Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Arvostelu: William Tell (2024)

WILLIAM TELL

Ohjaus: Nick Hamm

Pääosissa: Claes Bang, Connor Swindells, Golshifteh Farahani, Tobias Jowett, Ellie Bamber, Jonah Hauer-King, Rafe Spall, Emily Beecham, Jake Dunn, Sam Keeley, Amar Chadha-Patel, Ben Kingsley, Jonathan Pryce, Jess Douglas-Welsh, Éanna Hardwicke, Neva Leoni ja Billy Postlethwaite

Genre: toiminta, historia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

William Tell perustuu Friedrich Schillerin samannimiseen näytelmään vuodelta 1804, joka puolestaan perustuu sveitsiläiseen Wilhelm Tellin legendaan. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että näytelmän pohjalta oli tekeillä Ison-Britannian, Sveitsin ja Italian yhteistyönä tekemä filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syksyllä ja William Tell sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin, nähtyäni leffan trailerin ennen jotain muuta elokuvaa. Kävinkin katsomassa William Tellin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1307 Sveitsi on Itävallan hallinnassa. Erinomainen jousiampuja Wilhelm Tell ryhtyy auttamaan vaimonsa itävaltalaisen komentajan käsissä menettänyttä maanviljelijää ja päätyy samalla keskelle taistelua Sveitsin tulevaisuudesta.

Nimikkoroolissa William Tellinä - tai kuten hänet Suomessa tunnetaan nimellä Wilhelm Tell - nähdään tanskalainen Claes Bang, joka on nappivalinta rooliin. Bangista löytyy hahmon kaipaamaa karismaa ja todellista äijäenergiaa, mutta samalla myös tiettyä viisautta ja maltillisuutta, sillä pääasiassa Wilhelm yrittää ratkaista konfliktit rauhallisesti, turvautuen väkivaltaan vain silloin, kun mikään muu ei auta. Wilhelm on erinomainen ampumaan varsijousellaan ja häneltä löytyy kiintoisaa menneisyyden traumaa, mikä selittää hänen nykyistä ajatusmaailmaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Wilhelmin vaimona Sunana ja Tobias Jowett heidän poikanaan Walterina, Ben Kingsley itävaltalaiskuningas Albertina, joka pitää Sveitsiä hirmuotteessaan ja Ellie Bamber kuninkaan veljentyttärenä Berthana, Jonah Hauer-King tämän salarakkaana Rudenzina ja Jonathan Pryce Rudenzin setänä Attinghausenina, Connor Swindells kuninkaan uskollisena voutina Gesslerinä ja Jake Dunn tämän kätyrinä Stussina, Rafe Spall Wilhelmin hyvänä ystävänä Stauffacherina ja Emily Beecham tämän vaimona Gertrudena, Amar Chadha-Patel pappi Furstina, sekä Sam Keeley Baumgartenina, maanviljelijänä, joka kostaa vaimonsa (Neva Leoni) murhan itävaltalaiskomentajan (Billy Postlethwaite) toimesta ja käynnistää koko tapahtumaketjun, juostessaan itävaltalaisia pakoon ja törmätessään Wilhelmiin. Hahmogalleria on laaja ja aluksi voikin tuottaa pieniä vaikeuksia päästä kärryille, että kuka onkaan kuka ja mitkä ovat kaikkien suhteet toisiinsa. Näyttelijätyö on pitkälti kelvollista, konkarinäyttelijöiden Kingsleyn ja Prycen käytyä hakemassa leffasta helpot rahat parilla kohtauksellaan. Näyttelijäkaartin todellinen yllättäjä on Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Swindells kuninkaan niljakkaana käskyläisenä. Swindells herkuttelee vakuuttavasti hahmollaan, jota katsoja voi huomata vihaavansa jo ensimmäisen kohtauksensa jälkeen.

Joskus viitisentoista vuotta sitten William Tell olisi varmaan ollut yhdentekevää Anttilan alelaarikamaa, jonka katsoo kertaalleen, mutta joka olisi hukkunut useiden vastaavien historiallisista tarinoista ammentavien miekankalistelurainojen tulvaan. Nyt kun tämä genre on suurinpiirtein kuollut, olin vain todella ilahtunut, että jokin William Tellin kaltainen elokuva saapuu ihan teattereihin asti. Kyseessä ei ole mikään megabudjetin jättimäinen historiaeepos, mutta silti väkevä aikahyppy 1300-luvun alun Sveitsiin. Pidin elokuvasta selvästi enemmän kuin esimerkiksi viime vuoden Gladiator II -turhakkeesta (2024).

Elokuvassa on kyllä vikansa ja kun Wilhelm Tellin kertomus on laajennettu tutusta omenan ampumisesta poikansa pään päältä taisteluun Sveitsin poispääsystä Itävallan hirmuvallan alta, televisiosarja olisi varmasti formaattina tukenut tarinaa paremmin. Hahmokattaus on tosiaan laaja ja vähän päälle parin tunnin leffassa tuleekin ajoittain kiire esitellä kaikki ja mahduttaa kaikille tekemistä leffan varrelle. Silti tällaisenaankin homma toimii oikein mainiosti. Kertomus pitää oivallisesti otteessaan ja mukavan tylyjä toimintakohtauksia tarjotaan sopivin väliajoin. Suuri taistelu Gesslerin joukkoja vastaan on tiivistunnelmainen loppuhuipennus. Hassua kyllä, vaikka tarina vaikuttaakin olevan taputeltu yhden elokuvan myötä, viimeiset minuutit ryhtyvätkin täysin puskista vihjailemaan mahdollisesta jatko-osasta. Minun näytöksessäni ensi-iltapäivänä kanssakatsojia oli ihan vain muutama. Jos meno on samanlaista maailmanlaajuisesti, voivat tekijät varmaan unohtaa ajatuksensa William Tell 2:sta.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Nick Hamm. Hammin teksti on ajoittain töksähtelevää tarinankuljetuksen puolesta, mutta pidin paljon hänen dialogistaan, joka rakentuu vanhanaikaisemman sananparren varaan. Ohjaajana Hamm hoitaa hyvin niin pienemmät hahmohetket kuin suuremmat toimintakohtaukset. Teknisiltä ansioiltaankin William Tell on oivallinen, vaikka muutamat selvät tietokonetehosteet eivät vakuutakaan. Elokuva on pätevästi kuvattu ja etenkin maisemakuvat vuoristoista näyttävät upeilta. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeeraukset onnistuneen sottaisat ja välillä jopa rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit ovat oikein mainiot. Harmillisesti Gioachino Rossinin vuonna 1829 säveltämää, aivan mahtavaa korvamatoa William Tell Overturea ei kuulla leffassa ollenkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

William Tell, 2024, Free Turn, Tempo Productions, Beta Cinema, Prime Focus Studios, Groenlandia, Cineroma SRL

Arvostelu: Guy Ritchie's The Covenant (2023)

GUY RITCHIE'S THE COVENANT

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dar Salim, Sean Sagar, Jason Wong, Rhys Yates, Christian Ochoa Lavernia, Bobby Schofield, Jonny Lee Miller, Alexander Ludwig, Emily Beecham ja Antony Starr

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Guy Ritchie's The Covenant on Guy Ritchien ohjaama toimintaelokuva. Ritchie ryhtyi 2020-luvun alussa työstämään Afganistanin sotaan sijoittuvaa elokuvaa, joka kulki aluksi nimellä "The Interpreter". Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja loppuvuodesta nimi vaihtui "The Covenantiksi". Elokuvan pelättiin kuitenkin sekoittuvan nimensä takia Renny Harlinin The Covenant -leffan (2006) kanssa ja niinpä filmi päätettiin lopulta julkaista nimellä Guy Ritchie's The Covenant. Yhdysvalloissa elokuva saapui teattereihin viime keväänä ja Suomessa se julkaistiin suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelun kautta myöhemmin kesällä. Minua kiinnostaa aina, kun Ritchie julkaisee uuden elokuvan ja harmittelin, ettei leffaa julkaistu Suomen teattereissa. Kun Guy Ritchie's The Covenant saapui vihdoin Prime Videoon, katsoin sen eräänä viikonloppuna.

Maaliskuussa 2018 Afganistanissa ylikersantti John Kinley suorittaa viimeistä komennustaan. Kun erään tehtävän aikana hänen tiiminsä kimppuun hyökätään, vain Kinley ja afgaanitulkki Ahmed jäävät henkiin ja alkaa kiivas selviytymistaistelu takaisin amerikkalaisten tukikohtaan.

Jake Gyllenhaal näyttelee ylikersantti John Kinleytä, joka on palvellut Yhdysvaltojen armeijan leivissä Afganistanissa jo yli vuosikymmenen. Kinleyllä on jäljellä enää viimeisen komennuksen loppusuora, mutta pääsy takaisin kotiin vaimon (Emily Beechum) luokse muodostuu todelliseksi kamppailuksi, kun Kinleyn tiimi, Jizzy (Sean Sagar), J. J. (Jason Wong), Tom Cat (Rhys Yates), Chow Chow (Christian Ochoa Lavernia) ja Kersher (Bobby Schofield) joutuvat talibanien hyökkäyksen kohteeksi kilometrien päässä tukikohdasta. Gyllenhaal on odotetusti hyvässä vedossa pääroolissa ylikersanttina, joka todella vaikuttaa siltä, että hän on ehtinyt palvelusvuosiensa aikana näkemään paljon. Gyllenhaal vakuuttaa myös toimintakohtauksissa.

     Dar Salim taas esittää Ahmedia, afgaanimiestä, jonka Kinleyn joukko pestaa tulkikseen tehtävänsä ajaksi ja josta muodostuu Kinleyn ainoa apu yrityksessä palata takaisin turvaan. Salim on myös mainio valinta rooliinsa, päästessään yhdessä kohtaa jopa varastamaan valokeilan pidemmäksi aikaa Gyllenhaalilta. Kinleyn ja Ahmedin välille muodostuva toveruus on yksi filmin voimavaroista ja Gyllenhaalin ja Salimin kemiat kohtaavat hyvin. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja aiemmin mainittujen lisäksi elokuvassa käyvät kääntymässä myös Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Alexander Ludwig ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Antony Starr.

Vaikka Guy Ritchie's The Covenant sijoittuukin todelliseen sotaan, ei se perustu suoraan mihinkään tositapahtumaan, vaan Kinleyn ja Ahmedin selviytymistaistelu on puhtaasti fiktiivinen kertomus. Se kuitenkin pohjaa osittain totuuteen, sillä monet afgaanit ryhtyivät auttamaan amerikkalaisia siinä toivossa, että saisivat siten viisumin ja pois maasta, pakoon talibaneja. Tämä lupaus jäi Yhdysvaltojen osalta useampaan otteeseen pitämättä ja maan vedettyä sotilaansa Afganistanista, useat paikalliset jäivät vailla turvaa, leimattuina maanpettureiksi talibanien silmissä. Näistä lähtökohdista on rakennettu kiinnostava ja erittäin mainio toimintaelokuva, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi kahden tunnin kestonsa.

Elokuva rakentaa alkupäässään hyvin pääkaksikkoaan, sekä pientä konfliktia heidän ympärilleen, sillä Kinley ei täysin luota Ahmediin. Kun heidän operaationsa epäonnistuu ja kaksikko lähtee yrittämään uskaliasta pakoa takaisin amerikkalaistukikohtaan, miesten on pakko luottaa toisiinsa onnistuakseen. Leffa työstääkin heidän välejään onnistuneesti, samalla kun tunnelma tiivistyy ja meno käy kaiken aikaa jännittävämmäksi. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja paikoin jopa brutaaleja. Melkeinpä parasta antia ovat pienet hetket, joiden aikana vastapuolten edustajat pohtivat jännittäen, kuinka toimisivat kohdatessaan. Voisiko hahmojen väliltä löytyä potentiaalia liittoon, vai onko toinen parempi ampua ennen kuin tämä mahdollisesti ampuu sinut? Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja vangitseva kuin ensimmäinen, mutta filmi vie silti kertomuksensa toimivasti, joskin ihan lopussa turhan helposti päätökseensä.

Ottaen huomioon, että elokuva on suorastaan nimetty "Guy Ritchien The Covenantiksi", elokuva tuntuu yllättävän vähän Guy Ritchien leffalta. Veijarimaisesta tyylistään ja aina sanavalmiista hahmoistaan tunnettu Ritchie pysyy todella maltillisena läpi elokuvan ja miehen kädenjälki näkyy oikeastaan vain, kun joitain armeijan termistöjä selitetään pikaisesti ruudulla näkyvin tekstein. Epäritchiemäisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia Ritchien elokuvassa, vaan ohjaaja osoittaa osaavansa muutakin kuin tutut maneerinsa. Eipä hänen tavanomainen pilke silmäkulmassa -tekotapansa edes sopisi näin vakavaan aiheeseen. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja Afganistanin virkaa toimittavan Espanjan upeita maisemia tapittaa enemmän kuin mielellään. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoin rujon veriset. Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen ampumaonnettomuuden jälkeen Ritchie vaati, ettei The Covenantin kuvauksissa käytettäisi oikeita aseita ja kaikki kivääreistä pistooleihin ovat mahdollisimman aidon näköisiä kuulapyssyjä tai vastaavia. Digitehosteet ovat silmiinpistävät, mutta äänimaailma jytisee toimivasti ja Christopher Bensteadin musiikit säestävät menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guy Ritchie's The Covenant, 2023, Fresco Film Services, STX Films, Toff Guy Films

Arvostelu: Cruella (2021)

CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak

Genre: rikos, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja (The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdin ja Leijonakuningas (The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulan olivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!

Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.

Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa (2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista -animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.

     Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.

Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.

Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.

Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.

Yhteenveto: Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Outside the Wire (2021)

OUTSIDE THE WIRE

Ohjaus: Mikael Håfström

Pääosissa: Damson Idris, Anthony Mackie, Michael Kelly, Emily Beecham, Enzo Cilenti ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Outside the Wire on Netflixin uusi scifitoimintaelokuva. Elokuvasta ilmoitettiin kesällä 2019 ja sen kuvaukset alkoivat samaisen vuoden elokuussa. Nyt Outside the Wire on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja päätin katsoa elokuvan, koska suoraan sanottuna eipä elokuvarintamalta ilmesty tällä hetkellä mitään tämän mielenkiintoisempaa. Näkemistäni kehnoista arvosanoista huolimatta toivoin elokuvan olevan edes ihan viihdyttävää tieteistoimintarymistelyä, mutta alhaisista odotuksistani huolimatta filmi onnistui tuottamaan pettymyksen.

Vuonna 2036 Itä-Euroopassa on puhjennut sisällissota. Toimittuaan käskyjen vastaisesti, lennokkilentäjä Thomas Harp lähetetään sotatantereelle Ukrainaan, missä hän saa tehtäväkseen auttaa androidisotilas Leota salaisessa operaatiossa.

Itselleni tuntematon Damson Idris näyttelee luutnantti Thomas Harpia, joka toimi Yhdysvaltain armeijan lennokkilentäjänä. Kuitenkin uhmattuaan käskyjä, hän aiheutti kahden jenkkisotilaan kuoleman ja nyt rangaistuksena hänet pistetään rintamalla kokemaan, millaista on taistella paikan päällä, eikä etäältä tietokoneruudun välityksellä. Idris on tarpeeksi sujuva valinta pääosaan, mutta Harp jää tylsäksi hahmoksi. Alkupäässä iso syy sille, miksi katsojan on vaikea kiinnostua hahmosta, tulee siitä, että katsojan mielestä Harp ansaitsee rangaistuksensa ja on ihan oikein, että hän joutuu kokemaan aiheuttamiensa uhrien pelon tunteet taistelussa.

     Marvelin elokuvauniversumin Falconina parhaiten tunnettu Anthony Mackie taas näyttelee kapteeni Leota, androidisotilasta, jonka matkaan Harp päätyy. Mackie on lystikäs Harpille naljailevana kapteenina, mutta muuttuu hahmona tylsemmäksi, mitä pidemmälle elokuva etenee. Välillä tuntuu siltä, että Mackie hyödyntää elokuvaa harjoitellakseen Captain American jalanjäljissä seuraamista. Hahmosta puhutaan usein Kapuna, minkä lisäksi Leo jopa tokaisee yhden Captain American tunnetuimmista repliikeistä, "I can do this all day".

     Elokuvassa nähdään myös Michael Kelly kenraali Eckhartina, Enzo Cilenti ylivääpeli Millerinä, Emily Beecham taisteluun liittyvänä paikallisena Sofiyana, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Pilou Asbæk Leon ja Harpin jahtaamana rikollispomo Victor Kovalina, joka on harmillisen mitäänsanomaton roisto.

Outside the Wire alkaa lupaavasti ja mielenkiintoisilla lähtökohdilla. Itä-Euroopan puhkeamista suureen sotaan ei erityisemmin selitellä, eikä Yhdysvaltojen osallistumista sen kummemmin avata, mutta eipä leffan toisaalta edes tarvitse käyttää aikaansa siihen. Tapahtumavuosi 2036 tarjoaa tekijöille mahdollisuuden näyttää futuristisempaa sodankäyntiä. Lennokit ovat jo kovassa huudossa sodankäynnissä tänä päivänä, olleet jo useamman vuoden - onhan tuo helpompaa ohjata koneita kotoa käsin, eikä uhrata omia sotilaita rintamalla vihollisten luona. Elokuvassa tekoälyinen sodankäynti on viety siihen pisteeseen asti, että ihmissotilaiden vierellä taistelevat myös erilaiset robottisotilaat, eli "gumpit". Ihmisiä ei vielä täysin voida korvata, vaan elokuva osoittaa useasti, kuinka näissä roboteissa on yhä omat heikkoutensa.

Ajatustasolla kyseessä voisi olla pätevä futuristinen sotaelokuva, mikä toimii niin viihteellisenä toimintapläjäyksenä kuin kritiikkinä modernia sodankäyntiä kohtaan. Käsikirjoittajat Rob Yescombe ja Rowan Athale ovat kuitenkin kynäilleet niin mielikuvituksettoman, laiskan ja tylsän tarinan tähän kiehtovaan kehykseen, että potentiaali valuu hukkaan jo kauan ennen puoltaväliä. Spoilereita kiertelemällä sanotaan nyt näin: Yescombe ja Athale ovat suorastaan kopioineet tarinan eräästä Denzel Washingtonin tähdittämästä filmistä ja ympänneet sen scifisodan raameihin. Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän yhtäläisyydet käyvät selvemmiksi ja sitä hävyttömämmin elokuva alkaa tuntumaan kopiolta huomattavasti paremmasta teoksesta. Ja kun kyseessä on vielä omaksi edukseen liian pitkä raina, jonka juonenkäänteet arvaa etukäteen, eivätkä edes toimintakohtaukset lopulta tarjoa paljoa, on lopputuloksena heikko tekele, jonka unohtaa lähes välittömästi sen päätyttyä. Eli siis oikeastaan juuri sitä, mitä Netflixin tekemältä toimintaelokuvalta voikin odottaa.

Elokuvan ohjaajana toimii ruotsalainen Mikael Håfström, joka on saanut aikaiseksi visuaalisesti ihan pätevän filmin, mutta joka kompastuu täysin käsikirjoittajakaksikon laiskaan työhön. Håfström yrittää tekstin kanssa, muttei onnistu rakentamaan sen pohjalta iskevää toimintaleffaa. Vaikka erikoistehosteiltaan Outside the Wire on laadukas ja robottisotilaat näyttävät uskottavilta, elokuvan visuaalisessa ilmeessä on silti jotain suoratoistopalvelumaista. Siitä huokuu se, ettei leffa ole tarpeeksi väkevä, jotta sitä voisi pistää teatterikierrokselle (jos sellainen siis olisi juuri nyt mahdollista). Kuvaus on kelvollista, mutta leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla. Äänimaailma toimii hyvin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla.

Yhteenveto: Outside the Wire on kiehtovasta lähtökohdastaan huolimatta surullisen laimea, ennalta-arvattava ja mielikuvitukseton scifitoimintaraina. Elokuva lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta vähitellen mielenkiinto hiipuu tylsän päähahmon ja vielä tylsemmin toteutetun tarinan takia. Itse tarina on lopulta vain kopioitu toisesta filmistä ja kierrätetty se scifimaailmassa. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos leffasta löytyisi edes jotain koukkua. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Niistä puuttuu jännite, eivätkä ne edes viihdytä. Loppupää on jo pitkästyttävä ja elokuva kaipaisikin reipasta tiivistämistä. Sentään erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta silti yleistoteutus ei näytä tarpeeksi laadukkaalta, jotta filmiä voisi nähdä pyörimässä elokuvateattereissa. Anthony Mackie yrittää pelastaa elokuvan kelpo roolityöllä, mutta hän ei yksinään riitä. Jos olette uuden scifitoimintaelokuvan tarpeessa, niin Outside the Wire ajaa asiansa tässä maailmantilanteessa, kun kilpailuakaan ei ole. Ihanteellisessa maailmassa ilman koronaa ja kaikkien odotettujen filmien ympäröimänä elokuva kuitenkin hukkuisi täysin. Jo nyt se katoaa pian mielestä lopputekstien päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outside the Wire, 2021, Netflix, 42, Automatik Entertainment, Inspire Entertainment, Leeding Media, Pioneer Stilking Films