Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Darren Mann, Michelle Randolph, Jerome Flynn, Aminah Nieves, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Sebastian Roché, Jamie McShane, Michael Spears, Jeremy Gauna, Jennifer Carpenter ja Isabel May
Genre: western
Jaksomäärä: 7
Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16
Yellowstonen(2018-2024) esiosasarja 1923nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Tuotanto kuitenkin viivästyi vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakkojen takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin heinäkuussa 2024 ja lopulta 1923:n toisen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden esitys alkoi helmikuussa 2025. Kausi sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja keräsi hyvät katsojaluvut. Itse olin aiemmin katsonut vain alkuperäisen Yellowstonen, mutten sen esiosia. Nyt kun Yellowstone-saaga on jälleen saamassa jatkoa sarjalla Marshals (2026-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa esiosatkin. Pidin niin 1883:sta(2021-2022), että 1923:n ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun positiivisin odotuksin.
Samalla kun Spencer ja Alex yrittävät keksiä keinonsa matkustaa Montanaan ja löytää toisensa, Yellowstone-ranchilla Duttonit valmistautuvat konfliktiin Whitfieldin kanssa yhteen lyöttäytyneen Bannerin kanssa.
1923-sarjan tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kakkoskauden viedessä näiden Duttonien tarinan päätökseen. Cara Dutton (Helen Mirren) ja hänen ampumisestaan toipunut miehensä Jacob Dutton (Harrison Ford) yrittävät saada Yellowstone-ranchin taloudelliset asiat kuntoon, samalla kun he valmistautuvat puolustamaan maitaan niitä havittelevilta sadistiselta Donald Whitfieldiltä (Timothy Dalton) ja tälle hommia tekevältä Bannerilta (Jerome Flynn). Apunaan heillä on Jack Dutton (Darren Mann) ja tämän kihlattu Elizabeth (Michelle Randolph).
Samaan aikaan eroon toisistaan joutuneet rakastavaiset Spencer Dutton (Brandon Sklenar) ja Alex (Julia Schlaepfer) yrittävät keksiä keinoja päästäkseen Montanaan Caran ja Jacobin tueksi, sekä löytääkseen toisensa. Ja samalla kun tämä on käynnissä, toisaalla crow-intiaanityttö Teonna (Aminah Nieves) jatkaa karkumatkaansa, perässään isä Renaud (Sebastian Roché), liittovaltion seriffi Kent (Jamie McShane) ja uutena hahmona esiteltävä liittovaltion seriffi Fossett, jota näyttelee Dexter-sarjasta (2006-2013) tuttu Jennifer Carpenter. Hahmot pysyvät oivallisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Mirren ja Ford ovat tietty karismaattiset osissaan, mutta tällä kaudella vanhoista konkareista Dalton onnistui todella vakuuttamaan täysin lierona ja vastenmielisenä bisnesmiehenä, joka kohtelee naisia ihan miten huvittaa. On rakastettavia pahiksia ja sitten on Whitfieldin kaltaisia paskiaisia, joiden haluaa nähdä kohtaavan mahdollisimman karun lopun. Toinen vaikutuksen tekevä on Schlaepfer, joka tulkitsee hienosti Alexin sinnikkyyttä ja epätoivoa vaativan matkan aikana.
1923 pitää mainion tasonsa toisella kaudellaan ja vaikka tarina toisaalta viedään onnistuneesti päätökseensä, on silti harmi, että sarja loppuu jo tähän, sillä näiden Duttonien elämää olisi mielellään seurannut pari kautta lisää. Kausi käynnistyy aika lailla siitä, mihin viimeksi jäätiin, seuraten niin Yellowstone-ranchin menoa, Spencerin ja Alexin matkoja, sekä Teonnan pakoa. Näistä jälkimmäinen tuntuu valitettavasti loppuun asti todella irralliselta, vaikka kauden finaalijaksossa tarkkaavainen katsoja voikin hoksata, miten Teonna linkittyy lopulta sukupuunsa myötä Duttoneihin tulevaisuudessa. En silti voi olla ainoa, joka toivoi, että tyttö olisi etsinyt suojaa nimenomaan Yellowstonesta.
Sarjan eri juonikuviot vievät toistamiseen hyvin mukanaan. Vaikka pidänkin Yellowstonen tapahtumista, etenkin kun talvi iskee ranchiin karuimmalla tavalla, mielestäni kiinnostavinta antia on seurata Spencerin ja Alexin vaikeaa taivalta kohti Montanaa. Erityisesti tämä sisältää runsaasti jännitettä ja jopa tragediaa, joskin myös kenties turhan sinisilmäisiä hetkiä erittäin kilttien sivullisten kautta. Se, että joku toimii avuliaasti tuntematonta kohtaan tässä sarjassa, tuntuu lähinnä vain epäilyttävältä. Kaikki huipentuu lähes kahden tunnin mittaisessa mammuttijaksossa, joka pitääkin tiukasti otteessaan, niputtaessaan nämä kaikki tarinakaaret pakettiin. Tunnelma pysyy tiiviinä ja onpa lopetus jopa yllättävänkin koskettava.
Kakkoskauden ohjauksesta on vastuussa yksin Ben Richardson, joka tekee pätevää työtä tunnelman, näyttelijöiden ja loppupään toiminnallisten kohtausten kanssa. Taylor Sheridan on taas käsikirjoittanut koko kauden itse ja hän kuljettaa juonikuvioita pääasiassa sujuvasti eteenpäin, eikä suostu päästämään Duttonin sukua tälläkään kertaa helpolla. 1923:n toinen kausi on myös näyttävästi kuvattu ja etenkin Montanan talvimaisemat ovat kaikessa hyytävässä kylmyydessään komeat. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset uskottavan rujot. Tietokonetehosteet pistävät silmään, mutta niitä käytetään onneksi säästeliäästi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mahtipontisesti ja haikeasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios
Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Jerome Flynn, Darren Mann, Aminah Nieves, Michelle Randolph, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Jennifer Ehle, Sebastian Roché, Marley Shelton, James Badge Dale, Leenah Robinson, Michael Greyeyes, Michael Spears, Jamie McShane, Cole Brings Plenty, Peter Stormare, Joseph Mawle, Sarah Randall Hunt, Rafe Soule, Bruce Davison ja Isabel May
Genre: western
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 9 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 40 minuuttia
Ikäraja: 16
Taylor Sheridanin luoma lännensarja Yellowstone(2018-2024) oli valtavan suosittu, joten Sheridan päätti laajentaa sen maailmaa lisäosasarjoilla. Niistä ensimmäinen oli kymmenen jakson mittainen minisarja 1883(2021-2022). Alun perin Sheridan suunnitteli tekevänsä sarjalle jatkoa, mutta päättikin lopulta hypätä ajassa eteenpäin ja kertoa eri hahmoista Duttonin suvussa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja lopulta 1923-nimen saaneen sarjan ensimmäisen tuotantokauden esitys alkoi saman vuoden joulukuussa. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja katsojilta, sekä sai parhaan draamasarjan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin katsonut tätä sarjaa, mutta nyt kun Yellowstone on jälleen saamassa uuden lisäosasarjan The Marshals (2026-), päätin vihdoin kurkata myös aiemmat esiosasarjat. Pidin 1883:sta ja aloitinkin uteliaana 1923:n katselun.
Vuonna 1923 Duttonin perhe joutuu keskelle sotaa karjatilallisten ja lammaspaimenten välillä.
Kuten sarjan nimestä voi jo päätellä, 1923 hyppää ajassa 40 vuotta eteenpäin siitä, mihin edellinen esiosasarja 1883 päättyi. Edellisen sarjan Duttoneista eloon ovat jääneet vain pojat John (James Badge Dale) ja Spencer (Brandon Sklenar). He eivät suinkaan ole jäänyt yksin oman onnensa nojaan, vaan Montanaan ovat saapuneet myös heidän setänsä Jacob Dutton (Harrison Ford) ja tämän vaimo Cara (Helen Mirren), kasvattamaan pojat kuin ominaan. Aikuisiällä John on mennyt naimisiin Emman (Marley Shelton) kanssa ja he ovat saaneet pojan Jackin (Darren Mann), kun taas Spencer on jättänyt Yellowstone-ranchin ja matkaa ympäri maailmaa, yleensä auttamassa kyliä villieläinten kanssa palkkiota vastaan. Hahmot ovat oivalliset, niin aikuisiksi kasvaneet tutut lapset kuin uudet sukulaiset. Jälkimmäistä toki auttaa se, että heitä näyttelevät aina karismaa huokuvat Ford ja Mirren, jotka ovatkin erinomaisessa vedossa. Nuoremmista Duttoneista parhaiten vakuuttaa Sklenar villipetoihin erikoistuneena Spencerinä, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan Duttonien tapojen jatkaminen.
Muita hahmoja sarjassa ovat Skotlannista saapunut lammaspaimen Banner Creighton (Jerome Flynn), Jackin kihlattu Elizabeth Strafford (Michelle Randolph), häikäilemätön liikemies Donald Whitfield (Timothy Dalton), nuori nainen Alexandra (Julia Schlaepfer), seriffi McDowell (Robert Patrick), sekä nunnaluostaria johtava isä Renaud (Sebastian Roché), siellä opettava sisar Mary (Jennifer Ehle) ja voimakastahtoinen intiaanityttö Teonna Rainwater (Aminah Nieves). Sivuhahmotkin ovat oivallisia, vaikka vielä tällä ensimmäisellä kaudella jää epäselväksi, miten nunnaluostari ja sen hahmot liittyvät Duttoneihin millään lailla. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu Dalton katalana bisnesmiehenä, jota inhoaa suunnilleen heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien.
Miellän yleensä erilaiset esiosat ja lisäosasarjat lähinnä tarpeettomaksi ja väkinäiseksi rahastukseksi, mutta minun on pakko sanoa, että nämä Yellowstonen esiosat ovat molemmat osoittautuneet yllättävänkin hyviksi. 1883 oli tavanomaisempaa villin lännen menoa ja todella karu road trip -tarina, kun taas 1923 muistuttaa alkuperäistä Yellowstonea huomattavasti enemmän, Duttonien yrittäessä pitää ranchinsa sitä havittelevien tahojen kynsistä. Tätä onkin kiinnostavaa seurata, etenkin kun tietty julmuus on yhä tallessa ja kaikki tahot ovat valmiita likaamaan kätensä saadakseen mitä haluavat.
Kahdeksan jakson mittainen avauskausi vie hyvin mukanaan ja pitää oivallisesti otteessaan. Duttonien ranchin lisäksi jaksoissa seurataan myös nunnaluostarin tapahtumia, sekä Spencerin matkaa ulkomailla. Jälkimmäinen tuo aina piristävää vaihtelua rosoiseen villin lännen menoon, etenkin kun Spencerin ja Alexandran välille alkaa muodostua romanttisempia tunteita, tarjoten kaivattavaa pehmeyttä. Ja vaikka koinkin nunnaluostarin kuviot toistaiseksi aika irralliseksi, on sitäkin puolta mielenkiintoista seurata ja sillä Yellowstone-saaga jatkaa kommentoimistaan siitä, kuinka Amerikan alkuperäiskansalaisia kohdeltiin. Länkkäreissä intiaanit esitetään usein raakalaisina, mutta nämä Taylor Sheridanin teokset näyttävät, ketkä niitä todellisia villejä olivat. Kun tarina hyppii näiden kolmen, paikoitellen todella jännittäväksi äityvän kuvion välillä, tunnin mittaiset jaksot menevät pääasiassa nopeasti. Erilaiset takaiskut tiivistävät tunnelmaa ja jätetäänpä hahmot varsin vaikeaan paikkaan, jotta sarjan toisen (ja samalla viimeiseksi jääneen) tuotantokauden haluaa aloittaa saman tien.
Tuotantokauden ohjaajat Ben Richardson ja Guy Ferland rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun kaikki jaksot kirjoittanut Sheridan kuljettaa useita juonikuvioita sulavasti lomittain. Myös teknisesti 1923 on onnistunut, joskin osa tietokonetehosteista pistää silmään. Sarja on taitavasti kuvattu ja niin Montanan vuorimaisemat kuin Spencerin kuvioissa nähtävät Afrikan savannit ovat hienoja ilmestyksiä. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänityöskentelykin on oivallista, tosin tällä kertaa mielsin Elsan (Isabel May) kertojaäänen täysin turhaksi. Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit maalailevat voimakkaasti taustalla, tuoden mukaan niin jylhyyttä kuin herkkyyttä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios
Ohjaus: John Glen Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 16
007 ja lupa tappaa on 16. James Bond-elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.
MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.
Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.
Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa. Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti. Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.
Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.
Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.
John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala(Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.
Yhteenveto:007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq
Ohjaus: John Glen Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 16
007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen(A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.
MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.
Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa(Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä. Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille. Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.
Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.
Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.
On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen(For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.
Yhteenveto:007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions
Ohjaus: Lee Unkrich Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Ned Beatty, Don Rickles, Wallace Shawn, Blake Clark, John Ratzenberger, Estelle Harris, Jodi Benson, Michael Keaton, John Morris, Emily Hahn, Timothy Dalton, Kristen Schaal, Jeff Garlin, Bonnie Hunt, Bud Luckey, Whoopi Goldberg ja Laurie Metcalf Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
Pixar-yhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva ja ylipäätään kaikkien aikojen ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti. Jatkoa päätettiin tietty tehdä ja vaikka Toy Story 2:n tie teattereihin oli täynnä töyssyjä, saatiin se lopulta julkaistua vuonna 1999. Pixarin omistava yhtiö Disney halusi tietty jatkaa sarjaa vielä lisää, mutta Pixar halusi siirtyä muihin projekteihin. Pixarin ja Disneyn diiliin kuitenkin kuului, että Disney omisti oikeudet Pixarin hahmoihin ja voisi halutessaan tehdä jatkoa Toy Storylle. Vaikka Pixar yritti vastustella tätä, Disney alkoi työstämään kolmatta osaa. Kuitenkin vuonna 2006 Pixaria johtaneet Edwin Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon ja pistivät kolmannen Toy Story -elokuvan jäihin, siirtääkseen projektin takaisin Pixarille. Pixarin tekijät eivät edes lukeneet Disneyn käsikirjoitusta, vaan alkoivat suunnittelemaan kolmatta osaa puhtaalta pöydältä. Näyttelijät saatiin innokkaina takaisin mukaan, poislukien Slinky-koiraa esittävä Jim Varney, joka oli menehtynyt vuonna 2000 ja jonka tilalle valittiin Varneyn ystävä Blake Clark. Animointi lähti käyntiin ja Toy Story 3 sai ensi-iltansa kesällä 2010. Elokuva oli valtava hitti, tienaten yli miljardi dollaria, mikä teki siitä ilmestymisvuotensa menestyneimmän elokuvan, minkä lisäksi leffa sai suurta ylistystä kriitikoilta ja faneilta. Filmi oli ehdolla useista palkinnoista, kuten viidestä Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras sovitettu käsikirjoitus, paras animaatioelokuva, parhaat äänitehosteet ja paras laulu), joista se voitti parhaan animaatioleffan ja laulun palkinnot. Kyseessä oli elokuvahistorian kolmas animaatio Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009) jälkeen, mikä sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Minä kävin katsomassa Toy Story 3:n isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin siitä valtavan paljon. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.
Andy on kasvanut ja lähdössä collegeen, jolloin hänen lelunsa lahjoitetaan Päivänpaiste-päiväkotiin. Uusi seikkailu alkaa, kun Päivänpaiste ei olekaan yhtä ihana paikka kuin aluksi vaikuttaa.
Lähes kaikki Andyn (äänenä yhä John Morris) tutut lelut tekevät paluun. Vaikkei Andy ole leikkinyt leluillaan vuosiin, ei cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) suostu uskomaan, että Andy olisi unohtanut heidät. Woody on sama päättäväinen johtohahmo, joka kyllä huolehtii ystävistään, muttei välttämättä onnistu täysin näkemään, mikä olisi heille parasta. Jos Andy ei ole kiinnostunut heistä, kannattaako lelujen käyttää loppuelämänsä lojuen ja pölyttyen laatikossa? Avaruusrangerilelu Buzz Lightyear (Tim Allen) näkeekin tässä asiassa pidemmälle ja on jälleen mahtavaa nähdä, kuinka tämä vihamiehinä alkanut kaksikko tukee toisiaan jatkuvasti. Molempia hahmoja hyödynnetään hyvin ja tässä leffassa etenkin Buzz päästetään kunnolla vauhtiin ja tarjoamaan makeat naurut.
Woodya lukuunottamatta muut lelut ovat valmiita siirtymään eteenpäin Andysta. Äksy herra Perunapää (Don Rickles) ei enää välitäkään omistajasta, vaan haluaa vain päästä jonnekin, missä hänellä ja rouva Perunapäällä (Estelle Harris) olisi hyvä olla. Slinky-koira (Blake Clark) on uskollinen ystävä Woodylle, mutta tietää, ettei takertuminen tee leluille hyvää. Röh-säästöpossukin (John Ratzenberger) on sitä mieltä ja Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) seuraa kiltisti perässä. Toy Story 2:ssa esitellyt lehmityttö Jessie (Joan Cusack) ja hevonen Napakymppi ovat yhä mukana. Päivänpaisteeseen lähtevät myös Barbie-nukke (Jodi Benson), sekä edellisessä leffassa herra Perunapään pelastamat kolmisilmäiset alienit (Jeff Pidgeon). Jokainen hahmo saa hyvin ruutuaikaa ja jokaista onnistutaan hyödyntämään erittäin mainiosti. Tiettyjä leluja syvennetään entisestään ja elokuvan aikana katsojana voi huomata, että näistä hahmoista on alkanut välittämään kuin omista rakkaista lapsuudenleluista. Päivänpaiste-päiväkodissa Woody ja kumppanit tapaavat tietty ison liudan uusia leluja. Löytyy vihreää avaruushyönteistä (John Cygan), venyvää mustekalaa (Whoopi Goldberg), isoa vauvanukkea (Woody Smith), kasvojaan vaihtavaa kivihirviötä (Jack Angel), ovelaa puhelinta (Teddy Newton), sekä kauhistuttavaa, rääkyvää apinalelua. Tärkeimpiä uutuuksia ovat kuitenkin Ken-nukke (Michael Keaton), johon Barbie iskee tietysti silmänsä ja joiden romanssi on koomista seurattavaa, sekä Päivänpaisteen lelujen johtohahmo, mansikoilta tuoksuva ja oikein mukava Tuhti-nalle (Ned Beatty). Tuhti on ehdottomasti uusista hahmoista kiehtovin ja hahmoa hyödynnetään erinomaisin tavoin. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Andyn äiti (Laurie Metcalf), Andyn pikkusisko Molly (Beatrice Miller), Päivänpaisteessa käyvä tyttölapsi Bonnie (Emily Hahn), sekä tämän lelut, Maija-nukke (Bonnie Hunt), siilipehmo Pricklepants (Timothy Dalton), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), dinosauruslelu Trixie (Kristen Schaal), sekä murtunut klovni Virnu (Bud Luckey). Nämäkin uudet hahmot ovat oivallisia lisäyksiä.
En voisi kuvitella, että Pixar olisi voinut mitenkään tehdä parempaa jatkoa Toy Story -sarjalle tai keksiä parempaa tarinaa kolmannelle osalle kuin tämä. Elokuva ilmestyi 11 vuotta Toy Story 2:n jälkeen ja tekijät ovat päättäneet mennä elokuvasarjankin jatkumossa vuosia eteenpäin. Yksi Toy Story 2:n isoimmista pohdiskeluista oli, mitä leluille käy, kun Andy vääjäämättä kasvaa aikuiseksi ja siitä on erittäin hyvä jatkaa kolmannessa osassa, missä tämä käy toteen. Aikahyppy on paras mahdollinen ratkaisu myös siksi, että ne jotka näkivät kaksi ensimmäistä Toy Storya lapsena, kun ne ilmestyivät, ovat nyt kasvaneet Andyn ikään, jolloin Toy Story 3:n tarina iskee todella kovasti. Vaikken itse ollut vielä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun näin elokuvan leffateatterissa, se pisti minut jo silloin miettimään, miten itse toimin lelujen kanssa varttuessani. Noh, nykyään olen parikymppinen ja omistan yhä valtavan kasan legoja ja olen jo vuosia pohtinut, että ostaisin jostain Toy Story -elokuvien tärkeimmät lelut juuri samannäköisinä kuin ne leffoissa esiintyvät.
Mutta takaisin itse elokuvaan:Toy Story 3 lähtee liikkeelle mitä parhaimmalla tavalla, näyttäen ensimmäistä kertaa sarjan aikana, kuinka Andy näkee leikkinsä. Tämä imaisee katsojan välittömästi mukaansa ja kun sitä seuraa montaasi Andyn kasvamisesta, onnistuu leffa liikuttamaan jo ensimmäisen varttinsa aikana. Ja voin kyllä sanoa, etteivät koskettavat hetket siihen lopu, sillä elokuvasta löytyy vielä sydämen seisauttava ja koko kehon lamaannuttava kohtaus, mikä saa varmasti alahuulen väpättämään. Kohtaus ja syvällinen tarina ovat isot esimerkit siitä, ettei Toy Story 3:a ole todellakaan lähdetty tekemään vain lapsille, vaan siitä on haluttu tehdä oikeasti koko perheen elokuva, mistä kuka tahansa voi nauttia. Ja siinä on totta vieköön onnistuttu. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista kaikille. Lapset pääsevät viihdyttävään ja jännittävään seikkailuun suosikkilelujensa kanssa, kun taas aikuisilta loksahtaa vähän väliä suu auki ihmetyksestä, kuinka syvällisiä ja rankkoja puolia tekijät ovatkaan saaneet mukaan. Päivänpaisteen meininki herättää aikuisten mielissä varmasti mielikuvia ihan jostain muusta kuin päiväkodista, mikä tekee leffasta jopa omalla tavallaan kauhistuttavan. En ihmettele yhtään, miksi Toy Story 3 sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Tämä ei ole vain mahtava animaatioleffa, vaan aivan mieletön elokuva.
Joka katselukerralla filmi pääsee yllättämään, kuinka mestarillisesti sen tarina ja tunnelma ovatkaan rakennettuja. Elokuva kyllä sisältää paljon huumoria ja nauraa saa usein, mutta joidenkin muiden animaatioyhtiöiden teosten tyylistä poiketen Pixar ei pelkää, että katsoja tylsistyisi, jos vitsejä ei viljellä tauotta. Yhtiö uskoo vahvan tarinankerronnan ja erinomaisesti kirjoitettujen hahmojen voimaan. Juuri se tekee monista Pixarin filmeistä niin huikeita. Tämä on täysin hahmovetoinen kertomus, jolloin se pitää katsojaa tiukemmin otteessaan kuin jos se olisi vain vauhdikas ja viihdyttävä, mutta hieman tyhjänpäiväinen seikkailu. Toy Story 3 on kyllä viihdyttävä ja vauhdikaskin, muttei mitenkään tyhjänpäiväinen. Filmin tarina todella pitää katsojaansa rautaisella otteella mukanaan ja muuttuu koukuttavammaksi ja jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Loppupäässä ei todellakaan voi kyyneleiltä välttyä ja itsekin herkistyn valtavasti elokuvan viimeisen vartin aikana. Elokuva on mitä täydellisin päätös Woodyn, Buzzin ja muiden lelujen tarinalle... tai se olisi, jos Pixar ei olisi saanut päähänsä jatkaa sarjaa vielä neljännen osan voimin. Noh, pyrin katsomaan Toy Story 4:n mahdollisimman avoimin mielin, etenkin kun sitä on nyt kehuttu paljon kaikkialla. Ja vaikkei tarina päätykään, ei se vie sitä pois, että tällaisenaan elokuva on mielestäni täydellinen - tähän mennessä Toy Story -sarjan paras osa ja yksi Pixarin hienoimmista elokuvista.
Leffan ohjauksesta vastaa Lee Unkrich, joka oli aiemmin auttanut ohjaajan hommissa Pixarin leffoissa, kuten Toy Story 2 ja Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003), sekä leikannut osan Pixarin filmeistä. Toy Story 3 on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin oma ohjaustyönsä, enkä voi olla ihailematta, kuinka huikeaa työtä Unkrich tekee. Hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja tekee jokaisesta kohtauksesta parhaan mahdollisen. Unkrichia on tietty auttanut Michael Arndtin fantastinen käsikirjoitus, jossa hyvin syvennetyt hahmot seikkailevat täydellisesti kirjoitetussa tarinassa. Arndt tekee rohkeita valintoja, mitkä ovat todella kannattaneet, sillä ainakin omalla kohdallani ne nostavat elokuvan arvoa entisestään. Ja ylistystä saa tietty elokuvan animointi. Onko yllätys, että Pixarin tekemä leffa näyttää aivan mielettömän hienolta? Leffan alkaessa suuni loksahtaa joka katselukerralla auki, sillä kun on katsonut juuri vähän aikaa sitten kaksi ensimmäistä Toy Storya, on teknologian ja tekijöiden taitojen kehitys niin huomattavaa. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia ja mukana on useita kuvia, joiden aikana tekisi mieli pistää leffa pauselle ja ihastella animaattoreiden loistavaa ammattitaitoa. Hahmojen liikkeet ovat sulavampia kuin ennen, eikä minkäänlaista kaksiulotteisuutta ole enää nähtävissä. Värejäkin käytetään ihanasti hyödyksi. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu ja musiikeista yhä vastaava Randy Newman pistää parastaan sävellystensä kanssa.
Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 3 sisältää tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Kaikista näkyvin taitaa olla Bonnien huoneesta löytyvä Totoro-pehmolelu Studio Ghiblin valloittavan ihanasta Naapurini Totoro -animeleffasta (となりのトトロ - 1988), minkä lisäksi roskakuskin pääkallopaita viittaa vahvasti siihen, että kyseessä olisi aikuiseksi kasvanut Sid (kyseessä on jopa sama ääninäyttelijä). Elokuvan alussa Andyn leikissä Rexin karjaisu on lainattu Jurassic Parkista (1993), minkä lisäksi junan veturia koristaa numero 95, mikä viittaa ensimmäisen Toy Storyn ilmestymisvuoteen 1995, sekä Autot-leffan (Cars - 2006) Salama McQueenin kilpanumeroon. Salama McQueenista puheenollen, Päivänpaisteessa eräällä lapsella on hahmon logolla varustettu paita ja hahmosta tehty puinen lelu näkyy taustalla Woodyn ja kumppaneiden saapuessa päiväkotiin. Andyn huoneesta löytyy Autot 2:n (Cars 2 - 2011) Finn McMissilen juliste, Monsterit Oy:n (Monsters, Inc. - 2001) logo ja Nemoa etsimässä -elokuvan Tyrsky-tarra. Nemoa etsimässä -leffaan viitataan myös herra Rauskun leluversiolla. Buzz Lightyearin paristot on tehnyt WALL-E:sta (2008) tuttu Buy n Large -firma. California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on Andyn äidin auton rekisterinumero. Punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla koristettu keltainen Pixar-pallo on piilotettu mukaan monellakin eri tapaa. Aiemmista Toy Story -elokuvista (ja lähes kaikista muista Pixarin animaatioista) tuttu Pizza Planet -auto nähdään Virnu-klovnin muistoissa.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty ällistyttävän upea. Lisämateriaalina kahden levyn Blu-ray -julkaisulla on mm. leffateattereissa elokuvan yhteydessä esitetty "Day & Night" -lyhytanimaatio, sekä pätkä sen teosta, trailereita, julistegalleria, esittely elokuvan leluista, näyttelijöistä kertova "The Gang's All Here", huvipuistolaitteesta kertova "A Toy's Eye View: Creating a Whole New Land", elokuvan alun teosta kertovat "Rounding Up a Western Opening" ja "Life of a Shot", Bonnien leikkihetkestä kertova pätkä, "Toy Story Trivia" -peli, käsikirjoittaja Michael Arndtin ohjeita tarinan rakentamiseen, Pixarin leikkaajien esittely työstään, Pixarin työntekijöiden tarinoita elokuvan tekoajalta, sekä lyhyitä pätkiä ja mainoksia, joilla leffaa on mainostettu, kuten Tuhti-karhun mainos ja Kenin treffivinkkejä. Elokuvan voi myös katsoa kahden eri kommenttiraidan kanssa, joiden aikana nähdään kuvakäsikirjoituksia ja muita luonnoksia kohtauksista. Yhteensä lisäkatsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto:Toy Story 3 ei ole vain upea animaatioleffa - se on suorastaan täydellinen elokuva! Tekijät eivät olisi voineet keksiä parempaa tarinaa ja on mahtavaa, että leffa jatkaa toisen osan pohdiskelua lelujen kohtalosta, kun heidän omistajansa aikuistuu. Kyseessä on muutenkin hyvin syvällinen ja moniulotteinen teos, mikä saa aikuiskatsojan hämmästymään useaan otteeseen. Tekijät ovat tehneet yllättävänkin rohkeita ratkaisuja ja leffan loppuhuipennusta on vaikea olla katsomatta suu auki ja miettiä, saako näin edes tehdä lastenleffassa? Mutta Toy Story 3 ei olekaan vain lastenleffa, vaan oikeasti koko perheen filmi, mistä kuka tahansa voi nauttia suuresti. Se on mukaansatempaava ja koukuttava, hauska ja jännittävä, ja se luottaa täysillä tarinaansa, eikä usko, että katsoja pysyy kiinnostuneena vain, jos leffassa viljellään pelkkiä sketsiä ja typeriä tanssinumeroita viiden minuutin välein (kuten muut animaatioyhtiöt). Koskettavuudelta ei todellakaan voi välttyä ja kyynelhanat vuotavat hyvin varmasti. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän ääninäyttelijänsä tekevät loistotyötä. Fantastista työtä tekevät myös animaattorit, jotka herättävät leffan eloon käsittämättömän hienoilla visuaalisuuksilla. Kaikin puolin Toy Story 3 on mestarillinen paketti. Se vie lelujen tarinan täydellisesti päätökseensä, minkä vuoksi olenkin hieman skeptinen Toy Story 4:n olemassaolon tarpeellisuudesta. Yritän kuitenkin katsoa sen mahdollisimman avoimin mielin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 3, 2010, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
