Simpsonit, kausi 37 (The Simpsons - 2025-2026) - sarja-arvostelu

SIMPSONIT - KAUSI 37

THE SIMPSONS

Luoja: Matt Groening

Näyttelijät: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith, Hank Azaria, Harry Shearer, Tress MacNeille, Kevin Michael Richardson, Grey DeLisle, Alex Désert, Kelly Macleod ja Maggie Roswell

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Matt Groeningin luoma animaatiokomediasarja Simpsonit nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 1989. Vaikka katsojaluvut ovatkin vuosikymmenten varrella laskeneet, sarja on silti pysynyt niin suosittuna, että keväällä 2025 Fox-kanava tilasi tekijöiltä neljä tuotantokautta sarjaa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit tuttuun tapaansa, animaattorit ryhtyivät hommiin ja nyt Simpsonien jo 37. tuotantokausi on saanut päätöksensä. Itse olen lapsesta asti pitänyt Simpsoneista ja vaikkei sarja minunkaan mielestäni ole enää yhtä loistava kuin vuosia sitten, miellän uudetkin kaudet varsin hupaisiksi ja katsoin jälleen ilomielin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Lisasta tulee muoti-ikoni, pukeuduttuaan äitinsä Margen vanhoihin vaatteisiin. Homer pestataan Kimalaismiehen stunt-näyttelijäksi, kun taas Bart päätyy professori Frinkin assistentiksi.

Tuttu Simpsonien perhe hauskuuttaa jälleen kerran, päätyessään erilaisiin kommelluksiin, joihin liittyy aarrejahtia, maskuliinisuusleirejä ja teinihormoneja. Homer-isä (Dan Castellaneta), Marge-äiti (Julie Kavner), Bart-poika (Nancy Cartwright) ja Lisa-tytär (Yeardley Smith) seikkailevat niin yhdessä kuin omissa jaksoissaan, saaden aika tasaisesti ruutuaikaa jokainen kauden varrella. Tämä perhenelikko on aina yhtä mahtava ja Homerin, Margen, Bartin ja Lisan metkuihin onkin aina mukavaa uppoutua puolen tunnin ajaksi. Tällä kaudella Maggie-vauvakin pääsee hyvin esille tulevaisuuteen sijoittuvassa jaksossa, jossa Maggien äänenä kuullaan Lindsay Lohan.

     Springfieldin tutuista kaupunkilaisista esille pääsevät tällä kaudella erityisesti ylitarkastaja Chalmers (Hank Azaria), rehtori Skinner (Harry Shearer), professori Frink (Azaria), pormestari Quimby (Castellaneta), Kimalaismies (Humberto Vélez), sekä Bartin parhaan kaverin Milhousen (Kelly Macleod) isä Kirk Van Houten (Azaria), mutta myös muutkin tutut, kuten naapuri Ned Flanders (Harry Shearer), poliisipäällikkö Wiggum (Azaria), Margen siskot Patty (Kavner) ja Selma (Kavner), baarimikko Moe (Azaria) ja kiusaaja Nelson (Cartwright) ovat menossa mukana. Vierailevina tähtinä kaudella kuullaan Lohanin lisäksi Idris Elba, Michael Keaton, Viola Davis, Carrie Coon, Domhnall Gleeson, Kieran Culkin, Johnny Knoxville, Julianne Moore, Kevin Bacon, sekä ohjaaja Alejandro González Iñárritu.

Simpsonit jatkaa tutuksi tulleella linjallaan, joka pitää sarjaa yhä seuraavat katsojat tyytyväisinä ja viihdytettyinä, mutta joka tuskin enää saa takaisin niitä katsojia, jotka kivenkovaa vannovat sen nimeen, ettei sarja olisi ollut hyvä enää tällä vuosituhannella. Minulla oli jälleen hauskaa näiden hahmojen ja heidän seikkailujensa parissa, vaikka kaikkien jaksojen juonikuviot eivät olleetkaan järin mielenkiintoisia. Hilpeitä juttuja ja hetkiä on saatu ripoteltua sinne tänne jaksojen varrella ja nauroin taas kerran useasti ääneen. Huumoria revitään irti niin ajankohtaisista aiheista, kuten tekoälyn käytöstä kouluissa ja Las Vegasin järjettömästä Sphere-tapahtumarakennuksesta, mutta toki myös lukuisista popkulttuuriviittauksista. Kauden varrella nähdäänkin parodiaa muun muassa elokuvista Late Night with the Devil (2023) ja Trap (2024), sekä sarjoista Severance - Erotus (Severance - 2022-) ja The Pitt (2025-).

Suosikkijaksojani kaudelta olivat seitsemäs jakso, joka mukailee lystikkäästi Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974) kerrontatyyliä, näyttämällä niin koulunsa vaaleihin osallistuvaa Joe Quimby junioria kuin hänen isäänsä nuorena, tämän vasta saapuessa Amerikkaan, yhdeksäs jakso, jossa tuohtunut Patty kirjaa Homerin lain silmissä kuolleeksi, mutta tämä osoittautuu vain hyväksi jutuksi Homerille, sekä kymmenes jakso, jossa rehtori Skinner löytää koulun kirjastossa asuvan pojan ja bondaa tämän kanssa.

Teknisesti Simpsonit pysyy ennallaan ja mainiona. Animaatiojälki on oivallista. Hahmot liikkuvat sulavasti, taustat ovat sopivan yksityiskohtaisia ja visuaalinen ilme on ilahduttavan värikäs. Eniten visuaalista kikkailua löytyy heti kauden alussa nähtävässä perinteikkäässä Kauhujen talo -jaksossa. Myös äänimaailma on oivallisesti rakennettu musiikkeja myöten. On tosin sääli, että ikoninen intro taidetaan nähdä vain kerran, sarjan 800. jakson kunniaksi. Jakson sohvaläppä on hauskan itsetietoinen, ruhjeisen Homerin tullessa järkyttyneenä ihmettelemään, miksi Marge ajoi hänet läpi autotallin ovesta ja miksi lapset eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Simpsons, Yhdysvallat, 1989-, Gracie Films, 20th Television Animation, Fox Television Animation, The Curiosity Company

Arvostelu: The Super Mario Bros. Movie (2023)

THE SUPER MARIO BROS. MOVIE

Ohjaus: Aaron Horvath ja Michael Jelenic

Pääosissa: Chris Pratt, Anya Taylor-Joy, Chris Pratt, Jack Black, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Fred Armisen, Kevin Michael Richardson, Khary Payton, Sebastian Maniscalo ja Charles Martinet

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

The Super Mario Bros. Movie perustuu Nintendon Mario-videopelisarjaan ja Mario-hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1981 pelissä Donkey Kong. Pelin pohjalta oli vuonna 1993 tehty näytelty elokuvasovitus Super Mario Bros., joka kuitenkin sai täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Sony Pictures yritti hankkia pelin elokuvaoikeuksia 2000-luvulla usean vuoden ajan, mutta edellisen filmatisoinnin epäonnistumisen jälkeen Nintendo ei ollut suostuvainen uuteen yritykseen. Kuitenkin kun Marion luoja Shigeru Miyamoto tapasi 2010-luvun puolessa välissä Universal Picturesin omistaman Illumination-animaatioyrityksen perustajan Chris Meledandri, Miyamoto koki, että tämä yhtiö voisi onnistua uudessa Mario-elokuvassa. Leffan teko lähti liikkeelle ja nyt The Super Mario Bros. Movie saapuu elokuvateattereihin. Itse olen pelannut Mario-pelejä vain muutaman kerran elämässäni ja nähnyt aiemman, aika kehnon elokuvasovituksen. Odotin kuitenkin positiivisin mielin uutta filmatisointia, kokien projektin istuvan parhaiten juuri animaatioelokuvan muotoon. Leffan trailerit nostattivat odotuksiani ja meninkin toiveikkaana katsomaan The Super Mario Bros. Movieta sen lehdistönäytökseen Finnkino Tennispalatsin upeassa ISENSE-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Putkimies Mario lähtee seikkailulle Sienimaailmaan, pelastaakseen veljensä Luigin häijyn jättikilpikonna Bowserin kynsistä. Avukseen Mario saa Sienimaailman prinsessa Peachin, innokkaan sienen Toadin ja leveilevän gorillan Donkey Kongin.

30 vuoden jälkeen Mario ja kumppanit nähdään jälleen valkokankailla, tällä kertaa animaatiomuodossa. Itse Mariona kuullaan Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-2023) tuttu Chris Pratt, joka on aiheuttanut paljon närää siitä lähtien, kun hänen mukanaolostaan ilmoitettiin, oli kyse sitten hänen äänestään tai uskonnollisista näkemyksistään. Lukuun ottamatta elokuvan alkua, Pratt käyttää Mariona omaa ääntään, eikä peleistä tuttua korkeaa ääntä (jonka Pratt on useasti todistanut osaavansa). Itse lämpenin nopeasti sille, että Pratt kuulostaa itseltään ja mielestäni hän sopi rooliin oikein passelisti. Hahmona Mario on tietty erittäin pidettävä heppu, jonka kanssa lähtee seikkailemaan mielellään, kun Marion veli, pelokas Luigi (äänenä Charlie Day) siepataan. Videopeleissä Mariota ja Luigia esittänyt Charles Martinet kuullaan elokuvan Brooklyn-kohtauksissa toisena italialaisamerikkalaisena viiksivalluna.

     Päädyttyään putkiston kautta Brooklynistä Sienimaailmaan, Mario kohtaa monet videopeleistä tutut hahmot. Sienimaailman prinsessa Peach (Anya Taylor-Joy) ei tällä kertaa suostu avuttoman neidon osaan, vaan on aktiivisesti menossa mukana. Sieni Toad (Keegan-Michael Key) on sympaattinen ja gorilla Donkey Kong (Seth Rogen röhönauruineen) on veikeä pullistelija. Mukana ovat myös Donkey Kongin isä, Viidakkomaailman kuningas Cranky Kong (Fred Armisen), Koopa-taikuri Kamek (Kevin Michael Richardson), sekä pingviinien kuningas (Khary Payton). Show'n kuitenkin varastaa täysin Jack Black, joka kuullaan pahan jättikilpikonna Bowserin roolissa. Bowser on aivan mahtava tapaus ja Black irrottelee aivan mahtavasti hahmon äänenä. Hahmo on toimivan häijy, mutta samalla hänestä löytyy jotain herkkää ja sydämellistä, puhumattakaan hauskasta.

Ai että, kun on kiva päästä sanomaan, että The Super Mario Bros. Movie toimii todella hyvin - elokuva saattoi jopa nousta listoillani kaikkien aikojen parhaiden videopeleihin perustuvien leffojen kärkeen! Kyseessä on erittäin lystikäs, mukaansatempaava ja valloittavan viihdyttävä animaatioseikkailu, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuiset Mario-fanit. Puolentoista tunnin elokuvasta ei tylsää hetkeä löydy, vaan se imaisee täysillä mukaansa - vähän kuten Marion löytämä mysteerinen putki Brooklynin viemäriverkostossa. Elokuva tarjoaa toinen toistaan riemastuttavampia kohtauksia ja toimintajaksoja, jotka ovat pullollaan videopeleistä tuttuja juttuja. Lyhyestä kestostaan huolimatta leffaan on saatu mahdutettua 8-bittisiä tasohyppelyjä mukailevia hetkiä, Kart-kaahailua sateenkaarisillalla ja onpa elokuvaan myös otettu hieman kauhuviboja Luigi's Mansion -pelistä (2001).

Erityisiä syvällisyyksiä The Super Mario Bros. Moviesta on kuitenkin turha kaivella. Tarina on erittäin simppeli, mutta eipä sen edes tarvitse olla monimutkikas. Kun muistaa lähdemateriaalin, kertomus veljeään uusien kavereidensa kanssa pelastavasta Mariosta on täysin passeli. Sen sijaan tarinankerronta on ajoittain hieman kömpelöä ja siinä on tietty huonotkin puolensa, kun puoleentoista tuntiin yritetään puskea otteita kaikesta mahdollisesta Mario-liitännäisestä pelistä. Elokuvasta ei löydy paljoa hengähdysaikaa, vaan se painaa menemään aikamoisella vauhdilla. Pääasiassa nopeatempoisuus ei häirinnyt itseäni, mutta seasta löytyy pari kohtaa, joiden aikana toivoisi, että tekijät rauhoittuisivat hieman. Etenkin kohtaus, jossa Mario kohtaa prinsessa Peachin, on aika hutiloiden tehty.

Elokuvasta oikein huokuu tekijöiden rakkaus lähdemateriaaliaan kohtaan. Aaron Horvathin ja Michael Jelenicin ohjaus on ilahduttavaa ja he saavat aikaiseksi paljon hauskoja hetkiä. Vaikka Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Eric Osmondin leikkaus kaipaisivat pientä hengitystilaa, paketti toimii yllättävänkin hyvin. Visuaalisesti The Super Mario Bros. Movie on puhdasta silmäkarkkia. Animaattorit tekevät ällistyttävää työtä, siirtäessään videopeleistä tuttuja hahmoja ja maisemia elokuvamuotoon. Hahmot pysyvät peleille uskollisen näköisinä ja eri tapahtumapaikat värikkäästä Sienimaailmasta synkkään Dark Landsiin ovat todella näyttävät. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja se on täynnä peleistä tuttuja tehosteita. Säveltäjä Brian Tyler hyödyntää onnistuneesti videopeleistä tuttuja Koji Kondon jo ikonisiksi miellettäviä melodioita. Jostain syystä elokuvaan on myös väkisin tungettu kappaleita eri yhtyeiltä ja artisteilta, kuten AC/DC:n Thunderstruck ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Hero, jotka eivät istu mukaan lainkaan, vaan rikkovat elokuvan immersiota joka kerta, kun uusi hittibiisi pistetään soimaan.

Yhteenveto: The Super Mario Bros. Movie on valloittavan viihdyttävä koko perheen animaatioseikkailu, sekä kenties kaikkien aikojen paras videopelielokuva. Leffa kärsii hieman rytmitysongelmista ja parit kohtaukset kaipaisivat lisää aikaa kypsytellä ja hengittää, minkä lisäksi elokuvaan väkisin tungetut kappalevalinnat kummastuttavat. Mitään syvällisyyksiä leffasta ei löydy, eikä tarina ole kovin monimutkikas. Mutta eipä edes toisaalta tarvitsekaan. Kyseessä on riemastuttava ja mukaansatempaava elokuva, joka pitää täysillä mukanaan läpi kestonsa ja jättää janoamaan jatkoa. Elokuva naurattaa makeasti, tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia ja saa pelisarjan kaikenikäiset fanit vinkaisemaan innosta kerta toisensa perään. Lapsille Luigi's Mansion -kohtaukset voivat olla jopa pelottavia. Visuaalisesti elokuva on suoraan sanottuna upea ja ikonisia pelimusiikkeja hyödynnetään mahtavasti. Chris Pratt toimii yllättävänkin hyvin Mariona, vaikkei pääasiassa käytäkään hahmolle tuttua ääntä. Näyttelijöistä parhaan suorituksen tarjoaa Jack Black pahana Bowserina. Eli siis kaikki kiinnostuneet let's-a-go elokuvateatteriin katsomaan The Super Mario Bros. Movieta! Uskon vahvasti leffan menestykseen ja olen täysin valmis ottamaan vastaan jatko-osan, kun sellainen tehdään.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Super Mario Bros. Movie, 2023, Universal Pictures, Nintendo, Illumination Entertainment

Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Mortal Kombat (1995)

MORTAL KOMBAT

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Robin Shou, Linden Ashby, Bridgette Wilson, Cary-Hiroyuki Tagawa, Christopher Lambert, Talisa Soto, Trevor Goddard, Chris Casamassa, François Petit, Tom Woodruff Jr., Kevin Michael Richardson ja Frank Welker

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Mortal Kombat perustuu samannimiseen videopelien sarjaan, mikä käynnistyi vuonna 1992. Elokuvatuottaja Lawrence Kasanoff oli vierailemassa pelin luoneella Midway Gamesilla, kun pelintekijät esittelivät hänelle uuden pelinsä. Kasanoff innostui pelistä ja hankkikin pian sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1994 ja lopulta Mortal Kombat ilmestyi elokuvateattereihin vuotta myöhemmin. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaiset arviot, mutta lippuluukuilla se oli valtava hitti. Leffa on vuosien varrella kerännyt itselleen oman fanikuntansa ja se on saavuttanut kulttistatuksen. Itse en ole koskaan pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt tätä elokuvaa. Kuitenkin nyt kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -elokuva (2021), päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla edes tämän vanhan filmatisoinnin. 

Veljensä kuoleman kostamista himoitseva Liu Kang, toimintanäyttelijä Johnny Cage ja huippuagentti Sonya Blade kutsutaan mystiselle saarelle taistelemaan Mortal Kombat -turnauksessa toisen maailman valloittajaolentoja vastaan.

Robin Shau näyttelee Liu Kangia, jonkin sortin munkkiryhmän taakseen jättänyttä (leffa ei kauheasti vaivaudu selittelemään tätä) miestä, joka on menettänyt veljensä ja janoaa nyt kostoa. Linden Ashby taas esittää Johnny Cagea, toimintastaraa, joka on joutunut huonoihin otsikoihin ja etsii nyt keinoa nostaa maineensa takaisin korkeuksiin. Alunperin Cameron Diazin oli tarkoitus esittää Sonya Bladea, mutta hän satutti juuri ennen kuvauksia ranteensa, joten hänet täytyi korvata pikaisesti Bridgette Wilsonilla. Sonya on jonkinlainen agentti tai sotilas, muttei harmillisesti oikein pääse esittelemään näitä kykyjään, miestaistelijoiden pyrkiessä jatkuvasti varastamaan mahdollisen valokeilan häneltä. Liulle ja Johnnylle annetaan jotain mielenkiintoista sisältöä, mutta lopulta pääkolmikko jää täysin yksiulotteiseksi ryhmäksi. Heidän näyttelijänsä tekevät tarpeeksi kelvollista työtä - lähinnä toimintakohtauksissa, joissa Shau ja Ashby pistivät itsensä niinkin isosti likoon, ettei kuvauksista ilman vammoja selvitty.

Elokuvassa nähdään myös Christopher Lambert koomisessa roolissa ukkosenjumala Raidenina, joka jorisee viisauksia pääkolmikolle, Cary-Hiroyuki Tagawa velho Shang Tsungina, joka aikoo voittaa Mortal Kombatin ja siten myös meidän maailmamme herruuden Keisarilleen, Talisa Soto kymmentuhatvuotisena prinsessa Kitanana, sekä Chris Cassama ja François Petit yliluonnollisia kykyjä hallitsevina Scorpionina ja Sub-Zerona. Mukana on myös aika kömpelösti liikkuvan nuken avulla toteutettu nelikätinen Goro-jättiläinen (äänenä Kevin Michael Richardson), sekä hirvittävän huonoilla tietokonetehosteilla luotu lisko-olio Reptile. Pelisarjan faneille on varmasti ilahduttavaa nähdä omat suosikit valkokankaalla. Itse lähinnä pidin monia hahmoista huvittavina, etenkin Raidenia, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan Lambert roolinsa ottaa. Tagawasta löytyy häijyyttä pahikseksi ja ovathan Scorpionin ja Sub-Zeron asut päheät.

Mortal Kombat ei niinkään vaadi pelien pelaamista, jotta siitä voi nauttia, vaan enemmänkin sen, että elokuvan näki silloin 1990-luvulla nuorena. Itselläni ei tosiaan ole minkäänlaista nostalgista sidettä koko hommaan ja niinpä katsottuna nyt 25 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, Mortal Kombat ei paljoa onnistunut tarjoamaan. Siitä löytyy omat onnistumisena, kuten aivan törkeän kova tunnusmusiikki, joka jää jumputtamaan päässä aikamoisena korvamatona, sekä tietty vahva videopelimäinen henki. Leffaa ei ole lähdetty tekemään liian vakavamieleisesti, vaan sopivasti kieli poskessa. Ei se mikään puhdas komedia ole ja paikoitellen se muuttuu hieman synkäksikin, mutta tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa kuvatessaan. Pariin otteeseen elokuvan täysin pöljä ja korni toteutus onnistui jopa viihdyttämään.

Elokuvan ongelmat eivät ole niinkään siinä, kuinka urpo ja juustoinen filmi se on, vaan lähinnä sen yksiulotteisissa hahmoissa ja tarinassa. Tai siis, jos elokuvan ohutta juonta voi tarinaksi kutsua. Toisaalta kun pohjana on peli, jossa lähinnä vain vedetään vastustajaa turpaan, kannattaako elokuvasovituksessa kovin monimutkikasta tarinaa edes yrittää rakentaa? Ongelma on enemmänkin se, kuinka köykäisesti se vähäinenkin tarina on rakennettu. Hahmot esitellään pikakelauksella, jotta heidät voi mahdollisimman nopeasti heittää turnaukseen tappelemaan epäreiluilla kyvyillä varustettuja vastuksia vastaan. Jos elokuva syventyisi paremmin pääkolmikkoon ja mytologiaan Outworldista, olisi se jo parempi teos. Aina välillä Raiden saapuu kertomaan pari tarpeellista tietoa, mutta siihen se oikeastaan jää. Mortal Kombat on pelkkää pintaa, ilman erityistä sisältöä. En nyt sano, että tästä olisi pitänyt yrittää tehdä mitään parhaan elokuvan Oscar-ehdokasta, mutta tekijät olisivat voineet rohkeammin uppoutua pintaa syvemmälle. Paremmin esitellyt hahmot ja mytologia saisivat katsojan innostumaan enemmän, kun turpaanveto alkaa.

Elokuvan on ohjannut Paul W. S. Anderson (joka tosin tätä leffaa tehdessä kulki vielä nimellä Paul Anderson), joka on tämän jälkeen tehnyt myös mm. pelileffa Resident Evilin (2002) ja muutaman sen jatko-osista, Alien vs. Predatorin (2004) ja uusimman Kolme muskettisoturia -filmatisoinnin (The Three Musketeers - 2011) kymmenen vuoden takaa. Mortal Kombat oli sis pelkkä ensimmäinen osoitus siitä, että Anderson on parhaimmillaankin vain keskinkertainen elokuvantekijä. Andersonin ohjaus on kömpelöä ja hänen luomansa tunnelma läpikotaisin hömelö. Eipä Kevin Droneynkaan käsikirjoitusta voi kehua tai Martin Hunterin leikkaustaitoja. Sentään mukana on ihan tyylikästä kuvausta, mainioita lavasteita ja oivallisia asuja. Erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo parikymmentä vuotta sitten. Äänimaailma on kelvollinen ja kuten jo tulikin todettua, elokuvan ehdottomasti parasta antia on The Immortalsin tykittelevä tunnusmelodia, mikä lähtee soimaan heti leffan ensisekunneilla ja kuullaan onneksi monta kertaa pitkin filmiä. Biisi on niinkin kova, että kuuntelin sitä tauotta koko tämän arvostelun kirjoittamisen ajan.

Yhteenveto: Mortal Kombat on kehno toimintapläjäys, mikä toimii lähinnä nostalgiannälkäisille ysärilapsille, jotka innostuivat elokuvasta sen ilmestymisen aikaan. Itse jouduin etsimällä etsiä siitä positiivista sanottavaa. Tykittävä korvamato-tunnusmusiikki on ehdottomasti parasta koko leffassa, minkä lisäksi täytyy myöntää, että tietty videopelimäisyys on onnistuttu siirtämään peleistä elokuvaan ja muutamat kohdat onnistuivat jopa viihdyttämään kaikessa hölmöydessään. Rakenteeltaan leffa on todella kömpelösti kirjoitettu ja leikattu, eikä mitään vaivauduta pohjustamaan tarpeeksi, jotta hahmojen (tai maailman) kohtalo kiinnostaisi, kun turpaanveto alkaa. Pääkolmikossa olisi potentiaalia, mutta huonon käsikirjoituksen kanssa se vähä valuu hukkaan. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja Lambertin viisaan tietäjän osa on jopa lähinnä kiusallinen. Erityisen kiusallisia ovat kököt tietokonetehosteet, joita ajan julmat hampaat ovat nakerrelleet ahkerasti. Etenkin Reptile-olento on naurettavan surkuhupaisa ilmestys. Paul W. S. Anderson osoittaa elokuvassa kertaheitolla "lahjansa" ohjaajana ja onkin pitänyt visusti uransa hyvin pitkälti samanlaisena tähän päivään asti. 

"Fatality!"

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat, 1995, New Line Cinema, Threshold Entertainment