1923, kausi 2 (2025) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 2

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Darren Mann, Michelle Randolph, Jerome Flynn, Aminah Nieves, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Sebastian Roché, Jamie McShane, Michael Spears, Jeremy Gauna, Jennifer Carpenter ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Yellowstonen (2018-2024) esiosasarja 1923 nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Tuotanto kuitenkin viivästyi vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakkojen takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin heinäkuussa 2024 ja lopulta 1923:n toisen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden esitys alkoi helmikuussa 2025. Kausi sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja keräsi hyvät katsojaluvut. Itse olin aiemmin katsonut vain alkuperäisen Yellowstonen, mutten sen esiosia. Nyt kun Yellowstone-saaga on jälleen saamassa jatkoa sarjalla Marshals (2026-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa esiosatkin. Pidin niin 1883:sta (2021-2022), että 1923:n ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun positiivisin odotuksin.

Samalla kun Spencer ja Alex yrittävät keksiä keinonsa matkustaa Montanaan ja löytää toisensa, Yellowstone-ranchilla Duttonit valmistautuvat konfliktiin Whitfieldin kanssa yhteen lyöttäytyneen Bannerin kanssa.

1923-sarjan tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kakkoskauden viedessä näiden Duttonien tarinan päätökseen. Cara Dutton (Helen Mirren) ja hänen ampumisestaan toipunut miehensä Jacob Dutton (Harrison Ford) yrittävät saada Yellowstone-ranchin taloudelliset asiat kuntoon, samalla kun he valmistautuvat puolustamaan maitaan niitä havittelevilta sadistiselta Donald Whitfieldiltä (Timothy Dalton) ja tälle hommia tekevältä Bannerilta (Jerome Flynn). Apunaan heillä on Jack Dutton (Darren Mann) ja tämän kihlattu Elizabeth (Michelle Randolph).

     Samaan aikaan eroon toisistaan joutuneet rakastavaiset Spencer Dutton (Brandon Sklenar) ja Alex (Julia Schlaepfer) yrittävät keksiä keinoja päästäkseen Montanaan Caran ja Jacobin tueksi, sekä löytääkseen toisensa. Ja samalla kun tämä on käynnissä, toisaalla crow-intiaanityttö Teonna (Aminah Nieves) jatkaa karkumatkaansa, perässään isä Renaud (Sebastian Roché), liittovaltion seriffi Kent (Jamie McShane) ja uutena hahmona esiteltävä liittovaltion seriffi Fossett, jota näyttelee Dexter-sarjasta (2006-2013) tuttu Jennifer Carpenter. Hahmot pysyvät oivallisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Mirren ja Ford ovat tietty karismaattiset osissaan, mutta tällä kaudella vanhoista konkareista Dalton onnistui todella vakuuttamaan täysin lierona ja vastenmielisenä bisnesmiehenä, joka kohtelee naisia ihan miten huvittaa. On rakastettavia pahiksia ja sitten on Whitfieldin kaltaisia paskiaisia, joiden haluaa nähdä kohtaavan mahdollisimman karun lopun. Toinen vaikutuksen tekevä on Schlaepfer, joka tulkitsee hienosti Alexin sinnikkyyttä ja epätoivoa vaativan matkan aikana.

1923 pitää mainion tasonsa toisella kaudellaan ja vaikka tarina toisaalta viedään onnistuneesti päätökseensä, on silti harmi, että sarja loppuu jo tähän, sillä näiden Duttonien elämää olisi mielellään seurannut pari kautta lisää. Kausi käynnistyy aika lailla siitä, mihin viimeksi jäätiin, seuraten niin Yellowstone-ranchin menoa, Spencerin ja Alexin matkoja, sekä Teonnan pakoa. Näistä jälkimmäinen tuntuu valitettavasti loppuun asti todella irralliselta, vaikka kauden finaalijaksossa tarkkaavainen katsoja voikin hoksata, miten Teonna linkittyy lopulta sukupuunsa myötä Duttoneihin tulevaisuudessa. En silti voi olla ainoa, joka toivoi, että tyttö olisi etsinyt suojaa nimenomaan Yellowstonesta.

Sarjan eri juonikuviot vievät toistamiseen hyvin mukanaan. Vaikka pidänkin Yellowstonen tapahtumista, etenkin kun talvi iskee ranchiin karuimmalla tavalla, mielestäni kiinnostavinta antia on seurata Spencerin ja Alexin vaikeaa taivalta kohti Montanaa. Erityisesti tämä sisältää runsaasti jännitettä ja jopa tragediaa, joskin myös kenties turhan sinisilmäisiä hetkiä erittäin kilttien sivullisten kautta. Se, että joku toimii avuliaasti tuntematonta kohtaan tässä sarjassa, tuntuu lähinnä vain epäilyttävältä. Kaikki huipentuu lähes kahden tunnin mittaisessa mammuttijaksossa, joka pitääkin tiukasti otteessaan, niputtaessaan nämä kaikki tarinakaaret pakettiin. Tunnelma pysyy tiiviinä ja onpa lopetus jopa yllättävänkin koskettava.

Kakkoskauden ohjauksesta on vastuussa yksin Ben Richardson, joka tekee pätevää työtä tunnelman, näyttelijöiden ja loppupään toiminnallisten kohtausten kanssa. Taylor Sheridan on taas käsikirjoittanut koko kauden itse ja hän kuljettaa juonikuvioita pääasiassa sujuvasti eteenpäin, eikä suostu päästämään Duttonin sukua tälläkään kertaa helpolla. 1923:n toinen kausi on myös näyttävästi kuvattu ja etenkin Montanan talvimaisemat ovat kaikessa hyytävässä kylmyydessään komeat. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset uskottavan rujot. Tietokonetehosteet pistävät silmään, mutta niitä käytetään onneksi säästeliäästi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mahtipontisesti ja haikeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios

Arvostelu: Mank (2020)

MANK

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Arliss Howard, Tom Pelphrey, Charles Dance, Jamie McShane, Monika Gossmann, Sam Troughton, Ferdinand Kingsley, Tuppence Middleton ja Tom Burke

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 13

Mank on David Fincherin uusi elokuva, mikä perustuu tositapahtumiin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin elämästä ja urasta, sekä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Citizen Kanen (1941) teosta. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo lähes 30 vuotta sitten, kun Fincherin isä Jack Fincher kirjoitti sen käsikirjoituksen. David Fincher halusi ohjata sen pohjalta elokuvan, saatuaan valmiiksi The Game - oletko valmis peliin? -leffansa (The Game) vuonna 1997. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Jack Fincher menehtyi vuonna 2003. Vasta pari vuotta sitten Fincher sai Netflixin innostumaan projektista ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Nyt Mank on vihdoin julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin erittäin kiinnostunut näkemään sen jo ihan siitä syystä, että kyseessä on Fincherin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2014 Gone Girlin. Myös kertomus Citizen Kanen teosta kiinnosti, vaikkakin olen nähnyt elokuvan vain kerran, monta vuotta sitten ja aivan liian nuorena. Katsoinkin Mankin heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1940 nuori visionäärinen ohjaaja Orson Welles pestaa alkoholisoituneen käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin työstämään käsikirjoituksen, mistä muovautuisi lopulta elokuva Citizen Kane. 

Aina fantastinen Gary Oldman nähdään pääroolissa Herman J. Mankiewiczinä, eli Mankina, Hollywood-käsikirjoittajana, jolla oli ikävä taipumus sanoa ääneen kaikki mietteensä, sekä vielä pahempi taipumus nauttia päihteitä, mikä vain vahvisti sitä ensimmäistä taipumusta. Kyseessä on niitä ihmisiä, joiden kanssa olisi varmasti aikamoinen kokemus käydä keskustelua, niin hyvässä kuin pahassa, mutta jonka puhetta olisi ulkopuolisena lähes taianomaista kuunnella. Oldman on häikäisevän hyvä Mankina. Hänen valtava karismansa pitää katsojan lumottuna ja hänen tapansa puhua repliikkinsä tarjoaa monet makeat naurut. En ihmettele yhtään, jos Oldman olisi jälleen kahmimassa palkintoja eri gaaloissa ensi vuoden alussa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. yllättävän hyvä Amanda Seyfried näyttelijä Marion Daviesina, jonka kanssa Mankille muodostuu kiinnostava suhde, Lily Collins Mankia kirjoittamaan auttavana Rita Alexanderina, Arliss Howard Metro-Goldwyn-Mayer -studion perustajana ja tuottajana Louis B. Mayerina, aina yhtä mahtipontisesti puhuva Charles Dance sanomalehtiherrana William Randolph Hearstina, Tom Pelphrey Mankin veljenä Joseph Mankiewiczinä, sekä Tom Burke Citizen Kanen ohjaajana ja päätähtenä Orson Wellesinä. Orson on loppujen lopuksi yllättävänkin vähän mukana elokuvassa ja paikoitellen hänet vain kuullaan puhelinkeskustelun kautta. Nuori ohjaajalupaus on tiputettu täysin sivurooliin, sillä tämä todella on käsikirjoittaja Mankin tarina, eikä hänen kaltaisensa seurapiirien sanavalmein herra suostuisi päästämään ketään muuta parrasvaloihin.

Ai että on hienoa nähdä David Fincherin tekevän paluun elokuvien pariin, ollessaan useamman vuoden ajan Netflixin Mindhunter-sarjan (2017-2019) kimpussa! Ja erityisen hienoa on nähdä Fincherin kokeilevan jotain itselleen täysin uutta. Pääasiassa piinaavia trillereitä tehnyt Fincher kulkee nyt ihan erilaisessa maailmassa, palaten 1930- ja 1940-lukujen Hollywoodiin. Rakkaus kyseistä aikakautta ja sen filmejä kohtaan on käsinkosketeltavaa ja moni "cinefiili" on varmasti täydessä hurmoksessa läpi elokuvan. Mank on tietty mustavalkoinen (yksi syy, miksi vuosiin yksikään studio ei suostunut tarttumaan projektiin), mutta wanhan ajan kikkailu ei lopu siihen. Mahtipontisia alkutekstejä, pimeyteen häipyviä leikkauksia, kamerasommitteluja ja musiikkeja myöten elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty kymmeniä vuosia sitten. Säännöllisin väliajoin oikeaan yläkulmaan jopa välähtää pieni musta pallura, merkityksenä ilmoittaa elokuvateatterien koneenhoitajille, että nämä vaihtaisivat filmikelan. Jonnet ei muista. Noh, okei, en minäkään, mutta meinasin kyllä antaa aplodit ensimmäisen kerran, kun tämä pieni välähdys tapahtui. Jos leffa olisi vielä neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, olisi visuaalinen ilme täydellinen.

Jo pelkkä aikakauden upea toteutus teknisestä puolesta lavastukseen ja puvustukseen imaisee katsojan mukaansa. David Fincherin ohjaus on herralle tutusti vahvaa ja Gary Oldman loistaa jokaisessa kohtauksessaan. Silti kenties isoimmat kehut kuuluvat Fincherin edesmenneelle isälle, Jackille, jonka kynästä Mankin käsikirjoitus on syntynyt. Jack Fincher rakentaa kertomuksensa todella mukaansatempaavasti, eikä homma koskaan käy puiseksi tai pitkäveteiseksi. Mukana on useita, pitkiä keskusteluja, mutta erinomaisen dialogin ja kiinnostavan sisällön ansiosta ne ovat vauhdilla ohi. Huumoriakin on mukana yllättävän paljon, eikä leffa ole pelkkää vakavaa draamaa. Kuten tuli jo todettua, illalliskutsuilla Mankilla oli taipumusta tokaista ääneen kaiken, mitä sylki suuhun toi ja erityisen hilpeä onkin seuraava seurapiiritapahtuma, jossa Mankin vaimo Sara (Tuppence Middleton) vaatii, että tämä pysyy hiljaa, jos ei keksi mitään mukavaa sanottavaa. Ja Mankhan pysyy sitten hiljaa.

Hieman Citizen Kanen tavoin myös Mankin tarina ja käsikirjoitus hyppivät taidokkaasti ajassa edestakaisin, näyttäen, mikä Mankin elämässä inspiroi häntä kirjoittamaan Citizen Kanea - ketkä ihmiset muovautuivat hahmoiksi elokuvan käsikirjoituksessa. Aikahypyissä on mukana lisää mahtavan veikeää kikkailua, sillä takaumat ilmoitetaan tekstein, minkälaisia käytetään käsikirjoituksissa aloittamaan kohtaukset. INT. tarkoittaa sisätilaa, EXT. ulkotilaa, sitten lisätään vielä paikka, päivänaika ja kenties vielä lisähuomio tapahtuma-ajasta tarinan sisällä. Citizen Kanea pidetään äärimmäisen korkeassa arvossa jo ihan vain elokuvana, mutta sen taustalla kulkeneen kertomuksen nähtyä Citizen Kanea saattaa pitää vieläkin korkeammassa arvossa. Aikamoinen onnistuminen siis Finchereiltä!

Yhteenveto: Mank on David Fincherin mahtava paluu elokuvien pariin. Ja mikä olisikaan projektille parempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Fincher näyttää suuren rakkautensa 1930- ja 1940-lukujen filmejä kohtaan elokuvan vahvalla visuaalisella toteutuksella. Elokuva näyttää kuin se olisi tehty ajat sitten. Lukuunottamatta kuvasuhdetta, kaikki mustavalkoisesta kuvasta leikkauksiin, filmikelan vaihtomerkkiin ja kohtausrakenteisiin on vanhanaikaista ja suorastaan riemastuttavaa. Kirsikkana kakun päällä toimivat käsikirjoitusilmaisut kohtausten alussa. Ohjaajan isän, Jack Fincherin työstämä käsikirjoitus on todella iskevä ja Citizen Kanen tavoin se hyppii oivallisesti ajassa. Dialogi on erinomaista ja jo sen ansiosta vähän päälle kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi. Gary Oldman on tietysti huikean hyvä pääroolissa Mankina. Lopputuloksena on elokuva, mikä ihastuttaa kovimpia elokuvaharrastajia, sekä hieman erilaisten filmien ystäviä takuuvarmasti. Pääasiassa valtavirtaviihdettä kannattaville filmin toteutus on luultavasti luotaantyöntävä, mutta itse pidin Mankista todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mank, 2020, Netflix