The Bear, kausi 5 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAR - KAUSI 5

Luoja: Christopher Storer

Näyttelijät: Jeremy Allen White, Ayo Edebiri, Ebon Moss-Bachrach, Abby Elliott, Lionel Boyce, Liza Colón-Zayas, Edwin Lee Gibson, Matty Matheson, Ricky Staffieri, Will Poulter, Oliver Platt, Jose Cervantes, Richard Esteras, Jamie Lee Curtis, Brian Koppelman, Sarah Ramos, Elsie Fisher ja David Zayas

Genre: draama, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 23 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Christopher Storerin luoma ravintolamaailmaan sijoittuva draamakomediasarja The Bear nousi suosituksi, kun sen palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesäkuussa 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää, joskin tekijät ilmoittivat, että viides kausi veisi sarjan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2026 ja nyt The Bearin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse pidin valtavasti sarjan kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta olin pienesti pettynyt kolmanteen ja neljänteen kauteen. Pidin kuitenkin toukokuussa julkaistusta erityisjakso Garysta ja pysyin optimistisena sarjan finaalikauden suhteen. Katsoinkin koko vitoskauden heti sen julkaisupäivänä.

Bear-ravintolassa valmistaudutaan rankkasateiden haastamaan päivään, mitä ei auta yhtään Carmyn päätös lopettaa uransa ja koko ravintolan mahdollinen sulkeminen.

The Bearin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, viidennen kauden toimiessa sarjan päätöksenä. Viime kauden päätteeksi Jeremy Allen Whiten näyttelemä Carmy ilmoitti lopettavansa työnsä ja jättävänsä Bearin Sydneylle (Ayo Edebiri), Richielle (Ebon Moss-Bachrach) ja Natalielle (Abby Elliott). Tiedosta ei ole sitäkään vähää iloa, kun Jimmy-setä (Oliver Platt) uhkaa pistää koko ravintolan kiinni, hankkeen osoittauduttua taloudelliseksi fiaskoksi. White, Edebiri, Moss-Bachrach, Elliott ja Platt pistelevät jälleen parastaan rooleissaan. On hienoa nähdä, miten heidän hahmonsa ovat kehittyneet sarjan varrella, erityisesti Sydney, joka pääsi ykköskaudella osaksi pitkään yhdessä työskennellyttä tiimiä ja on nyt onnistunut nousemaan johtoasemaan.

     Eikä pidä tietenkään unohtaa Tinaa (Liza Colón-Zayas), Marcusta (Lionel Boyce), Ebraheimia (Edwin Lee Gibson), Lucaa (Will Poulter) ja Fakin veljeksiä Neiliä (Matty Matheson) ja Tediä (Ricky Staffieri), jotka pistetään tähän mennessä heidän uriensa kenties vaikeimman haasteen eteen. Ja käypä Jamie Lee Curtiskin riemastuttamassa Carmyn ja Natalien vaivaannuttavana äitinä Donnana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat loppuun asti vakuuttavasti ja kaikki saavat vielä kerran tilansa loistaa.

Parin hieman epätasaisemman tuotantokauden jälkeen The Bear palaa komeasti ruotuun viimeisen tuotantokautensa - vai pitäisikö sanoa "viimeisen kattauksensa" - myötä. Lukuun ottamatta ihan viimeistä jaksoa, viides kausi tapahtuu yhden ainoan päivän aikana, jatkaen tarinaa päivä sen jälkeen, mihin viimeksi jäätiin. Carmy on ilmoittanut lopettavansa ja koko Bear-ravintolaa uhkaa sulkeminen. Tuttu poppoo päättää yrittää vielä kerran kaikkensa, kääntääkseen tilanteen takaisin nousuun. Hommahan on helpommin sanottu kuin tehty, koska juuri tuona päivänä nousee hirmumyrsky, mikä aiheuttaa jos jonkinmoista ongelmaa sähköjen katkeilusta siihen, että monet asiakkaat eivät pääse saapumaan paikalle, kun kadut likimain tulvivat.

Kolmannen ja neljännen kauden haahuiltua hieman, viides kausi muistaa sen, mikä sarjassa alun perinkin viehätti, eli tämän mahtavan hahmogallerian kaoottinen meno keittiössä. On erinomainen päätös, että lähes koko kausi tapahtuu yhden päivän aikana. Joka jakso tuo mukaan uusia vaikeuksia, kasvattaen stressitasoja niin ravintolassa kuin kotisohvalla. Kaiken tämän keskelle on kuitenkin ujutettu loistavia hahmojen välisiä intiimejä hetkiä ja keskusteluja, jotka onnistuvat jälleen iskemään tunteisiin. Kun suuri osa jaksoista vieläpä kestävät vain puoli tuntia, kauden tuijottaa lähes huomaamatta yhdeltä istumalta. Kun lopulta on aika jättää hyvästit näille hahmoille, on tunne erittäin haikea. Kiitos viidestä viime kesästä, The Bear. Tätä sarjaa jää kyllä ikävä.

Lukuun ottamatta viidettä jaksoa, sarjan luoja Christopher Storer toimii myös kauden ohjaajana, pitäen tunnelmaa erinomaisesti yllä. Hänen johtamansa käsikirjoitustiimi pistää myös parastaan etenkin dialogin suhteen, sekä tasapainotellessaan vahvan draaman ja komedian välillä. Teknisesti The Bear tekee aikamoisia muutoksia finaalikaudellaan. Viides kausi esitetään aiempia kausia kinemaattisemmassa laajakuvaformaatissa, minkä lisäksi kausi on sarjan ensimmäinen jossa kuullaan taustamusiikkia pitkin jaksoja. Christian Lundbergin ja Hans Zimmerin sävellykset ovat omiaan lisäämään stressaavaa fiilistä. Lavasteet ovat kuitenkin vanhat tutut ja puvustustiimi hoitaa hommansa mainiosti. Selvine muutoksineenkin The Bear pitää tyylitajunsa loppuun saakka.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Bear, Yhdysvallat, 2022-2026, FX Productions, Super Frog

Arvostelu: I'm Thinking of Ending Things (2020)

I'M THINKING OF ENDING THINGS

Ohjaus: Charlie Kaufman
Pääosissa: Jessie Buckley, Jesse Plemons, Toni Collette, David Thewlis, Guy Boyd, Hadley Robinson, Gus Birney, Abby Quinn, Colby Minifie, Jason Ralph ja Oliver Platt
Genre: draama, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 13

I'm Thinking of Ending Things perustuu Iain Reidin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2018 Netflix ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvaa, minkä ohjaisi Charlie Kaufman. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt I'm Thinking of Ending Things on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä, mutta minulta kesti parikin viikkoa, ennen kuin vihdoin päätin katsoa leffan. Ja sen jälkeen minulta kesti parikin päivää, kunnes vihdoin koin pystyväni kirjoittamaan siitä arvostelun. Kyseessä ei nimittäin ole mikään helppo pala pureskeltavaksi...

Eroa pohtiva nuori nainen matkustaa lumimyrskyn keskellä tapaamaan poikaystävänsä vanhempia. Reissu muuttuu pian mitä kummallisimmaksi, mikä pistää niin naisen kuin katsojankin kyseenalaistamaan todellisuuden.

Jessie Buckley ja Jesse Plemons näyttelevät pariskuntaa, Lucya ja Jakea, jotka ovat matkalla Jaken vanhempien luokse ensimmäistä kertaa yhdessä. Jake on tästä jännittynyt, mutta vielä jännittyneempi on Lucy, joka pohtii parisuhteen lopettamista. Alusta alkaen reissua piinaa vaivaantunut ilmapiiri, mikä vangitsee katsojan mielenkiinnon totaalisesti. Vangitsevuutta vain vahvistaa se, kuinka huikean hyviä Buckley ja Plemons rooleissaan ovat. Heidän täytyy tarjota pitkiä keskusteluja ja monologeja, välittäen samalla suuria tunteita, eikä ohjaaja usein suostu leikkaamaan kuvasta toiseen kesken pitkän puheen. Buckley vakuuttaa upeasti voimakkailla tunteillaan ja Plemons tulkitsee onnistuneesti vaativaa osaansa, joka alkaa vähitellen avautumaan elokuvan aikana.

Jaken vanhempina taas nähdään Toni Collette ja David Thewlis, jotka ovat myös suorastaan erinomaiset rooleissaan. Vanhemmissa on jotain häiritsevän kummallista ja Collette ja Thewlis pääsevätkin herkuttelemaan oudosti käyttäytyvillä hahmoillaan. Colletten tunteenpurkaukset ja Thewliksen äänenpainot ja puhetapa ovat tarkkaan harkitut ja lumoavat. Vaikkei elokuvasta mitään ymmärtäisikään, ovat näyttelijät jo niin fantastisia rooleissaan, että he pitävät katsojan mielenkiintoa visusti yllä.

Minun täytyy itsekin myöntää, että olin suuren osan ajasta hämilläni siitä, mitä juuri katson. I'm Thinking of Ending Things ei todellakaan ole helppo elokuva ja se on paljon enemmän kuin tarina naisesta, joka tapaa poikaystävänsä vanhemmat ensimmäistä kertaa. Oikeastaan leffa ei edes kerro siitä. Mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä oudommaksi se muuttuu ja sitä enemmän katsoja alkaa kummastelemaan, mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Miksi Lucyn nimi tuntuu muuttuvan joka kymmenes minuutti? Miksi hänen ammattinsa vaihtuu joka kerta, kun siitä puhutaan? Miksi Lucyn ja Jaken ensikohtaamisen tarina muuttaa muotoaan? Kuka on mystinen talonmies (Guy Boyd), jonka elämää aina välillä seurataan? Joskus jonkun näyttelijä vaihtuu yhden kuvan ajaksi. Jaken vanhemmat näyttävät joskus huomattavasti vanhemmilta ja toisinaan nuoremmilta. On varmaa, että monia katsojia alkaa jossain kohtaa turhauttamaan, jos homman todellista laitaa ei ala hoksaamaan. Vielä turhauttavampaa on, ettei elokuva halua antaa vastauksia.

I'm Thinking of Ending Things on erittäin metaforallinen ja surrealistinen teos, mikä käsittelee yhä vain syvemmiksi muuttuvia teemojaan mm. rakkaudesta, yksinäisyydestä, ikääntymisestä ja kuolemasta erikoisten keskustelujen, runojen, ajatusäänten ja eritoten kuvaston kautta. Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta se myös antaa takaisin reilusti, kun alkaa päästä jyvälle siitä, mistä leffassa todella on kyse. Vielä katsoessani elokuvaa, se oli mielestäni oikein mainio ja mielenkiintoinen, mutta vasta oikeasti pohdittuani sitä pari päivää (ensimmäisenä iltana nukkumaanmeno venähti, kun pyörin ensin tunnin pohdiskelujeni kanssa, kunnes oli pakko syventyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja etsimään muiden tulkintoja filmistä), aloin todella ihailemaan I'm Thinking of Ending Thingsiä, pitämään sitä hyvinkin kiehtovana, vaikuttavana ja jopa liikuttavana. Olenkin varma, että toinen katselukerta tarjoaa jo rikkaamman elämyksen, kun olen valmiiksi tietoinen elokuvan käsittelemistä aiheista ja merkityksistä.

Leffan tunnelma on erittäin mystinen, unenomainen ja lähes satumainen. Se houkuttelee pikkuhiljaa puoleensa, lumoavuuden ympäröidessä katsojan. Sen lisäksi, että elokuvaa seuraa mielellään jo voimakkaiden näyttelijäsuoritusten ansiosta, myös tämä taianomainen tunnelma pitää mielenkiintoa yllä. Outoudet aiheuttavat usein ihanan kutkuttavaa, mutta samalla epämiellyttävää tunnetta ja filmi käy välillä karmivankin puolella, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse. Samalla elokuvassa on jotain todella kaunista. Surullisista ja muutenkin alakuloisista hetkistä löytyy kauneutta.

Kun tarkastelee ohjaaja Charlie Kaufmanin filmografiaa, ei ole ihme, ettei I'm Thinking of Ending Things ole helppo tekele. Being John Malkovichin (1999), Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ja Anomalisan (2015) tekijältä on turha odottaa yksinkertaista kertomusta ja selkeitä vastauksia. Kaufmanin rakentama tunnelma on maaginen, minkä lisäksi hän tekee huikeaa työtä myös käsikirjoittajana. Kaufmanin kirjoittamat koukuttavat keskustelut ja yksinpuhelut kuuluvat kevyesti vuoden parhaimmistoon. Hänen filosofinen tapansa pohdiskella ihmisluontoa ja ihmiselle merkittäviä tarpeita on hyvinkin vaikuttavaa. Kaufmanilla on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille. Lähes neliömäinen kuvaruutu tekee kaikesta todella tiivistä ja keskittyvää. Kameratyöskentely on tarkkaa ja taiturimaista. Vaikka kuvarajauksen takia hahmojen vierelle ei jää paljoa tyhjää tilaa, katsoja pääsee silti ihastelemaan tyylikkäitä lavasteita ja jatkuvasti muuttuvia asuja. Leikkaus on tarkkaa ja napakkaa. Efekteistäkin löytyy tyyliä ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Vaimennettua puhetta käytetään muutamassa kohtaa oivana tehokeinona. Jay Wadleyn säveltämät musiikit lisäävät eri tunnelmia ja koko filmin satumaisuutta.

Yhteenveto: I'm Thinking of Ending Things on lumoavan hämmentävä teos, mikä saattaa avautua katsojalle vasta useammankin päivän pohdiskelun jälkeen. Yksinkertainen lähtökohta juonelle muuttaa täysin muotoaan, kun elokuvan merkityksen hoksaa. Teemat ovat kiehtovia; surumielisiä mutta jotenkin kauniita. Muutenkin leffasta löytyy alakuloisuutta, mutta kauneutta siitä seasta. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Tietty satumaisuus ympäröi katsojan ja pitää tiukasti mukana loppuun saakka. Erityisen vangitsevia ovat monet pitkät keskustelut ja filosofiset monologit, joita katsoja seuraa kuin hypnoosissa. Tätä vain vahvistaa se, kuinka upeita näyttelijät ovat rooleissaan. Jessie Buckley ja Jesse Plemons ovat fantastiset pääosissa ja Toni Collette ja David Thewlis loistavat Plemonsin hahmon vanhempina. Elokuvan kummallisuudet aiheuttavat usein karmivaakin ilmapiiriä, kun ei vielä ymmärrä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Kun palaset vihdoin loksahtelevat paikoilleen ja elokuvan tarkoitus todella avautuu, I'm Thinking of Ending Things osoittautuu hienoksi teokseksi, jonka pariin tekisi mieli palata heti. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos. Charlie Kaufman vaatii katsojaltaan paljon, mutta antaa myös paljon takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I'm Thinking of Ending Things, 2020, Likely Story, Projective Testing Service, Netflix

Arvostelu: Chef (2014)

CHEF (2014)

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Jon Favreau, John Leguizamo, Emjay Anthony, Sofia Vergara, Bobby Cannavale, Oliver Platt, Scarlett Johansson, Dustin Hoffman ja Robert Downey Jr.
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Vuokrasin Chefin ihan vain sen takia, että sitä oli kehuttu paljon. Tiesin, että siinä on pääosassa Jon Favreau ja se liittyy selkeästi jollain lailla ruokaan, mutta muun sain selville vasta katsoessani elokuvaa. Yllätyin elokuvasta niin paljon, että minun oli aivan pakko kirjoittaa siitä ja toivon, että mahdollisimman moni muukin kiinnostuisi siitä.

Murskakritiikin ja Twitter-sekoilun takia Carl Casper luopuu töistään keittiömestarina ja päätyy tekemään töitä ruokarekassa poikansa kanssa.

Jon Favreau tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen. Hän nousee kunnolla sivuosista päätähdeksi. Hän näyttelee Carl Casperia ja tuo hahmoon todella paljon energiaa, mikä on ihailtavissa, sillä hän on myös ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvan, joten hänellä on ollut kädet täynnä hommia koko ajan. Favreau osoittaa elokuvassa todellista intohimoa työtään kohtaan. En sitten tiedä, millainen kokki Favreau todella on.
     Ice Age -elokuvista (2002-) Sidin äänenä tuttu John Leguizamo pysyy ystävänsä Carlin mukana ja irtisanoo myös itsensä ravintolasta. En ole aiemmin erityisemmin kiinnittänyt Leguizamoon muuten huomiota, kuin Sidin roolissa, mutta tässä elokuvassa hän näyttää kykynsä näyttelijänä. Leguizamo esittää kokkia nimeltä Martin.
     Carlin ja Martinin kanssa ruokarekassa matkustaa myös Carlin poika Percy, jona nähdään Emjay Anthony. Anthony ei ole ollenkaan ärsyttävä ja hänen hahmonsa on saatu normaaliksi esiteinipojaksi. Carlin ja Percyn välit eivät ole kovin lämpimät ja aiemmin Carl ei ole toiminut kovin hyvin isänä, mikä välittyy selvästi katsojalle jo elokuvan alussa. Elokuvan aikana Carlin ja Percyn viettäessä enemmän aikaa yhdessä, he löytävät puuttuvan isä-poika-suhteensa. Percyn äitiä näyttelee Sofia Vergara, joka ei oikeastaan tee lähestulkoon mitään elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale yhtenä kokkina, Dustin Hoffman ravintolan omistajana, Scarlett Johansson Mollyna, jolla on ollut juttua Carlin kanssa, sekä Robert Downey Jr, joka on mukana varmaan vain, koska hän näytteli nimikkoroolia Jon Favreaun ohjaamissa elokuvissa Iron Man (2008) ja Iron Man 2 (2010).

Elokuvan alkupuoli on hieman hidastempoinen, eikä se vielä erityisemmin innostanut minua. Kun ruokabloggari Michel on käynyt syömässä ja murska-arvio on luettu, seuraa osio, jossa lähinnä vain selitetään Carlille ja katsojille, mikä on Twitter ja miten sitä käytetään. Kekseliäs - tosin ei omaperäinen - keksintö on laittaa twiittejä leijumaan hahmojen viereen, joissa lukee eri kirjoituksia, jolloin ei tarvita hahmojen puhetta samalla, kun he kirjoittavat. Vasta kun Carl huutaa ravintolassa Michelille (Oliver Platt) ja viskoo laavakakkujaan ympäriinsä, elokuva sai kunnolla otteen minusta. Siitä eteenpäin koko juttu toimii. Itse ruokarekkaa tosin täytyy odottaa noin tunti elokuvan alkamisen jälkeen, minkä olisin toivonut näyttäytyvän jo aiemmin.

Koko ruokarekkaosio on erinomainen. Siitä kun Carl ja Percy siivoavat rekkaa aina siihen asti, kun rekan matka päättyy, Chef tuntuu loistavalta hyvänmielen elokuvalta. Ennen sitä näyttelijät olivat kyllä hyviä, mutta muu elokuva tuntui lähinnä vain "ihan kivalta". Hyvä tunnelma on tärkeässä roolissa elokuvan puolen välin jälkeen. Carlin, Percyn ja Martinin matka ruokarekan kyydissä saa kaiken aikaa katsojalle hymyn huulille. Osio kulkee hyvällä temmolle eteenpäin ja kestää onneksi lähes elokuvan loppuun asti. Useassa kohtaa saa nauraa kunnolla. Elokuva on Yhdysvalloissa lapsilta kielletty voimakkaan kielenkäytön takia, mutta suomennosta on siistitty paljon ja lähes kaikki "fuckit" ovat jääneet kääntämättä, jolloin Chef on Suomessa sallittu kaikenikäisille. Kielenkäytön lisäksi ei elokuvassa oikeastaan edes ole mitään lapsille haitallista sisältöä.

Jon Favreau on todella tehnyt hyvää työtä elokuvan parissa. Ei pelkästään hänen roolisuorituksensa ole mahtava, vaan myös dialogi on erittäin sujuvaa ja paketti pysyy hyvin kasassa, vaikka alku onkin hieman heikompi. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Elokuvassa käytetty musiikki on piristävää.

Yhteenveto: Heikommasta alustaan huolimatta Chef on erinomainen hyvänmielen elokuva, joka kannattaa vilkaista. Jon Favreaun roolisuoritus on todella hyvä. Ruokabloggarille huutamisen jälkeen elokuva paranee ja ruokarekkaosio pitää katsojan mielenkiinnon otteessaan ja saa katsojalle jatkuvasti hymyn huulille. Carlin ja Percyn isä-poika-suhde on uskottava ja hyvin rakennettu. En itse kokkaa koskaan, mutta tämä elokuva sai minut kokeilumielelle, jonka uskon tosin katoavan muutaman päivän sisällä, sillä kokkaus ei ole minun juttuni. Chef on selkeästi paras kokkielokuva, mitä on Ratatouillen (2007) jälkeen tehty ja suosittelen sitä kaikille, paitsi jos draamakomediat eivät ole juttunne. Elokuva toimii myös hyvänä opetusvideona, jos ei tiedä Twitteristä mitään. Kun lopputekstit alkavat, ei kannata vielä ottaa levyä pois, sillä niiden aikana näytetään lyhyt pätkä, kun oikea kokki näyttää Favreaulle, miten elokuvassa nähtävät leivät valmistetaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chef, 2014, Aldamisa Entertainment, Kilburn Media