Arvostelu: Cruella (2021)

CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak

Genre: rikos, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja (The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdin ja Leijonakuningas (The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulan olivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!

Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.

Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa (2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista -animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.

     Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.

Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.

Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.

Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.

Yhteenveto: Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Yesterday (2019)

YESTERDAY

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Himesh Patel, Lily James, Joel Fry, Ed Sheeran, Kate McKinnon, Harry Michell, Sophia Di Martino, Meera Syal, Sanjeev Bhaskar ja Alexander Arnold
Genre: komedia, musiikki, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin muodostama The Beatles on yksi kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. The Beatles on myynyt yli 800 miljoonaa albumia ja voittanut lukuisia palkintoja, kuten 7 Grammya, 15 Ivor Novelloa ja jopa yhden Oscar-palkinnon. Yhtyeen jäsenet ovat myös tehneet elokuvia yhdessä, kuten Yeah, yeah, tässä me tulemme (A Hard Day's Night - 1964) ja Apua! (Help! - 1965), sekä tietysti Keltainen sukellusvene (Yellow Submarine - 1968). Yhtyeestä on myös tehty useita dokumentteja ja nyt yhtye inspiroi ohjaaja Danny Boylea ja käsikirjoittaja Richard Curtisia tekemään musiikkikomedian. Elokuvasta ilmoitettiin viime vuonna ja sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2018. Nyt Yesterday saa ensi-iltansa ja itse olin yllättävän innoissani filmistä. En missään nimessä laske itseäni The Beatlesin faniksi - olen hädintuskin kuunnellut yhtyeen musiikkia. Silti leffan tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta, jolloin tiesin, että minun on pakko käydä katsomassa se. Ilokseni minulla oli aikaa käydä katsomassa se ennakkoon lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kehnosti menestyvä muusikko Jack Malik joutuu onnettomuuteen ja herättyään sairaalasta hän huomaa kummallisen ilmiön: häntä lukuunottamatta kukaan maailmasta ei muista The Beatles -yhtyettä. Jack joutuu moraalisen dilemman eteen - antaako hän asian olla, vai alkaako hän esittämään yhtyeen kappaleita ominaan?

Aiemmin vain televisiosarjoissa näytellyt Himesh Patel tekee ensiesiintymisensä elokuvien puolella ja on päässyt suoraan päärooliin Jack Malikiksi. Minkäänlaista ensikertalaisuutta ei ole näkyvissä, vaan Patel on erinomainen löytö, joka hyppää täysillä mukaan rooliinsa. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata Jack Malikin matkaa, etenkin kun siihen liittyy niin valtava moraalinen kysymys. Tavallaan katsojana miettii, että Jack tekee törkeästi, jos hän varastaa The Beatlesin kappaleet omiin nimiinsä, mutta samalla katsojana haluaisi nähdä, kuinka Jackista tulee suuri tähti. Patel tuo hienosti tämän ristiriidan Jackin mielestä esille. Lisäksi Patel osoittaa olevansa taitava laulaja.
     Lily James näyttelee Jackin manageria Ellietä ja kaksikko on ollut läheisiä ystäviä lapsesta saakka. Ellie on aina kannustanut Jackia tämän uralla, mutta miten käy, kun Jack kokeilee yllättäen esittää uusia kappaleita, jotka poikkeavat laadullaan hurjasti tämän aiemmasta tuotannosta. James on viime vuosina osoittanut lahjakkuuttaan yhä vain uudestaan ja tekee sen myös tässä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että hänelle ei jää paljoa tehtävää, vaikka hän onkin isossa osassa läpi filmin.
     Isosta osasta puheenollen: olin todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pian Suomessakin esiintyvää laulajasensaatio Ed Sheerania nähdään tässä elokuvassa. Trailerit antoivat ymmärtää, että Sheeran tekee nopean cameon itsenään, mutta hän on oikein kunnolla mukana leffassa! Kaiken suosionsa keskellä Sheeran on onneksi vaikuttanut olevansa jokseenkin jalat maassa kulkeva heppu ja tässä hän näyttää osaavansa nauraa omalla kustannuksellaan. Sheeran toimii yllättävänkin hyvin läpi filmin ja on mukava nähdä, että laulamisen ja soittamisen lisäksi hän pärjää myös näyttelijänä, vaikkei hän mitään erityisen häikäisevää pääse tekemään sillä osa-alueella.
     Muita hahmoja leffassa ovat Jackin ja Ellien kaverit sekopää Rocky (Joel Fry), sekä pariskunta Nick (Harry Michell) ja Lucy (Ellise Chappell), Jackin vanhemmat (Meera Syal ja Sanjeev Bhaskar), Ed Sheeranin manageri Debra Hammer (ärsyttävä Kate McKinnon), sekä omaa pientä levytysfirmaansa pyörittävä Gavin (Alexander Arnold). Fryn ja McKinnonin roolityöt ampuvat paikoitellen hyvin, mutta muuten sivunäyttelijät tekevät kelpo työtä. McKinnon ei päästä itseään yhtä pahasti valloilleen kuin yleensä, mikä on suuri onni, sillä muuten hän saattaisi pilata loppupuoliskon leffasta.

Yesterdayssa on yksi vuoden kekseliäimmistä tarinoista. Mitä jos eräänä päivänä vain yksi ihminen muistaisi yhden koko maailman suosituimmista yhtyeistä? Eikä The Beatles ole kadonnut vain ihmisten mielistä, vaan koko yhtyettä ei ole koskaan ollutkaan olemassa - ainoastaan Jack Malikin muistissa. Välittömästi katsojan päässä alkaa liikkumaan kysymyksiä, kuten "mistä tämä kaikki johtuu" ja "miksi tämä tapahtuu juuri Jackille". Ja mikä parasta, elokuva ei halua vastata näihin kysymyksiin, jotta sen merkityksestä voidaan väitellä vielä vuosien päästä. Kuten alussa kerroin, The Beatles ei ole koskaan tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta silti Yesterdayn tarina on mielestäni aivan mielettömän hauska ja kiehtova. On hienoa, että Jackille luodaan suuri moraalinen pulma, mikä saa sekä Jackin että katsojan jännittämään. Mitä jos asiat muuttuvat yllättäen ja The Beatles onkin olemassa ja kaikki saavat tietää Jackin valheista? Jos Jack päättää tehdä kyseenalaisen ratkaisun, moni asia voisi mennä väärin ja yksi elokuvan teemoista onkin, kuinka valehtelu ei ole hyvästä, sillä valheilla on usein tapana paisua ennen kuin ne lopulta kostautuvat valehtelijalle. Samalla katsoja kuitenkin haluaa nähdä Jackin muuttuvan suosituksi artistiksi varastamillaan kappaleilla, joten myös katsojan moraali haastetaan.

Elokuva ei onneksi vain sisällä hauskaa ideaa, vaan se on oikeastikin hauska elokuva. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen, etenkin kun Jack huomaa, mitä kaikkea muuta ihmiset eivät tiedä, sillä The Beatles on vaikuttanut niihin asioihin niin paljon. Patelin reaktiot ovat jatkuvasti hauskoja ja muutenkin läpi leffan kulkee todella hyvä tunne, vaikka samalla valhe ja epävarmuus painostavat ja hönkivät ikävästi niskaan. Suurimmaksi osaksi Yesterday on kuitenkin ehta hyvän mielen elokuva, mikä nostaa leveän hymyn huulille, kun sitä miettii myöhemmin. Romantiikan tynkääkin löytyy, mutta pääasiassa hyvällä maulla. Vasta loppupäässä homma muuttuu hieman siirappiseksi ja muutenkin lopetus on oudon venytetty muuten mukaansatempaavalla temmolla kulkevaksi filmiksi, mutta muuten Yesterday on erittäin mainio paketti ja koville The Beatlesin faneille veikkaisin sen olevan jopa aivan loistava teos. Monet bändin kappaleista ovat tietenkin mukana, kuten "Let It Be", "Hey Jude" ja tietysti nimikkobiisi "Yesterday".

Elokuvan ohjauksesta vastaa Danny Boyle ja vaikka olenkin nähnyt hänen aiempia tunnettuja töitään, kuten Trainspotting (1996) ja 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002), Yesterday saattoi nousta suosikikseni hänen filmeistään. Boyle luo erittäin hyvän tunnelman läpi leffan ja tasapainottelee hienosti huumorin ja tarinan synkempien puolien kanssa. Hänen ja Richard Curtisin kehittelemä tarina on todella nokkela ja Curtis on kirjoittanut erittäin mainion käsikirjoituksen. Yesterday on lisäksi kuvattu oivallisesti (jos selkeästi kehnommalla kameralla kuvattuja yöotoksia leffan alkupäässä ei laske mukaan) ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Ruutuun ilmestyvillä teksteillä kikkaillaan veikeästi. Daniel Pembertonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esiin, sillä leffan jälkeen päässä soi vain joku The Beatlesin kappaleista.

Yhteenveto: Yesterday on erittäin mainio ja hauska elokuva todella kekseliäällä tarinalla. Filmi nappaa katsojansa heti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja Jack päättää tehdä. Sekä päähenkilön että katsojan moraali pistetään koetukselle, kun suuri pulma isketään pöytään. Samalla katsojana pohtii, mistä koko hommassa on kyse ja miksi tämä tapahtuu juuri Jackille? Leffa nostaa jatkuvasti hymyn huulille, vaikka siinä on myös surullisia hetkiä ja valehtelun varjo uhkaa tuhota kaiken. Himesh Patel on todella oiva löytö leffan pääosaan ja hän hyppää Jackin rooliin oikein tunteella. Myös Lily James on tuttuun tapaansa mainio ja on hauska nähdä, kuinka itseironinen yllättävän ison roolityön tekevä Ed Sheeran osaa olla. Vasta lopetus muuttuu oudon siirappiseksi ja venytetyksi, mutta muuten leffa on osuvasti rytmitetty ja ohjaaja Danny Boyle luo loistotunnelmaa. The Beatlesin faneille tämä leffa on tietty pakkokatsottavaa, mutta kuten omalla kohdallani tuli huomattua, toimii Yesterday vaikkei bändi olisikaan erityisen tuttu. Jos jatkuvasti ilmestyvät megaleffat alkavat kyllästyttää, suosittelen lämpimästi tämän katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Yesterday, 2019, Etalon Film, Working Title Films