Simpsonit, kausi 37 (The Simpsons - 2025-2026) - sarja-arvostelu

SIMPSONIT - KAUSI 37

THE SIMPSONS

Luoja: Matt Groening

Näyttelijät: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith, Hank Azaria, Harry Shearer, Tress MacNeille, Kevin Michael Richardson, Grey DeLisle, Alex Désert, Kelly Macleod ja Maggie Roswell

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Matt Groeningin luoma animaatiokomediasarja Simpsonit nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 1989. Vaikka katsojaluvut ovatkin vuosikymmenten varrella laskeneet, sarja on silti pysynyt niin suosittuna, että keväällä 2025 Fox-kanava tilasi tekijöiltä neljä tuotantokautta sarjaa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit tuttuun tapaansa, animaattorit ryhtyivät hommiin ja nyt Simpsonien jo 37. tuotantokausi on saanut päätöksensä. Itse olen lapsesta asti pitänyt Simpsoneista ja vaikkei sarja minunkaan mielestäni ole enää yhtä loistava kuin vuosia sitten, miellän uudetkin kaudet varsin hupaisiksi ja katsoin jälleen ilomielin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Lisasta tulee muoti-ikoni, pukeuduttuaan äitinsä Margen vanhoihin vaatteisiin. Homer pestataan Kimalaismiehen stunt-näyttelijäksi, kun taas Bart päätyy professori Frinkin assistentiksi.

Tuttu Simpsonien perhe hauskuuttaa jälleen kerran, päätyessään erilaisiin kommelluksiin, joihin liittyy aarrejahtia, maskuliinisuusleirejä ja teinihormoneja. Homer-isä (Dan Castellaneta), Marge-äiti (Julie Kavner), Bart-poika (Nancy Cartwright) ja Lisa-tytär (Yeardley Smith) seikkailevat niin yhdessä kuin omissa jaksoissaan, saaden aika tasaisesti ruutuaikaa jokainen kauden varrella. Tämä perhenelikko on aina yhtä mahtava ja Homerin, Margen, Bartin ja Lisan metkuihin onkin aina mukavaa uppoutua puolen tunnin ajaksi. Tällä kaudella Maggie-vauvakin pääsee hyvin esille tulevaisuuteen sijoittuvassa jaksossa, jossa Maggien äänenä kuullaan Lindsay Lohan.

     Springfieldin tutuista kaupunkilaisista esille pääsevät tällä kaudella erityisesti ylitarkastaja Chalmers (Hank Azaria), rehtori Skinner (Harry Shearer), professori Frink (Azaria), pormestari Quimby (Castellaneta), Kimalaismies (Humberto Vélez), sekä Bartin parhaan kaverin Milhousen (Kelly Macleod) isä Kirk Van Houten (Azaria), mutta myös muutkin tutut, kuten naapuri Ned Flanders (Harry Shearer), poliisipäällikkö Wiggum (Azaria), Margen siskot Patty (Kavner) ja Selma (Kavner), baarimikko Moe (Azaria) ja kiusaaja Nelson (Cartwright) ovat menossa mukana. Vierailevina tähtinä kaudella kuullaan Lohanin lisäksi Idris Elba, Michael Keaton, Viola Davis, Carrie Coon, Domhnall Gleeson, Kieran Culkin, Johnny Knoxville, Julianne Moore, Kevin Bacon, sekä ohjaaja Alejandro González Iñárritu.

Simpsonit jatkaa tutuksi tulleella linjallaan, joka pitää sarjaa yhä seuraavat katsojat tyytyväisinä ja viihdytettyinä, mutta joka tuskin enää saa takaisin niitä katsojia, jotka kivenkovaa vannovat sen nimeen, ettei sarja olisi ollut hyvä enää tällä vuosituhannella. Minulla oli jälleen hauskaa näiden hahmojen ja heidän seikkailujensa parissa, vaikka kaikkien jaksojen juonikuviot eivät olleetkaan järin mielenkiintoisia. Hilpeitä juttuja ja hetkiä on saatu ripoteltua sinne tänne jaksojen varrella ja nauroin taas kerran useasti ääneen. Huumoria revitään irti niin ajankohtaisista aiheista, kuten tekoälyn käytöstä kouluissa ja Las Vegasin järjettömästä Sphere-tapahtumarakennuksesta, mutta toki myös lukuisista popkulttuuriviittauksista. Kauden varrella nähdäänkin parodiaa muun muassa elokuvista Late Night with the Devil (2023) ja Trap (2024), sekä sarjoista Severance - Erotus (Severance - 2022-) ja The Pitt (2025-).

Suosikkijaksojani kaudelta olivat seitsemäs jakso, joka mukailee lystikkäästi Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974) kerrontatyyliä, näyttämällä niin koulunsa vaaleihin osallistuvaa Joe Quimby junioria kuin hänen isäänsä nuorena, tämän vasta saapuessa Amerikkaan, yhdeksäs jakso, jossa tuohtunut Patty kirjaa Homerin lain silmissä kuolleeksi, mutta tämä osoittautuu vain hyväksi jutuksi Homerille, sekä kymmenes jakso, jossa rehtori Skinner löytää koulun kirjastossa asuvan pojan ja bondaa tämän kanssa.

Teknisesti Simpsonit pysyy ennallaan ja mainiona. Animaatiojälki on oivallista. Hahmot liikkuvat sulavasti, taustat ovat sopivan yksityiskohtaisia ja visuaalinen ilme on ilahduttavan värikäs. Eniten visuaalista kikkailua löytyy heti kauden alussa nähtävässä perinteikkäässä Kauhujen talo -jaksossa. Myös äänimaailma on oivallisesti rakennettu musiikkeja myöten. On tosin sääli, että ikoninen intro taidetaan nähdä vain kerran, sarjan 800. jakson kunniaksi. Jakson sohvaläppä on hauskan itsetietoinen, ruhjeisen Homerin tullessa järkyttyneenä ihmettelemään, miksi Marge ajoi hänet läpi autotallin ovesta ja miksi lapset eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Simpsons, Yhdysvallat, 1989-, Gracie Films, 20th Television Animation, Fox Television Animation, The Curiosity Company

Arvostelu: Pikku Kananen (Chicken Little - 2005)

PIKKU KANANEN

CHICKEN LITTLE

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Joan Cusack, Dan Molina, Steve Zahn, Garry Marshall, Amy Sedaris, Mark Walton, Don Knotts, Sean Elmore, Fred Willard, Catherine O'Hara, Patrick Stewart, Wallace Shawn, Patrick Warburton, Harry Shearer ja Adam West

Genre: animaatio, komedia, scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Chicken Little, eli suomalaisittain Pikku Kananen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 45. osa ja se perustuu eurooppalaiseen kansantaruun Tipu Tip (Henny Penny), jonka pohjalta Disney oli jo vuonna 1943 tehnyt sotapropagandapiirretyn Pikku Kananen (Chicken Little). Vuonna 2001 Mark Dindal kehitteli idean elokuvaan, joka oli kuitenkin tarinaltaan hyvin erilainen. Siinä tyttökana hoksasi kesäleirillä leirijohtajan suunnittelevan katalia paikalliselle kaupungille, mutta Disney torjui tarinan sellaisenaan. Dindal ryhtyi työstämään tarinaa uusiksi ja sai lopulta studion hyväksynnän. Disneyn käsin piirrettyjen animaatioiden oltua taloudellisia epäonnistumisia toistensa perään, yhtiö päätti muuttaa tuotantoaan modernimmaksi ja päätti tehdä tästä elokuvasta ensimmäisen kokonaan tietokoneanimoidun leffansa. Yhtiölle uudenlainen animaatioprosessi käynnistyi ja lopulta Pikku Kananen sai maailmanensi-iltansa 30. lokakuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja jopa huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Pikku Kanasen äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja tuolloin tykkäsin näkemästäni. Kuitenkin kun katsoin vuosien jälkeen leffan uudestaan osana 24 tunnin elokuvamaratonia, en voinut kuin yhtyä elokuvan saamiin haukkuihin. Kun huomasin Pikku Kanasen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella elokuvan.

Nuori Pikku Kananen joutuu koko Tammelan kaupungin pilkan kohteeksi, aiheutettuaan turhan paniikin luullessaan, että taivas putoaa niskaan. Kun Tammelaa uhkaa todellinen vaara, täytyy Pikku Kanasen voittaa asukkaiden luottamus pelastaakseen kaikki.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Pikku Kananen (äänenä Zach Braff), nimensä mukaisesti pieni kanapoika, joka aiheutti varsinaisen kaaoksen luullessaan, että taivas olisi putoamassa. Selkkauksen myötä Pikku Kananen joutui koko kaupungin häpeän kohteeksi ja joutuu kantamaan varsinaista kylähullun leimaa. Nuorta hahmoa käy hieman sääliksi ja hänen haluaisi pystyvän todistamaan kykynsä ja epäilijät vääriksi, mutta samalla elokuva ei oikein onnistu tekemään Pikku Kanasesta järin pidettävää tyyppiä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pikku Kanasen yksinhuoltajaisä Kieku (Garry Marshall), Pikku Kanasen ainoat kaverit, järjen äänenä toimiva Sini Sorsa (Joan Cusack), pulska Possu Ponneton (Steve Zahn) ja jatkuvasti hassutteleva Kala Kuivamaa (Dan Molina), Pikku Kanasta kiusaava kettutyttö Ringa Repo (Amy Sedaris), opettaja Puolivilla (Patrick Stewart), koulun rehtori (Wallace Shawn), sekä Tammelan kaupungin pormestari (Don Knotts). Kala Kuivamaa nousee helposti suosikkihahmoksi leffasta, mutta on Sini Sorsakin ihan sympaattinen. Sen sijaan Possu Ponnetonta käy lähinnä sääliksi - siis koska hahmolle ei ole keksitty kirjoittaa mitään muuta kuin vitsejä hahmon lihavuudesta ja siihen liittyvistä stereotypioista, kuten jatkuvasta nälästä ja kömpelyydestä.

Hyvän elokuvan sijaan Pikku Kananen on lähinnä kiinnostava osa Walt Disneyn historiaa. Kun vuonna 1995 Pixar esitteli maailmalle uraauurtavan tietokoneanimaatiotekniikan Toy Story - leluelämää -elokuvan (Toy Story - 1995) myötä, yleisöjen kiinnostus perinteistä käsityöanimaatiota kohtaan lopahti. Herkules (Hercules - 1997), Mulan (1998), Tarzan (1999) ja Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) olivat vielä hittejä, mutta Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001), Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002) ja Lehmäjengi (Home on the Range - 2004) ottivat lippuluukuilla turpiinsa. Muutos tietokoneanimaatioon oli tehtävä ja Pikku Kananen sai toimia hyppynä moderniin aikaan.

Elokuva teki vähän turhankin villin loikan modernimpaan suuntaan, yrittäen vedota MTV-ajalla kasvaviin lapsiin ja lopputulos muistuttaakin päheetä lasta leikkivää aikuista. Sanat "kiusallinen" ja "vaivaannuttava" nousevat mieleen Pikku Kanasta katsoessa. Meininki koostuu lähinnä vauhdikkaasta ja äänekkäästä koheltamisesta, jota yritetään säestää musiikkivideomaisesti radiohiteillä, kuten C+C Music Factoryn Gonna Make You Sweat (Everybody Dance Now), Bee Geesin Stayin' Alive, Spice Girlsin Wannabe ja Queenin We Are the Champions. Elokuva on myös pullollaan tönkköjä populaarikulttuuriviittauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sekä huumoria, joka saa lähinnä pudistelemaan päätään.

Tämä kaikki on suuri sääli, sillä jostain Pikku Kanasen syövereistä löytyisi todella potentiaalinen elokuva. Pohjimmiltaan leffan juoni on toimiva, varsinkin kun todellinen uhka Tammelalle paljastuu. Elokuva on kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka hyvät ideatkaan eivät kanna pitkälle, jos väärät ihmiset ovat puikoissa viemässä niitä toteutukseen. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, etteivät ne tyypit tulleet Disneyltä lainkaan, sillä Pikku Kananen on niin hämmentävän epädisneymäinen tekele.

Edes elokuvan visuaalinen ilme ei juuri kehuja ansaitse. Taustalle on alkupäässä lisätty muutama ihan hupsu lisävitsi tietyille eläimille ominaiseen käytökseen liittyen ja joku on saanut ihan vekkulin älynväläyksen tehdä eläinhahmojen kodeista eläimille tyypillisten pitopaikkojen kaltaisia. Esimerkiksi Pikku Kanasen talon ikkunoissa on kanaverkkoa lasiruutujen tilalla. Nämäkään parit oivallukset eivät pelasta visuaalista ilmettä, kun animaatiojälki on näin pahasti vanhentunut. Pikku Kananen on ajoittain suorastaan ruman näköinen leffa ja monet kuvat näyttävät täysin keskeneräisiltä. On käsittämätöntä, että Disneyn kokoinen firma ei saisi tämän parempaa jälkeä aikaiseksi, etenkin kun Disneyn omistama Pixar teki tuossa kohtaa todella näyttäviä temppuja digianimaation parissa. Jopa Disneyn aiempi tietokoneanimaatiokokeilu, digidinosauruksia ja oikeita ympäristöjä yhdistellyt Dinosaurus (Dinosaur - 2000) näyttää paremmalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Little, 2005, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Spinal Tap II: The End Continues (2025)

SPINAL TAP II: THE END CONTINUES

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Valerie Franco, C. J. Vanston, Kerry Godliman, Chris Addison, Nina Conti, June Chadwick, Paul McCartney, Elton John, Garth Brooks, Questlove, Trisha Yearwood, Chad Smith ja Lars Ulrich

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä, fiktiivisestä rockyhtyeestä kertova dokumenttiparodia Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984) oli kriitikoiden, katsojien ja muusikoiden kehuma pikkuhitti, josta muodostui vuosien varrella sen tason kulttiklassikko, että näyttelijät alkoivat oikeasti keikkailla Spinal Tapina. Nelikko koki kuitenkin ongelmia elokuvan oikeudet omistavan StudioCanalin kanssa ja haastoi yhtiön lopulta oikeuteen. Tapaus setvittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet omakseen tammikuussa 2021. Seuraavana vuonna nelikko ilmoitti, että elokuva saisi jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Spinal Tap II: The End Continues on saapunut teattereihin myös Suomessa. Itse katsoin alkuperäisen Hei me rokataan! -elokuvan vasta muutamaa päivää sitten, kun jatko-osan ilmoitettiin tulevan Finnkinolle lyhyellä varoitusajalla. Pidin näkemästäni paljon, mutta olin silti skeptinen mennessäni katsomaan jatko-osaa, epäillen että 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Dokumentaristi Marty DiBergi ottaa toistamiseen kohteekseen brittiläisen rockyhtye Spinal Tapin, joka tekee paluun 15 vuoden jälkeen yhtä viimeistä konserttia varten.

Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer ja Rob Reiner palaavat rooleihinsa Spinal Tapin laulaja-kitaristi David St. Hubbinsiksi, laulaja-kitaristi Nigel Tufneliksi ja basisti Derek Smallsiksi, sekä heistä 40 vuotta sitten dokumentin tehneeksi Marty DiBergiksi. Spinal Tap ei ole keikkaillut viiteentoista vuoteen, Davidin ja Nigelin välille syntyneen riidan takia, mutta tähän tulee muutos, kun heidän entinen managerinsa Ian Faith menehtyy ja Spinal Tapin sopimus siirtyy hänen tyttärelleen, Hope Faithille (Kerry Godliman), joka huomaa pikkuprintin vaativan yhtyeen tekevän paluun vielä yhdelle keikalle. Vuosien varrella trio on kuitenkin lähtenyt omille teilleen ja vuosikymmenten aikana matkaan tarttuneet rumpalitkin ovat kaikki kuolleet omituisissa olosuhteissa. Pitkästä tauosta huolimatta McKean, Guest ja Shearer hyppäävät tuttuihin rooleihinsa samalla puhdilla kuin 40 vuotta sitten. Uusista uravalinnoistaan huolimatta hahmot ovat pysyneet ennallaan. David on omalaatuinen visionääri, joka ei innostu siitä, jos joku kehtaa kommentoida hänen työtään, Nigel ei vieläkään ole mikään järjen jättiläinen ja Derek on oma rento itsensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Chris Addison keikkapromoottori Simon Howlerina, Nina Conti Nigelin vaimona Moirana, vanha tuttu June Chadwick Davidin ex-tyttöystävä Jeaninena, sekä joitain oikeita muusikoita omina itsenään. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, erityisesti Addison musiikista mitään ymmärtämättömänä, mutta bisnestä tajuavana Simonina.

Etukäteen jännitin, että noinkohan Spinal Tap II: The End Continues olisi jälleen yksi vaivaannuttava nostalgiakalastelu, jossa vanhat ukot yrittäisivät toistaa nuoruusvuosiensa loistoa, mutta lopputulos aiheuttaakin lähinnä kiusaantuneisuutta. Elokuva on kieltämättä täysin tarpeeton nostalgiarahastus, joka on taidettu tehdä lähinnä siksi, että StudioCanalin omistettua aiemmin oikeudet Spinal Tapiin, päänelikko ei tienannut konseptilla juuri mitään. Nyt kun oikeudet ovat nelikon käsissä, ovat he tietty päättäneet tehdä niillä oikeuksilla jotain. Tietystä rahastuksesta ja turhuudesta huolimatta on pakko todeta, että Spinal Tap II: The End Continues onnistui silti olemaan varsin viihdyttävä jatko-osa. Alkuperäisen komediaklassikon tasolle ei päästä, ei sitten millään, mutta olisi tämä varmasti voinut olla paljon huonompikin raina.

Päänelikko palaa selvästi innostuneina hommiinsa kameran eteen ja taakse. Leffassa on alusta asti tietty hyväntuulisuus läsnä, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana on luvassa useita hauskoja juttuja. Paljon kierrätetään alkuperäisleffasta ja vaikka muutamat "hei muistatko tämän hassun jutun, eikö olekin hassu edelleen" -hetket jättivät ainakin minut kylmäksi, olin huojentunut, ettei elokuva sisältänyt sentään mitään "goes up to twelve" -väännöstä. Vanhojen vitsien jatkosta hauskinta on, että bändi kokee suuria vaikeuksia löytää uutta rumpalia, sillä pesti mielletään kirotuksi. Siinä, missä alkuperäisleffassa vajaan puolentoista tunnin kesto tuntui turhan lyhyeltä, tällä kertaa se on juuri oikea mitta, jolloin elokuva ei venytä vitsiään liian pitkäksi - etenkin kun loppujen lopuksi ykkösosasta klassikon tehnyt musiikkimaailman terävä satiiri jää tällä kertaa uupumaan. Tai no, ehkä sen voi laskea, että tänä päivänä vanhojen menestysyhtyeiden, kuten Oasiksen, Linkin Parkin ja täällä Suomessakin PMMP:n ja Ultra Bran paluut ovat jo muodostuneet trendiksi, joten siinä mielessä Spinal Tap II: The End Continues on ajankohtainen.

Rob Reinerin ohjaus on lystikästä, mutta hänellä ei ole ollut yhtä vahvaa visiota pseudodokumenttipuoleen, eikä hänen, McKeanin, Guestin ja Shearerin käsikirjoituskaan ole yhtä oivaltava ja hulvaton. Tekniseltä puoleltaan Spinal Tap II: The End Continues on kuitenkin pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja onpa mukaan toki keksitty uusi vitsi Stonehenge-lavasteesta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja mukana ovat tietty Spinal Tapin hittibiisit, kuten Big Bottom, Heavy Duty, (Listen To The) Flower People ja Tonight I'm Gonna Rock You Tonight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spinal Tap II: The End Continues, 2025, Castle Rock Entertainment

Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.

Arvostelu: Wayne's World 2 (1993)

WAYNE'S WORLD 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.

Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.

Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.

     Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.

Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.

Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.

Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.

Yhteenveto: Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures

Arvostelu: The Simpsons Movie (2007)

THE SIMPSONS MOVIE

Ohjaus: David Silverman
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith, Hank Azaria, Harry Shearer, Tress MacNeille, Albert Brooks ja Tom Hanks
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuonna 1989 alkanut The Simpsons, eli suomalaisittain Simpsonit saattaa olla maailman tunnetuin televisiosarja. 27. tuotantokausi alkoi juuri pyöriä Suomessa ja aiempia jaksoja on jo satoja, joten on ihan mahdotonta, että joku ei olisi koskaan kuullut tai nähnyt mitään sarjaan liittyvää. Sarjan isona fanina Simpsoneista tehty elokuva on upea juttu. En kuitenkaan ollut kummoinen fani silloin, kun vuosien työstämisen jälkeen The Simpsons Movie ilmestyi kesällä 2007. Teattereihin sen menin katsomaan, mutten ollut päässyt vielä täysin mukaan juttuun ja suuri osa Springfieldin naamoista oli minulle tuntemattomia. The Simpsons Movie saikin minut innostumaan enemmän Homerin perheen seikkailuista ja olen vuoden 2007 jälkeen nähnyt lähes kaikki sarjan jaksot, sekä nähnyt itse elokuvan useita kertoja uudestaan. Olen nähnyt leffan niinkin monta kertaa, että muistan sen repliikit lähestulkoon ulkoa.

Lisa Simpsonin aloitteesta Springfieldin järven saastutus lopetetaan, mutta hänen isänsä Homerin mokatessa pahemman kerran, EPA-järjestö sulkee Springfieldin kuvun alle liian saasteisena kaupunkina. Vihaiset kaupunkilaiset saavat Simpsonien perheen pakenemaan, joka lähtee etsimään uutta elämää muualta.

Homer on oma ihanan tyhmä itsensä, joka on kuitenkin kaikkien sankari. Hänen toilailujaan on aina hulvatonta katsoa. Kuten suurimmaksi osaksi sarjan jaksoista, Homer on elokuvankin päähenkilö. Dan Castellanetan suoritus Homerin lisäksi myös Abe Simpsonina, Hassuna ja tämän apinana, Sideshow Melinä, pormestari Quimbynä, Barneyna ja monena muuna, on huikea.
     Bartin villiys menee äärirajoille, hänen rullalautaillessa kaupungin halki alasti. Aikoinaan Bart oli oma lempihahmoni, mutta hahmo osaa olla myös usein ärsyttävä ja vanhetessani Homer on noussut ykkössijalle. Nancy Cartwright, joka esittää Bartia, on äänenä myös Nelsonille, Ralphille ja Toddille. Cartwright vetää lasten äänet loistavasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että naisnäyttelijän roolit ovat kaikki poikia. Harmi, ettei Bart pääse elokuvassa soittelemaan pilapuheluita Moelle, kuten hän usein sarjassa tekee.
     Lisaan saadaan lisää syvyyttä, hänen ihastuessa kaupunkiin muuttaneeseen poikaan, Coliniin. Perinteinen ympäristöstä luennointi on pysynyt ennallaan ja hahmo on edelleen perheen fiksuin, mutta hahmoa on kiva nähdä ihastuneena. Milhouse on tietenkin mukana yrittämässä iskeä Lisaa. Yeardley Smith esittää vain Lisaa ja vetää tuttuun tapaansa onnistuneesti.
     Marge on aina ollut mielestäni tylsin hahmo perheestä, sillä hän on vain aika tavallinen kotiäiti. The Simpsons Moviessa Marge pääsee näyttämään enemmän tunteita, mikä on hyvä. Ja tietysti hänellä on mukana perheen vauva, Maggie. Julie Kavner näyttelee kaikkia Bouvierin sukuun kuuluvia, eli esittää myös Margen siskoja, Pattya ja Selmaa, jotka eivät kuitenkaan pääse tekemään elokuvassa mitään.
     The Simpsons Moviessa esiintyvät myös muut Springfieldin asukeista, vaikka suurin osa onkin mukana vain todella lyhyen ajan. Naapurissa asuva Ned Flanders on isossa roolissa, mutta muut tuntuvat olevan elokuvassa vain, koska kuuluvat sarjaan. Onneksi kaikille ei ole yritetty saada hirveästi ruutuaikaa, sillä muuten elokuva olisi todella sekava.
     Pahiksena on A. Brooksin esittämä Russ Cargill, joka on luotu elokuvaa varten. Hahmo on ihan hyvä lisäys, muttei kovin muistettava. Sarjan kaltaisesti elokuvaan on myös saatu lisättyä muutama cameo. Green Day -yhtyeen jäsenet Billie Joe Armstrong, Mike Dirnt ja Tré Cool esiintyvät elokuvan alussa ja mukana on myös Tom Hanks omana itsenään.

Elokuva ei käytä ollenkaan aikaa esitelläkseen sarjan maailmaa ihmisille, joille Simpsonit eivät ole vielä tuttuja. The Simpsons Movie on periaatteessa yksi todella pitkä jakso tavallisten jaksojen joukossa. Minusta on parempi, ettei elokuvassa käytetä aikaa turhaan, vaan näin se yhdistyy sarjaan sulavasti ja myöhemmin sarjassa leffaan on viitattu hauskoilla tavoilla. Joidenkin mielestä ylipitkä jakso ei ole toimiva ratkaisu, mutta minusta se toimii, eikä leffa koskaan käy tylsäksi - ei edes silloin, kun sen on nähnyt parikymmentä kertaa kuten minä olen. Sarja käsittelee yhteiskunnallisia asioita ja tässä käsitellään saastuttamista. Simpsonien perinteiseen tapaan asiat näytetään siten, että amerikkalaiset ovat hölmöjä ja etenkin saastuttamisen esteeksi rakennetun muurin testaaminen kuvastaa hyvin hahmojen idioottimaisuutta. USA:n hallitusta pilkataan sillä, että Arnold Schwarzenegger on presidenttinä - harmi vain, ettei oikea Arska ole mukana ääninäyttelemässä.

The Simpsons Movie on teemaltaan isä-poikaleffa. Bart ei koe, että Homer on isänä sellainen, kuin hän kaipaa ja alkaa toivoa, että kuuluisi Flandersin perheeseen, jossa lapsia hoivataan. Varsinkin Homerin ottaessa Hämähäkkipossun huostaansa, Bart kokee jääneensä ulkopuolelle. Homer tuntuu vähät välittävän omasta lapsestaan. Kun sarjaa on katsonut vuosia, hahmojen kohtaloilla tuntuu oikeasti olevan iso merkitys ja siksi Homerin ja Bartin totaalisesti murenevan ihmissuhteen näkeminen voi olla vaikeaa. Parissa kohtaa elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin liikuttava.

Elokuva on täynnä vitsejä, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin sarjassa. Jokainen hahmo toilailee normaaliin tapaansa ja varsinkin Homerin kivulle nauretaan useaan otteeseen. Kun Simpsonit-jaksossa katsotaan Tikku ja Takku -sarjaa, niin The Simpsons Moviessa katsotaan loogisesti Tikku ja Takku -elokuvaa. Tämän lyhyen prologin jälkeen alkaa hieman muunnettu alkutunnari, josta on valitettavasti jätetty pois perinteinen "sohvaläppä". Viittauksia sarjaan on kuitenkin mukana, joista yksi tärkeimmistä on, kun Homerin ja Margen häävideon taustalla soiva kappale "Close to You", joka soi sarjan jaksossa, jossa näytetään, miten Homer tapaa Margen ensimmäistä kertaa. Monilta biisi menee luultavasti ohi, mutta tarkkaavaisimmille katsojille saattaa vierähtää tippa linssiin - riippuen kuinka kova juttu Simpsonit itselle on. Sarjassa on ollut vitsinä, ettei kerrota, missä Springfieldissä Simpsonit asuvat, joten myös elokuvaan on saatu ujutettua viittaus siihen. Sarjan teemamusiikin luojan Danny Elfmanin sijaan elokuvan musiikista vastaa Hans Zimmer. Elokuvan musiikki poikkeaa Zimmerin muusta tuotannosta ja hän on saanut luotua hyviä teemoja eri hahmoille.

Elokuva on animoitu samoin kuin sarja, mutta paikoitellen taustojen animointiin tuntuu olevan panostettu hieman enemmän. Elokuvassa on paljon klaffivirheitä (esim. jokin asia ei ole samalla lailla seuraavassa kuvassa kuin edellisessä). Välillä taustalta puuttuu joitain yksityiskohtia, mutta niiden huomaamiseen tarvitaan erittäin tarkka ihminen tai joku, joka on nähnyt elokuvan todella monta kertaa. Elokuvassa on otettu pieniä vapauksia Springfieldin kartassa - esimerkiksi Simpsonien talo on yhtäkkiä kaupungin laidalla, ja kirkko ja Moen baari ovat vierekkäin, joka tosin toimii täydellisesti yhden elokuvan vitsin kannalta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Hahmojen, paikkojen ja asioiden ääriviivat ovat tarkat ja selkeät, eikä kuva ole mitään pikselimössöä. Elokuvan voi katsoa alkuperäisen englannin kielen lisäksi muutamalla muulla kielellä, kuten suomeksi ja painotan sitä, ettette katso elokuvaa suomeksi puhuttuna, sillä se kuulostaa ihan kauhealta. Kerran olen nähnyt elokuvan kokonaisuudessaan suomeksi ja se oli ihan kauhea kokemus. Blu-raylla ei ole erikseen valikkoa, vaan elokuva alkaa heti. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita ja noin kolme ja puoli minuuttia kestävän "Special Stuffin", joka sisältää lyhyet videot: "Homer's Monologue on the Tonight Show", "The Simpsons Judge American Idol", "Homer Introduces American Idol" ja "The Lobby".

Yhteenveto: The Simpsons Movie on todella viihdyttävä elokuva. Vaikka elokuvan on käsikirjoittanut kymmenhenkinen tiimi, se pysyy toimivasti kasassa yhtenäisenä tarinana ja siinä on samanlaista henkeä kuin sarjassa. Leffa on todella hauska vielä useammankin katselukerran jälkeen ja näiden mahtavien hahmojen seikkailua on aina ilo seurata. Elokuva on monen vuoden työn tulos ja sarjan fanien on pakko nähdä se. Leffaa ei kannata pistää pois heti, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana tulee vielä lyhyitä pätkiä. Todella toivon, että The Simpsons Movielle tehtäisiin joskus jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2016 - Muokattu 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reggiestaketwo.wordpress.com
The Simpsons Movie, 2007, 20th Century Fox Film Corporation