Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD

Ohjaus: Gary Shore

Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.

Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.

Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Mank (2020)

MANK

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Arliss Howard, Tom Pelphrey, Charles Dance, Jamie McShane, Monika Gossmann, Sam Troughton, Ferdinand Kingsley, Tuppence Middleton ja Tom Burke

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 13

Mank on David Fincherin uusi elokuva, mikä perustuu tositapahtumiin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin elämästä ja urasta, sekä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Citizen Kanen (1941) teosta. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo lähes 30 vuotta sitten, kun Fincherin isä Jack Fincher kirjoitti sen käsikirjoituksen. David Fincher halusi ohjata sen pohjalta elokuvan, saatuaan valmiiksi The Game - oletko valmis peliin? -leffansa (The Game) vuonna 1997. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Jack Fincher menehtyi vuonna 2003. Vasta pari vuotta sitten Fincher sai Netflixin innostumaan projektista ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Nyt Mank on vihdoin julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin erittäin kiinnostunut näkemään sen jo ihan siitä syystä, että kyseessä on Fincherin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2014 Gone Girlin. Myös kertomus Citizen Kanen teosta kiinnosti, vaikkakin olen nähnyt elokuvan vain kerran, monta vuotta sitten ja aivan liian nuorena. Katsoinkin Mankin heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1940 nuori visionäärinen ohjaaja Orson Welles pestaa alkoholisoituneen käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin työstämään käsikirjoituksen, mistä muovautuisi lopulta elokuva Citizen Kane. 

Aina fantastinen Gary Oldman nähdään pääroolissa Herman J. Mankiewiczinä, eli Mankina, Hollywood-käsikirjoittajana, jolla oli ikävä taipumus sanoa ääneen kaikki mietteensä, sekä vielä pahempi taipumus nauttia päihteitä, mikä vain vahvisti sitä ensimmäistä taipumusta. Kyseessä on niitä ihmisiä, joiden kanssa olisi varmasti aikamoinen kokemus käydä keskustelua, niin hyvässä kuin pahassa, mutta jonka puhetta olisi ulkopuolisena lähes taianomaista kuunnella. Oldman on häikäisevän hyvä Mankina. Hänen valtava karismansa pitää katsojan lumottuna ja hänen tapansa puhua repliikkinsä tarjoaa monet makeat naurut. En ihmettele yhtään, jos Oldman olisi jälleen kahmimassa palkintoja eri gaaloissa ensi vuoden alussa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. yllättävän hyvä Amanda Seyfried näyttelijä Marion Daviesina, jonka kanssa Mankille muodostuu kiinnostava suhde, Lily Collins Mankia kirjoittamaan auttavana Rita Alexanderina, Arliss Howard Metro-Goldwyn-Mayer -studion perustajana ja tuottajana Louis B. Mayerina, aina yhtä mahtipontisesti puhuva Charles Dance sanomalehtiherrana William Randolph Hearstina, Tom Pelphrey Mankin veljenä Joseph Mankiewiczinä, sekä Tom Burke Citizen Kanen ohjaajana ja päätähtenä Orson Wellesinä. Orson on loppujen lopuksi yllättävänkin vähän mukana elokuvassa ja paikoitellen hänet vain kuullaan puhelinkeskustelun kautta. Nuori ohjaajalupaus on tiputettu täysin sivurooliin, sillä tämä todella on käsikirjoittaja Mankin tarina, eikä hänen kaltaisensa seurapiirien sanavalmein herra suostuisi päästämään ketään muuta parrasvaloihin.

Ai että on hienoa nähdä David Fincherin tekevän paluun elokuvien pariin, ollessaan useamman vuoden ajan Netflixin Mindhunter-sarjan (2017-2019) kimpussa! Ja erityisen hienoa on nähdä Fincherin kokeilevan jotain itselleen täysin uutta. Pääasiassa piinaavia trillereitä tehnyt Fincher kulkee nyt ihan erilaisessa maailmassa, palaten 1930- ja 1940-lukujen Hollywoodiin. Rakkaus kyseistä aikakautta ja sen filmejä kohtaan on käsinkosketeltavaa ja moni "cinefiili" on varmasti täydessä hurmoksessa läpi elokuvan. Mank on tietty mustavalkoinen (yksi syy, miksi vuosiin yksikään studio ei suostunut tarttumaan projektiin), mutta wanhan ajan kikkailu ei lopu siihen. Mahtipontisia alkutekstejä, pimeyteen häipyviä leikkauksia, kamerasommitteluja ja musiikkeja myöten elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty kymmeniä vuosia sitten. Säännöllisin väliajoin oikeaan yläkulmaan jopa välähtää pieni musta pallura, merkityksenä ilmoittaa elokuvateatterien koneenhoitajille, että nämä vaihtaisivat filmikelan. Jonnet ei muista. Noh, okei, en minäkään, mutta meinasin kyllä antaa aplodit ensimmäisen kerran, kun tämä pieni välähdys tapahtui. Jos leffa olisi vielä neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, olisi visuaalinen ilme täydellinen.

Jo pelkkä aikakauden upea toteutus teknisestä puolesta lavastukseen ja puvustukseen imaisee katsojan mukaansa. David Fincherin ohjaus on herralle tutusti vahvaa ja Gary Oldman loistaa jokaisessa kohtauksessaan. Silti kenties isoimmat kehut kuuluvat Fincherin edesmenneelle isälle, Jackille, jonka kynästä Mankin käsikirjoitus on syntynyt. Jack Fincher rakentaa kertomuksensa todella mukaansatempaavasti, eikä homma koskaan käy puiseksi tai pitkäveteiseksi. Mukana on useita, pitkiä keskusteluja, mutta erinomaisen dialogin ja kiinnostavan sisällön ansiosta ne ovat vauhdilla ohi. Huumoriakin on mukana yllättävän paljon, eikä leffa ole pelkkää vakavaa draamaa. Kuten tuli jo todettua, illalliskutsuilla Mankilla oli taipumusta tokaista ääneen kaiken, mitä sylki suuhun toi ja erityisen hilpeä onkin seuraava seurapiiritapahtuma, jossa Mankin vaimo Sara (Tuppence Middleton) vaatii, että tämä pysyy hiljaa, jos ei keksi mitään mukavaa sanottavaa. Ja Mankhan pysyy sitten hiljaa.

Hieman Citizen Kanen tavoin myös Mankin tarina ja käsikirjoitus hyppivät taidokkaasti ajassa edestakaisin, näyttäen, mikä Mankin elämässä inspiroi häntä kirjoittamaan Citizen Kanea - ketkä ihmiset muovautuivat hahmoiksi elokuvan käsikirjoituksessa. Aikahypyissä on mukana lisää mahtavan veikeää kikkailua, sillä takaumat ilmoitetaan tekstein, minkälaisia käytetään käsikirjoituksissa aloittamaan kohtaukset. INT. tarkoittaa sisätilaa, EXT. ulkotilaa, sitten lisätään vielä paikka, päivänaika ja kenties vielä lisähuomio tapahtuma-ajasta tarinan sisällä. Citizen Kanea pidetään äärimmäisen korkeassa arvossa jo ihan vain elokuvana, mutta sen taustalla kulkeneen kertomuksen nähtyä Citizen Kanea saattaa pitää vieläkin korkeammassa arvossa. Aikamoinen onnistuminen siis Finchereiltä!

Yhteenveto: Mank on David Fincherin mahtava paluu elokuvien pariin. Ja mikä olisikaan projektille parempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Fincher näyttää suuren rakkautensa 1930- ja 1940-lukujen filmejä kohtaan elokuvan vahvalla visuaalisella toteutuksella. Elokuva näyttää kuin se olisi tehty ajat sitten. Lukuunottamatta kuvasuhdetta, kaikki mustavalkoisesta kuvasta leikkauksiin, filmikelan vaihtomerkkiin ja kohtausrakenteisiin on vanhanaikaista ja suorastaan riemastuttavaa. Kirsikkana kakun päällä toimivat käsikirjoitusilmaisut kohtausten alussa. Ohjaajan isän, Jack Fincherin työstämä käsikirjoitus on todella iskevä ja Citizen Kanen tavoin se hyppii oivallisesti ajassa. Dialogi on erinomaista ja jo sen ansiosta vähän päälle kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi. Gary Oldman on tietysti huikean hyvä pääroolissa Mankina. Lopputuloksena on elokuva, mikä ihastuttaa kovimpia elokuvaharrastajia, sekä hieman erilaisten filmien ystäviä takuuvarmasti. Pääasiassa valtavirtaviihdettä kannattaville filmin toteutus on luultavasti luotaantyöntävä, mutta itse pidin Mankista todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mank, 2020, Netflix