Yli aidan (Over the Hedge - 2006) - elokuva-arvostelu

YLI AIDAN

OVER THE HEDGE

Ohjaus: Tim Johnson ja Karey Kirkpatrick

Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.

Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.

     Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.

Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.

Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.

Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation

Die My Love (2025) - elokuva-arvostelu

DIE MY LOVE

Ohjaus: Lynne Ramsay

Näyttelijät: Jennifer Lawrence, Robert Pattinson, Sissy Spacek, Nick Nolte, LaKeith Stanfield, Gabrielle Rose, Debs Howard ja Sarah Lind

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Die My Love perustuu Ariana Harwiczin kirjaan Die, My Love (Mátate, amor) vuodelta 2012. Martin Scorsese ja Jennifer Lawrence olivat keskustelleet elokuvan tekemisestä yhdessä ja alun perin he suunnittelivat adaptaatiota Kate Chopinin kirjasta Herääminen (The Awakening - 1899), mutta kun Scorsese luki Die, My Loven, hän lähetti kirjan Lawrencelle ja yhdessä he päättivät tehdä sen pohjalta leffan. Lawrence taas lähetti kirjan Lynne Ramsaylle, joka pienen taivuttelun jälkeen hyppäsi mukaan projektiin ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2023, mutta Hollywoodin lakkojen takia kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta elokuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Die My Love sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025 ja nyt vihdoin leffa on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin, ketkä elokuvan ovat tehneet ja kävinkin uteliain mielin katsomassa Die My Loven sen ensi-iltaviikonloppuna.

Grace ja Jackson muuttavat Jacksonin perinnöksi saamaan taloon keskelle ei-mitään. Pariskunta saa pian lapsen, mutta onni kääntyy, kun paha synnytyksen jälkeinen masennus vaivuttaa Gracen psykoosin partaalle.

Milleniaalien märkä päiväuni käy toteen, kun Nälkäpeli-elokuvien (The Hunger Games - 2012-2015) Jennifer Lawrence ja Twilight-leffojen (2008-2012) Robert Pattinson nähdään samassa elokuvassa ja vieläpä pariskuntana. Lawrence näyttelee Gracea, joka haaveilee kirjailijan urasta, kun taas Pattinson esittää Jacksonia, joka pyrkii muusikoksi. Kun Jackson perii kuolleen setänsä talon, pariskunta muuttaa, toiveenaan voivansa vihdoin keskittyä urahaaveisiinsa, samalla kun he pyörittävät vauva-arkea. Lapsen syntymä kuitenkin muuttaa kaiken ja rakkaus on pian todellisella koetuksella. Jennifer Lawrence on erittäin hyvä roolissaan, heittäytyen täysillä hahmonsa riepoteltavaksi. Hän pistää parastaan useassa kohtauksessa, vaikka saakin samalla yhä vain villimmäksi muuttuvan Gracen tuntumaan ajoittain todella ärsyttävältä. Pattinson on roolissaan paljon pidättyväisempi, Lawrencen rinnalla jopa hitusen tylsä.

     Elokuvassa nähdään myös Sissy Spacek ja Nick Nolte Jacksonin vanhempina Pamina ja Harryna, sekä LaKeith Stanfield pääparin naapurina, joka huristelee moottoripyörällään talon ohi harva se päivä. Spacek ja Nolte ovat mainioita ikääntyvänä parina, joiden muistit alkavat tehdä tepposia. Stanfield jää kuitenkin aika tarpeettomaksi statistiksi.

Die My Love ei ollut juuri yhtään minun juttuni. Elokuva on todella raskasta katsottavaa. Eikä siis raskas samalla tavalla kuin ohjaaja Lynne Ramsayn aiempi teos, murskaava ja ahdistava, mutta silti hieno Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin - 2011). Die My Love on jo aihepiiriltään raskas, käsitellessään synnytyksen jälkeistä masennusta ja viemällä sen Gracen kohdalla yhä vain pahenevammaksi psykoosiksi. Koin kuitenkin leffan tuskastuttavan raskaaksi, koska se on täytetty ärsyttävillä hahmoilla, jotka tekevät koko ajan toistensa oloista kurjempia valittamalla, huutamalla ja uhkailemalla. Kun sekaan vielä heitetään koira, joka ei sitten millään suostu lopettamaan haukkumista ja ulisemista, Die My Love todella koettelee katsojansa hermoja. Koska olin juuri katsonut vastaavia tunteita herättäneen (mutta mielestäni paremman) If I Had Legs I'd Kick Youn (2025), Die My Love meni ajoittain liki kidutuksen puolelle.

Ei elokuva mielestäni varsinaisesti huono ole ja pääasiassa hyvät näyttelijät pelastavat paljon, vaikka olinkin jatkuvasti turhautunut siihen, miten heidän hahmonsa käyttäytyvät toisiaan - sekä usein itseäänkin - kohtaan. Leffa väläyttelee satunnaisia vahvoja kohtauksia, mutta sitten taas tarinankerronnan koin toisinaan takkuilevaksi. Tietty sekavuus on toki tarkoituksellista, kun Gracen psykoosi saa niin naisen kuin katsojan kyseenalaistamaan, mikä tapahtumista on totta ja mikä ei. Jossain kohtaa tämä kaikki alkoi kuitenkin puuduttamaan ja tuntumaan tasapaksulta, enkä juuri lämmennyt lopetukselle. Se tosin voi muuttua, koska Lynne Ramsay on puhunut, ettei hänkään ollut täysin tyytyväinen lopetukseen ja on jopa aikeissa tehdä elokuvalle uuden päätöksen. Ehkä joskus katson Die My Loven uudestaan ja ehkä joskus eri mielentilassa se kääntyykin positiiviseksi yllätykseksi, mutta juuri nyt olen lähinnä vain iloinen, että sain taisteltua leffan loppuun saakka.

Lynne Ramsay väläyttelee lahjojaan ohjaajana ja käsikirjoittajana, mutta pääasiassa hänen työnsä jätti minut tällä kertaa aika kylmäksi, etenkin käsikirjoituksen osalta. Näyttelijänsä Ramsay saa irrottelemaan ja hän rakentaa hyvin epämukavaa ilmapiiriä. Die My Love on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja äänimaailma vetelee juuri oikeista naruista, ajaakseen niin hahmot kuin katsojan ärtymyksen partaalle. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta niistä myös korostuu leffan pienehkö budjetti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Die My Love, Yhdysvallat, 2025, Excellent Cadaver, Black Label Media, Sikelia Productions

Crime 101 (2026) - elokuva-arvostelu

CRIME 101

Ohjaus: Bart Layton

Näyttelijät: Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Halle Berry, Barry Keoghan, Monica Barbaro, Corey Hawkins, Nick Nolte, Tate Donovan, Drew Powell ja Jennifer Jason Leigh

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Crime 101 perustuu Don Winslow'n samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Amazon ja Netflix kävivät kilpailun novellin filmatisointioikeuksista ja lopulta Amazon voitti vuonna 2023. Alun perin Pedro Pascalin oli tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta koska hän oli kiireinen The Fantastic Four: First Stepsin (2025) parissa, hänet korvattiin Mark Ruffalolla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Crime 101 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Rikosetsivä Lou Lubesnick ryhtyy tutkimaan hämmästyttävän tarkkoja ryöstöjä Los Angelesiin johtavan 101-tien varrella, samalla kun ryöstäjä Mike Davis valmistautuu rikollisuransa isoimpaan ja vaarallisimpaan koitokseen.

Crime 101 oikein vilisee Marvel-näyttelijöitä, lähtien Thorin roolista tunnetusta Chris Hemsworthista, joka esittää rikollista Mike Davisia, joka on muutaman vuoden aikana tehnyt todella tarkkaan suunniteltuja ryöstöjä pitkin 101-tietä. Ryöstöissä kenellekään ei käy huonosti, saaliit ovat mojovia ja Mikesta ei näy kameroissa jälkeäkään. Hemsworth on tuttuun tapaansa karismaattinen roolissaan ja istuukin oikein passelisti rikolliseksi, jonka puolesta jännittää. Mike ei ole mikään selvä pahis, vaan häneltä löytyy omat moraaliset puolensa ja hän yleensä selvittää, että ryöstettävät kohteet ovat vakuutettuja.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo 101-tien ryöstöjä tutkivana etsivä Lou Lubesnickinä ja Corey Hawkins tämän työparina Tillmanina, Nick Nolte Miken pestaavana Moneyna, Barry Keoghan äkkipikaisena pikkurikollisena Ormonina, Halle Berry epäkiitolliselle vakuutusyhtiölle työskentelevänä Sharon Combsina, sekä Monica Barbaro Mayana, josta tulee Mikelle se pakollinen romanttinen kiinnostuksen kohde, mikä pistää miehen pohtimaan, mitä hän todellisuudessa haluaisi elämältään. Tästä huolimatta Maya tuntuu hahmona väkinäiseltä lisäykseltä ja hänet voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä juuri mikään lopulta muuttuisi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan, joskin mahtavan Task-sarjan (2025-) jälkeen Ruffalo tuntuu vain esittävän turhankin samanlaista kyttähahmoa. Keoghan taas on jälleen aikamoinen sekopää, täydellinen vastakohta huolelliselle Mikelle.

Crime 101 osoittautui oikein mainioksi ja paikoitellen varsin tiivistunnelmaiseksikin rikoselokuvaksi, joka nappaa onnistuneesti mukaansa heti alun jännittävällä timanttiryöstöllä ja pitääkin sitten sopivasti otteessaan läpi keston. Toisinaan elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin mitassa olisi leikkausvaraa, etenkin Mayan kuviossa, mutta pääasiassa leffa kuitenkin toimii alusta loppuun. On kiinnostavaa seurata, kuinka eri hahmojen juonikuviot alkavat hissuksiin linkittäytyä toisiinsa ja kun Mike alkaa suunnitella viimeiseksi ajattelemaansa ryöstöä.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli tulee siitä, että vaikka päähenkilö onkin ryöstäjä, joka elelee hulppeasti varastetuilla rahoilla, tarinan todelliset pahikset tuntuvat tulevan ihan muualta. Leffan edetessä niin katsojille kuin hahmoille käy selväksi erilaiset korruptiot, muiden hyväksikäytöt ja muut, mitkä saavat itse kunkin löystämään tiukkoja moraalejaan. Elokuvan varrelle on ripoteltu joitain todella vangitsevia kohtauksia, oli kyse sitten tiukasta takaa-ajosta tai itse varsinaisesta huipennusryöstöstä, missä moni asia voi mennä herkästi pieleen. Ei Crime 101 mitään uutta juuri keksi ja se on paljon velkaa ryöstöelokuvien kuninkaalle, Heat - ajojahdille (Heat - 1995), mutta pidin silti näkemästäni ja suosittelenkin elokuvaa kaikille jännittäviä rikosleffoja fanittaville.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Bart Layton, jonka kädenjäljestä kyllä näkee inspiraation lähteet. Tutuista palikoita Layton on saanut aikaiseksi pätevän elokuvan omassa genressään ja tekstissään hän kulkee sulavasti eri hahmojen juonikuvioiden välillä. Crime 101 on myös teknisesti mainio. Se on paikoitellen todella tyylikkäästi kuvattu, etenkin öisten ajokohtausten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehosteet näyttävät päteviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Blanck Massin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crime 101, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Amazon MGM Studios, Working Title Films, RAW, Wild State, The Story Factory

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Cape Fear (1991)

CAPE FEAR

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange, Juliette Lewis, Joe Don Baker, Robert Mitchum ja Gregory Peck
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Cape Fear on Martin Scorsesen ohjaama uudelleenfilmatisointi vuoden 1962 elokuvasta Tuomitun kosto (Cape Fear), mikä taas pohjautuu John D. MacDonaldin kirjaan The Executioners vuodelta 1957. Alunperin Steven Spielberg suunnitteli tekevänsä uuden elokuvan kirjan pohjalta, mutta tultuaan siihen tulokseen, että tarina oli liian väkivaltainen ja raju hänen makuunsa, hän teki Martin Scorsesen kanssa vaihtokaupat, jolloin Scorsese ohjasi Cape Fearin ja Spielberg ohjasi Schindlerin listan (Schindler's List - 1993). Kuvaukset alkoivat ja lopulta Cape Fear sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat filmiä ja siitä muodostui siihen aikaan Scorsesen suurin menestys lippuluukuilla ja ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi menestynein elokuva. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), sekä kaksi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus ja leikkaus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Cape Fearia tai Gregory Peckin ja Robert Mitchumin tähdittämää alkuperäistä versiota, mutta olen tiennyt molemmista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Cape Fearin sen juhlan kunniaksi.

Max Cady vapautuu vankilasta 14 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa asianajajalleen Sam Bowdenille, joka pimitti oikeudessa tietoja, joiden avulla Max olisi voinut saada huomattavasti lievemmän tuomion.

Vankilasta vapautuvana pahoinpitelijä-raiskaaja Max Cadyna nähdään Martin Scorsesen luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro ei kuitenkaan ole mukana vain, koska hän esiintyy lähes kaikissa muissakin Scorsesen filmeissä, vaan koska hän on selvästi paras mies hommaan. De Niron tulkinta Maxista on aidosti hyytävän uhkaava ja selkäpiitä karmiva. Arvaamattomuus ja älykkyys tekevät Maxista pelottavan, eikä koskaan voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee. Hahmosta löytyy monenlaisia puolia, joilla tämä puskee tahtoaan läpi ja De Niro tarjoaa kaikki nämä puolet fantastisesti. Suorastaan ilmiömäinen roolisuoritus, eikä ihme, että hän oli ehdolla niin Oscarista kuin Golden Globesta.
     Maxin kohteena, asianajaja Sam Bowdenina taas nähdään Nick Nolte. Scorsese olisi alun perin halunnut rooliin Harrison Fordiin, mutta tämä olisi suostunut elokuvaan vain, jos olisi saanut näytellä Maxia, jolloin Scorsese päätyi lopulta Nolteen, joka oli innokas tarttumaan tähän rooliin. Vaikkei Sam ole yhtä kiehtova hahmo kuin Max, on hänkin kiinnostava. Tavallaan Sam on hyvien puolella ja hänen puolestaan pitäisi jännittää, mutta eipä hänkään puhdas pulmunen ole. Nolte sopii osaansa erinomaisesti ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän yrittää keksiä tapaa hankkiutua Maxista eroon... ja kun nämä keksityt tavat alkavat vähitellen olla lakeja vastaan, vaikka hahmo asianajaja onkin. Hyvää työtä tekevät myös Jessica Lange Samin vaimona Leighnä, sekä etenkin Juliette Lewis pariskunnan teinityttärenä Daniellena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mainio Joe Don Baker yksityisetsivä Kersekinä, sekä alkuperäisen Tuomitun kosto -leffan päätähdet Robert Mitchum ja Gregory Peck pienissä rooleissa poliisina ja lakimiehenä. Peck tekee tässä viimeisen elokuvaroolinsa.

Lukuun ottamatta muutamia vikoja ja korneja yksityiskohtia, kuten paria pöhkösti käytettyä negatiivikuvaa ja suorastaan hulvatonta hetkeä, missä Leigh näkee Maxin ikkunasta pihaportin päällä ja ylidramaattisesti katsoo jokaisesta viereisestä ikkunasta, että tämä oikeasti on siellä, Cape Fear osoittautui aivan mahtavaksi jännäriksi. Tai itse asiassa jopa kauhuelokuvaksi, sillä meno äityy usein todella karmivaksi. Ahdistava tunnelma täyttää huoneen jo alkutekstien aikana ja kietoutuu yhä tiukemmin katsojan ympärille, mitä pidemmälle elokuva etenee. Jo ensimmäisten kohtausten aikana Scorsese näyttää lahjakkuutensa ja luo samanaikaisesti tunnelmaa, mikä aiheuttaa niin epämiellyttävyyttä kuin vahvaa lumoavuutta. Katsojan on aivan pakko saada tietää, miten tarina päättyy.

Vaikka muutama hetki onkin tahattoman koominen, ei Scorsese muuten suostu hellittämään ahdistavuuden kanssa. Sen kummempia hengähdystaukoja ei ole, vaan vaara ja uhka ovat koko ajan olemassa. Max voi piileskellä missä vain. Hahmoa kuvataan leffassa petoeläimeksi, joka vaanii uhriaan oikeaan hetkeen asti ja juuri tämän saalistajan kokeman oikean hetken odottelu tekee leffasta niin painostavan. Erityisen tiivistunnelmaisia ovat hetket, joissa joku päätyy kahden kesken Maxin kanssa, tietämättä kenen kanssa ovat nyt tekemisissä. Kohtaukset on venytetty pitkiksi ja katsoja tuijottaa hievahtamatta ja hikipisarat ohimolla valuen, mihin tilanne eskaloituu. Nämä kohtaukset vain täydellistää De Niron huikea roolityö. Hän on samanaikaisesti vangitseva, että pelottava. Katsoja ymmärtää, miksi Maxin kanssa jää juttelemaan, vaikka tietäisi, että tästä on parempi pysyä kaukana. Intensiivisyyttä vain kasvatellaan kaiken aikaa, mikä johtaa erittäin tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen.

Scorsesen vakuuttavaan ohjaukseen oman lisänsä tuo tietty hitchcockmaisuus. Hän on selvästi katsonut ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin jännäreitä ja kanavoi niitä tyylikkäästi omassa työssään. Wesley Strickin käsikirjoitus on oivallinen ja erittäin mukaansatempaava. Kuvaus on todella taidokkaasti toteutettu ja mukana on paljon kohtauksiin sopivia vinksahtaneita otoksia. Valaisu on myös erinomaista, etenkin yökohtauksissa, joissa leikitellään sillä, kuinka paljon katsoja näkee tapahtumista. Taidokasta kuvausta tukee tietty lahjakas leikkaus. Jälkitöissä olisi kuitenkin voinut pohtia kiusallisen nolojen negatiivikuvien käyttöä uudestaan. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja lisää vain jännitystä. Musiikit on pitkälti kierrätetty alkuperäisestä filmistä, mutta Elmer Bernstein on työstänyt Bernard Hermannin säveltämiä melodioita hieman uudestaan.

Yhteenveto: Cape Fear on loistava ja jopa piinaava jännityselokuva, jossa Robert De Niro tekee suorastaan hyytävän karmivan roolisuorituksen. Ohjaaja Martin Scorsese rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta ja monet kohtaukset on venytetty tarkoituksella pitkiksi lisäämään epämiellyttävyyden tunnetta. Vaara on kaiken aikaa läsnä, eikä hengähdystaukoja oikeastaan löydy. Vain parissa kohtaa tunnelma katkeaa hieman hölmöjen ratkaisujen takia, mutta muuten elokuva ei hellitä. De Niron lisäksi hyvää työtä tekevät myös Nick Nolte ja hänen hahmonsa perhettä esittävät Jessica Lange ja Juliette Lewis. Tekninen toteutus on muuten vakuuttava, jos huvittavia negatiivikuvia ei lasketa mukaan. Kaiken kaikkiaan Cape Fear on hieno trilleri, jota voi suositella kaikille painostavien jännäreiden ystäville. Vaikka elokuvan olisi nähnyt useastikin, on 30-vuotisjuhla hyvä syy katsoa leffa uudestaan. Nyt pitää etsiä alkuperäisteos jostain käsiin ja verrata, onko se parempi, vai kuuluuko Scorsesen Cape Fear niiden uudelleenfilmatisointien harvaan joukkoon, jotka päihittävät alkuperäisen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cape Fear, 1991, Amblin Entertainment, Cappa Films, Tribeca Productions

Arvostelu: Angel Has Fallen (2019)

ANGEL HAS FALLEN

Ohjaus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Gerard Butler, Morgan Freeman, Danny Huston, Tim Blake Nelson, Piper Perabo, Nick Nolte, Jada Pinkett Smith ja Lance Reddick
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Antoine Fuquan ohjaama toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Babak Najafin ohjaama London Has Fallen (2016) tuotti vieläkin enemmän rahaa, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä pidemmälle. Tällä kertaa ohjaajaksi valittiin Ric Roman Waugh. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2018 ja nyt Angel Has Falleniksi nimetty kolmas osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse tutustuin sarjaan vasta tänä kesänä, kun katsoin ensimmäisen osan ja pidin sitä oivallisena toimintaleffana. Toinen osa London Has Fallen oli kuitenkin hieman laimeampi kokemus ja se sai intoni kolmatta osaa kohtaan laskemaan. Kävin silti positiivisin mielin katsomassa Angel Has Fallenin sen ensi-iltapäivänä, yhdessä samana päivänä ilmestyneiden Ready or Notin (2019) ja The Dead Don't Dien (2019) kanssa.

Presidentti Trumbull yritetään salamurhata ja salaisen palvelun agentti Mike Banning lavastetaan iskun tekijäksi. Miken täytyy löytää oikea tekijä, ennen kuin tämä pääsee karkuun ja Mike vangitaan.

Gerard Butler palaa kolmatta kertaa agentti Mike Banningin rooliin ja tekee sen yhtä vahvalla asenteella kuin aiemmissakin elokuvissa. Mikelle luodaan kiinnostavia uusia puolia, sillä hänen työnsä on alkanut vahingoittamaan häntä niin fyysisesti kuin psyykkisesti ja hänen henkistä matkaansa onkin kiinnostavaa seurata. Butler osoittaa jälleen sopivansa täydellisesti toimintastaraksi ja katsojana odottaa innolla, kun Mike kohtaa vastustajansa.
     Aiemmissa osissa Yhdysvaltain presidenttiä näytellyt Aaron Eckhart ei halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten Morgan Freemanin näyttelemä Allan Trumbull on noussut uudeksi presidentiksi ilman sen kummempia selittelyjä. Muutos ei haittaa, sillä Freeman tuntui alikäytetyltä aiemmissa osissa ja hän huokuu paljon isommin karismaa kuin Eckhart. Vaikka Eckhart sopi presidentin rooliin, on Freeman sellainen, jonka voisi oikeastikin nähdä Valkoisessa talossa. Harmi vain, että uranoususta huolimatta Trumbull jää jälleen hieman taka-alalle.
     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson uutena varapresidenttinä, Danny Huston Miken entisenä armeijakaverina, Lance Reddick salaisen palvelun johtajana, sekä Jada Pinkett Smith Mikea jahtaavana FBI-agenttina. Piper Perabo korvaa Radha Mitchellin Miken vaimona Leahina. Nämäkin näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä, mutta heidät jättää pahasti varjoon Nick Nolte, joka tekee todella koomisen roolin erakoituneena ex-sotilaana.

Jos on katsonut toimintaelokuvia tarpeeksi, ei Angel Has Fallen tarjoa mitään uutta. Itse asiassa se on hyvin ennalta-arvattava teos ja itse tiesin Miken lavastan välittömästi, kun hän asteli kuvaan. Roistot ovat turhankin kliseisiä, jolloin minua jopa hieman häiritsi, kuinka kauan leffa yrittää pitää heidät salassa. Elokuva tuntuukin pääsevän vauhtiin vasta, kun tämä salailu loppuu. Erityistä jännitystä ei ole mukana, eikä katsojana koskaan pelkää Miken puolesta, mutta silti täytyy sanoa, että Angel Has Fallen onnistuu viihdyttämään oikein mukavasti. Leffa on parempi ja mukaansatempaavampi kuin London Has Fallen, muttei ole ihan yhtä hyvä kuin sarjan aloitusosa Olympos on valloitettu. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja vaikka sen käänteet arvaa helposti etukäteen, viihdyttää leffa tarpeeksi lähes koko kestonsa ajan, jotta sen ongelmat voi osittain katsoa sormien läpi.

Toimintaa leffasta tietty löytyy, mutta se ei ole yhtä väkivaltaista ja rujoa kuin aiemmissa osissa. Ensimmäisen elokuvan verisyys on tästä osasta siistitty. Väkivallasta on tehty huomattavasti viihteellisempää, mistä viestii jo yksi suorastaan hulvaton räjäyttelykohtaus. Huumoria on muutenkin mukana ja parin hahmon väliset sanailut nostavat hymyn väkisin huulille. Sen sijaan yhdessä toisessa sanailussa silmät alkavat pyöriä, kun roistot selittävät juonensa ääneen niille, jotka eivät sitä hoksanneet jo vartti sitten. Tämä sanailu on vielä ilmiselvästi tarkoitettu suoraan katsojalle, eivätkä hahmot loogisesti puhuisi toisilleen niin, eli se on todella kömpelösti kirjoitettu mukaan. Elokuvasta löytyy tällaisia heikkouksia, minkä lisäksi yhtä hahmoa tunnutaan kasvattavan merkittävään rooliin täysin turhaan, mutta muuten Angel Has Fallen tarjoaa aika pitkälti juuri sitä, mitä siltä odottaakin ja vieläpä tarpeeksi toimivalla tavalla.

Sarjan ohjausvastuu on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa puikoissa pyörii Ric Roman Waugh. Hän rakentaa tunnelmaa ihan sujuvasti, muttei muuten vakuuta taidoillaan. Hänen, Robert Mark Kamenin ja Matt Cookin käsikirjoitus sisältää paljon laiskoja vetoja, mutta kyllä siitä löytyy hyvätkin puolensa. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tarina pitää otteessaan. Elokuva on osittain kuvattu hyvin, mutta toimintakohtauksista löytyy paljon turhan heiluvaa kameratyöskentelyä. Jotkut tappelut ovat myös kömpelösti leikattuja, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Nolten hahmon mökin lavasteet ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat päässeet tekemään ikävän näköisiä ruhjeita. Paikoitellen efektit näyttävät liian digitaalisilta, mutta mukaan mahtuu myös vakuuttavia tehosteita. Ääniefektit toimivat erinomaisesti ja David Buckleyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Angel Has Fallen on täysin ennalta-arvattava, mutta silti viihdyttävä ja oikein passeli toimintaleffa. Elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia, kuten kliseiset roistot, jotkut dialogit ja lopulta täysin turhaan "merkittäväksi" kehitetty hahmo, mutta tarina pitää hyvin mukanaan ja vauhdikkaat toimintakohtaukset saavat katsojan unohtamaan niiden välissä tapahtuvat ongelmat. Erityistä jännitettä toiminta ei tarjoa, mutta se on tarpeeksi taidokkaasti ja mukaansatempaavasti toteutettua. Gerard Butler kantaa jälleen elokuvaa tyylikkäästi harteillaan ja on hienoa, että Morgan Freeman pääsee esittämään presidenttiä. Show'n kuitenkin varastaa Nick Nolte joka kerta ollessaan kuvassa. Angel Has Fallen ei todellakaan ole kovin ihmeellinen teos, mutta se pitää toiminnannälkäisen katsojansa tyytyväisenä kahden tunnin kestonsa ajan - vaikkei leffasta paljoa muistaisikaan enää myöhemmin. Elokuva toimii myös kelpo päätöksenä tälle... öh, miksiköhän tätä trilogiaa kutsutaan? "Has Fallen" -trilogia? Vai pelkkä "Fallen" -trilogia? No, joka tapauksessa, sille tämä on toimiva päätös. Jos pidit siis aiemmista osista, kannattaa käydä vilkaisemassa tämäkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Angel Has Fallen, 2019, Millennium Films, Campbell Grobman Films, G-BASE, Eclectic Pictures

Arvostelu: Hulk (2003)

HULK

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten.

Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.

En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu.
     Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa.
     Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä.
     Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen.
     Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa.
     Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.

Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.

Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan. Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.

Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.

Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.

Yhteenveto: Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures

Arvostelu: The Ridiculous 6 (2015)

THE RIDICULOUS 6

Ohjaus: Frank Coraci
Pääosissa: Adam Sandler, Terry Crews, Jorge Garcia, Taylor Lautner, Rob Schneider, Luke Wilson, Nick Nolte, Will Forte, Steve Zahn, Harvey Keitel, Nick Swardson ja Danny Trejo
Genre: komedia, lännenelokuva
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: Netflixin antama suositus: AIKUISET

Adam Sandler on näyttelijä, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä hän ja hänen elokuvansa ovat aivan hirveitä ja jotkut taas pystyvät sietämään Sandleria ja katsomaan hänen elokuviaan sellaisina, kuin ne ovat. Netflix on tehnyt Sandlerin kanssa neljän elokuvan sopimuksen, joista The Ridiculous 6 on ensimmäinen. Sandler kutsui kaverinsa Rob Schneiderin ja muutamat muut tutut kasvot tekemään länkkäriä, joka tällä hetkellä rikkoo yllätyksellisesti ennätyksiä Netflixissä.

Sandler esittää Tommya, jonka intiaanit ovat kasvattaneet nimellä Valkoinen Veitsi. Kun Tommyn pankkeja ryöstelevä isä Frank Stockburn siepataan, täytyy Tommyn lähteä varastamaan 50 000 dollaria isänsä pelastamisen toivossa. Matkalla hän törmää viiteen enemmän tai vähemmän idioottiin, joista käy ilmi, että he ovat myös Stockburnin lapsia. Kuusi velipuolta lyöttäytyvät yhteen auttaakseen isäänsä, jota kukaan heistä ei tunne.

Sandlerin elokuvista ei kannata näyttelijän lahjoja etsiä. Yksikään näyttelijöistä ei tee minkäänlaista vaikutusta, mutta elokuvan pointti ei olekaan siinä. Kuten muut Sandlerin elokuvat, kyseessä on kaverusten tekemä komedia, jossa pääasia on enemmänkin, että tekijöillä on ollut hauskaa. Osa vitseistä onneksi saa naurahtelemaan kotisohvalla asti.

Adam Sandlerin esittämä Tommy/Valkoinen Veitsi ei paljoa puhu ja pysyy vakavana ja hyvin samanlaisena elokuvan alusta loppuun. Rob Schneiderin esittämä puoliksi meksikolainen Ramon rakastaa aasiaan ehkä vähän liian paljon. Twilighteista (2008-2012) tuttu Taylor Lautner näyttelee Pikku Peteä, joka on täysi idiootti. Vaikka Pikku Petellä on hauskat hetkensä - kuten yksi hirttokohtaus - on hän silti suurimman osan ajasta rasittava. Terry Crewsin pianistihahmo Chico on myös aika vajaaälyinen ja Jorge Garcian hahmo Herm puhuu vain äännähdyksillä. Ainoa jollain tapaa järkevä on Luke Wilsonin esittämä Danny, jolla on henkisiä ongelmia menneisyytensä takia.
     Nick Nolte murahtelee tuttuun tyyliinsä Frank Stockburnina, samoin Danny Trejo. Trejo ehkä hymyilee tässä normaalia enemmän.
     Mukana on myös lyhyitä vetoja näyttelijöiltä, kuten Steve Buscemi, John Turturro ja David Spade. Myös rap-artisti Vanilla Ice käy piipahtamassa.

Visuaalisesti The Ridiculous 6 näyttää samalta kuin lännen elokuvat yleensä. Elokuvan alussa lukee teksti "Presented in 4K", josta en tiedä oliko kyseessä vitsi, vai onko The Ridiculous 6 oikeasti tehty korkealla kuvanlaadulla. Elokuva on oikeastaan yllättävän hyvin kuvattu ja leikattu. Ongelmat löytyvät pääosin näyttelijöistä ja käsikirjoituksesta. Elokuva on monella tapaa ennalta-arvattava ja vitsit ovat toinen toistaan huonompia. Miltä esimerkiksi kuulostaa aasi, joka ulostaa voimakkaalla paineella? Ensimmäisellä kerralla se saattaa saada virneen kasvoille, mutta toisen kerran olisi voinut jättää väliin.

Ohjaaja Frank Coracin nimi ei välttämättä sano mitään, mutta hän on ohjannut Adam Sandlerin elokuvia, kuten The Wedding Singer (1998), Juomahemmo (Waterboy - 1998) ja Blended (2014). Hän on ohjannut myös pari Kevin Jamesin tähdittämää elokuvaa.

Melkein kahden tunnin kestollaan The Ridiculous 6 on aivan liian pitkä elokuva. Varsinkin aluksi ihan hauskan pesäpallo-ottelukohtauksen - tai siis Kepakko McKeppi -ottelukohtauksen - pidentyessä elokuva tuntuu alkavan junnaavan paikoillaan. Toisena käsikirjoittajana Sandler olisi voinut tajuta ottaa muutamia kohtauksia kokonaan pois ja lyhentää monien kohtien kestoa.

Jos alapäähuumori, huonot vitsit, Adam Sandler ja Rob Schneider ovat sinun juttusi, niin käy toki vilkaisemassa tämä. The Ridiculous 6 ei tarjoa oikeastaan muuta. Jos taas edellä mainitut asiat eivät toimi, niin jätä väliin. Elokuvassa on sen verran mukana rivoja vitsejä, että lapsille ei sitä kannata näyttää.

Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään Adam Sandleria ja hänen elokuviaan kohtaan. Mielestäni Aina eka kerta (50 First Dates - 2004), Klik! (Click - 2006), Zohan - lupa saksia (You Don't Mess With The Zohan  - 2008) ja Just Go With It (2011) ovat oikein viihdyttäviä elokuvia. Toki Sandlerin tuotantoon kuuluu niitä heikompia ja niitä tosi huonoja, kuten Jack And Jill (2011) ja Bulletproof (1996). Hänen elokuvansa eivät ole taidetta tai mestariteoksia, muttei kaikkien elokuvien tarvitse olla. Vaikka elokuvaa Pixels (2015) on paljon haukuttu, niin aion senkin katsoa jonain päivänä.

Ei Netflixiä? Ei ongelmaa! Tällä hetkellä The Ridiculous 6 on Suomessa saatavilla vain Netflixissä, mutta jos on kova tarve päästä näkemään se, niin muistakaa, että ensimmäinen kuukausi on ilmainen! Ja jos rahaa riittää, niin kannattaa myös maksaa Netflixistä. Vaikka kaikki uusimmat elokuvat eivät olekaan Netflixissä, niin sieltä löytyy myös paljon sarjoja - tuntikausia katsottavaa, kunhan antaa mahdollisuuksia. Varoitus: sosiaalinen elämä saattaa kärsiä Netflixin takia...

Yhteenveto: The Ridiculous 6 ei ole huono elokuva. Se ei ole kuitenkaan kovin hyvä. Se on niitä, jotka ovat niin kehnoja, että niistä voi jopa nauttia. Vaikka elokuvassa on paljon turhaa, niin siitä löytyy hyviäkin asioita tylsän päivän varalle. Jos et siis muuta löydä Netflixistä, niin laita The Ridiculous 6 pyörimään. Siltä ei tosin kannata odottaa paljoa - jos olet nähnyt Sandlerin muita elokuvia niin tiedät, mitä tarkoitan. Jos ei muusta tykkää, niin ainakin elokuvassa on hienosti tehdyt lopputekstit, joiden jälkeen tulee vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Ridiculous Six, 2015, Netflix, Happy Madison Productions