Arvostelu: Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997)

MORTAL KOMBAT 2 - HÄVITYS

MORTAL KOMBAT: ANNIHILATION

Ohjaus: John R. Leonetti

Pääosissa: Robin Shou, Talisa Soto, Sandra Hess, Brian Thompson, James Remar, Lynn "Red" Williams, Musetta Vander, Irina Pantaeva, Marjean Holden, Reiner Schöne, Litefoot, Deron McBee, J. J. Berry, Tyrone Wiggins ja Chris Conrad

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Midway Gamesin samannimiseen peliin perustuva elokuva Mortal Kombat (1995) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Tekijät ammensivat jatko-osaan Mortal Kombat 3 ja Mortal Kombat 4 -peleistä työstäessään käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat vuoden 1996 alussa, mutta suuri osa näyttelijäkaartista ei palannut rooleihinsa, joko ollessaan kiinni muissa projekteissa tai ollessaan tyytymättömiä käsikirjoitukseen. Mortal Kombat: Annihilation, eli suomalaisittain Mortal Kombat 2 - hävitys sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 ja se oli aikamoinen katastrofi. Elokuva tienasi alle puolet ensimmäisen osan lipputuloista, minkä lisäksi niin kriitikot kuin pelisarjan fanit haukkuivat filmin täysin lyttyyn. Nykyään Mortal Kombat 2 - hävityksellä onkin maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana. Kuten ensimmäisen elokuvan arvostelussani totesin, en ollut koskaan ennen pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt niihin perustuvia elokuvia. Kuitenkin nyt, kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -leffa (2021), päätin katsoa aiemmat filmatisoinnit. En pitänyt ensimmäisestä osasta, joten aloitin Mortal Kombat 2 - hävityksen todella alhaisin odotuksin, tietäen sen kaamean maineen pelisarjankin fanien keskuudessa.

Vaikka Liu Kang, Sonya Blade, Johnny Cage ja Kitana voittivat Mortal Kombatin, paha Shao Kahn tunkeutuu silti Outworldista maapallolle ja uhkaa tuhota ihmiskunnan kuuden päivän päästä. Ukkosenjumala Raiden lähettää sankarit harjoittamaan kykyjään, jotta he voivat voittaa Shao Kahnin ja tämän armeijan.

Robin Shou ja Talisa Soto palaavat rooleihinsa Liu Kangiksi ja Kitanaksi, mutta muuten koko näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Sonya Bladena nähdään tällä kertaa näyttelijätaidoton Sandra Hess, eikä Chris Conradkaan vakuuta pienessä ruutuajassaan Johnny Cagena. Kehno on myös James Remar ukkosenjumala Raidenina. Eipä hänen edeltäjänsä Christopher Lambertkaan kummoinen ollut, mutta sen sijaan hän hoiti hommansa pilke silmäkulmassa. Remar vetää hommaa joko yliampuvan pöhkösti tai sitten liian tosissaan. Eivätkä Shou tai Sotokaan kehuja ansaitse. Shou ei edes jaksa yrittää enää, vaikka suostuikin jatkamaan sarjassa. Soto taas tarjoaa täysin sieluttoman suorituksen. Näyttelijöiden hommaa ei auta yhtään täysin yksiulotteiset hahmot. Jo ensimmäisessä elokuvassa hahmot jäivät hyvin tyhjentäviksi, mutta sentään heille kirjoitettiin edes jotkut hätäiset taustatarinat. Tässä ei vaivauduta tekemään sitäkään vähää. Mukaansa päähenkilöt saavat mekaanisilla käsillä varustetun Jaxin (Lynn "Red" Williams), joka on hieman viihdyttävämpi tapaus kuin kumppaninsa.

     Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa edellisen osan pahista, Shang Tsungia (Cary-Hiroyuki Tagawa) komentaneen Shao Kahnin, jota näyttelee totaalinen puupökkelö Brian Thompson. Ensimmäinen osa herätti mielikuvan, että tämä mystinen pahis olisi jokin hurja ja vaikuttava vihollinen, jonka pelkkä ilmaantuminen saisi sydämen hakkaamaan. Lähinnä Shao Kahn tarjoaa mojovat naurut, kun hän ilmestyy halvassa asussaan patsastelemaan ja mölyämään kliseisiä pahismonologeja. Thompson on kammottavan huono roolissa ja niin on myös Musetta Vander, joka esittää hänen käskyläisenään toimivaa Kitanan äitiä, kuningatar Sindeliä. Vanderin yritykset olla häijy ovat lähinnä kiusallisen noloja. Sindelin lisäksi Shao Kahnilla on komennossaan myös outo kentaurin ja minotauruksen sekoitus Motaro (Deron McBee) ja nelikätinen Sheeka (Marjean Holden), jotka ovat myös ihan yhtä myötähäpeällisiä. Parissa kohtauksessa käy myös ilmi, että Shao Kahn johtaisi valtavaa armeijaa, mutta eipä siitä jatkuvasti katoavasta armeijasta koskaan koidu harmeja päähenkilöille.

En erityisemmin piitannut ensimmäisestä Mortal Kombatista, mutta Mortal Kombat 2 - hävityksen jälkeen se alkoi kummasti tuntua laadukkaalta toimintaviihteeltä. Mortal Kombat 2 - hävitys on järkyttävä fiasko, mikä äimistyttää kerta toisensa perään sillä, kuinka kelvoton teos se onkaan. Ainoa positiivinen asia elokuvassa on, että ensimmäisen elokuvan mahtava tunnusmusiikki kuullaan pariinkin otteeseen. Sitä ei kuitenkaan voi millään lukea tämän leffan ansioksi. Negatiivista onkin sitten kaikki muu. Elokuva on niin laiskasti ja amatöörimäisesti pistetty kasaan, että ihmettelin jopa ääneen, että pyörikö tämä ihan oikeasti joskus elokuvateattereissa? Tuotanto on kaikin tavoin niin halpa, että se näyttää pelisarjan fanien tekemältä videolta, mikä on ladattu YouTubeen. Elokuvalla on isompi budjetti kuin edeltäjällään, mutta se raha ei näy missään. Kaikki leffassa näyttää kotikutoiselta.

Kritisoin ensimmäistä elokuvaa siitä, ettei siinä ollut kunnon tarinaa. Sen juoni on kuitenkin Oscar-luokan käsikirjoittamista verrattuna siihen olemattomuuteen, mitä Mortal Kombat 2 - hävitys pitää sisällään. Elokuva on vain ja ainoastaan sitä, että sankarit taistelevat Shao Kahnin lähettämiä kätyreitä vastaan siihen asti, että leffaa on kulunut tarpeeksi, jotta he voivat kohdata itse Shao Kahnin. Toki moni pelikin rakentuu niin, että ensin taistellaan helppoja pahiksia vastaan ja lopuksi kohdataan itse "boss". Jos elokuvassa haettiin sitä videopelin tuntua, siinä epäonnistuttiin pahasti. Toinen toistaan huonommat, lähinnä stuntmiesten volttihyppytaitoja esittelevät toimintakohtaukset käyvät tylsäksi ensimmäisen viiden minuutin aikana ja kun leffalla ei tosiaan ole muuta tarjottavanaan, loput puolitoista tuntia kuluvat todella, todella hitaasti. Niin ja ne volttihyppelyt eivät rajoitu vain toimintakohtauksiin, vaan niitä tehdään myös keskustellessa.

Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, ei, vaikka koko ihmiskunta onkin muka uhattuna. Sen lisäksi, etteivät pahikset tarjoa uhan tunnetta, jännite ihmiskunnan kohtalosta puuttuu myös siksi, ettei koskaan edes näytetä vaarassa olevia siviilejä. Yleensä elokuvissa kun ihmiskunta on vaarassa, meille näytetään hädässä olevia ihmisiä, jotta kannustaisimme sankareita pelastamaan nämä avuttomat poloiset. Mortal Kombat 2 - hävitys ei jaksa tarjota edes sitä. Tunnelma jättää muutenkin täysin kylmäksi. Elokuva ei onnistu missään vaiheessa viihdyttämään edes huonoudellaan. Se on vain ja ainoastaan iso, haiseva roskaläjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka toimi ensimmäisen Mortal Kombatin kuvaajana. Ensimmäisen leffan ohjaaja Paul W. S. Andersonia ei tainnut kiinnostaa palata sarjan pariin, eikä studio nähtävästi saanut ketään muuta huijattua tämän tekoon, joten heidän oli pakko turvautua kuvaajaa, joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan filmiä. Ja sehän näkyy. Andersonkaan ei ole kummoinen ohjaaja, mutta hän osaa sentään tehdä jokseenkin viihdyttävää hömppää. Leonetti ei pysty edes siihen. Hän ei tiedä yhtään, kuinka rakentaa elokuvaa tai kohtauksia sen sisällä. Mikään leffassa ei tunnu ammattitaitoiselta ja siksi onkin pöyristyttävää, että New Line Cinemalla ollaan tuumittu, että "kyllä, tämä on se elokuva, jonka ylpeinä pistämme teattereihin pyörimään, tämä on takuuvarma menestys".

Ja jos leffan katselu ei ollut jo valmiiksi vaikeaa, se muuttuu suorastaan tuskalliseksi elokuvan naurettavan halvan visuaalisen ilmeen takia. Kuvaus on kömpelöä, mitä vain pahentaa tökerö leikkaus. Osa asuista näyttää sentään tyylikkäiltä, mutta toiset taas näyttävät pilailupuodista ostetuilta. Lavasteissakin on onnistumisensa, mutta mukana on myös hulvattoman kökköjäkin lavasteita. Erään tappelun aikana hahmo putoaa suurelle kivenmurikalle ja on päivänselvää, ettei se paperimassa ole kiveä nähnytkään. Hyvä, ettei sortuvien rakennelmien palasista paista styroksi läpi. Kaikkein kauhistuttavinta ovat kuitenkin Mortal Kombat 2 - hävityksen erikoistehosteet. Jo leffan vihreän taustakankaan käytöt ovat koomisen selviä, mutta suorastaan ulvoin naurusta, kun ensimmäinen digiörkki ilmestyi ruutuun ja se näytti siltä, ettei sitä olisi kelpuutettu edes 20 vuoden takaiseen videopeliin. Ja sitten sitä mörökölliä vielä esitellään ylpeänä lähellä kameraa. Lopputaistelu käydään tietty osittain kahden jättiläishirviön välillä, jotka ovat molemmat lievästi sanottuna surkuhupaisia ilmestyksiä. Eikä kyse edes ole siitä, että elokuva olisi vanhentunut heikosti. Luin kommentteja ihmisiltä, jotka olivat nähneet Mortal Kombat 2 - hävityksen elokuvateattereissa vuonna 1997 ja jo silloin sen efektit näyttivät surkeilta.

Yhteenveto: Mortal Kombat 2 - hävitys on surkea - ei vaan suorastaan läpimätä toimintafantasiaraina. Aivan kaikki elokuvassa pöyristyttää katsojaansa sillä, että tällainen leffa on ihan oikeasti tehty ja pistetty teattereihin pyörimään. Toteutus on käsittämättömän amatöörimäistä ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kyseessä on pelkkä fanifilmi. Lavasteet ja asut näyttävät todella halvoilta ja tökeröt erikoistehosteet ovat naurettavan kökköjä. Tarinaa leffasta on vaikea löytää ja puolentoista tunnin kesto on täytetty toinen toistaan kehnommilla ja hölmömmillä toimintakohtauksilla, joiden jatkuvat voltit käyvät tylsiksi hyvin nopeasti. Itse pääpahis Shao Kahn on mitä hulvattomin vihollinen, joka vain patsastelee ja lausuu kliseisiä pahisrepliikkejä. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka luokattoman huono Brian Thompson on roolissaan. Muut näyttelijät ovat parhaimmillaankin heikkoja. Minkäänlaista jännitettä on turha edes etsiä ja kehnoudesta syntyvä viihdearvokin tavoittaa katsojan vain hetkittäin. Muuten kyseessä on kuolettavan tylsä ja tympäännyttävä elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi. Elokuvan julisteessa lukee "Murskaa kaikki odotukset". Odotin elokuvan olevan huono ja se toden teolla murskasi ne odotukset olemalla vielä sitäkin hirveämpi. Mortal Kombat 2 - hävitys on todella ansainnut asemansa yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana leffana. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat: Annihilation, 1997, New Line Cinema, Threshold Entertainment

Arvostelu: Mortal Kombat (1995)

MORTAL KOMBAT

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Robin Shou, Linden Ashby, Bridgette Wilson, Cary-Hiroyuki Tagawa, Christopher Lambert, Talisa Soto, Trevor Goddard, Chris Casamassa, François Petit, Tom Woodruff Jr., Kevin Michael Richardson ja Frank Welker

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Mortal Kombat perustuu samannimiseen videopelien sarjaan, mikä käynnistyi vuonna 1992. Elokuvatuottaja Lawrence Kasanoff oli vierailemassa pelin luoneella Midway Gamesilla, kun pelintekijät esittelivät hänelle uuden pelinsä. Kasanoff innostui pelistä ja hankkikin pian sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1994 ja lopulta Mortal Kombat ilmestyi elokuvateattereihin vuotta myöhemmin. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaiset arviot, mutta lippuluukuilla se oli valtava hitti. Leffa on vuosien varrella kerännyt itselleen oman fanikuntansa ja se on saavuttanut kulttistatuksen. Itse en ole koskaan pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt tätä elokuvaa. Kuitenkin nyt kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -elokuva (2021), päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla edes tämän vanhan filmatisoinnin. 

Veljensä kuoleman kostamista himoitseva Liu Kang, toimintanäyttelijä Johnny Cage ja huippuagentti Sonya Blade kutsutaan mystiselle saarelle taistelemaan Mortal Kombat -turnauksessa toisen maailman valloittajaolentoja vastaan.

Robin Shau näyttelee Liu Kangia, jonkin sortin munkkiryhmän taakseen jättänyttä (leffa ei kauheasti vaivaudu selittelemään tätä) miestä, joka on menettänyt veljensä ja janoaa nyt kostoa. Linden Ashby taas esittää Johnny Cagea, toimintastaraa, joka on joutunut huonoihin otsikoihin ja etsii nyt keinoa nostaa maineensa takaisin korkeuksiin. Alunperin Cameron Diazin oli tarkoitus esittää Sonya Bladea, mutta hän satutti juuri ennen kuvauksia ranteensa, joten hänet täytyi korvata pikaisesti Bridgette Wilsonilla. Sonya on jonkinlainen agentti tai sotilas, muttei harmillisesti oikein pääse esittelemään näitä kykyjään, miestaistelijoiden pyrkiessä jatkuvasti varastamaan mahdollisen valokeilan häneltä. Liulle ja Johnnylle annetaan jotain mielenkiintoista sisältöä, mutta lopulta pääkolmikko jää täysin yksiulotteiseksi ryhmäksi. Heidän näyttelijänsä tekevät tarpeeksi kelvollista työtä - lähinnä toimintakohtauksissa, joissa Shau ja Ashby pistivät itsensä niinkin isosti likoon, ettei kuvauksista ilman vammoja selvitty.

Elokuvassa nähdään myös Christopher Lambert koomisessa roolissa ukkosenjumala Raidenina, joka jorisee viisauksia pääkolmikolle, Cary-Hiroyuki Tagawa velho Shang Tsungina, joka aikoo voittaa Mortal Kombatin ja siten myös meidän maailmamme herruuden Keisarilleen, Talisa Soto kymmentuhatvuotisena prinsessa Kitanana, sekä Chris Cassama ja François Petit yliluonnollisia kykyjä hallitsevina Scorpionina ja Sub-Zerona. Mukana on myös aika kömpelösti liikkuvan nuken avulla toteutettu nelikätinen Goro-jättiläinen (äänenä Kevin Michael Richardson), sekä hirvittävän huonoilla tietokonetehosteilla luotu lisko-olio Reptile. Pelisarjan faneille on varmasti ilahduttavaa nähdä omat suosikit valkokankaalla. Itse lähinnä pidin monia hahmoista huvittavina, etenkin Raidenia, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan Lambert roolinsa ottaa. Tagawasta löytyy häijyyttä pahikseksi ja ovathan Scorpionin ja Sub-Zeron asut päheät.

Mortal Kombat ei niinkään vaadi pelien pelaamista, jotta siitä voi nauttia, vaan enemmänkin sen, että elokuvan näki silloin 1990-luvulla nuorena. Itselläni ei tosiaan ole minkäänlaista nostalgista sidettä koko hommaan ja niinpä katsottuna nyt 25 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, Mortal Kombat ei paljoa onnistunut tarjoamaan. Siitä löytyy omat onnistumisena, kuten aivan törkeän kova tunnusmusiikki, joka jää jumputtamaan päässä aikamoisena korvamatona, sekä tietty vahva videopelimäinen henki. Leffaa ei ole lähdetty tekemään liian vakavamieleisesti, vaan sopivasti kieli poskessa. Ei se mikään puhdas komedia ole ja paikoitellen se muuttuu hieman synkäksikin, mutta tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa kuvatessaan. Pariin otteeseen elokuvan täysin pöljä ja korni toteutus onnistui jopa viihdyttämään.

Elokuvan ongelmat eivät ole niinkään siinä, kuinka urpo ja juustoinen filmi se on, vaan lähinnä sen yksiulotteisissa hahmoissa ja tarinassa. Tai siis, jos elokuvan ohutta juonta voi tarinaksi kutsua. Toisaalta kun pohjana on peli, jossa lähinnä vain vedetään vastustajaa turpaan, kannattaako elokuvasovituksessa kovin monimutkikasta tarinaa edes yrittää rakentaa? Ongelma on enemmänkin se, kuinka köykäisesti se vähäinenkin tarina on rakennettu. Hahmot esitellään pikakelauksella, jotta heidät voi mahdollisimman nopeasti heittää turnaukseen tappelemaan epäreiluilla kyvyillä varustettuja vastuksia vastaan. Jos elokuva syventyisi paremmin pääkolmikkoon ja mytologiaan Outworldista, olisi se jo parempi teos. Aina välillä Raiden saapuu kertomaan pari tarpeellista tietoa, mutta siihen se oikeastaan jää. Mortal Kombat on pelkkää pintaa, ilman erityistä sisältöä. En nyt sano, että tästä olisi pitänyt yrittää tehdä mitään parhaan elokuvan Oscar-ehdokasta, mutta tekijät olisivat voineet rohkeammin uppoutua pintaa syvemmälle. Paremmin esitellyt hahmot ja mytologia saisivat katsojan innostumaan enemmän, kun turpaanveto alkaa.

Elokuvan on ohjannut Paul W. S. Anderson (joka tosin tätä leffaa tehdessä kulki vielä nimellä Paul Anderson), joka on tämän jälkeen tehnyt myös mm. pelileffa Resident Evilin (2002) ja muutaman sen jatko-osista, Alien vs. Predatorin (2004) ja uusimman Kolme muskettisoturia -filmatisoinnin (The Three Musketeers - 2011) kymmenen vuoden takaa. Mortal Kombat oli sis pelkkä ensimmäinen osoitus siitä, että Anderson on parhaimmillaankin vain keskinkertainen elokuvantekijä. Andersonin ohjaus on kömpelöä ja hänen luomansa tunnelma läpikotaisin hömelö. Eipä Kevin Droneynkaan käsikirjoitusta voi kehua tai Martin Hunterin leikkaustaitoja. Sentään mukana on ihan tyylikästä kuvausta, mainioita lavasteita ja oivallisia asuja. Erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo parikymmentä vuotta sitten. Äänimaailma on kelvollinen ja kuten jo tulikin todettua, elokuvan ehdottomasti parasta antia on The Immortalsin tykittelevä tunnusmelodia, mikä lähtee soimaan heti leffan ensisekunneilla ja kuullaan onneksi monta kertaa pitkin filmiä. Biisi on niinkin kova, että kuuntelin sitä tauotta koko tämän arvostelun kirjoittamisen ajan.

Yhteenveto: Mortal Kombat on kehno toimintapläjäys, mikä toimii lähinnä nostalgiannälkäisille ysärilapsille, jotka innostuivat elokuvasta sen ilmestymisen aikaan. Itse jouduin etsimällä etsiä siitä positiivista sanottavaa. Tykittävä korvamato-tunnusmusiikki on ehdottomasti parasta koko leffassa, minkä lisäksi täytyy myöntää, että tietty videopelimäisyys on onnistuttu siirtämään peleistä elokuvaan ja muutamat kohdat onnistuivat jopa viihdyttämään kaikessa hölmöydessään. Rakenteeltaan leffa on todella kömpelösti kirjoitettu ja leikattu, eikä mitään vaivauduta pohjustamaan tarpeeksi, jotta hahmojen (tai maailman) kohtalo kiinnostaisi, kun turpaanveto alkaa. Pääkolmikossa olisi potentiaalia, mutta huonon käsikirjoituksen kanssa se vähä valuu hukkaan. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja Lambertin viisaan tietäjän osa on jopa lähinnä kiusallinen. Erityisen kiusallisia ovat kököt tietokonetehosteet, joita ajan julmat hampaat ovat nakerrelleet ahkerasti. Etenkin Reptile-olento on naurettavan surkuhupaisa ilmestys. Paul W. S. Anderson osoittaa elokuvassa kertaheitolla "lahjansa" ohjaajana ja onkin pitänyt visusti uransa hyvin pitkälti samanlaisena tähän päivään asti. 

"Fatality!"

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat, 1995, New Line Cinema, Threshold Entertainment

Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq