Arvostelu: Cape Fear (1991)

CAPE FEAR

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange, Juliette Lewis, Joe Don Baker, Robert Mitchum ja Gregory Peck
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Cape Fear on Martin Scorsesen ohjaama uudelleenfilmatisointi vuoden 1962 elokuvasta Tuomitun kosto (Cape Fear), mikä taas pohjautuu John D. MacDonaldin kirjaan The Executioners vuodelta 1957. Alunperin Steven Spielberg suunnitteli tekevänsä uuden elokuvan kirjan pohjalta, mutta tultuaan siihen tulokseen, että tarina oli liian väkivaltainen ja raju hänen makuunsa, hän teki Martin Scorsesen kanssa vaihtokaupat, jolloin Scorsese ohjasi Cape Fearin ja Spielberg ohjasi Schindlerin listan (Schindler's List - 1993). Kuvaukset alkoivat ja lopulta Cape Fear sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat filmiä ja siitä muodostui siihen aikaan Scorsesen suurin menestys lippuluukuilla ja ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi menestynein elokuva. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), sekä kaksi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus ja leikkaus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Cape Fearia tai Gregory Peckin ja Robert Mitchumin tähdittämää alkuperäistä versiota, mutta olen tiennyt molemmista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Cape Fearin sen juhlan kunniaksi.

Max Cady vapautuu vankilasta 14 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa asianajajalleen Sam Bowdenille, joka pimitti oikeudessa tietoja, joiden avulla Max olisi voinut saada huomattavasti lievemmän tuomion.

Vankilasta vapautuvana pahoinpitelijä-raiskaaja Max Cadyna nähdään Martin Scorsesen luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro ei kuitenkaan ole mukana vain, koska hän esiintyy lähes kaikissa muissakin Scorsesen filmeissä, vaan koska hän on selvästi paras mies hommaan. De Niron tulkinta Maxista on aidosti hyytävän uhkaava ja selkäpiitä karmiva. Arvaamattomuus ja älykkyys tekevät Maxista pelottavan, eikä koskaan voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee. Hahmosta löytyy monenlaisia puolia, joilla tämä puskee tahtoaan läpi ja De Niro tarjoaa kaikki nämä puolet fantastisesti. Suorastaan ilmiömäinen roolisuoritus, eikä ihme, että hän oli ehdolla niin Oscarista kuin Golden Globesta.
     Maxin kohteena, asianajaja Sam Bowdenina taas nähdään Nick Nolte. Scorsese olisi alun perin halunnut rooliin Harrison Fordiin, mutta tämä olisi suostunut elokuvaan vain, jos olisi saanut näytellä Maxia, jolloin Scorsese päätyi lopulta Nolteen, joka oli innokas tarttumaan tähän rooliin. Vaikkei Sam ole yhtä kiehtova hahmo kuin Max, on hänkin kiinnostava. Tavallaan Sam on hyvien puolella ja hänen puolestaan pitäisi jännittää, mutta eipä hänkään puhdas pulmunen ole. Nolte sopii osaansa erinomaisesti ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän yrittää keksiä tapaa hankkiutua Maxista eroon... ja kun nämä keksityt tavat alkavat vähitellen olla lakeja vastaan, vaikka hahmo asianajaja onkin. Hyvää työtä tekevät myös Jessica Lange Samin vaimona Leighnä, sekä etenkin Juliette Lewis pariskunnan teinityttärenä Daniellena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mainio Joe Don Baker yksityisetsivä Kersekinä, sekä alkuperäisen Tuomitun kosto -leffan päätähdet Robert Mitchum ja Gregory Peck pienissä rooleissa poliisina ja lakimiehenä. Peck tekee tässä viimeisen elokuvaroolinsa.

Lukuun ottamatta muutamia vikoja ja korneja yksityiskohtia, kuten paria pöhkösti käytettyä negatiivikuvaa ja suorastaan hulvatonta hetkeä, missä Leigh näkee Maxin ikkunasta pihaportin päällä ja ylidramaattisesti katsoo jokaisesta viereisestä ikkunasta, että tämä oikeasti on siellä, Cape Fear osoittautui aivan mahtavaksi jännäriksi. Tai itse asiassa jopa kauhuelokuvaksi, sillä meno äityy usein todella karmivaksi. Ahdistava tunnelma täyttää huoneen jo alkutekstien aikana ja kietoutuu yhä tiukemmin katsojan ympärille, mitä pidemmälle elokuva etenee. Jo ensimmäisten kohtausten aikana Scorsese näyttää lahjakkuutensa ja luo samanaikaisesti tunnelmaa, mikä aiheuttaa niin epämiellyttävyyttä kuin vahvaa lumoavuutta. Katsojan on aivan pakko saada tietää, miten tarina päättyy.

Vaikka muutama hetki onkin tahattoman koominen, ei Scorsese muuten suostu hellittämään ahdistavuuden kanssa. Sen kummempia hengähdystaukoja ei ole, vaan vaara ja uhka ovat koko ajan olemassa. Max voi piileskellä missä vain. Hahmoa kuvataan leffassa petoeläimeksi, joka vaanii uhriaan oikeaan hetkeen asti ja juuri tämän saalistajan kokeman oikean hetken odottelu tekee leffasta niin painostavan. Erityisen tiivistunnelmaisia ovat hetket, joissa joku päätyy kahden kesken Maxin kanssa, tietämättä kenen kanssa ovat nyt tekemisissä. Kohtaukset on venytetty pitkiksi ja katsoja tuijottaa hievahtamatta ja hikipisarat ohimolla valuen, mihin tilanne eskaloituu. Nämä kohtaukset vain täydellistää De Niron huikea roolityö. Hän on samanaikaisesti vangitseva, että pelottava. Katsoja ymmärtää, miksi Maxin kanssa jää juttelemaan, vaikka tietäisi, että tästä on parempi pysyä kaukana. Intensiivisyyttä vain kasvatellaan kaiken aikaa, mikä johtaa erittäin tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen.

Scorsesen vakuuttavaan ohjaukseen oman lisänsä tuo tietty hitchcockmaisuus. Hän on selvästi katsonut ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin jännäreitä ja kanavoi niitä tyylikkäästi omassa työssään. Wesley Strickin käsikirjoitus on oivallinen ja erittäin mukaansatempaava. Kuvaus on todella taidokkaasti toteutettu ja mukana on paljon kohtauksiin sopivia vinksahtaneita otoksia. Valaisu on myös erinomaista, etenkin yökohtauksissa, joissa leikitellään sillä, kuinka paljon katsoja näkee tapahtumista. Taidokasta kuvausta tukee tietty lahjakas leikkaus. Jälkitöissä olisi kuitenkin voinut pohtia kiusallisen nolojen negatiivikuvien käyttöä uudestaan. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja lisää vain jännitystä. Musiikit on pitkälti kierrätetty alkuperäisestä filmistä, mutta Elmer Bernstein on työstänyt Bernard Hermannin säveltämiä melodioita hieman uudestaan.

Yhteenveto: Cape Fear on loistava ja jopa piinaava jännityselokuva, jossa Robert De Niro tekee suorastaan hyytävän karmivan roolisuorituksen. Ohjaaja Martin Scorsese rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta ja monet kohtaukset on venytetty tarkoituksella pitkiksi lisäämään epämiellyttävyyden tunnetta. Vaara on kaiken aikaa läsnä, eikä hengähdystaukoja oikeastaan löydy. Vain parissa kohtaa tunnelma katkeaa hieman hölmöjen ratkaisujen takia, mutta muuten elokuva ei hellitä. De Niron lisäksi hyvää työtä tekevät myös Nick Nolte ja hänen hahmonsa perhettä esittävät Jessica Lange ja Juliette Lewis. Tekninen toteutus on muuten vakuuttava, jos huvittavia negatiivikuvia ei lasketa mukaan. Kaiken kaikkiaan Cape Fear on hieno trilleri, jota voi suositella kaikille painostavien jännäreiden ystäville. Vaikka elokuvan olisi nähnyt useastikin, on 30-vuotisjuhla hyvä syy katsoa leffa uudestaan. Nyt pitää etsiä alkuperäisteos jostain käsiin ja verrata, onko se parempi, vai kuuluuko Scorsesen Cape Fear niiden uudelleenfilmatisointien harvaan joukkoon, jotka päihittävät alkuperäisen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cape Fear, 1991, Amblin Entertainment, Cappa Films, Tribeca Productions

Arvostelu: Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997)

HUOMINEN EI KOSKAAN KUOLE

TOMORROW NEVER DIES

Ohjaus: Roger Spottiswoode
Pääosissa: Pierce Brosnan, Jonathan Pryce, Michelle Yeoh, Teri Hatcher, Götz Otto, Ricky Jay, Judi Dench, Desmond Llewelyn, Samantha Bond, Joe Don Baker, Vincent Schiavelli, Colin Salmon, Geoffrey Palmer, Julian Fellowes, Gerard Butler ja Hugh Bonneville
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Huominen ei koskaan kuole on 18. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Kuusi vuotta Timothy Daltonin viimeisen Bond-leffan, 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) jälkeen tehty Bond-filmi, Pierce Brosnanin tähdittämä 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys. Tekijät kokivat suurta painetta toistaa elokuvan suosio, etenkin kun sarjan luonut Albert R. Broccoli oli juuri menehtynyt. Jatkoa alettiinkin tekemään suurella kiireellä, mikä myös nosti filmin budjetin huomattavasti korkeammaksi kuin sarjan aiempien osien. 007 ja kultaisen silmän ohjaaja Martin Campbell ei halunnut jatkaa sarjan parissa, joten uudeksi tekijäksi palkattiin nopeasti Roger Spottiswoode. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin vimmalla, mutta kesti kauan, kunnes siihen oltiin tyytyväisiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1997 ja lopulta Huominen ei koskaan kuole onnistuttiin vielä julkaisemaan saman vuoden joulukuussa. Vaikka elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se jäi lipputuloissa todella pahasti samaan aikaan ilmestyneen Titanicin (1997) jalkoihin, se oli silti iso menestys. Itse näin filmin lapsena samana kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen kerran tai kaksi uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Noin viikko 007 ja kultaisen silmän jälkeen katsoinkin Huominen ei koskaan kuole.

MI6:n salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan mediamoguli Elliot Carverin bisneksiä. Carverin uutislehti Huomisen uutiset tekee juttuja tragedioista niin nopeasti, että MI6 epäilee Carverin liittyvän tapaturmiin jollain tavalla...

Pierce Brosnan tekee paluun agentti 007:n eli James Bondin rooliin ja tarjoaa toistamiseen erittäin mainion suorituksen. Brosnan on vielä paremmin kotonaan roolissa kuin 007 ja kultaisessa silmässä. Brosnan omaksuu yhä vahvemmin hurmurivakoojan ja toimintasankarin osat, yhdistäen ne toimivaksi kokonaisuudeksi. Tässä Bond on entistä isommin toimintasankari - tai millaiseksi sellainen nykypäivänä määritellään. Bond pistää useampaan otteeseen haisemaan erilaisilla aseilla, sekä tekee erilaisia hurjia stuntteja.

Elokuvan pahis on Jonathan Prycen näyttelemä mediamoguli Elliot Carver, Carverin Mediaryhmän johtaja. Kyseessä on pitkästä aikaa todella suuruudenhullu Bond-roisto. Aluksi hahmo tuntuu oudon epärealistiselta, mutta toisaalta on hauska nähdä, kuinka Sean Conneryn Bond-aikojen roistotyyppi on siirretty nykyaikaan... vaikkakin hahmo tuntuu välillä kuuluvan enemmänkin Austin Powersiin kuin James Bondiin. Prycen suunnitelma on monilta osin todella hölmö, mutta samalla hänen Carver-hahmonsa viestii satiirin keinoin uutisoinnin ja etenkin feikki-uutisten vaikutuksesta. Käsiteltävä asia onkin kenties vielä ajankohtaisempi nykypäivän some-aikana. Pryce sopii erinomaisesti itsestään aivan liian paljon luulevan bisnesmiehen rooliin ja vaikkei hän ole millään lailla fyysinen uhka Bondille, on hän omalla tavallaan hyvä vastus. Carverin pähkähullujen ideoiden toteutuksessa auttavat mm. tietokonevelho Gupta (Ricky Jay), lihaksikas kätyri Stamper (Götz Otto), sekä kidutusekspertti Kaufman (Vincent Schiavelli).
     Perinteisiä "Bond-tyttöjä" ovat tällä kertaa Carverin vaimo Paris Carver (Teri Hatcher), joka ei tietenkään voi vastustaa vakoojaa, sekä kiinalaisvakooja Wai Lin (Michelle Yeoh), joka ei todellakaan kaipaa Bondin apua, vaan on lähitappeluissa vielä 007:ääkin tehokkaampi. Wai Lin on toimiva pari Bondille ja on yllättävänkin mielenkiintoista seurata, kuinka he vähitellen lämpenevät toisilleen. Yeoh on vakuuttava toimintasankarina ja Hatcherkin on kelpo omassa osassaan.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi MI6:n johtaja M (mahtava Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), sekä Bondin vempaimet suunnitteleva Q (aina yhtä mainio Desmond Llewelyn). Joe Don Bakerin esittämä CIA-vitsiniekka Jack Wade käy myös piipahtamassa filmissä. Lisäksi elokuvassa nähdään todella pienissä rooleissa hittisarja Downton Abbeyn (2010-2015) luoja Julian Fellowes Iso-Britannian puolustusministerinä, sekä sarjaa tähdittävä Hugh Bonneville ja toimintastara Gerard Butler laivaston miehinä. Sekä Butlerille että Bonnevillelle Huominen ei koskaan kuole on molempien näyttelijäuran toinen elokuvarooli.

Huominen ei koskaan kuole on neljäs peräkkäinen erittäin hyvä James Bond -elokuva. Vaikka Roger Moore olikin erinomainen Bond, hänen filmiensä taso vaihteli huomattavasti, mutta 1980-luvun lopulla sarja lähti selvästi uuteen nousuun Daltonin ja Brosnanin kautta... ainakin näiden neljän elokuvan verran. Ei filmi pääse 007 ja kultaisen silmän tasolle, mutta on se silti erittäin mainio. Heti alussa Huominen ei koskaan kuole nappaa mukaansa vauhdikkaan toimintakohtauksensa ansiosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan tylsistyä sen jälkeen. Elokuva tarjoaa useammankin upean toimintakohtauksen. Etenkin kaikki Vietnamissa tapahtuva on todella koukuttavaa ja näyttävää seurattavaa. Mukana on yksi sarjan hienoimmista takaa-ajoista, mitä onnistutaan vain parantamaan ja parantamaan, mitä pidemmälle se kulkee. Lisäksi Bond saa jälleen uuden huipputeknologisen auton Q:lta ja jos 007 ja kultaisessa silmässä tuli pettymyksenä, ettei Bond käyttänyt autoaan lähes mihinkään, tässä ei voi valittaa samasta. Autoa hyödynnetään todella vaikuttavilla tavoilla ja siihenkin liittyvä toimintakohtaus vain paranee, mitä pidemmälle se kulkee. Kun kyseessä on puhtaampi toimintafilmi kuin monet aiemmista Bond-leffoista, mitkä nojaavat enemmän jännärin suuntaan, on tietty hienoa, kun toimintaan on panostettu näin paljon.

Elokuvasta kyllä löytyy heikkoutensa ja vaikka tavallaan pidän Prycen roistohahmo Carverista, on hänen suunnitelmansa tosiaan aika pöhkö, kun sitä alkaa tosissaan miettimään. Vaikka mukana on hieman vitsailua, leffa on monin tavoin vakava, jolloin Carverin hölmö pahissuunnitelma tuntuu olevan pienessä ristiriidassa elokuvan tunnelman kanssa. Loppupäässä katsoja alkaa ottamaan Carverin ideoita hieman vakavammin, mutta muuten pitkin leffaa saa kohotella kulmiaan. Tämän hölmöyden kuitenkin unohtaa aina, kun elokuva tarjoaa uuden upean toimintakohtauksen. Pitkät taistot pidetään tiivistunnelmaisina, kekseliäinä, jatkuvasti kehittyvinä ja erilaisina toisistaan, aina ihan loppuun saakka, jolloin niitä katsoessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Huominen ei koskaan kuole onkin erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Elokuvan on ohjannut Roger Spottiswoode, joka pistää parastaan toiminnan kanssa ja viihdyttää niin hyvin kuin vain voi. Spottiswoode rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää pakettia taidokkaasti kasassa. Ei olekaan hänen vikansa, että käsikirjoittaja Bruce Feirsteinin teksti sisältää tiettyjä heikkouksia. Feirsteinin puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että hän pitää tarinaa toimivasti jatkuvassa liikkeessä, johtaen tapahtumat yhä vain uuteen, päräyttävään taistoon tai takaa-ajoon. Huominen ei koskaan kuole on usein hienosti kuvattu filmi. Etenkin toimintakohtausten aikana on paljon tyylikästä kameratyöskentelyä. Leikkauskin on erittäin sujuvaa. Lavaste-, puvustus-, valaisu- ja maskeeraustiimitkin hoitavat hommansa hyvin ja efektit ovat parantuneet parissa vuodessa 007 ja kultaisen silmän jälkeen. Myös musiikit ovat huomattavasti paremmat ja David Arnold jäi ihan syystäkin sarjan säveltäjäksi useamman elokuvan ajaksi. Arnold tuo omaa särmää tuttuihin sävelmiin ja lisää mukaan myös omia, oivallisesti jumputtavia melodioita. Valitettavasti elokuvan tunnuslaulu, Sheryl Crow'n laulama "Tomorrow Never Dies" on yksi leffasarjan heikoimmista ja ennen kaikkea tylsimmistä. Kappale sai jostain syystä sekä Grammy-, että Golden Globe -ehdokkuudet, mutta täysin ymmärrettävästi hävisi molemmissa Celine Dionin "My Heart Will Go On" -laululle Titanicista. Lopputekstien aikana kuultava k.d. langin laulama "Surrender" on huomattavasti parempi biisi.

Yhteenveto: Huominen ei koskaan kuole on jälleen todella hyvä James Bond -elokuva. Pierce Brosnan näyttää kykynsä toistamiseen ja vakuuttaa toimintasankarina. Leffan toimintakohtaukset ovat vaikuttavia ja erittäin viihdyttäviä. Mukaan mahtuu vangitsevaa takaa-ajoa, mikä vain paranee, mitä pidemmälle se etenee, sekä napakkaa käsirysyä. Itse tarina on mukaansatempaava, vaikka pahiksen suunnitelmat pistävät välillä kohottelemaan kulmia epäuskoisesti. Pryce kuitenkin toimii roiston roolissa, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Michelle Yeoh on nappivalinta toiminnallisen naissankarin osaan. Harmillisesti tämänkertainen tunnuslaulu ei ole kovinkaan kummoinen ja omasta mielestäni lopputeksteissä kuultava "Surrender"-kappale on parempi. Jos pidit 007 ja kultaisesta silmästä ja Brosnanista Bondina, kannattaa katsoa myös Huominen ei koskaan kuole. Se ei ole yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta on se parempi kuin mitä Brosnan seuraavaksi teki Bondina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tomorrow Never Dies, 1997, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists

Arvostelu: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995)

007 JA KULTAINEN SILMÄ

GOLDENEYE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.

Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.

Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.

Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon.
     Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan.
     007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää.
     Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.

Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.

007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".

Yhteenveto: 007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists

Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions