauksensa 1999. Lopulta Highlander - pelin loppu sai ensi-iltansa syyskuussa 2000. Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä hämmennystä katsojilta, sillä Dimension Films oli pakottanut tekijöitä leikkaamaan elokuvan lyhyemmäksi, mikä karsi paljon oleellisia selityksiä pois. Itse olin aiemmin nähnyt tästä elokuvasarjasta vain alkuperäisen Highlander - kuolemattoman. Kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, minkä lisäksi uusi Highlander-elokuva on tekeillä, päätin katsoa leffasarjan läpi. Pidin edelleen alkuperäisestä elokuvasta, mutta Highlander II - Paluu ja Highlander 3: Saalistaja olivat mielestäni molemmat huonoja. Aloitinkin Highlander - pelin lopun katselun skeptisin odotuksin.
Duncan MacLeod kohtaa kuolemattoman pappi Jacob Kellin, jonka uskotaan tappaneen Duncanin serkun Connorin.
Highlander - pelin lopussa nähdään Christopher Lambert viimeistä kertaa Connor MacLeodina, kuolemattomana skotlantilaismiehenä, minkä lisäksi elokuvassa esiintyy Highlander-televisiosarjan päähenkilö Duncan MacLeod (Adrian Paul), Connorin serkku, joka on myöskin kuolematon. Jos televisiosarja on jäänyt näkemättä (kuten minulla), voi olla erittäin hämmentävää, että kuka tämä Duncan on ja miksei häntä ole mainittu aiemmissa elokuvissa. Mutta kuten Highlander-leffoilla on ollut tapana tehdä, ne unohtavat aiempien osien tapahtumat pelatakseen omilla säännöillään, eikä Pelin loppu ole poikkeus. Voi olla, että sarjassa Duncan on mielenkiintoinen uusi sankari, mutta tässä elokuvassa hän jää tylsäksi tyypiksi, eikä Paul tee vaikutusta roolissa. Lambertista löytyy hieman enemmän puhtia Connorina kuin aiemmissa jatko-osissa, mutta toisaalta hänen ruutuaikansa jää varsin vähäiseksi tällä kertaa.
Elokuvassa nähdään myös televisiosarjasta tutut Jim Byrnes ja Peter Wingfield kuolemattomien puuhia tutkiviin Tarkkailijoihin kuuluvana Joe Dawsonina ja kuolemattomana mentori Methosina, sekä uusina tuttavuuksina Bruce Payne kuolemattomana pappi Jacob Kellinä, Donnie Yen tätä seuraavana Jin Ke'nä, sekä Lisa Barbuscia Duncanin entisenä rakkaana Katena/Faithina. Sivuhahmot jäävät täysin yhdentekeviksi tyypeiksi ja Kell on huippuvaarallinen vastus lähinnä hahmojen puheiden perusteella. Ainoa säväyttäjä on Yen, joka esittelee kamppailulajitaitojaan. Mies toimikin myös elokuvan toimintakohtausten taistelukoreografina.
Highlander - pelin loppu voi toimia jatkumona Highlander-televisiosarjalle, mutta yksittäisenä elokuvana sitä ei voi suositella kenellekään - ei edes heille, jotka ovat viihtyneet aiempien Highlander-leffojen parissa. Kuten jo kerroin, elokuva unohtaa jälleen aiempien leffojen tapahtumat ja ryhtyy leikkimään omilla säännöillään... koska useamman elokuvan läpi kulkeva koherentti tarinakaari on selvästi turhan paljon vaadittu Highlanderin tekijöiltä. Eikä siinä vielä mitään, jos tekijät olisivat tehneet hyvän elokuvan. Mutta hyvä Highlander -jatko-osakin on aivan liikaa vaadittu.
Taas on uusi ylivoimainen kuolematon, joka MacLeodin pitäisi voittaa, saavuttaakseen sen ultimaattisen palkinnon. On romanssintynkää, on teatraalisia taisteluita, on takaumia aiemmille vuosisadoille... Tutut palikat ovat yhä tallella, mutta niitä kasataan niin väsyneesti, että tämäkin elokuva on totaalisen yhdentekevä ja jopa aika tylsä - siitäkin huolimatta, että se kestää alle puolitoista tuntia. Toimintakohtauksissa, joissa Donnie Yen on mukana, on sentään hieman potkua, mutta muuten miekankalistelutkin lähinnä haukotuttavat jännityksettömyydessään. Highlander - pelin lopun suurin synti on kuitenkin sen tarpeeton sekavuus kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Dimension Films päätti tosiaan viime hetkellä saksia leffasta niin lyhyen kuin mahdollista ja tämä johtaa todella kömpelöön, sinne tänne hyppelevään kerrontaan. Asioita tapahtuu paljon, mutta millään ei tunnu olevan mitään väliä. Ja kun elokuva päättyy, on päällimmäinen ajatus jälleen sama: "There should've been only one Highlander movie."
Highlander - pelin lopun ohjauksesta vastasi isänsä puolelta suomalaissukuinen Doug Aarniokoski, jonka työ jää kuitenkin harmillisen latteaksi. Asiaa ei auta Joel Soissonin kehno käsikirjoitus ja siitä aikamoisen sotkun muodostanut leikkaus. Elokuva ei ole edes järin kummoisesti kuvattu, eikä tehosteissa ole juuri kehuttavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään ajavat asiansa, minkä lisäksi äänityöskentely on kelvollista. Nick Glennie-Smithin ja Stephen Grazianon säveltämistä musiikeista ei jää tosin mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Highlander: Endgame, Yhdysvallat, 2000, Davis-Panzer Productions, Dimension Films
Pääosissa: Wesley Snipes, Kris Kristofferson, Norman Reedus, Leonor Varela, Ron Perlman, Thomas Kretschmann, Luke Goss, Matt Schulze, Donnie Yen, Marit Velle Kile, Daz Crawford, Tony Curran, Karel Roden ja Santiago Segura
Genre: toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Blade (1998) oli hieman ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Stephen Norrington ei kuitenkaan halunnut tehdä jatko-osaa, joten hänen tilalle palkattiin Guillermo del Toro. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Blade II sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2002. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta tämäkin osa sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse näin Blade II:n pian sen jälkeen, kun olin katsonut ykkösosan ja pitänyt siitä paljon. Pidin jatko-osastakin ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun Marvel työstää uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Blade II:n noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.
Kun uudenlaiset mutanttivampyyrit uhkaavat niin ihmiskunnan kuin vampyyrien tulevaisuutta, Bladen täytyy liittoutua aiempien vihollistensa kanssa pysäyttääkseen tämän uuden vaaran.
Wesley Snipes tekee paluun ihmis-vampyyri-hybridi Bladen rooliin ja jatkaa samalla ihailtavalla vimmalla ja antaumuksella, mitä hän tarjosi ensimmäisessäkin elokuvassa. Snipes hakkaa ja potkii menemään erittäin siististi ja häntä on toistamiseen suuri ilo seurata tänä hahmona. Blade on parhaillaan jatkamassa sotaansa vampyyreitä vastaan, kun hän joutuukin auttamaan vastustajiaan, kun uusi vihollinen saapuu kaupunkiin. Asetelma on mielenkiintoinen ja on hauskaa nähdä Bladen tekevän yhteistyötä vihaamiensa tyyppien kanssa.
Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekee myös Kris Kristoffersonin esittämä Whistler, siitä huolimatta, että ykkösleffa vihjaili hänen kuolleen. Hänen poissaollessaan Blade on rekrytoinut avukseen nuoren ja koppavan Scudin, jota näyttelee myöhemmin The Walking Dead -zombisarjasta (2010-2022) kuuluisaksi noussut Norman Reedus. Muita uusia tuttavuuksia ovat muinainen vampyyrijohtaja Damaskinos (Thomas Kretshmann), hänen tyttärensä Nyssa (Leonor Valenar) ja Bladen tappamiseksi koulutettu Bloodpack-vampyyritiimi, johon kuuluvat Reinhardt (Ron Perlman), Chupa (Matt Schulze), Asad (Danny John-Jules), Snowman (Donnie Yen), Verlaine (Marit Velle Kile), Lighthammer (Daz Crawford) ja Priest (Tony Curran), jotka joutuvat tekemään yhteistyötä Bladen kanssa päihittääkseen uudenlaisen mutanttivampyyrin, Jared Novakin (Luke Goss), joka tappaa niin ihmisiä kuin vampyyrejä ja muuttaa uhrinsa itsensä kaltaisiksi hirviöiksi. Kristofferson jatkaa hyvää työtään Whistlerinä, jota hyödynnetään tällä kertaa hyvin eri tavalla. Reedus, Valenar, Perlman ja Goss hyppäävät oivallisesti menoon mukaan. Suuri osa Bloodpack-joukon hahmoista jää yksiulotteisiksi pahveiksi ja on sääli, ettei kamppailulajimestari Donnie Yen pääse missään kohtaa ottamaan miehestä mittaa Snipesin kanssa.
Blade II on aika lailla yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta sanoisin, että suosin ensimmäistä Bladea hitusen tämän kakkososan yli.Ensimmäisen filmin tapaan se on erittäin mainio toimintaa ja kauhua yhdistelevä sarjakuva-adaptaatio. Siinä on oivallisen erilainen kertomus ja asetelma, mutta homma toimii silti pätevänä jatkumona ykkösleffan aloittamalle sarjalle. Bladen ja vampyyrien pakotettu liittoutuminen on tosiaan mielenkiintoinen konsepti ja sitä hyödynnetään oivallisesti. Hahmojen viha toisiaan kohtaan tarjoaa kelpo huumoria synkkyyden keskelle, mutta myös toimivaa jännitettä, katsojan ollessa varma, että joukkojen toinen osapuoli päätyy vielä pettämään toisen - aivan kuin hahmoilla ei olisi jo tarpeeksi huolehdittavaa uuden, voimakkaan vihollisen takia.
Jared Novak ja hänen muuttamansa uhrit tarjoavat hyviä mörököllejä nimikkosankarin pään menoksi, sekä tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä. Blade II on hieman edeltäjäänsä kauhupainotteisempi elokuva (erityisesti eräs viemärikohtaus on onnistuneen jännittävä), mutta samalla se tarjoaa myös enemmän vauhdikasta toimintaa. Ykköselokuvan tavoin jatko-osankin taistelut ovat sähäköitä ja tyylikkäitä, kuten myös varsin verisiäkin. Tätäkään Marvel-leffaa ei ole tehty lapsikatsojille, vaan ilmestymisvuonna 2002 nuorempien sarjisfanien täytyi tyytyä pelkkään Spider-Man - Hämähäkkimieheen(Spider-Man - 2002). Varttuneemmalle Marvel-fanille elokuva tarjoaa paljon herkkua parin tunnin edestä. Aika kuluu tämänkin parissa vauhdilla.
Stephen Norringtonin kieltäydyttyä Blade II:n ohjaamisesta, puikkoihin valittiin Guillermo del Toro, joka on nappivalinta hommaan. Del Toro sopii erinomaisesti vampyyritoiminnan tekijäksi ja esittelee vahvaa visionäärisyyttään fantasiaosastolla, mistä hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Hellboyn(2004) ja Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) myötä. David S. Goyer jatkaa mainiota työtään käsikirjoittajana, eikä sorru kierrättämään edellisen osan tarinallisia kuvioita. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisua hyödynnetään onnistuneesti ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat paikoitellen parhaat päivänsä nähneet, joskin efektit ovat parantuneet ykkösleffan digimössöistä. Äänimaailma rymistelee tehokkaasti ja Marco Beltrami tunnelmoi hyvin musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blade II, 2002, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces, Justin Pictures, Linovo Productions GmbH & Co. KG, Milk & Honey Pictures, Pacific Title and Art Studio
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Donnie Yen, Bill Skarsgård, Laurence Fishburne, Shamier Anderson, Hiroyuki Sanada, Rina Sawayama, Marko Zaror, Clancy Brown, Natalia Tena, Scott Adkins, Lance Reddick ja George Georgiou
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli kriitikoiden kehuma yllätyshitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. John Wick: Chapter 2 (2017) ja John Wick: Chapter 3 (2019) olivat kummatkin edeltäjiään isompia menestyksiä, joten neljännen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Tekijät suunnittelivat työstävänsä kaksi leffaa kerralla lisää, mutta päättivät lopulta keskittyä pelkkään nelososaan. Reevesin työ The Matrix Resurrectionsissa (2021) ja alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia kuitenkin viivästyttivät tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta kesäkuussa 2021, yli kuukausi sen jälkeen, kun leffan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa. Nyt John Wick: Chapter 4 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innolla. Olin pitänyt kolmesta aiemmasta osasta paljon, mieltäen ne 2000-luvun parhaimpien toimintaleffojen joukkoon. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa John Wick: Chapter 4:n lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Ampumisesta ja katolta putoamisesta eloonjäänyt John Wick päättää tehdä lopun Neuvostosta lopullisesti. Palkkio hänen päästää kasvaa miljoona kerrallaan, kun John tappaa tiensä läpi Marokon, Japanin, Saksan ja Ranskan.
Keanu Reeves nähdään jo neljättä kertaa John Wickinä, tehotappajana, joka yritti siirtyä rauhallisempaan elämään, mutta palasi takaisin pyssyjen ja palkkamurhaajien maailmaan vaimonsa ja koiransa kuolemien jälkeen. Reeves pistää itsensä taas kerran täysillä likoon ja säväyttää kerta toisensa perään toimintakohtauksissa, tehdessään hahmon monet stuntit itse. Reeves tulkitsee ihailtavasti hahmonsa vimmaa ja suuttumusta, kun hän ei millään pääse eroon Neuvostosta ja tämän lähettämistä sadoista tappajista. Draamanäyttelijänä Reeves ei ole mikään erityisen kaksinen, joten hänen dialoginsa onkin tiivistetty lähinnä yhden sanan, "yeah" hokemiseen. Tai sitten Reeves on nimenomaan erinomainen näyttelijä, sillä hän saa samaan sanaan (voiko "yeahia" edes mieltää sanaksi) monia eri merkityksiä ja syvällisyyksiä äänenpainoillaan. Joka tapauksessa Reeves hoitaa hommansa kunnialla kotiin jälleen ja uhkuu karismaa toimintakohtauksissa.
Edellisosista paluun tekevät tietty myös Ian McShane New Yorkin Continental-hotellin omistajana Winstonina, Lance Reddick (uutinen hänen menehtymisestään saapui juuri tätä arvostelua kirjoittaessa, levätköön hän rauhassa) hotellin vastaanottovirkailija Charonina ja Laurence Fishburne sotkuisempaa ja kapinahenkistä katuosastoa johtavana Bowery Kinginä. Uusina tuttavuuksina elokuvassa tavataan muun muassa Neuvoston markiisi Vincent de Gramont (Bill Skarsgård), sokea palkkatappaja Caine (Donnie Yen), Wickiä jahtaava herra Nobody (Shamier Anderson), Japanissa osakalaisen Continental-hotellin johtaja Koji (Hiroyuki Sanada) ja tämän tytär Akira (Rina Sawayama), sekä Wickin menneisyyteen liittyvä Katja (Natalia Tena). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Skarsgård istuu hyvin niljakkaan Neuvostojohtajan osaan, tosielämässäkin kamppailulajitaitaja Yen on huippuvedossa Cainena ja Sanadasta löytyy McShanen tavoin suurta arvokkuutta hotelliomistajan rooliin. Myös tuntemattomammat Anderson ja Sawayama pärjäävät rinnalla toimintakohtauksissa mainiosti.
John Wick -elokuvat eivät suostu pettämään vielä neljännessäkään osassa. Leffasarja on pitänyt ihailtavan tasaisesti erittäin hyvän tasonsa ja nelososa on todella tiukka jatko-osa. Meno on muuttunut yhä vain villimmäksi ja mielikuvituksellisemmaksi elokuvasarjan edetessä ja paisuessa kaiken aikaa suurempiin mittoihin. Kolmosen jälkeen olisi voinut jo luulla, ettei tekijöillä voi mitenkään olla enää mitään uutta ja siistiä annettavanaan, mutta niin he todistavat taas epäilijät vääriksi. John Wick: Chapter 4 tarjoaa toinen toistaan erinomaisempia toimintakohtauksia, jotka ällistyttävät tyylikkyydellään, stunt-työskentelyllään, sähäkkyydellään ja sillä, kuinka monin eri tavoin ihmisiä voikaan pistää hengiltä. Nyrkkien, pistoolien ja konetuliaseiden lisäksi tässä leffassa lähetetään porukkaa manan majoille muun muassa miekoilla, jousipyssyillä, nunchakuilla, autoilla, moottoripyörillä ja jopa pelikorteilla. Elokuva tarjoaa toiminnan ohessa hyvää huumoria, kun ihmisiä riepotellaan kuin piirrossarjoissa konsanaan.
Etukäteen minua jännitti, että tekijät olisivat ahmaisseet aivan liian ison palan kakkua, kun kävi ilmi, että leffalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 49 minuuttia. Kyllä, luit oikein, uusimmalla John Wick -rainalla on pituutta melkein kolme tuntia! Leffasta löytyy kieltämättä leikkaamisen varaa ja siitä voisi sieltä täältä napsia pikkupätkiä pois vartin edestä. Pitkä kesto takaa kuitenkin hieman pidempiä suvantovaiheita, joiden aikana katsoja voi hieman sulatella edellistä toimintatykittelyä ennen kuin hahmot pistävät taas haisemaan. Vaikka mukana on muutamia hetkiä, joita katsoessa toivoo, että leikkauspöydällä olisi näytetty saksia hieman rajummin, pääasiassa John Wick: Chapter 4 on aivan pirun viihdyttävä filmi. Elokuvan toiminnantäyteinen viimeinen tunti Pariisissa tarjoaa ällistyttäviä juttuja kerta toisensa perään ja leffa kulminoituu todella tiivistunnelmaiseen finaaliin.
John Wickillä ohjaajanuransa aloittanut Chad Stahelski toimii edelleen leffan puikoissa ja jotenkin kummasti pystyy yhä puristamaan jotain tuoretta irti tutusta aiheesta. Stahelskin rakentama tunnelma on tehokas ja häneltä löytyy edelleen silmää toinen toistaan coolimmille taisteluille. Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan tällä kertaa vastaa Derek Kolstad, vaan kaksikko Shay Hatten ja Michael Finch. Duo hyppää onnistuneesti kärryille ja vie tarinaa toimivasti eteenpäin. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taitavasti tehty. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaan pohdittua kameratyöskentelyä sommitteluineen ja liikkeineen tukee mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset välillä sopivan rujot. Erikoistehosteet toimivat hyvin ja äänimaailma rymisee erinomaisesti Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikkeja myöten.
Yhteenveto: John Wick: Chapter 4 on erittäin mainio toimintaelokuva, joka onnistuu yhä pitämään sarjan kovaa tasoa yllä. Lähes kolmen tunnin kestosta löytyy leikkaamisen varaa, mutta samalla siitä löytyy myös toinen toistaan parempia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät täysillä. Tekijöiden luovuus ja stunt-näyttelijöiden heittäytyminen taisteluiden aikana huimaa jälleen päätä, eikä voi muuta kuin ihailla, kuinka esimerkillistä mättöä tämäkin John Wick -raina tarjoaa. Tarina pitää sujuvasti otteessaan ja homma kulminoituu viimeisen tuntinsa aikana erittäin tiivistunnelmaisesti. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on todella oivallinen tyylikästä kameratyöskentelyään myöten. Jos siis pidit aiemmista John Wick -elokuvista, kannattaa Chapter 4 ehdottomasti käydä katsomassa. Hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta se on mitä mainiointa viihdettä ja pitää yllä elokuvasarjan asemaa 2000-luvun parhaimmistosta toimintagenressä. Seuraavaksi tekijöillä on aikomuksena laajentaa elokuvasarjaa lisäosien voimin. Tiedossa on ainakin Continental-televisiosarja, joka kertoo Winstonin nuoruudesta ja Ballerina-elokuva, jota tähdittää Ana de Armas.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 4, 2023, Lionsgate, Summit Entertainment, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment
Ohjaus: Niki Caro
Pääosissa: Yifei Liu, Yoson An, Donnie Yen, Jason Scott Lee, Gong Li, Tzi Ma, Rosalind Chao, Xana Tang, Jun Yu, Jimmy Wong, Chen Tang, Doua Moua ja Jet Li Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 12
Mulan on uudelleenfilmatisointi Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 1998, mikä taas pohjautuu kiinalaiseen Hua Mulanin legendaan 400-luvulta. Uuden elokuvaversion suunnittelu alkoi jo vuonna 2010, kun Disney innostui Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaation (Alice in Wonderland - 2010) suosion myötä tekemään uusia, näyteltyjä versioita vanhoista animaatioistaan. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin filmin teko todella alkoi. Kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2018 ja alunperin leffan oli jopa tarkoitus ilmestyä saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua on siirretty useista syistä - ensin, jotta Disney pystyi julkaisemaan Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa -elokuvansa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018) silloin ja sitten uudestaan keväällä 2020, kun elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman riehuvan koronaviruksen takia. Leffaa siirrettiin useasti pitkin kesää, kunnes Disney päätti lopulta julkaista sen uudessa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Aluksi elokuvan sai katsottavaksi korkeaa lisämaksua vastaan jo syyskuussa, mutta nyt Mulan on saatavilla ilman lisämaksua kaikille, joilla on Disney+ -käyttäjä. Itse olin vielä joitain vuosia sitten sitä mieltä, että Disney voi ihan hyvin tehdä uusia versioita vanhoista elokuvistaan. Pidin todella paljon uudesta Viidakkokirjasta(The Jungle Book - 2016) ja myös uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö(Beauty and the Beast - 2017) oli mainio. Kuitenkin Dumbo(2019), Aladdin(2019), Leijonakuningas(The Lion King - 2019) ja viimeisimpänä totaalisen unohdettava Kaunotar ja Kulkuri(Lady and the Tramp - 2019) ovat olleet toinen toistaan tylsempiä, mielikuvituksettomia ja laiskoja kopioita alkuperäisestä, joten kiinnostukseni uusia tulkintoja kohtaan on kadonnut täysin. Tai no, lähes. Minua nimittäin kiinnosti, mitä Mulanista saataisiin aikaiseksi, sillä tekijät ilmoittivat jo varhaisessa vaiheessa, etteivät seuraisi orjallisesti vanhaa piirrettyä. Minua jopa harmitti, kun elokuvan teatterikierros peruttiin. Kun Mulan julkaistiin vihdoin Suomenkin Disney+ -palvelussa, katsoin sen välittömästi.
Kun julmat rouranilaiset hyökkääväät Kiinaan, keisari määrää jokaisesta kiinalaisesta suvusta yhden miehen suojelemaan keisarikuntaa. Suojellakseen vanhaa isäänsä, nuori nainen Hua Mulan naamioi itsensä mieheksi nimeltä Hua Jun ja lähtee sotaan.
Pääroolissa Hua Mulanina nähdään Yifei Liu. Hahmo on hyvinkin samanlainen kuin Disneyn vanhassa piirroselokuvassa: häntä ei kiinnosta elää perinteikästä naisen elämää, jolloin hänen ainoa kohtalonsa olisi olla vaimo jollekin miehelle, vaan hän haluaa osoittaa omat kykynsä ja luoda oman kohtalonsa. Uutuutena hahmoon on tuotu se, että hän hallitsee voimakkaasti qi-energiaa, mikä tarpeen vaatiessa tarjoaa hänelle yli-inhimilliset aistit ja voimat. Vaikka hahmo on kiinnostava ja yhä yksi Disneyn parhaista naishahmoista, tässä elokuvassa Mulaniin on vaikea saada kosketuspintaa. Iso syy tähän on Liun yksi-ilmeinen roolisuoritus. Hän näyttää todella vähän tunteita ja paikoitellen hän onkin jopa aika puinen roolissa.
Elokuvassa nähdään myös Tzi Ma ja Rosalind Chao Mulanin vanhempina, Xana Tang Mulanin siskona, Jet Li Kiinan keisarina, Donnie Yen keisarillisen armeijan viidennen pataljoonan komentajaupseeri Tungina, Yoson An Mulanista (tai siis Hua Junista) kiinnostuneena sotilaana Honghuina, Jun Yu hömelönä sotilaana Cricketinä, sekä Jimmy Wong, Chen Tang ja Doua Moua piirretystä tuttuna sotilaskolmikkona Linginä, Yaona ja Chien-Po'na. Pahisosastoa taas edustavat Jason Scott Leen näyttelemä rouran-komentaja Böri Khan (periaatteessa täysin sama hahmo kuin piirroselokuvan hunnijohtaja Shan Yu), sekä Gong Li tätä auttavana, qi-energiansa taikavoimiksi valjastava "noitana", Xianningina. Osa näyttelijöistä tekee mainiota työtä rooleissaan - Tzi Ma, Jet Li ja Donnie Yen ovat vähäisessä ruutuajassaankin oivalliset arvokkaina herroina - mutta toiset taas ovat vielä puisempia kuin Yifei Liu. Pääpahis Böri Khan on täysin tylsä tyyppi, joka ei luo minkäänlaista uhan tunnetta. Hahmoa auttava Xianning taas on kiinnostava uusi henkilö, jonka hahmokaari on kuitenkin kirjoitettu kömpelösti loppua kohti.
Ennen ilmestymistään Mulan aiheutti paljon kohua. Alkuperäisen piirroselokuvan fanit suuttuivat siitä, ettei kyseessä olisi musikaali, eikä mukana olisi tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Li Shangia tai lohikäärme Mushua. Vaikka näyttelijöiden kiinalaisuus keräsi kehuja, lähes täysin valkoinen työryhmä kameran takana aiheutti pahennusta. Sen lisäksi päänäyttelijä aiheutti suuren boikottivetoomuksen kyseenalaisilla kommenteillaan Hong Kongin poliisista. Boikottia vaadittiin myös, kun kävi ilmi, että elokuvaa oltiin kuvattu lähellä Xinjiangin uiguuri-vankileirejä. Vaikka etenkin viimeinen kohta saakin nostelemaan kulmia Disneyä kohtaan, en kuitenkaan halua antaa tiettyjen poliittisten asioiden vaikuttaa mielipiteeseeni elokuvasta, missä nämä poliittiset puolet eivät ole osa tarinaa.
Sen lisäksi en myöskään lähde kritisoimaan elokuvaa siitä, että tekijät ovat päättäneet kokeilla uusia asioita, eivätkä vain tee orjallista kuvasta kuvaan kopiota vanhasta filmistä, jollainen oli esimerkiksi viimevuotinen, sieluton Leijonakuningas-pyhäinhäväistys. Etukäteen kyllä harmittelin Mushun poissaoloa; onhan kyseessä yksi suosikeistani alkuperäisessä elokuvassa. Kuitenkin nyt uuden Mulanin nähneenä voin todeta, että vitsiniekka-lohikäärme ei olisi sopinut mukaan lainkaan. Huomattavasti vakavammalla lähestymistavalla tehdyssä filmissä Mushu olisi vain häirinnyt ja sekoittanut hommaa liikaa. Siri-sirkan puuttuminen on vain hyvä juttu, sillä piirretyssä hahmo oli täysin turha. Eikä minua loppujen lopuksi paljoa haittaa kapteeni Li Shanginkaan puuttuminen. Hahmo on jaettu kahdeksi uudeksi hahmoksi, komentajaupseeri Tungiksi ja Honghuiksi, joten he tulkitsevat yhdessä kapteenia.
Sen sijaan kritisoin sitä, millainen hukattu mahdollisuus uusi Mulan on. Tästä olisi voinut saada aikaiseksi eeppisen soturielokuvan Kiinan vaikuttavissa maisemissa ja länsimaalaisille erilaisen kulttuurin ja mytologian keskellä. Lopputulos on kuitenkin tunteellisesti tyhjä, paikoitellen aika pitkäveteinen ja keskinkertainen kierrätysrahastus. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, kun on nähnyt Disneyn muut uudelleenfilmatisoinnit, mutta tekijöiden päätös kokeilla jotain uutta ja erilaista olisi voinut johtaa paljon parempaan teokseen. Nyt se tarjoaa parhaimmillaan ihan viihdyttäviä ja tyylikkäitä toimintakohtauksia veikeän kameratyöskentelyn kera, sekä pari hupaisaa keskustelua sotilaiden välillä. Vähäinen huumori on hyvin istutettu mukaan vakavamieliseen elokuvaan, toimien lähinnä hahmojen yrityksenä vähentää omaa jännitystään. Katsoja ei kuitenkaan tunne hahmojen jännitettä, sillä heistä ei oikein jaksa välittää. Toimintakohtaukset eivät saavuta potentiaaliaan, koska niissä ei ole mitään tunnetta. Etenkin lopputaistelu on todella laimea, vaikka sisältääkin yhden hulvattoman hölmön toimintapätkän.
Vaikka tekijät ovat kokeilleet uusia juttuja, tietyt vanhat ja tutut jutut on tietenkin pakko pitää mukana, jotta päähenkilön kertomus pysyisi samana. Mulan-hahmolle merkittävät hetket ovat tietysti se, kun hän päättää alussa pelastaa isänsä varmalta kuolemalta ja lähteä sotaan tämän puolesta, vaikka se tarkoittaisikin Mulanin itsensä kuolemaa, sekä se, kun hän päättää vihdoin lopettaa huijauksensa ja lakkaa esittämästä miestä. Piirretyssä nämä ovat voimakkaita, kylmiä väreitä tarjovia hetkiä, mutta tässä leffassa ne ovat kohtauksia muiden joukossa. Etenkin Mulanin päätös lähteä sotaan on todella kömpelösti toteutettu ja siitä puuttuu kaikki voimakkuus. Katsoja ei tunne yhtään mitään. Kun tekijät ovat halunneet kokeilla jotain uutta, ei heitä ole siis tainnut kiinnostaa tuttujen juttujen tekeminen kunnolla.
Mulanin ohjauksesta vastaa Niki Caro, joka ei onnistu säväyttämään oikein millään lailla. Carolla on hieman silmää tyylikkäille toimintakohtauksille, mutta samalla hän myös täyttää taistelunsa tyhjänpäiväisellä mäiskeellä, mikä käy nopeasti tylsäksi. Caro ei kuitenkaan saa aikaiseksi kunnon tunnelmaa - ei, vaikka hänen apunaan toimivatkin Harry Gregson-Williamsin säveltämät mainiot musiikit. Rick Jaffan, Amanda Silverin, Lauren Hynekin ja Elizabeth Martinin työstämä käsikirjoitus yrittää jotain erilaista, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on näyttäviä otoksia. Lavasteet ja asutkin ovat upeat, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Leikkaus on kuitenkin paikoitellen tönkköä (etenkin Mulanin lähtö sotaan), eivätkä erikoistehosteetkaan täysin vakuuta.
Yhteenveto: Uudelle Mulanille täytyy antaa pisteitä siitä, että se yrittää jotain uutta, eikä ole pelkkä sieluton kuvasta kuvaan kopio alkuperäisestä, aivan mahtavasta piirroselokuvasta. Uudet kokeilut eivät kuitenkaan paljoa pelasta, kun ne ovat mukana näin väsähtäneessä ja keskinkertaisessa toimintaseikkailussa. Elokuvassa olisi hurjasti potentiaalia olla eeppinen filmi, mutta tekijät menevät jatkuvasti aidan matalimmista kohdista. Tunnepuoli jää täysin vaisuksi ja voimakkaiksi tarkoitetut hetket eivät saa katsojassa aikaiseksi toivottuja reaktioita. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta niistä puuttuu jännite, kun tylsä pahis ei tarjoa uhkaa, eikä hahmojen kohtaloista jaksa välittää. Vähäinen huumori on sentään aidosti hupaisaa ja oikeisiin kohtiin ripoteltua. Osa näyttelijöistä tekee oivaa työtä, mutta Yifei Liu jää lopulta hieman puiseksi itse Mulanina. Minua ei siis häiritse se, ettei elokuva ole musikaali tai ettei siinä ole mukana Mushua. Olin täysin sen kannalla, että tekijät kokeilevat erilaista lähestymistapaa, mutta se erilaisuus ei vielä johda hyvään elokuvaan. Keskinkertaisenakin elokuvana Mulan tosin edustaa Disneyn uudelleenfilmatisointien kärkipäätä, mutta se tosin johtuu siitä, kuinka heikkoja monet näistä teoksista ovat. Jälleen ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka aiemmin niin mielikuvituksellinen ja ihastuttavia klassikoita kerta toisensa perään tehnyt yhtiö on vajonnut näin alas...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulan, 2020, Walt Disney Pictures
Ohjaus: D.J. Caruso Pääosissa: Vin Diesel, Toni Collette, Ruby Rose, Donnie Yen, Deepika Padukone, Kris Wu, Nina Dobrew, Rory McCann, Tony Jaa, Michael Bisping, Samuel L. Jackson ja Ice Cube Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 2002 ilmestynyt toimintaelokuva xXx oli hitti, joten siitä aiottiin tietysti tehdä leffasarja, jossa päähenkilö Xander Cage suorittaisi eri tehtäviä ympäri maailman. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, sillä päätähti Vin Diesel ei halunnutkaan olla mukana jatko-osassa, jolloin xXx: State of the Unionia (2005) tähditti Ice Cube uutena agenttina. Jatko-osa ei ollut erityisen suosittu, joten sarjaa ei jatkettu. Silti jostain kumman syystä - jonkin ihmeen takia kaksitoista vuotta sarjan toisen osan ilmestymisen jälkeen ensi-iltansa saa sarjan kolmas osa, xXx: Return of Xander Cage. Ei kai voi muuta kuin arvella ja kummastella, miksi sarja yritetään herättää uudestaan henkiin, kun se tuntui kuolleelta jo ensimmäisen leffan aikana. Kuka oikeasti enää edes haluaisi nähdä sarjalle jatkoa? Kuka edes muistaa koko sarjaa enää? Joka tapauksessa xXx: Return of Xander Cage on tehty ja pitihän se käydä vilkaisemassa. Odotukseni olivat erittäin alhaiset, sillä kaksi edellistä elokuvaa olivat kehnoja. Toivoin näkeväni edes jokseenkin viihdyttävää hömppää, jonka kestäisi katsoa loppuun asti. Parasta koko jutussa oli, että elokuvan lehdistönäytös oli Finnkinon "uudessa" Scape-salissa, johon liput maksaisivat normaalisti liikaa. Toiseksi parasta oli, että meille annettiin xXx-leikkitatuoinnit, joiden avulla voi saada niskaansa samanlaisen tatuoinnin kuin Xander Cagella. Itse aion lätkäistä sen alaselkään "tramp stampiksi", koska miksipä ei? Kolmanneksi parasta oli, että kyseessä on sarjan paras leffa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia xXx ja xXx: State of the Union! Taistelukykyjä osaavat neljä rikollista varastavat Pandoran lipas -laitteen, jolla voi pistää Maata kiertävät satelliitit tekemään mitä vain. Xander Cage ja hänen tiiminsä lähetetään etsimään rikolliset ja palauttamaan Pandoran lipas alkuperäisille omistajille.
Vin Dieselin esittämä Xander Cage -hahmo kuoli xXx: State of the Unionin alussa, mutta eihän sellainen estä Dieselia palaamaan rooliinsa. Kaikki nämä vuodet Xander on piilotellut eri puolilla maailmaa ja auttanut ihmisiä, kunhan itse hyötyy siitä jotenkin. Koskaan ei selitetä, miten hän huijasi kuolemansa, mutta eipä selitystä varmaan tarvitakaan. Kuka oikeasti uskoi edellisen elokuvan nähdessään, että sarjan oikea päätähti olisi kuollut? Diesel on jälleen kova äijä pääosassa, muttei tunnu täysin samalta näsäviisastelijalta, joka hän oli sarjan ensimmäisessä osassa, vaan hänestä huokuu useaan otteeseen hänen tunnetuin roolihahmonsa Dominic Toretto The Fast and the Furious -sarjasta (2001-). Se ei kuitenkaan häiritse liikaa, eikä sillä tunnu erityisesti olevan väliä, millä nimellä karheaääninen muskelikasa-Diesel kulkee, kunhan hän mätkii turpaan ja on mukana tyylikkäissä stunteissa. Ja niitähän elokuvassa piisaa. Toni Colletten näyttelemä Jane Marke houkuttelee Xanderin takaisin valtion agenttihommiin. Hahmo ei ole erityisemmin mukava ja hänen tarkoitusperänsä ovat erittäin ennalta-arvattavat. Collette suoriutuu ämmämäisen Marken roolista toimivasti, vaikka hahmo ei yleisesti vakuutakaan. Rogue One: A Star Wars Storylla (2016) itsensä yhdysvaltalaisten tietoisuuteen ponkaissut Ip Man (2008) -tähti Donnie Yen nähdään rikollisten johtohahmo Xiangina. Näyttelijänä Yen on ihan hyvä, mutta parhaimmillaan hän on taistelukohtauksissa, jotka ovat syy hänen mukanaoloonsa. Xiang taistelee erittäin nopeatempoisesti, eivätkä vastukset mahda hänelle mitään. Yen ei ole samalla lailla "kova äijä" kuin Vin Diesel, mutta näyttää silti "siistiltä", suorittaessaan näyttäviä stunttejaan. Rikollisryhmään kuuluu myös Serena (Deepika Padukone), joka ei täysin hyväksy Pandoran lippaan käyttömahdollisuuksia. Padukone on ihan mainio roolissaan, mikä ei tosin paljoa vaadi. Toimintaan hänkin pääsee. Xiangin ja Serenan apuna nähdään Tony Jaan esittämä parkourheppu Talon ja Michael Bispingin näyttelemä kovanaama Hawk, joka ei jää elokuvan jälkeen mieleen lainkaan. Xanderin tiimiin kuuluu tarkka-ampuja Adele Wolff (Ruby Rose), joka on selvästi naishahmoista mieleenpainuvin ja toimivin, DJ-temppuilija Nicks (Kris Wu), jonka mukanaolo on useasti hieman kyseenalainen, sekä Tennyson Torch (Rory McCann), joka tuntuu erittäin turhalta, eikä jää mieleen mitenkään. Tiimiä auttaa tekniikkaosaaja Becky (Nina Dobrew), joka on innostunut Xanderin tempuista ja ehdotteleekin päähahmolle useasti. Välillä ei oikein tiedä, onko kyseessä vitsihahmo, vai pitäisikö Becky ottaa tosissaan? Elokuvassa nähdään myös Samuel L. Jackson xXx-ryhmän perustaja Augustus Gibbonsina, rap-artisti Ice Cube agentti Darius Stonena ja jalkapalloilija Neymar Jr itsenään.
Tekijät ovat vihdoin tajunneet, mitä katsojat haluaisivat nähdä xXx-sarjan elokuvassa: älyvapaita stuntteja ja toimintaa. Niitä xXx: Return of Xander Cage tarjoaa lähes kaiken aikaa. Ensimmäisen vartin aikana nähdään jo tyylikäs turpaanvetokohtaus, sekä vauhdikas matka kylän läpi, eikä meno todellakaan lopu siihen. Toimintakohtauksia on luvassa useita - niinkin paljon, että jos ne ottaisi pois, ei tämä voisi mitenkään olla edes tuntia kestävä "koko illan elokuva". Onneksi toimintakohdat tarjoavat jatkuvasti hieman jotain uutta, jolloin katsoja ei ehdi kyllästyä näkemäänsä. Leffa kulkeekin nopealla temmolla eteenpäin, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä. Return of Xander Cage ei näytä peliltä samalla lailla kuin ensimmäinen osa, eikä se ole täynnä kökköjä efektejä kuten toinen osa, jolloin se tuntuu enemmän kunnon toimintaviihteeltä. Ja viihdyttävä se onkin. Ei se kuitenkaan hyvä ole. Tai tarpeellinen.
Tarina on tässäkin jotain sinne suuntaan ja kaikkein eniten on panostettu siihen, että elokuva näyttää tyylikkäältä. Hidastuksia on useita ja jotkut stuntit näytetään useasta kuvakulmasta, jotta katsoja voisi hämmästellä. Siihen vielä päälle 3D-tehoste, niin kyseessä on heti alkuvuoden isoin popcornhömpötys, jonka naureskelee kerran läpi, mutta jota ei tarvitse nähdä enää uudestaan. Naureskelemisella en tarkoita, että leffa itsessään olisi kovin hauska, vaan älyvapaat osiot toimintakohtauksissa tuovat helposti hymyn huulille ja voivat saada katsojan naurahtamaan, että "Mitä ne seuraavaksi keksivät?" Miltä esimerkiksi kuulostaa se, että moottoripyörät muuttuvat vesiskoottereiksi? Tai että eräs hahmo heittää aseensa kohti vastustajia ja osuessaan maahan ase laukeaa, tappaen vastukset? Paikoitellen tuntuu siltä, että katsoo jotain, mikä on niin kökkö, että se on jopa mainio. Yksi heikoimmista asioista on hahmojen esittelyt, joissa kuva pysähtyy ja hahmon viereen ilmestyy hänen nimensä ja muutama turha fakta hänestä. Esittelytavasta tuli mieleen Suicide Squad (2016) ja jos elokuvasta tulee helposti mieleen se leffa, niin jotain on mennyt pieleen. Vaikka toimivia asioita löytyykin, en silti ikinä suostuisi maksamaan tämän näkemisestä, enkä usko, että kokisin koskaan tarvetta nähdä tämän uudestaan, mutta jos xXx: Return of Xander Cage tulee joskus televisiosta, eikä parempaa tekemistä löydy, niin saattaa se siinä sivusilmällä katsomalla mennä läpi. Muuten en enää koske tähän sarjaan. Paitsi jos neljäs osa tulee, niin täytyyhän se nähdä... Toivon silti, että tämä olisi koko jutun päätös. Elokuvan on ohjannut D.J. Caruso, joka on tätä ennen ohjannut mm. sellaisia taidepläjäyksiä kuin Eagle Eye (2008) ja I Am Number Four (2011). Tämä on hieman laadukkaampi kuin nuo kaksi elokuvaa, mutta ei silti näytä, että Caruso olisi erityisemmin onnistunut ohjaaja. xXx: Return of Xander Cage on kuvattu hyvin, vaikka kamera hieman heiluukin välillä. Toimintakohtauksissa leikkaus on paikoitellen rauhatonta, mutta lopussa kun leikataan kolmen eri taistelutilanteen välillä ristiin, siirtymät kulkevat sujuvasti. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet tuovat toimintaan mainiota lisäystä. Musiikista vastaavat Robert Lydecker ja Brian Tyler, mutta heidän työnsä jää täysin useiden jo valmiiden kappaleiden varjoon.
Yhteenveto:xXx: Return of Xander Cage on yllättävää kyllä viihdyttävä pätkä, muttei oikeastaan mitään enempää. Lähinnä se on vain turha. Toimintakohtauksia riittää ja ne näyttävät tyylikkäiltä, sekä sisältävät paljon älyvapaita stuntteja, jotka tuovat komiikkaa mukaan. Vin Diesel on ihan hyvä pääosassa, vaikka tuntuukin enemmän Dominic Torettolta kuin Xander Cagelta. Donnie Yen on tyylikäs vetäessään porukkaa turpaan, mutta hän voisi seuraavaksi esittää jotain muuta kuin itämaisten taistelulajien taitajaa. Erityistä laatuarvoa elokuvalta ei kannata odottaa. Uskoisin, että tämä tulee jäämään itselleni vuoden 2017 "niin huonoksi, että se oli jopa ihan hyvä" -elokuvaksi. Jos edelliset osat ovat iskeneet, niin vilkaiskaa xXx: Return of Xander Cage myös. Kertakäyttöisenä popcornviihteenä se menee helposti, muttei sen näkemisestä kannata maksaa. Vaikka kyseessä on sarjan paras elokuva, toivon, ettei xXx-leffoja tule enempää.
Kirjoittanut: Joonatan, 26.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
xXx: Return of Xander Cage, 2017, Maple Cage Productions, One Race Films, Revolution Studios, Rox Productions
Ohjaus: Gareth Edwards Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Alan Tudyk, Donnie Yen, Wen Jiang, Riz Ahmed, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Genevieve O'Reilly, Jimmy Smits, ja James Earl Jones Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Ilta ennen elokuvan Rogue One: A Star Wars Story näkemistä (13.12.2016): En kykene jotenkin edes käsittämään, että näen huomenna uuden osan Star Wars -saagasta! Kun ilmoitettiin, että Episodien VII (Star Wars: The Force Awakens, 2015), VIII (Star Wars: The Last Jedi, 2017) ja IX (Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019) lisäksi Lucasfilm tekisi lisäosia, jotka avaisivat maailmaa vielä enemmän, olin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tietysti minua kiehtoi nähdä lisää, mutta samalla nousi pelko, olisiko kyseessä pelkkää rahastusskeidaa? The Force Awakens oli kuitenkin todella onnistunut lisäys saagaan, joten aloin huojentuneesti uskoa Star Warsin olevan hyvissä käsissä. Silti mitä enemmän ensimmäisestä lisäosaelokuvasta Rogue One: A Star Wars Story sai tietää, sitä enemmän mietitytti, mitä jos juttu ei toimisikaan? Tavallaan on hölmöä, että tekijät kertovat tarinan Kuolemantähden piirustusten varastamisesta, sillä kaikki Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) nähneet tietävät, miten siinä käy. Toivonkin siis, että elokuvasta löytyy paljon muita koukkuja, joiden takia se olisi erinomainen lisäys saagaan. Jotkut kriitikot ovat kehuneet elokuvaa jo, mutta silti minulla on pieni pelko lopputuloksesta. Onhan se tietenkin normaalia jännittää näkevänsä jotain, mitä on odottanut kauan. Jännitystä lisää myös, että elokuvasta kuvattiin suuri osa uudestaan, kun studio ei ollut tyytyväinen ohjaajan teokseen. Noh, huomennahan se selviää. Kaikkein eniten haluan nähdä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla ja toivon, että elokuvassa kuultaisiin hahmon tunnusmusiikki, eli "The Imperial March". Hieman myös mietityttää, kuinka elokuva alkaa, sillä tekijöiden mukaan Rogue Onessa ei nähtäisi ollenkaan tuttuja alkutekstejä...
Rogue One -ryhmä ottaa tehtäväkseen varastaa Imperiumin uuden Kuolemantähti-aseen piirustukset.
Pääosassa elokuvassa nähdään Felicity Jones, joka esittää Jyn Ersoa. Jones osaa välillä olla hyvä ja välillä heikompi rooleissaan ja tässä hän vetää ihan hyvän roolisuorituksen. Välillä Jones näyttää olevansa toimiva tähti, mutta välillä hän vaikuttaa aika tunteettomalta, eikä hän kykene useaan otteeseen välittämään tunteitaan kasvoillaan ja eleillään. Jyn Erso ei oikeastaan halua olla sankari ja hänelle tuntuu olevan se ja sama, onko Imperiumi vallassa, kunhan hän itse pysyy hengissä.
Diego Luna näyttelee kapteeni Cassian Andoria, joka vaikuttaa välillä tämän elokuvan Han Sololta, onnistumatta siinä. Cassian seuraa Kapinaliittoa sokeasti, vaikka Liitto antaisi minkä tahansa tehtävän. Luna on roolissaan Jonesin tavoin ihan hyvä ja häneltäkin löytyy heikompia hetkiä. Kapteeni Andorin mukana liikkuu droidi K-2SO, jota esittää Alan Tudyk. Droidista on yritetty tehdä elokuvan kevennyshahmo, mutta se ei täysin onnistu siinä. Muutama hauska juttu hahmolta löytyy, mutta ei kovin montaa. Onneksi K-2SO ei kuitenkaan ole Jar Jar Binksin kaltainen lasten naurattamisyritys, vaan hahmo on lähinnä sarkastinen ja välinpitämätön. Donnie Yen näyttelee Chirrut Îmwea, sokeaa miestä, joka tuntee Voiman... ja hokee sitä useaan otteeseen elokuvan aikana. Îmwella on aseenaan pitkä keppi, jolla hän hakkaa Imperiumin sotilailta (stormtroopereilta) tajut kankaalle. Yen vetää roolinsa mainiosti ja Îmwe saattaa olla lempihahmoni Rogue One -ryhmästä. Îmwen seurassa on Wen Jiangin esittämä Baze Malbus. Bazesta saa välillä käsityksen, että kyseessä olisi kovan luokan sotilas, mutta välillä hahmo vain tuntuu roikkuvan mukana. Jiang yrittää kyllä roolissaan, mutta tarina ei oikein anna irti enempää. Loppupuolella Baze onneksi saa hetken aikaa "loistaa" Viimeisenä Rogue One -ryhmässä on Imperiumista kapinalliseksi loikannut lentäjä Bodhi Rook, jota esittää Riz Ahmed. Bodhi tuntuu useaan otteeseen enemmänkin porukan nörtiltä, joka tietää paljon, muttei koskaan osallistu taisteluun, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut nähdä kovemman luokan pilotin. Ahmed on Jiangin tapaan ihan hyvä, mutta tarina ei tarjoa hahmosta kovin paljoa. Elokuvan pääpahis on Imperiumin johtaja Krennic, jona nähdään Ben Mendelsohn. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole kovin miellyttävä hahmo ja johtaja Krennic onkin aika häijy kaveri. Mielenkiintoisinta hahmossa on, että hän ei tunnu olevan täysin Imperiumin korkeimpien henkilöiden suosiossa ja yrittääkin todistaa itsensä omistamallaan Kuolemantähdellä. Mendelsohn on oivallinen roolissaan.
Elokuvassa nähdään kaksi konkarinäyttelijää, jotka ovat Mads Mikkelsen ja Forest Whitaker. Mikkelsen näyttelee Jynin isää, Galen Ersoa, joka suunnitteli Kuolemantähden ja Whitaker esittää äärikapinallista Saw Gerreraa. Mikkelsen on roolissaan hyvä, mutta Whitaker vetää aika tyhmän suorituksen suruttelevana Sawina. Pettymyksenä näyttelijöiden faneille on, että kumpikin esiintyy elokuvassa todella vähän aikaa. Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja, kuten Genevieve O'Reillyn esittämä Mon Mothma (joka on saatu näyttämään samalta kuin alkuperäisessä trilogiassa), Jimmy Smitsin näyttelemä Bail Organa (esitti hahmoa myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä, Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kostossa, Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith, 2005), sekä tietokoneanimoitu Grand Moff Tarkin ja James Earl Jonesin ääninäyttelemä Darth Vader. Aivan varmasti suuri osa faneista odottaa eniten näkevänsä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla, eivätkä he tule pettymään kohtiin, joissa hahmo esiintyy, mutta niitä on valitettavasti vain muutama. Koska Tarkinia näyttelevä Peter Cushing on menehtynyt, ei hänellä ole näyttelijää elokuvassa, vaan hänet on tosiaan animoitu ja sen kyllä huomaa. Niinkin suuren luokan elokuvaksi kuin Star Wars, on todella outoa, ettei kokonaan tietokoneanimoitu ihmishahmo voi näyttää hyvältä. Noh, on hänet tehty paremmin kuin nuorennettu Jeff Bridges elokuvassa Tron: Legacy (2010), mutta kyseessä on kuitenkin nykivän ja epäluonnollisen näköinen tekele. Mukana on myös muitakin tuttuja hahmoja, mutten paljasta heidän nimiään...
Jo kuukausia sitten ilmoitettiin, ettei Rogue One: A Star Wars Story tule sisältämään tuttuja alkutekstejä. "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti vilahtaa kyllä sinisenä ruudulla, mutta sen jälkeen tarina lähtee suoraan liikkeelle. Imperiumi sieppaa Galen Erson, kun Jyn on vasta lapsi. Aikuisena Jyn päätyy Kapinaliiton mukaan, joka on saanut kuulla, että Imperiumi kehittää uutta superasetta. Jyn lähtee kapteeni Andorin ja K-2SO:n kanssa tutkimaan asiaa.
Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kuvaamaan elokuvaa, on "pettymys".Star Wars: The Force Awakens on mielestäni erinomainen elokuva ja huikea jatkumo saagalle, joten sen rinnalla tason notkahdus on erittäin selkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva. Kun odottaa todella hyvää elokuvaa, niin pelkkä "hyvä" tuntuu pettymykseltä. Rogue One: A Star Wars Story on juurikin sitä: hyvä elokuva, muttei mitään ihmeellistä. Paikoitellen tarina menee hieman kiirehtivästi eteenpäin, mutta muutamassa kohtaa se kulkee liian hitaasti. Ei silti pelkoa, loistavia kohtia elokuvasta löytyy myös. Ongelmana on, että jos on nähnyt muut Star Warsit, niin tietää kuinka tässä tulee lopulta käymään. Tietenkään ei voi tietää, miten hahmoille käy, sillä heitä ei ole nähnyt missään aiemmin. Siten elokuva voisi kantaa loistavasti, mutta valitettavasti hahmot eivät toimi kovin erikoisesti. Siinä missä alkuperäisen trilogian jälkeen muistaa Luken, Leian, Hanin, Chewbaccan ja muut, ja toisen trilogian jälkeen muistaa Anakinin, Obi-Wanin ja Padmén, ja The Force Awakensin jälkeen muistaa Reyn, Finnin, Poen ja BB-8:n, niin tämän elokuvan jälkeen hahmot eivät vain jää mieleen. Se ei pelkästään johdu siitä, että hahmojen nimet ovat jokseenkin kummalliset ja vaikeat muistaa, vaan lähinnä koska hahmot itsessään eivät ole kovin kummoisia. Pakko silti myöntää, että vaikka tietää, miten lopulta tulee käymään, niin onhan se kiinnostavaa tietää, miten lopputulokseen on päädytty. Elokuvan lopetus saattaa olla elokuvan parasta antia, sillä se on saatu todella upeasti yhdistettyä Episodi IV - Uuden toivon alkuun. Yksi asia, jota odotin paljon näkeväni elokuvassa, oli taistelukohtaukset. Trailerit vaikuttivat siltä, että Rogue One: A Star Wars Storysta on pyritty luomaan kunnon sotaelokuva, joka olisi silti osa Tähtien sota -saagaa. Itseäni kiehtoi erittäin paljon nähdä sotakohtaukset, etenkin maassa käytävät, mutta valitettavasti ne eivät olekaan niin synkkiä ja eeppisiä kuin toivoin. Elokuvassa nähdään kyllä toimivia taistelukohtauksia, mutta niistä puuttuu se jokin, jota toivoin näkeväni. Se johtuu luultavimmin siitä, että elokuvaa kuvattiin paljon uudestaan, kun yhtiön mielestä kyseessä oli liian synkkä elokuva. Jos ohjaajan visio olisi päässyt täysin oikeuksiinsa, ehkä sotakohtaukset olisivat olleet vaikuttavampia. Avaruudessa käytävä jättitaistelu on kyllä hienosti toteutettu. Jännittäviä osuuksia leffasta löytyy myös, etenkin loppupuolella. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Se on tietty ymmärrettävää, sillä en usko monia erityisemmin naurattavan, kun he elävät Imperiumin vallan alla.
Loppujen lopuksi ehdottomasti paras asia elokuvassa on nähdä tuttujen juttujen paluu ruudulle. Jo pelkästään stormtrooperit valkoisissa haarniskoissaan on hieno näky, puhumattakaan Imperiumin aluksista ja Kapinaliiton tutuista hävittäjistä. Niin ja kyllähän se Kuolemantähti siellä pyörii. Uusia asioita on tietenkin mukana. Esimerkiksi johtaja Krennicilla on turvanaan mustapukuisia Death Troopereita, jotka tuntuvat paremmilta sotilailta kuin Imperiumin perussoltut. Uusia planeettoja ja kuita elokuvassa nähdään erittäin paljon. Mukana on mm. hiekkaplaneetta Jedha, kauppa-asema Kafrenen rengas, myrskyinen Eadu ja Imperiumin johtama Scarif. Kapinaliiton päämajana nähdään tuttu Yavin 4.
Elokuvan on ohjannut Gareth Edwards, joka on tätä ennen ohjannut elokuvat Monsters (2010) ja Godzilla (2014). Edwardsilla on selvästi ollut visio rajummasta Tähtien sodasta, mutta jostain syystä se ei ole päässyt läpi ja vaikka mukana on rankempia kohtia, niin kokonaisuus ei ole erityisen rankka. Käsikirjoituksesta vastaavat Chris Weitz ja Tony Gilroy, joista kumpikaan ei ole aiemmin työskennellyt Star Warsin parissa. Gilroy on tunnettu neljän ensimmäisen Medusa-leffan (Bourne - 2002-2012) käsikirjoittajana. Rogue One: A Star Wars Story on ihan hyvin kuvattu elokuva, vaikka kamera heiluukin välillä hieman liikaa. Leikkaus on toimivaa. Jos huonosti animoitua Grand Moff Tarkinia ei laske mukaan, visuaaliset tehosteet ovat erittäin näyttävät ja etenkin avaruustaistelu on todellista silmäkarkkia. Äänitehosteet ovat loistavasti toteutettuja ja paljon tuttuja Tähtien sota -ääniä on käytetty. Legendaarisen John Williamsin sijaan musiikista vastaa Michael Giacchino, joka ei ole ihan onnistunut työssään. Useassa kohtaa musiikit toimivat, mutta välillä Giacchino tuntuu yrittävän liian paljon ollakseen erilainen kuin Williams, yrittäen silti luoda Tähtien sota -musiikkia. Tuttuja sävellyksiä on onneksi myös mukana. Kaikkein hirvein on tunnusmusiikki, joka soi Rogue One -tekstin ilmestyessä ruutuun. Se oli säälittävä yritys olla... noh, oikeastaan yhtään mitään.
Yhteenveto: Rogue One: A Star Wars Story on hyvä elokuva, mutta siihen se jääkin. Mitään ihmeellistä ei ole tarjolla ja upean Star Wars: The Force Awakensin jälkeen elokuva tuntuu pettymykseltä. Parasta antia elokuvassa on tuttujen juttujen näkeminen jälleen ja kuinka loppuratkaisu sitoutuu yhteen Tähtien sota: Episodi IV - Uuteen toivoon. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta hahmot eivät ole mieleenpainuvia. Animoitu Grand Moff Tarkin on aivan hirveä, mutta Darth Vader on todella siisti - sen vähäisen ajan, mitä hän elokuvassa esiintyy. Toivoisin, että Gareth Edwardsin rankempi visio olisi mennyt läpi, jolloin toimintakohtaukset olisivat enemmän sotahenkisiä, mitä trailerit lupailivat. Tyylikkäitä taisteluita ja jännittävää meininkiä on onneksi silti mukana. Elokuvassa on joitain vitsejä, mutta kovin paljoa ei saa nauraa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa todella näyttävän näköinen. Musiikki on paikoitellen toimivaa ja paikoitellen vähän siihen suuntaan. Elokuvan tunnusmusiikki on hirveä. Jos olet Tähtien sota -fani, niin pakkohan tämä on katsoa. Jos saaga ei ole entuudestaan tuttu, niin jätä väliin ja katso muut saagan osat ensin. Vaikka lopetus onkin mielestäni hieno, niin ilman laajempaa tietämystä se olisi erittäin tönkkö. Suoraan sanottuna elokuva loppuu kuin seinään. Rogue One: A Star Wars Storyssa on heikkoja, ihan kivoja, hyviä ja loistavia juttuja, jolloin keskiarviona lopputulos on hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Rogue One: A Star Wars Story, 2016, Lucasfilm, Walt Disney Studios Motion Pictures, Black Hangar Studios, Allison Shearmur Productions
