Arvostelu: Guy Ritchie's The Covenant (2023)

GUY RITCHIE'S THE COVENANT

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dar Salim, Sean Sagar, Jason Wong, Rhys Yates, Christian Ochoa Lavernia, Bobby Schofield, Jonny Lee Miller, Alexander Ludwig, Emily Beecham ja Antony Starr

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Guy Ritchie's The Covenant on Guy Ritchien ohjaama toimintaelokuva. Ritchie ryhtyi 2020-luvun alussa työstämään Afganistanin sotaan sijoittuvaa elokuvaa, joka kulki aluksi nimellä "The Interpreter". Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja loppuvuodesta nimi vaihtui "The Covenantiksi". Elokuvan pelättiin kuitenkin sekoittuvan nimensä takia Renny Harlinin The Covenant -leffan (2006) kanssa ja niinpä filmi päätettiin lopulta julkaista nimellä Guy Ritchie's The Covenant. Yhdysvalloissa elokuva saapui teattereihin viime keväänä ja Suomessa se julkaistiin suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelun kautta myöhemmin kesällä. Minua kiinnostaa aina, kun Ritchie julkaisee uuden elokuvan ja harmittelin, ettei leffaa julkaistu Suomen teattereissa. Kun Guy Ritchie's The Covenant saapui vihdoin Prime Videoon, katsoin sen eräänä viikonloppuna.

Maaliskuussa 2018 Afganistanissa ylikersantti John Kinley suorittaa viimeistä komennustaan. Kun erään tehtävän aikana hänen tiiminsä kimppuun hyökätään, vain Kinley ja afgaanitulkki Ahmed jäävät henkiin ja alkaa kiivas selviytymistaistelu takaisin amerikkalaisten tukikohtaan.

Jake Gyllenhaal näyttelee ylikersantti John Kinleytä, joka on palvellut Yhdysvaltojen armeijan leivissä Afganistanissa jo yli vuosikymmenen. Kinleyllä on jäljellä enää viimeisen komennuksen loppusuora, mutta pääsy takaisin kotiin vaimon (Emily Beechum) luokse muodostuu todelliseksi kamppailuksi, kun Kinleyn tiimi, Jizzy (Sean Sagar), J. J. (Jason Wong), Tom Cat (Rhys Yates), Chow Chow (Christian Ochoa Lavernia) ja Kersher (Bobby Schofield) joutuvat talibanien hyökkäyksen kohteeksi kilometrien päässä tukikohdasta. Gyllenhaal on odotetusti hyvässä vedossa pääroolissa ylikersanttina, joka todella vaikuttaa siltä, että hän on ehtinyt palvelusvuosiensa aikana näkemään paljon. Gyllenhaal vakuuttaa myös toimintakohtauksissa.

     Dar Salim taas esittää Ahmedia, afgaanimiestä, jonka Kinleyn joukko pestaa tulkikseen tehtävänsä ajaksi ja josta muodostuu Kinleyn ainoa apu yrityksessä palata takaisin turvaan. Salim on myös mainio valinta rooliinsa, päästessään yhdessä kohtaa jopa varastamaan valokeilan pidemmäksi aikaa Gyllenhaalilta. Kinleyn ja Ahmedin välille muodostuva toveruus on yksi filmin voimavaroista ja Gyllenhaalin ja Salimin kemiat kohtaavat hyvin. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja aiemmin mainittujen lisäksi elokuvassa käyvät kääntymässä myös Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Alexander Ludwig ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Antony Starr.

Vaikka Guy Ritchie's The Covenant sijoittuukin todelliseen sotaan, ei se perustu suoraan mihinkään tositapahtumaan, vaan Kinleyn ja Ahmedin selviytymistaistelu on puhtaasti fiktiivinen kertomus. Se kuitenkin pohjaa osittain totuuteen, sillä monet afgaanit ryhtyivät auttamaan amerikkalaisia siinä toivossa, että saisivat siten viisumin ja pois maasta, pakoon talibaneja. Tämä lupaus jäi Yhdysvaltojen osalta useampaan otteeseen pitämättä ja maan vedettyä sotilaansa Afganistanista, useat paikalliset jäivät vailla turvaa, leimattuina maanpettureiksi talibanien silmissä. Näistä lähtökohdista on rakennettu kiinnostava ja erittäin mainio toimintaelokuva, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi kahden tunnin kestonsa.

Elokuva rakentaa alkupäässään hyvin pääkaksikkoaan, sekä pientä konfliktia heidän ympärilleen, sillä Kinley ei täysin luota Ahmediin. Kun heidän operaationsa epäonnistuu ja kaksikko lähtee yrittämään uskaliasta pakoa takaisin amerikkalaistukikohtaan, miesten on pakko luottaa toisiinsa onnistuakseen. Leffa työstääkin heidän välejään onnistuneesti, samalla kun tunnelma tiivistyy ja meno käy kaiken aikaa jännittävämmäksi. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja paikoin jopa brutaaleja. Melkeinpä parasta antia ovat pienet hetket, joiden aikana vastapuolten edustajat pohtivat jännittäen, kuinka toimisivat kohdatessaan. Voisiko hahmojen väliltä löytyä potentiaalia liittoon, vai onko toinen parempi ampua ennen kuin tämä mahdollisesti ampuu sinut? Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja vangitseva kuin ensimmäinen, mutta filmi vie silti kertomuksensa toimivasti, joskin ihan lopussa turhan helposti päätökseensä.

Ottaen huomioon, että elokuva on suorastaan nimetty "Guy Ritchien The Covenantiksi", elokuva tuntuu yllättävän vähän Guy Ritchien leffalta. Veijarimaisesta tyylistään ja aina sanavalmiista hahmoistaan tunnettu Ritchie pysyy todella maltillisena läpi elokuvan ja miehen kädenjälki näkyy oikeastaan vain, kun joitain armeijan termistöjä selitetään pikaisesti ruudulla näkyvin tekstein. Epäritchiemäisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia Ritchien elokuvassa, vaan ohjaaja osoittaa osaavansa muutakin kuin tutut maneerinsa. Eipä hänen tavanomainen pilke silmäkulmassa -tekotapansa edes sopisi näin vakavaan aiheeseen. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja Afganistanin virkaa toimittavan Espanjan upeita maisemia tapittaa enemmän kuin mielellään. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoin rujon veriset. Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen ampumaonnettomuuden jälkeen Ritchie vaati, ettei The Covenantin kuvauksissa käytettäisi oikeita aseita ja kaikki kivääreistä pistooleihin ovat mahdollisimman aidon näköisiä kuulapyssyjä tai vastaavia. Digitehosteet ovat silmiinpistävät, mutta äänimaailma jytisee toimivasti ja Christopher Bensteadin musiikit säestävät menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guy Ritchie's The Covenant, 2023, Fresco Film Services, STX Films, Toff Guy Films

Arvostelu: Dark Shadows (2012)

DARK SHADOWS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.

1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.

Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.

     Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.

Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.

Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu.

Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.

Yhteenveto: Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: T2 Trainspotting (2017)

T2 TRAINSPOTTING (2017)

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Ewan McGregor, Ewen Bremner, Jonny Lee Miller, Robert Carlyle, Anjela Nedyalkova, Pauline Turner, Scot Greenan ja Shirley Henderson
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Irvine Welshin samannimiseen kirjaan (1993) perustuva elokuva Trainspotting oli hitti ilmestyessään vuonna 1996. Se voitti sekä kriitikot että tavalliset katsojat puolelleen. Parisenkymmentä vuotta myöhemmin tekijät palasivat yhteen ja tekivät leffalle jatko-osan nimeltä T2 Trainspotting. Itse näin alkuperäisen Trainspottingin vasta pari viikkoa sitten, valmistautumisena jatko-osaa varten. Elokuva ei tehnyt kovin suurta vaikutusta minuun, eikä mikään ihme, sillä se on selkeästi tehty juurikin ihmisille, jotka olivat 1990-luvulla nuoria. Kovin suuria odotuksia ei siis löytynyt jatkoa kohtaan. Eniten mietin, että miksi leffa päätettiin tehdä? Mielessäni kävi pieni pelko, että mitä jos tässä kävisi samalla lailla kuin Dumb and Dumber Tossa (2014) ja Independence Day: Resurgencessa (2016), eli että kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen jatko-osan vääntäminen tuottaisi pettymyksen kaikille. Varautuneena menin katsomaan elokuvan ja toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

Mark Renton palaa Edinburghiin, jossa hänen vanhat ystävänsä Spud, Sick Boy ja Begbie yhä asuvat. Kovin lämmintä vastaanottoa ei ole luvassa.

Ewan McGregorin näyttelemä Mark Renton on päässyt kuiville huumeista ja hänellä tuntuu menevän paremmin. Hän toimii kirjanpitäjänä ja vapaa-ajallaan mm. lenkkeilee. Oli mielenkiintoista nähdä päähahmo täysin eri lähtökohdissa kuin ensimmäisessä osassa ja on kiinnostavaa katsoa, kuinka vanhojen tuttujen ympäröimänä Mark tuntuu palaavan takaisin vanhaan elämäänsä pieni askel kerrallaan. McGregor on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan.
     Ewen Bremnerin esittämä Spud ei ole päässyt eroon heroiinista, jonka takia hän on menettänyt tyttöystävänsä Gailin (Shirley Henderson) ja poikansa Fergusin (Kyle Fitzpatrick). Spud tuntuu säälittävältä tapaukselta ja elokuvan aikana haluaisi useaan otteeseen nähdä Spudin tekevän parannuksen ja onkin ilo nähdä, kuinka Markin seurassa hän alkaa muuttua. Spudin päättäväisyys ei ole valitettavasti kovin vahva, joten lipsahduksia entiseen sattuu usein. Hän päättääkin keksiä jotain muuta tekemistä, johon voisi purkaa addiktionsa ja alkaa kirjailemaan ylös ystävysten vanhoja seikkailuita. Bremnerin suoritus on mainio.
     Jonny Lee Millerin Sick Boy ei ole enää Sick Boy, vaan Simon, joka yrittää olla hieman kunnollisempi, mutta käyttää silti kokaiinia ja tuntuu äkkipikaiselta. Yhdessä tyttöystävänsä Veronikan (Anjela Nedyalkova) kanssa hän kiristää rikkaita, jotta tienaisi itse paremmin. Simon omistaa pubin, jolla ei tosin mene kovin kummoisesti. Aluksi hän ei pidä yhtään siitä, että Mark on palannut, mutta vanha ystävyys vie kuitenkin voiton. Edellisessä osassa hieman kylmäksi jättänyt Miller on tässä parempi. Veronika on hyvä lisäys tarinaan ja hän yrittääkin pitää miehiä kasassa ja järkevinä.
     Robert Carlylen Begbie on päätynyt vankilaan, mutta karkaa sieltä elokuvan alussa. Begbie kokee suurta katkeruutta Markia kohtaan ja olisi aivan valmis tappamaan Markin, jos hän kävelisi vastaan. Begbien äkkipikaisuutta on nostettu ja hahmo on arvaamaton. Hahmosta on vaikea pitää, vaikka hänelle on yritetty vääntää herkkää puolta June-vaimon (Pauline Turner) ja Franco Junior -pojan (Scot Greenan) kautta.

Elokuva tapahtuu tosiaan kaksikymmentä vuotta alkuperäisen Trainspottingin tapahtumien jälkeen. Heti alussa tehdään hyvin selväksi, miten päähenkilöiden elämät ovat menneet vuosien varrella. Kun Mark ja Simon saavat sovittua riitansa, Simon esittää bisnesideansa Markille. Hän aikoo nimittäin perustaa bordellin, jonka avulla hän voisi tienata kunnolla. Mark alkaa auttamaan häntä projektissa, samalla kun yrittää pitää Spudin erossa heroiinista. Suurimman osan elokuvan ajasta Begbie tuntuu todella irtonaiselta, mutta onneksi hänellekin löytyy osa tarinasta, sillä muuten tuntuisi siltä, että hahmo on pidetty mukana vain, koska hän oli edellisessäkin leffassa. Vaikka tarinassa onkin mukana bordellihanke, tuntuu T2 Trainspotting lähinnä vain vanhojen muistelulta. Välillä leffan päätarina tuntuukin olevan vain se, että ensimmäisen osan loppuratkaisua selvitellään ja bordelliosuus jää täysin taka-alalle.

"Valitse elämä" ja Skotlannin huonoin vessa. Esimerkiksi tällaisiin asioihin viitataan T2 Trainspottingissa, minkä lisäksi mukana on paljon muitakin tuttuja juttuja alkuperäisestä osasta. Jos näki alkuperäisen leffan, kun se ilmestyi, tuo tämä pätkä varmasti paljon nostalgian tunnetta, mutta jos on käynyt kuten minun tapauksessani, eli näki leffan vasta viikkoja ennen jatko-osaa, ei leffa pysty luomaan kunnollista tunnesidettä katsojaan. T2 Trainspotting on vakavampi kuin edeltäjänsä ja vaikka siinä onkin pari huvittavaa kohtaa, ei katsojana pääse kovin paljoa nauramaan. Edellisen elokuvan indie-leffamaisuus ja taiteellisuus ovat poissa ja tämä tuntuukin aika normaalilta 2010-luvun teokselta. Välillä draamailu menee nappiin ja tuntuu hyvin rakennetulta, mutta useaan otteeseen elokuva ei kykene koskettamaan. Hyviä kohtauksia on mukana, mutta kokonaisuus jää vain lähinnä tasolle "ihan hyvä".

Danny Boyle jatkaa ohjaajana ja vaikka tuntuu, että hän taitaa näyttelijäohjauksen, niin samalla tuntuisi siltä, ettei hänen visionsa ole riittänyt toiseen osaan asti. Käsikirjoitus on jonkinlainen yhdistelmä "Trainspottingia" ja Welshin toista kirjaa "Pornoa" (2002), mutta tarina on pääasiassa elokuvaa varten kirjoitettu. Itse en ole kirjoja lukenut, enkä usko, että tulen lukemaankaan. Hienoja kuvia on mukana, mutta useat kuvista ovat epätasaisia tai vinoja, mikä itseäni ärsytti. Kuvauksen takia tuntui välillä siltä, että katsoin Thoria (2011), enkä Trainspottingia. Yhdessä yökohtauksessa kuva on oudon huonolaatuista. Leikkaus on ihan sujuvaa. Alkupuolella leikkaus on todella mainiota, kun se on rytmitetty musiikkiin. Itseäni häiritsi, että useasti kuvat pysähtyivät hetkeksi, ennen kuin siirtyivät seuraavaan kuvaan. Visuaalisia efektejä ei ole kovin paljoa, mutta muutamissa kohtauksissa ruudulle ilmestyvät tekstit toimivat.

Yhteenveto: T2 Trainspotting on ihan hyvä elokuva, joka toimii varmasti paremmin, jos näki nuorena alkuperäisen Trainspottingin, kun se ilmestyi. Jos ensimmäistä osaa ei ole nähnyt, niin eipä tästä saa mitään irti. Päänäyttelijät vetävät hyvät suoritukset, vaikka Begbiestä onkin vaikea tykätä. Ensimmäisen osan taiteellisuus on kadonnut ja leffa tuntuu olevan enemmän 2010-lukua. Vaikka mukana onkin oma tarina, T2 Trainspotting tuntuu lähinnä vanhan muistelulta. Viittauksia alkuperäiseen elokuvaan on paljon. Kuvaus on välillä hienoa, välillä epätasaista, välillä huonolaatuista ja välillä vinoa. Alkupään leikkaus toimii hienosti ja siinä on hyvin yhdistetty musiikin käyttöä. Pysähtyvät kuvat tuntuvat oudoilta. Lopputuloksena on ihan kiva pätkä, jota ei luultavasti tarvitse katsoa toistamiseen. Jos alkuperäinen Trainspotting oli sinulle nuorena tärkeä pätkä, niin kannattaa käydä vilkaisemassa myös T2 Trainspotting. Muuten sen voi ihan hyvin jättää väliin.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
T2 Trainspotting, 2017, DNA Films, Decibel Films, Cloud Eight Films, TriStar Pictures, Film4, Creative Scotland

Arvostelu: Trainspotting (1996)

TRAINSPOTTING (1996)

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Ewan McGregor, Ewen Bremner, Jonny Lee Miller, Kevin McKidd, Robert Carlyle, Susan Vidler, Peter Mullan ja Pauline Lynch
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Viime vuosien aikana kuulin Trainspottingista muutamaan otteeseen, mutta en tarpeeksi, jotta olisin kiinnostunut siitä. Huomasin, että leffalla on aika korkea keskiarvo Internet Movie Databasessa ja se olikin ainoa syy, miksi halusin nähdä Trainspottingin. Uusi syy tuli, kun kuulin, että elokuva saa jatkoa tänä keväänä leffalla T2 Trainspotting (2017), joten sitä ennen täytyi tietysti katsoa ensimmäinen osa, jotta olisi perillä tapahtumista. Etukäteen tiesin, että Trainspottingin pääosassa nähtäisiin Ewan McGregor ja että se käsittelisi huumeita, sekä sen että leffa perustuu samannimiseen Irvine Welshin kirjaan vuodelta 1993. Kovin suuria odotuksia minulla ei ollut, kun pistin elokuvan pyörimään Netflixista.

Narkkari Renton yrittää päästä eroon huumeista, mutta prosessia vaikeuttavat hänen huumausaineita käyttävät ystävänsä.

Ennen kuin Ewan McGregor taisteli valomiekalla Obi-Wan Kenobina leffassa Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), hän taisteli huumeriippuvuutta vastaan Trainspottingissa. Hän tosiaan näyttelee päähenkilö Rentonia, joka on nuori, villi ja vapaa sielu. Hän on kuitenkin vapaudestaan huolimatta päihteiden vanki ja yrittääkin aina välillä lopettaa niiden käytön, epäonnistuen joka kerralla. McGregor on todella hyvä pääosassa ja hänen ilmeensä viestivät paljon siitä, mitä hahmon pään sisällä tapahtuu - etenkin silloin kun hänen naamaansa kuvataan erittäin läheltä. Elokuvan aikana kuullaan paljon Rentonin kertojaääntä.
     Rentonin ystäviä ovat Spud (Ewen Bremner), Sick Boy (Jonny Lee Miller), Tommy (Kevin McKidd) ja Begbie (Robert Carlyle). Spud on hömelö tapaus, kun taas Sick Boy on enemmän johtajatyyppiä. Tommy kuvaa pornoa yhdessä tyttöystävänsä Lizzyn (Pauline Lynch) kanssa ja Begbie on todella äkkipikainen tapaus. Hahmoille on hieman luotu erilaisuuksia, jotta heidät tunnistaa toisistaan, mutta jälkikäteen he eivät jää mieleen kuin vain hämärästi. Ystävistä suosikikseni nousi Spud.
     Elokuvassa nähdään myös Susan Vidler heroiiniaddikti Allisonina ja Peter Mullan huumeita myyvänä Mother Superiorina. "Trainspotting"-teoksen kirjoittanut Irvine Welsh esiintyy myös lyhyesti leffassa.

Aluksi Trainspotting tuntuu sujuvan mainiosti. Elokuvasta löytyy huumoria ja tarinan hahmot esitellään toimivasti. Huumeaddiktien karseaa elämää on yllättävän mielenkiintoista seurata. Leffassa tuodaan hienosti esille, kuinka päihteet ohjailevat päähahmojen elämää. Välillä juttu muuttuu kummalliseksi, kun hallusinaatiot tulevat mukaan. Paikoitellen leffa onnistuu naurattamaan hieman ja paikoitellen taas melkein yökkäämään - nimittäin kohtaus jossa Renton käy Skotlannin huonoimmassa vessassa, on oikeasti ällö. Herkimmille kohta voi tuottaa pahoinvointia, sillä jo itselleni vessan lian, ulosteen ja epämääräisen nesteen määrät tuntuivat pahalta. Pystyin melkein haistamaan sen vessan, eli on pakko nostaa hattua tekijöille, kun he ovat saaneet toteutettua niin inhottavan kohtauksen. Mukana on myös muutakin hämärää ja yksi parhaista kohtauksista on, kun Renton kokee pahoja vieroitusoireita. Siinä leffan piinaavuus tulee hyvin esille. Ehdottomasti parasta elokuvassa onkin ahdistus, jonka se useaan otteeseen tuottaa.

Valitettavasti muuten Trainspotting ei oikeastaan tunnu lähtevän liikkeelle. Kun yksittäiset hienot kohdat unohtaa hetkeksi ja yrittää miettiä tarinaa, niin sellaista ei erityisemmin tunnu löytyvän. Elokuva tuntuukin lähinnä kertovan osia hahmojen elämästä, eikä kunnollista vieroituskertomusta. Loppupuoli on huomattavasti heikompi kuin alku ja puolentoistatunnin pätkäksi Trainspotting tuntuu välillä yllättävän pitkäveteiseltä. Puolen välin kohdalla leffa tuntuu menettävän otettaan. Jonkun mielestä kyseessä on taidetta, mutta itse näen vain yhden englantilaisen indie-leffan muiden joukossa. Hienoja hetkiä on mukana, mutta ne eivät valitettavasti täysin pelasta kokonaisuutta. Jos haluan nähdä oikeasti mainion elokuvan huumeongelmista, katson Requiem for a Dreamin (2000) uudestaan, sillä se piinasi vielä lopputekstien jälkeenkin. Trainspotting jää paria kohtaa lukuunottamatta unholaan nopeasti.

Ohjauksesta vastaa Danny Boyle, joka oli tätä ennen ohjannut muutaman TV-leffan ja sarjan lisäksi vain yhden leffalevityksen saaneen elokuvan, eli Shallow Graven (1994). Nykyään hänet tunnetaan mm. 28 Days Laterin (2002), Slumdog Millionairen (2008) ja 127 Hoursin (2010) ohjaajana. Itse en ymmärrä ohjaajan elokuvien suosiota ja esimerkiksi äsken mainitsemani 28 Days Later on yksi huonoimmista zombileffoista, mitä olen nähnyt. Trainspotting oli Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksestaan (John Hodgen kynäilemä), josta se voitti BAFTA-palkinnon vuonna 1996. Kuvaus on toimivaa ja ahdistavat lähikuvat parantavat tunnelmaa. Leikkaus on ihan sujuvaa.

Yhteenveto: Trainspotting alkaa toimivasti, mutta menettää otteensa puolen välin jälkeen. Elokuvassa on hienoja (sekä kuvottavia) asioita, mutta tarina tuntuu paikoitellen puuttuvan. Ewan McGregor on hyvä pääosassa, mutta muut hahmot tuntuvat unohtuvan nopeasti. Vieroituskohtaus ja Skotlannin huonoin vessa ovat ehdottomasti parhaat kohdat elokuvassa. Jotkut lähikuvat tuovat ahdistusta mukaan toimivasti. Jos haluat nähdä ahdistavan huumeleffan, niin tässä olisi sellainen tarjolla. Lastenelokuva tämä ei todellakaan ole ja herkimmille tätä voi olla vaikea katsoa. Trainspotting on ihan kiva, mutten ymmärrä sen suosiota, enkä sitä että elokuvalle on tulossa jatkoa. Luulisi, että Dumb and Dumber To (2014) ja Independence Day: Resurgence (2016) olisivat jo osoittaneet tarpeeksi hyvin, ettei kahdenkymmenen vuoden jälkeen kannata enää tehdä jatkoa leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Trainspotting, 1996, Channel Four Films, Figment Films, The Noel Gay Motion Picture Company