Arvostelu: Halloween: Resurrection (2002)

HALLOWEEN: RESURRECTION

Ohjaus: Rick Rosenthal

Pääosissa: Bianca Kajlich, Busta Rhymes, Katee Sackhoff, Ryan Merriman, Daisy McCrackin, Sean Patrick Thomas, Luke Kirby, Thomas Ian Nicholas, Tyra Banks, Brad Loree ja Jamie Lee Curtis

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 18

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma kassamagneetti, josta on vuosien varrella muodostunut klassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5 (Halloween: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat yhä vain heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojiltakin, joten elokuvasarjassa päätettiin ottaa takapakkia. Vuonna 1998 julkaistu Halloween H20 oli jatko-osa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Elokuva sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta taloudellisesti se oli sarjan menestynein osa, joten jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää - siitäkin huolimatta, että päätähti Jamie Lee Curtis halusi Halloween H20:n jäävän sarjan päätösosaksi. Aluksi Daniel Farrands kirjoitti käsikirjoituksen "Halloween 8: Lord of the Dead", jossa Curtisin hahmo olisi ollut murhaaja Michael Myersin sijaan, mutta idea ei toteutunut. Larry Brand kirjoitti uuden, "Halloween: MichaelMyers.com" -nimellä kulkeneen tekstin, josta tuottajat innostuivat, joskin vaatien nimen vaihtamista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2001 työnimellä "Halloween: Homecoming" ja lopulta Halloween: Resurrection sai ensi-iltansa heinäkuussa 2002. Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti, jääden lipputuloissa vain puoleen siitä, mitä Halloween H20 oli tuottanut. Sen lisäksi niin kriitikot kuin sarjan fanit antoivat lähes täydessä yhteisymmärryksessä murskavastaanoton leffalle. Jopa alkuperäisen elokuvan ohjannut Carpenter on julkisesti haukkunut leffan. Itse tutustuin Halloween-elokuviin Rob Zombien vuonna 2007 ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin myötä ja vasta vuonna 2017 katsoin alkuperäisen elokuvan. Pidin siitä valtavasti ja arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin ottaa perinteeksi arvostella joka vuonna yhden Halloween-elokuvista ja nyt olen päässyt sarjan kahdeksanteen osaan, Halloween: Resurrectioniin.

Kuusi collegeopiskelijaa osallistuvat uudenlaiseen internetohjelmaan, jossa heidän täytyy yöpyä Myersien hylätyssä talossa ja selvittää, mikä teki perheen pojasta Michaelista murhaajan. Pian opiskelijat kuitenkin huomaavat, että kuolleeksi luultu Michael Myers majailee talon uumenissa edelleen.

Vaikka Halloween: Resurrectionia mainostettiin Jamie Lee Curtisin ja hänen hahmonsa Laurie Stroden kautta, Curtisillä on lopulta vain muutama minuutti ruutuaikaa leffan alussa. Hänen sijaan leffa keskittyy uusiin hahmoihin, collegeopiskelijoihin Saraan (Bianca Kajlich), Jeniin (Katee Sackhoff), Jimiin (Luke Kirby), Donnaan (Daisy McCrackin), Rudyyn (Sean Patrick Thomas) ja Billiin (Thomas Ian Nicholas), jotka houkutellaan uudenlaiseen, internetissä esitettävään reality-ohjelmaan, "Vaaraviihteeseen", jossa heidän on tarkoitus yöpyä ränsistyneessä ja pahamaineisessa Myersin perheen talossa. Lukuun ottamatta tylsän geneeristä päähenkilöä Saraa, muut hahmokuusikosta ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä ja himokkaampia nulikoita, joiden hormonit hyrräävät siihen tahtiin, etteivät he malta pitää näppejään erossa toisistaan, huolimatta kameroista tai toisen osapuolen kielloista.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Busta Rhymes ja Tyra Banks Vaaraviihdettä pyörittävinä Freddienä ja Norana, Ryan Merriman ohjelmaa seuraavana Mylesinä, sekä Brad Loree ikonisena sarjamurhaaja Michael Myersina, jonka ulkonäössä on jokin mennyt niin pieleen, että Michael näyttää enemmän huvittavalta kuin uhkaavalta. Näyttelijäkaartissa ei ole pahemmin kehumista. Nuoret näyttelijät ovat pääasiassa kiusallisen kehnoja rooleissaan. Poppoon kirkkain tähti on Rhymes, joka on myös poppoon huonoin näyttelijä. Rhymes ampuu roolissaan kuitenkin niin yli, että hän on huonoudessaan koominen, mitä muista ei voi sanoa.

Ei ole mikään ihme, että jälkikäteen niin Jamie Lee Curtis kuin koko Halloween-sarjan käynnistänyt John Carpenter ovat haukkuneet Halloween: Resurrectionin lyttyyn. Kyseessä on aikamoinen pökäle, jonka ainoaksi kehuksi voisi mieltää sen, että oikeassa mielentilassa ja seurassa katsottuna elokuva on varsin hupaisa kaikessa kökköydessään. Elokuva on täynnä ratkaisuja, jotka pistävät kerta toisensa perään kummastelemaan, että mitäköhän käsikirjoitushuoneessa on polteltu tekstiä työstäessä? Larry Brandin idea keskelle reality-ohjelman kuvauksia putkahtaneesta sarjamurhaajasta voisi olla vekkuli omana juttunaan, mutta Halloweeniin idea ei oikein istu. Kun kauhujen yö Myersien talossa alkaa, katsojan päähän juolahtaa jatkuvasti kysymyksiä, kuten että miten Michael onnistuu kaiken aikaa välttelemään kameroita ja erityisesti että miksi ihmeessä hahmot eivät vain pakene talosta? Leffa näyttää useaankin otteeseen, että ränsistynyt talo on aika heiveröisessä kunnossa, joten eiköhän sitä tarpeeksi isossa pelkotilassa ja adrenaliiniryöpyssä saisi puskettua itsensä talosta pihalle. Viimeistään lopputeksteihin päästessä ei voi kuin pohtia, että miten ihmeessä elokuva edes pääsi julkaisuun asti?

Elokuvan kauhuosasto rakentuu täysin toinen toistaan naurettavampien ja huonompien hyppysäikyttelyjen varaan. Mitään jännitettä ei pääse muodostumaan, etenkään kun elokuva ei saa katsojaa välittämään ainoastakaan hahmosta. Tarina myös asettaa katsojan herkästi Michaelin puolelle. Tämähän on hänen kotinsa, ei ihme, että hän haluaa päästä epätoivotuista tunkeilijoista eroon! Pelottavaksi elokuvaa ei voi kutsua, vaan Halloween: Resurrection menee lähinnä tahattomasta komediasta.

Leffan ohjauksesta vastaa Rick Rosenthal, joka oli aiemmin ohjannut elokuvasarjan toisen osan, Halloween II - tappajan paluun. Vaikkei Rosenthalin työ ollut siinäkään kovin hääviä, on pöyristyttävää, kuinka paljon surkeammin hän hoitaa tonttinsa Halloween: Resurrectionissa. Asiaa ei tietenkään auta Brandin ja Sean Hoodin käsikirjoitus heikon juonen, ärsyttävien hahmojen, puisevan dialogin ja typerien käänteiden kera. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Tekijät ovat selvästi halunneet toistaa muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen The Blair Witch Projectin (1999) suosiota, pistämällä hahmot itse toimimaan kuvaajina osan ajasta. Hahmojen kuvaamat materiaalit ovat lähinnä ärsyttävää katseltavaa rumasti venytetyn ja pahasti rakeisen kuvan heiluessa kaiken aikaa. Sentään Myersin talon lavasteet ovat oivalliset. Tehosteet eivät pahemmin vakuuta, eikä äänimaailma ole kummoisesti työstetty. Carpenterin säveltämä ikoninen tunnusmelodia soi tietty pari kertaa leffan aikana, mutta jokin Danny Luxin sovituksessa tuntuu laiskalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2023

Lähteet: elokuvan juliste www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween: Resurrection, 2002, Dimension Films, Nightfall Productions, Aon/Ruben-Winkler Entertainment Insurance, Trancas International Films

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019)

ITKEVÄN NAISEN KIROUS

THE CURSE OF LA LLORONA

Ohjaus: Michael Chaves
Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen, Patricia Velásquez, Raymond Cruz, Tony Amendola, Sean Patrick Thomas ja Marisol Ramirez
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Curse of La Llorona, eli suomalaisittain Itkevän naisen kirous perustuu meksikolaiseen kansantaruun La Llorona -kummituksesta, eli "itkevästä naisesta", joka suree jokien varrella hukuttamiensa lapsien perään. Meksikossa lapsia pelotellaan, että La Llorona saattaa napata ja hukuttaa heidät, jos he kulkevat öisin ulkona. Kauhutekijä James Wan kiinnostui tarusta ja alkoikin työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2017 ja nyt Itkevän naisen kirous on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin alkuvuodesta, mutta mitä enemmän leffasta on näytetty mainoksia ja mitä useammin olen joutunut näkemään filmin trailerin, sitä matalammiksi odotukseni ovat käyneet. Mainosten perusteella elokuva näytti täysin äkkisäikäytyksiin tukeutuvalta massakauhulta ja kun leffan arvosteluja alkoi sadella, ennakko-odotukseni vaikuttivat olevan totta. Menin silti katsomaan Itkevän naisen kirouksen sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä ystäväni kanssa, joka kirjoittaa omia arvostelujaan Filmikela-sivulle.

Garcian perheelle alkaa tapahtua kummia: äiti Anna ja lapset Chris ja Samantha kohtaavat kaikki saman valkoiseen mekkoon pukeutuneen itkevän naisen. Perheelle selviää, että kyseessä on La Llorona, paha henki, joka sieppaa ja hukuttaa lapsia.

Garcian perheen äitiä, Annaa näyttelevä Linda Cardellini on yllättävänkin mainio roolissaan. Usein kauhuleffojen näyttelijät ovat aika keskinkertaisia tapauksia, mutta Cardellini onnistuu välittämään uskottavan kauhun tunteen ja syvän rakkauden hahmonsa lapsia kohtaan. Anna on sosiaalityöntekijä, joka yrittää auttaa huonoista kotioloista kärsiviä lapsia, mitä kautta hän päätyykin kauhutapahtumien keskelle, kun yksi perheistä, jota hän pyrkii auttamaan, on joutunut La Lloronan piinaamaksi. Annalla on kiinnostavat lähtökohdat, mutta hänestä ei saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa. Hieman leffa antaa ymmärtää, että hahmo tuntuu olevan kiinnostunut muiden lasten hyvinvoinnista kuin omiensa, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Cardellini puhkuu kuitenkin eloa hahmoonsa tarpeeksi, jotta katsojana alkaa välittämään hänestä ja hänen lapsistaan.

Annan lapsia esittävät Roman Christou ja Jaynne-Lynne Kinchen, jotka ovat myös erittäin mainiot osissaan. Lapsinäyttelijöiden onnistuminen on filmin kannalta välttämätöntä, sillä La Lloronahan on juuri heidän perässään, joten suuri osa kauhukohtauksista nähdään lasten kautta ja heidän täytyy siis viestiä pelkoa paljon Cardelliniakin isommin. Valitettavasti heidän hahmonsa Chris ja Samantha jäävät totaalisen yksiulotteisiksi. Molemmat ovat kai koulussa ja... no, siinäpä se. Kummallekaan ei ole yritetty luoda mitään erityistä piirrettä, vaan he vain ovat kaksi lasta, jotka vuoronperään pakenevat demonia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat La Lloronan piinaaman toisen perheen äiti Patricia (Patricia Velásquez), etsivä Cooper (Sean Patrick Thomas) ja pakollinen perhettä auttava ja henkimaailmaa vastaan eri poppakonstein taisteleva heppu, eli tässä tapauksessa Raymond Cruzin esittämä Rafael. Mukana on myös Tony Amendolan näyttelemä isä Perez, jonka mukanaolo saa tarkkaavaisimmat katsojat ja muita viime vuosien kauhuleffoja katsoneet ymmärtämään, mistä Itkevän naisen kirouksessa on oikeasti kyse. Isä Perezin tehtäväksi jää lähinnä selittää Annalle (ja samalla katsojille) La Lloronan legendasta.
     Mutta minkälainen on sitten itse elokuvan kummitus, eli La Llorona (Marisol Ramirez)? Valitettavasti aika geneerinen säikyttelijä, joka säännöllisin väliajoin syöksyy jostain karjaisemaan kohti kameraa. Itkemistä tämä nainen ei paljoa harrasta ja häntä voisikin kutsua rääkyväksi naiseksi, sillä La Lloronan on joka kerta pakko päästää jonkinlainen "Hyääärgh!" -ääni hyökkäyksensä säestämiseksi. Elokuvantekijät eivät valitettavasti ole ymmärtäneet, että hahmo on pelottavimmillaan silloin, kun sitä ei oikeastaan edes näytetä tai kun se vain lymyilee varjoissa ja jännite katoaa aika lailla joka kerta, kun La Llorona on ruudulla noin sekuntia kauemmin.

Odotukseni Itkevän naisen kirousta kohtaan eivät todellakaan olleet korkealla ja leffateatteriin päästyäni aloin jopa pelkäämään totaalisen fiaskon näkemistä. Kun ennakko-odotukset olivat matalat, leffa pääsi onneksi yllättämään ihan mukavasti. Silti tätä ei voi keskinkertaista paremmaksi kutsua. Leffa alkaa yllättävän napakasti ja ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia, että tämähän voisi olla oiva kauhuhömppä. Vaikka leffan kauhupuoli luottaa liikaa La Lloronan äkilliseen syöksymiseen äänitehosteen säestämänä, onnistutaan muutamassa kohtaa luoda toimivasti epämiellyttävän jännittävää ilmapiiriä. Böö-hetket näkee joka kerta hyvissä ajoin ennalta, mutta muutamat niistä säpsäyttävät silti tehokkaasti. Harmillisesti toisen puolituntisen kohdalla taso alkaa laskea, samalla kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. La Lloronahan ei tietenkään voi heti vain napata lapsia, sillä silloinhan leffa päättyisi liian nopeasti, vaan sen täytyy jostain syystä saapua suunnilleen joka toisessa kohtauksessa säikyttelemään ja jättämään hahmot sitten rauhaan hetkeksi. Puoliväli leffaa kulutetaankin siihen, kun kummitus hyökkää vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kimppuun, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Jostain syystä perheenjäsenet eivät voi kertoa heti näkemästään, sillä jälleen tulisi se ongelma, että filmi päättyisi lyhyeen. Muutenkin hahmot tekevät tuttuun kauhutapaan typeriä asioita, mitkä saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

Ennalta-arvattavien säikyttelyjen lisäksi itse tarinakin on todella ennalta-arvattava ja kliseitä täynnä. Jos on nähnyt filmin trailerin ja muutamia viime vuosien kauhuleffoja, ei Itkevän naisen kirous tarjoa ainuttakaan yllätystä. Hollywoodissa varmaan kiertää jokin kauhukäsikirjoitus, mistä vain muutetaan hahmojen nimet ja mörkö, mutta tarinan kuljetus tapahtuu täysin samoilla tavoilla. Leffasta tulee hyvin voimakkaasti mieleen viimevuotinen Nunna (The Nun - 2018), etenkin kun molemmissa päähahmoja vainoaa kaapuun/mekkoon pukeutuva demoninen akka. Kun hahmot näkevät pelkän kummituksen siluetin, on katsojan vaikea sanoa, onko tuossa La Llorona vai nunna Valak. Molemmissa leffoissa puoliväli käytetään äkkisäikäytysten viljelemiseen ja loppuhuipennus lässähtää, kun demonia näytetään liikaa. Molempien filmien möröt myös toimivat oudoilla tavoilla, välillä paiskoen ihmisiä sinne tänne mielensä voimalla ja välillä niiden täytyy koskea uhriinsa käsin tuottaakseen tälle kipua. Itkevän naisen kirouksesta löytyy myös yksi kohtaus, missä Anna-äiti kulkee yöllä ympäri taloa outoja ääniä kuunnelleen, mikä on kuin suoraan ryöstetty Nunnasta - tapahtumapaikka on vain vaihdettu luostarista omakotitaloon. Yksi elokuvan outouksista on muuten sen tapahtumapaikka. Kun kyseessä on meksikolaistaruun perustuva kauhuleffa, miksi se on sijoitettu Los Angelesiin? Miten ihmeessä La Llorona on sinne eksynyt? Vai käykö se lomailemassa ja terrorisoimassa perheitä ympäri maailman?

Elokuvan on ohjannut ensikertalaistekijä Michael Chaves, joka on aiemmin työstänyt vain lyhytleffoja. Chavesin tyyli ei ole millään lailla mullistava tai omaperäinen. Hän yrittää kopioida tuottaja James Wanin tyyliä parhaansa mukaan, muttei saa luotua samaa intoa ja kekseliäisyyttä kuin esikuvansa. Chaves luottaa täysillä äkkisäikäytyksiin ja vaikka säikäytykset johtuvatkin aina siitä, mitä kuuluukin säikähtää, eikä vaikka kissasta, La Lloronan syöksyminen on lähes ainoa kikka, mitä Chaves hyödyntää. Kuten jo totesin, Mikki Daughtryn ja Tobias Iaconiksen käsikirjoitus kierrättää samaa kaavaa kuin monet muutkin kauhuleffat, mutta kenties pienesti napakammin kuin normaalisti, minkä vuoksi en pitänyt leffaa koskaan huonona. Kuvaukseltaan Itkevän naisen kirous ei ole mitään ihmeellistä, jos ei lasketa elokuvan alussa nähtävää tyylikästä ja pitkää kamera-ajoa läpi Garcian perheen talon. Leikkauksesta parhaiten jää mieleen erikoiset häivytykset loppuhuipennuksessa, mitkä tuntuivat aluksi hölmöiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta toimiva. Perheen kodin lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet taidokasta työtä itse La Lloronan kanssa. Silti tekijöiden olisi pitänyt älytä näyttää mörköä vähemmän. Äänimaailma sisältää tietty typeriä kovia ääniä säikäytysten tehostamiseksi, mutta säveltäjä Joseph Bishara tekee kelpo työtä luodessaan tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Itkevän naisen kirous on hyvin keskinkertainen, mutta tarpeeksi toimiva säikyttely, jotta sen jaksaa katsoa kertaalleen loppuun asti. Tarinasta ei löydy mitään uutta ja filmi kierrättää kauhuelokuvien tuttuja kliseitä ja tarinan kulkua, muuttamalla vain perhettä piinaaman demonin. La Lloronaa hyödynnetään harmillisen kömpelösti, kummituksen syöksyessä toistuvasti kohti kameraa, mikä muuttuu loppupeleissä aika tylsäksi. Etenkin filmin puoliväli vain toistaa samanlaisia pelottelukohtauksia, missä perheenjäsenet vuoronperään kohtaavat La Lloronan, joka ärjäisee ja jostain syystä vain katoaa, sillä leffa ei voi päättyä vielä. Loppuhuipennuksesta viimeisetkin pelon rippeet hälvenevät ja katsoja alkaa yhä enemmän pyörittelemään silmiään hahmojen hölmöille ratkaisuille. Tämä on sääli, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen lupailee itse asiassa mainiota kauhukertomusta. Hahmot ovat aika tylsiä, mutta heidän näyttelijänsä (etenkin Linda Cardellini) saavat heihin tarpeeksi eloa, jotta katsojaa jaksaa kiinnostaa heidän koettelemuksensa. Kaikesta kaavamaisuudesta ja äkkisäikäytysten viljelemisestä huolimatta itseäni jäi lopulta harmittamaan eniten, ettei elokuva sijoitu Meksikoon. Muuten pidin Itkevän naisen kirousta ihan menevänä kauhupätkänä, mikä onnistui säikäyttämään pari kertaa, mutta josta tuskin muistaa enää mitään, kun vuoden seuraava kauhuteos ilmestyy teattereihin. Jos pidit viime vuoden Nunnasta, pidät luultavasti Itkevän naisen kirouksestakin. Jos taas inhosit Nunnaa, inhoat luultavasti tätäkin. Itse pidän molempia keskinkertaisina tekeleinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Curse of La Llorona, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster