Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard (2021)

HITMAN'S WIFE'S BODYGUARD

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Ryan Reynolds, Salma Hayek, Samuel L. Jackson, Antonio Banderas, Frank Grillo, Tom Hopper, Kristofer Kamiyasu, Caroline Goodall, Alice McMillan, Rebecca Front ja Morgan Freeman

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä toimintakomedia The Hitman's Bodyguard (2017) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Hitman's Wife's Bodyguard saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. The Hitman's Bodyguard oli heikkouksineenkin viihdyttävä raina, joten ajattelin katsovani sujuvasti jatkoa - etenkin kun se on näin hilpeästi nimetty. Kävinkin katsomassa Hitman's Wife's Bodyguardin sen lehdistönäytöksessä noin puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Henkivartijan virasta erotettu Michael Bryce yrittää pitää sapattivapaata lievittääkseen stressitasojaan, mutta päätyy pian uuteen tehtävään, kun palkkamurhaaja Darius Kincaidin vaimo Sonia tarvitsee Brycen apua pelastaakseen miehensä mafialta.

Ryan Reynolds ja Samuel L. Jackson palaavat rooleihinsa henkivartija Michael Bryceksi ja palkkamurhaaja Darius Kincaidiksi, minkä lisäksi Salma Hayek nostetaan viime leffaa huomattavasti isompaan rooliin Dariuksen vaimonsa Soniana. The Hitman's Bodyguard ei ollut kovin ihmeellinen tekele, mutta Reynoldsin ja Jacksonin iskevä kemia piti sen viihdearvoa yllä alusta loppuun. Heidän näkeminen yhdessä oli isoin syy, miksi halusin nähdä leffalle jatkoa, mutta nyt kun olen nähnyt Hitman's Wife's Bodyguardin, voin vain todeta, että jatko-osa olisi pitänyt jättää tekemättä. Vaikka Reynoldsin ja Jacksonin hahmojen välinen sananvaihto ja kettuilu tarjoaa muutamat hilpeät heitot, viime filmin yhteys on kadonnut lähes täysin. Outoa on, että sen lisäksi, etteivät hahmot toimi kummoisesti yhdessä, eivät he toimi lähes lainkaan omillaan. Jacksonin voimakas asenne jaksaa vielä hymyilyttää, mutta Reynolds tekee kenties yhden kehnoimmista roolisuorituksistaan. Yleensä hauskan Reynoldsin silmistä puuttuu täysin halu tehdä tätä leffaa ja hän kulkeekin läpi filmin aika tylsällä vaihteella. Harmillisesti isompaan osaan nostettu Hayek ei myöskään vakuuta, sillä hänen tehtäväksi jää lähinnä olla paljastavissa asuissa ja huutaa ärsyttävästi liki kaikki repliikkinsä.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Antonio Banderas Aristotle-pahiksena, jolla on omat katalat hällä-väliä-suunnitelmansa, Frank Grillo Interpol-agentti O'Neillina, Caroline Goodall tämän pomona, Alice McMillan O'Neillin assistenttina, sekä Morgan Freeman henkivartijoista parhaana. Banderas häijyilee passelisti roiston roolissa, mutta hänen hahmonsa on tylsä ja motiivit olemattomat. Grillo sopii agentiksi ja Goodallissa on arvokkuutta Interpolin johtohahmoksi, mutta McMillan jää nopeasti unohduksiin. Freeman on toki aina mainio, vaikka toimintakohtauksissa on naurettavan selvää, ettei yli 80-vuotias Freeman tee omia stunttejaan.

Jos Hitman's Wife's Bodyguardia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se "äänekäs". Jatkuvasti huutava Salma Hayek on vain yksi osa sitä loputtomalta tuntuvaa meteliä, mitä leffa pitää sisällään. Hiljaista hetkeä ei elokuvasta löydy, sillä silloinkin kun hahmot eivät ammuskele toisiaan kauheassa pauhussa, he vain riitelevät kovaan ääneen siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ja jossain kohtaa aloin kokea sen väsyttäväksi ja olisin halunnut pistää elokuvan pauselle. Harmillisesti olin elokuvateatterissa, eikä sellainen ollut mahdollista. Jos katsoisin filmiä ensi kertaa vuokralta tai suoratoistopalvelusta, tuskin olisin saanut sitä katsottua yhdeltä istumalta kokonaan, vaikka kestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia. Ruudulla tapahtuu koko ajan jonkinlaista mekastusta, mutta hyvin nopeasti hoksasin, ettei millään ollut väliä. Pääkolmikko palkkamurhaaja, hänen vaimonsa ja hänen henkivartijansa käyvät hermoille ja jossain kohtaa jopa toivoin pahisten onnistuvan pistämään heidät hengiltä, sillä sentään Banderas ei alkanut ärsyttämään.

Kyseessä on toimintakomedia, joka aika lailla epäonnistuu molemmissa lajityypeissään. Sen toiminta on innotonta ja verisyyttä lukuunottamatta mitäänsanomatonta koheltamista. Asiaa ei auta taistelukohtausten hektinen toteutus, mikä saa monet siisteiksi tarkoitetut hetket näyttämään amatöörimäisiltä. Taistelut jaksavat viihdyttää todella harvoin ja silloinkin lähinnä kökköytensä vuoksi. Vielä toimintaa kehnompaa on elokuvan komediaosasto. Huumori on yllättävänkin väsynyttä, mitä ei auta esimerkiksi Reynoldsin tylsistynyt tapa tarjota repliikkinsä. Kenties hänkin oli pettynyt kirjoitettuun materiaaliin. Muutamat aidosti hauskat jutut ovat päässeet livahtamaan mukaan ja pari kertaa hörähdin kunnolla, mutta valtaosa vitseistä lentää kirkkaasti maalitaulun ohi. 

Ensimmäisen elokuvan tavoin Hitman's Wife's Bodyguardin ohjauksesta vastaa Patrick Hughes, joka on kadottanut paljon edellisen osan veikeydestä. Hughes ei saa pidettyä pakettia kasassa, mitä ei auta yhtään Tom O'Connorin, Brandon Murphyn ja Phillip Murphyn hätiköiden rustattu käsikirjoitus. Kolmikon teksti on läpikotaisin töksähtelevää ja vain parissa kohtaa heidän aivoriihensä osuu lähelle napakymppiä. Filmin tekninenkään toteutus ei vakuuta. Kuvaus on hätäistä ja heiluvaa, erityisesti toimintakohtauksissa, mitä ei auta silppuavan äkkipikainen leikkaustyyli. Leikkauksessa on yritetty pitämään yllä ylienergistä adrenaliiniryöppyä, mikä alkaa vähitellen käydä katsojan voimille. Sentään lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja yksi leffan paremmista vitseistä on, kuinka Bryce on ainoana jatkuvasti veren peitossa. Äänimaailma on tosiaan vielä pahempaa sekamelskaa kuin leikkaus. Atli Örvanssonin säveltämät musiikit jäävät täysin lukuisten artistien kappaleiden jalkoihin, jotka jumputtavat läpi leffan.

Yhteenveto: Hitman's Wife's Bodyguard on harmillisen heikko toimintakomedia, jonka toiminta on sekavaa koheltamista ja komedia todella laiskaa läpänheittoa. Sentään pari hauskaa vitsiä on eksynyt mukaan, mutta muuten huumoriosasto saa pyörittelemään silmiä. Lähinnä filmi onnistuu huvittamaan kökköydellään. Erikoistehosteet ovat jo nyt aikansa eläneet ja Morgan Freemanin stuntmies on naurettavan selkeä. Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin väliltä ei valitettavasti enää löydy samaa kemiaa ensimmäisestä elokuvasta. Jacksonin tympeä asenne ilahduttaa, mutta Reynolds vaikuttaisi vain haluavan pois koko tuotannosta. Salma Hayekin hommaksi jää lähinnä huutaa koko ajan yhä vain ärsyttävämmin. Huutaminen on vain yksi osa jatkuvaa meteliä, mikä tekee Hitman's Wife's Bodyguardin katselusta turhauttavaa ja uuvuttavaa. Jos olisin katsonut sitä kotona suoratoistosta, olisin luultavasti katsonut sen parissa osassa. Toivon, että tämä jää näiden palkkatappajan, vaimon ja henkivartijan viimeiseksi seikkailuksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hitman's Wife's Bodyguard, 2021, Millennium Media, Summit Entertainment, Campbell Gropman Films, Above the Line Set Assistance & Security

Arvostelu: The Purge: Election Year (2016)

THE PURGE: ELECTION YEAR

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Elizabeth Mitchell, Mykelti Williamson, Betty Gabriel, Joseph Julian Soria, Edwin Hodge, Kyle Secor, Terry Serpico, Brittany Mirabilé ja Raymond J. Barry
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon pienimuotoinen jännäri Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Toinen osa, Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, tuottaen yli 110 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Kolmannen osan suunnittelu lähtikin heti käyntiin ja lopulta The Purge: Election Year (joka ei saanut suomennosta toisin kuin sarjan edelliset osat) sai ensi-iltansa heinäkuussa 2016. Tämäkin leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta tuotti vieläkin enemmän rahaa. Itse näin kaksi ensimmäistä Purge-leffaa kesällä 2015, kun vuokrasimme ne serkkujeni kanssa ja katsoimme ne peräkkäin samana iltana. En oikein pitänyt kummastakaan, enkä ole katsonut muita jatko-osia. Kuitenkin nyt kun leffasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge, päätin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uusi osa valitettavasti siirrettiin koronaviruksen takia vuoteen 2021, mutta siitä huolimatta pidin suunnitelmastani kiinni ja jatkoin aiempien osien katselua. Tasan kaksi viikkoa Puhdistuksen yö: Anarkian jälkeen katsoin The Purge: Election Yearin.

Vuonna 2040 on koittamassa presidentinvaalit Yhdysvalloissa ja Uusia perustajaisiä vastaan ehdolle käy senaattori Charlie Roan, aikomuksenaan lopettaa Puhdistuksen yön, jos voittaa vaalit. Vaaleja ennen on kuitenkin luvassa Puhdistuksen yö ja Uudet perustajaisät ottavatkin Charlien kohteekseen.

Puhdistuksen yö: Anarkiaa tähdittänyt Frank Grillo tekee paluun rooliinsa Leo Barnesiksi, joka työskentelee nyt senaattori Charlie Roanin (Elizabeth Mitchell) henkivartijana. Leon menneisyyden takia uusi työnkuva on ymmärrettävä ja Grillo osoittaa toistamiseen olevansa passeli taistelijan roolissa. Tässä leffassa Leo jää kuitenkin aika tylsäksi hahmoksi. Ei siinä mitään, jos hänen suojelema Charlie olisi mielenkiintoinen, mutta ei. Elokuvan alussa annetaan nopeasti syy Charlielle inhota Puhdistuksen yötä, mutta sitä ei lopulta syvennetä kunnolla. Mitchell sopii senaattorin osaan, mutta vaikka hänen hahmonsa on hyvän asian puolella, ei hänestä jaksa välittää.

Muutenkin elokuvan hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, eikä kenenkään kohtalo kiinnosta. Mykelti Williamson esittää Joe Dixonia, joka yrittää suojella omistamaansa kauppaa, kun vakuutusyhtiö alkaa juuri ennen Puhdistusta nostamaan hintojaan. Joseph Julian Soria taas näyttelee häntä auttavaa nuorta Marcosta. Betty Gabriel nähdään omaa ensiapuautoaan ajavana Laneyna, kun taas Edwin Hodge palaa rooliinsa Puhdistusta vastustavan liikkeen johtohahmo Dante Bishopina. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä käsikirjoitus edes tarjoa heille paljoa.

Kumpikaan aiemmista Purge-elokuvista ei ollut kovin kaksinen, mutta niiden kantavana voimana toimi kiehtova kritiikki ja lähestulkoon satiiri Yhdysvaltojen meiningistä esimerkiksi aselakeja ja luokkaeroja koskien, sekä mielenkiintoinen pohdinta ihmisluonteesta, jos rikollisuuden laillistaisi kerran vuodessa. Kömpelön elokuvantekijä James DeMonacon käsittelyssä vahva potentiaali kuitenkin valuu hukkaan täysin keskinkertaisissa teoksissa. Puhdistuksen yö: Anarkia oli sentään parempi kuin heikko avausleffa, muttei sekään päätä huimannut. The Purge: Election Yearilla DeMonaco yrittää toistaa Anarkian hyviä puolia, mutta epäonnistuu rakentamaan hyvän elokuvan kaiken ympärille. Itse Puhdistuksen yö alkaa jo paikoitellen mennä parodian puolelle, eikä niistä poliittisista kommenteistakaan irtoa enää paljoa. Välillä jopa tuntuu, että DeMonaco unohti, mistä koko homma lähti liikkeelle ja on nyt vain halunnut tarjota mahdollisimman paljon sekasortoa ja tappamista. Toisaalta jos yleisö haluaa juuri sitä, ehkä se viestii, että jos Puhdistuksen yö otettaisiin käyttöön todellisuudessa, meno olisi yhtä hullua ja kaameaa kuin näissä elokuvissa.

Elokuva onnistuu alussa tarjoamaan muutaman veikeän lisäidean, mikä rikastuttaa tätä uutta maailmaa, kuten se, että Puhdistuksen yöstä on muodostunut turistien suosima juttu ja muista maista matkustetaan Yhdysvaltoihin puhdistautumaan. Leffa ei kuitenkaan viitsi sen kummemmin uppoutua siihen, että elokuva sijoittuu jo 2040-luvulle, eli Puhdistuksen öitä on ollut jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Leffa voisi rohkeammin tarttua siihen, mitä tämä on tehnyt maalle siinä ajassa ja pohtia poliittista puolta enemmän. Nyt elokuva jää vain pintapuoliseksi ja tyhjänpäiväiseksi hötöksi, mitä vain pahentaa se, kuinka tylsiä hahmot ovat. Ja kun hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, meno alkaa puuduttaa hyvin pian. Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat todella erilaiset toisistaan lähestymistavoiltaan, mutta Election Year tuntuu vain Anarkian kopioimiselta täysin ponnettomasti. Elokuva ei edes viihdytä ja jotkut sen jutut saavat jopa pyörittelemään silmiä typeryyden takia. Leffa menetti minut siinä kohtaa, kun sekopäinen tyttöjoukko yrittää tunkeutua Joen kauppaan suklaapatukan takia.

Jos jotain, niin ainakin The Purge: Election Year on tyylikkäästi kuvattu. Vaikuttavin kuva taitaa olla tärvellystä Lincolnin muistomerkistä, missä presidentin patsaan edessä köyhät amerikkalaiset makaavat kuolleina. Muistomerkin pylväisiin on maalattu sana "PURGE", luultavasti verellä. Näin maan johtajat siis puhdistavat Yhdysvaltoja. Tämä yksi kuva pesee lattioita koko muulla leffalla. Vaikka kuvaus on oivallista, ovat puitteet jotenkin halvat. Aiempia osia isommasta budjetistaan huolimatta elokuva vaikuttaa jotenkin siltä kuin se olisi tehty suoraan televisioon. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Äänimaailma on sentään menevä, mutta Nathan Whiteheadin säveltämät musiikit ovat yhtä tyhjän kanssa läpi leffan.

Yhteenveto: The Purge: Election Year on kehno lisäys elokuvasarjaan, joka kadottaa sen kiehtovan pohdintansa ihmisarvoista ja -luonteesta, mikä jaksoi kiinnostaa kahdessa edellisessä osassa. Elokuva kopioi edellistä osaa, Puhdistuksen yö: Anarkiaa minkä ehtii, toivoen luovansa uudelleen sen hyvät hetket. Meno on kuitenkin jopa yllättävän pitkäveteistä. Tuttu sekoilu on jo ehtinyt käydä tylsäksi, eikä jännitettäkään löydy, kun hahmoista ei jaksa välittää. Paikoitellen homma äityy sellaisiin typeryyksiin, että elokuvaa on jopa kiusallista katsoa. Elokuva esittelee muutamia kivoja ideoita, mutta ei lopulta tee niillä oikeastaan mitään. Kaikin puolin The Purge: Election Year lässähtää kasaan totaalisen tyhjänpäiväisenä tappohurmoksena, mikä tuntuu jo siltä, etteivät tekijät enää muista, mistä sarjassa piti olla kyse. Raakuuksiennälkäisiä katsojia tämä voi miellyttää ja jos ei muuta, niin leffan suosio toimii osoituksena, että kenties meininki olisi yhtä sekopäistä kuin näissä elokuvissa, jos Puhdistuksen yöstä tehtäisiin todellinen tapahtuma.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Election Year, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Man in a Tree, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014)

PUHDISTUKSEN YÖ: ANARKIA

THE PURGE: ANARCHY

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Carmen Ejogo, Zoë Soul, Zach Gilford, Kiele Sanchez, Justina Machado, Lakeith Stanfield, Roberto Valderrama ja Michael K. Williams
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta suurmenestys lippuluukuilla, joten sille päätettiin heti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat jo puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Puhdistuksen yö: Anarkia sai ensi-iltansa heinäkuussa 2014. Elokuva oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, minkä lisäksi se sai myös paremmat arviot kriitikoilta. Itse näin leffan, kun vuokrasimme sen ja ensimmäisen osan serkkujeni kanssa kesällä 2015 ja katsoimme molemmat peräkkäin. En oikein pitänyt kummastakaan osasta, enkä ole katsonut näiden jälkeen ilmestyneitä leffoja tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Ajattelin kuitenkin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden, kun kuulin leffasarjan viidennen osan, The Forever Purgen olevan tulossa. Sen julkaisu kuitenkin siirrettiin vuoteen 2021 koronan takia, joten päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat osat. Muutama päivä ensimmäisen Puhdistuksen yön jälkeen katsoin Puhdistuksen yö: Anarkian.

21. maaliskuuta 2023 Yhdysvalloissa valmistaudutaan uuteen Puhdistuksen yöhön. Los Angelesissa viisi ihmistä joutuvat tekemään yhteistyötä, selvitäkseen väkivaltaisista puhdistautujista.

Puhdistuksen yö: Anarkia seuraa viittä henkilöä, jotka yrittävät selvitä Puhdistuksesta. Carmen Ejogo ja Zoë Soul näyttelevät äitiä ja tytärtä, Evaa ja Calia, jotka aikoivat viettää Puhdistuksen kaikessa hiljaisuudessa kotonaan, mutta jotka joutuvat pakenemaan kaduille, kun heidän taloonsa hyökätään. Zach Gilford ja Kiele Sanchez esittävät eronnutta pariskuntaa, Shanea ja Liziä, joiden auto simahtaa juuri, kun he ovat ajamassa kotiinsa ja he jäävät jumiin keskustaan. Frank Grillo taas näyttelee yksinäistä soturia, jolla on omat kanat kynittävänään, mutta joka joutuu pitkittämään suunnitelmiaan, törmätessään Evaan ja Caliin, ja Shaneen ja Liziin. Hahmot ovat juuri ja juuri tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heidän tarinaansa jaksaa seurata ja heidän puolestaan jopa hieman jännittää. Näyttelijätkin ovat kelpo valintoja rooleihinsa, etenkin Ejogo äidiksi, joka haluaa suojella tytärtään millä hinnalla hyvänsä. Grillosta löytyy karismaa tehokkaan taistelijan osaan.

Siinä, missä ensimmäinen Puhdistuksen yö -elokuva oli pienimuotoinen ja pysytteli yhdessä talossa, jonne puhdistautujat yrittivät tunkeutua, Puhdistuksen yö: Anarkia näyttää tosissaan, millaisesta sekopäisestä kaksitoistatuntisesta onkaan kyse. Budjetti on kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna, minkä ansiosta pääsemme siirtymään sisätiloista ja käyttämään koko kaupunkia leikkikenttänä. Kun ensimmäisessä leffassa pelättiin yhtä jengiä, tällä kertaa joka ikinen vastaantuleva on potentiaalinen uhka. Jännitettä rakennetaan paremmin kuin viimeksi ja muutenkin tämä elokuva on hieman edeltäjäänsä tehokkaampi paketti. Jo se, ettei mukana ole ärsyttäviä ja typeriä lapsia on huomattava parannus. Silti jotain erityistä tästäkin leffasta puuttuu ja vaikka elokuva nostaa tasoa, on Puhdistuksen yö: Anarkia lähinnä ihan kelvollinen, mutta aika keskinkertainen toimintajännäri. Jännitettä löytyy, mutta leffa ei ole läheskään yhtä piinaava tai mukaansatempaava kuin voisi toivoa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin tämä jatko-osakin toimii James DeMonacon allegoriana Yhdysvaltojen hallitukselle, sorrolle ja asekulttuurin ihannoinnille. Parhaiten nämä vertaukset ilmenevät tällä kertaa, kun puhdistautujat puhuvat kansalaisoikeuksistaan murhatessaan ihmisiä. Tällä kertaa ei kuitenkaan pohdita niinkään sitä, löytyykö jokaisesta salakavala halu tehdä näitä kauheuksia, vaan tässä filmissä keskitytään usein pohtimaan, mitä maan johto hyötyy Puhdistuksesta? Luokkaerot ja rasismi nostetaan huomattavasti isommin esiin, kun mukaan tuodaan tummaihoisten vähäosaisten joukko, joka kapinoi Puhdistusta vastaan. Puhdistautujat taas ovat usein valkoisia ja rikkaita, jotka saavat nautintoa vähäosaisten poistamisesta maailmasta. Onkin toistamiseen suuri sääli, että nämä kiehtovat poliittiset kannanotot löytyvät muuten niin keskinkertaisesta leffasta. Näistä elokuvista löytyy väkevää asiaa, mutta olisi hienoa, kun kaikki siinä ympärillä toimisi huomattavasti paremmin, luoden eheitä paketteja.

Toistamiseen DeMonaco näyttää, että häneltä löytyy kiehtovia ja oivallisen piikitteleviä ideoita, mutta toistamiseen hän myös osoittaa, ettei ole kovin kummoinen ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hän tekee hitusen verran parempaa työtä hahmojen kanssa ja isompi budjetti tarjoaa enemmän vaihtoehtoja, minne viedä hahmoja, mutta silti meno jää turhan vaisuksi. Isompi budjetti näkyy myös teknisessä toteutuksessa. Elokuva on visuaalisesti tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Kuvaus on toimivaa, lavasteet näyttävät ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään puhdistautujien kanssa. Äänimaailma on myös kunnossa ja Nathan Whiteheadin musiikit jumputtavat sujuvammin kuin viimeksi.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö: Anarkia on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi toimintajännäriksi. Siirtyminen yhdestä talosta koko kaupunkiin laajentaa kertaheitolla itse Puhdistusta ja sekopäistä menoa pääseekin näkemään paljon isommin. Elokuvasta löytyy edellisen osan tavoin paljon kritiikkiä Yhdysvaltojen menosta jopa satiirimaisin keinoin. Piikittely on oivallista ja osuvaa, mutta samalla kaikki pysyy hieman vaisuna. Jokin tästäkin elokuvasta jää uupumaan. Näyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivia, että heidän puolestaan voi jännittääkin hieman. Silti on toistamiseen selvää, ettei James DeMonaco ole villistä ideastaan huolimatta oikea tekijä näihin leffoihin. Kritisointi toimii, mutta elokuvat siinä ympärillä eivät niinkään. Puhdistuksen yö: Anarkia on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, joten kenties sarja vain paranee tästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Anarchy, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions

Arvostelu: Captain America: The Winter Soldier (2014)

CAPTAIN AMERICA: THE WINTER SOLDIER

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Chris Evans, Scarlett Johansson, Anthony Mackie, Samuel L. Jackson, Robert Redford, Sebastian Stan, Cobie Smulders, Frank Grillo, Emily VanCamp, Hayley Atwell ja Toby Jones
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain America: The First Avenger (2011) oli mainio elokuva, vaikka tuntuikin loppupuolella kiirehtivän hieman, jotta päästäisiin vihdoin ja viimein The Avengersiin (2012). The Avengersissa Captain America oli erittäin alikäytetty ja paikoitellen aika turha hahmo, joten toivoin, että hänet saataisiin vihdoin toimimaan kunnolla. Olin myös kiinnostunut näkemään, miten hahmon elämä on lähtenyt käyntiin 2000-luvulla ja näytettäisiinkö aikahypyn vaikutuksia paremmin. Keväällä 2014 Kapun toinen oma seikkailu sai vihdoin ensi-iltansa - jostain kumman syystä Suomessa hölmöllä nimellä "Captain America: The Return of the First Avenger" - ja kävinkin katsomassa sen heti ensi-illassa. Nyt kun Doctor Strangen (2016) ensi-ilta on ihan lähellä, oli aika käydä läpi koko Marvel Cinematic Universe (2008-), johon nämä supersankarielokuvat kuuluvat ja tietty arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man 2 (2010), Captain America: The First Avenger, The Avengers ja Iron Man 3 (2013)!

Captain Americalle ja Black Widow'lle selviää, ettei S.H.I.E.L.D. olekaan sellainen järjestö kuin ovat luulleet, ja joutuvat taistelemaan sitä ja mysteeristä palkkasoturi Winter Soldieria vastaan.

The Avengersissa aika mitättömään rooliin jäänyt Steve Rogers/Captain America on vihdoin saatu kohdilleen. Ei pelkästään ole Chris Evansin suoritus parantunut, vaan myös hahmon käyttöä on parannettu. Sillä tarkoitan sitä, että hahmo tuntuu oikeasti siltä, että pystyy asioihin ja että on sellainen johtajahahmo kuin Captain American kuuluukin olla. Hänestä on tehty kunnon toimintasankari ja vihdoin hänestä huokuu se, että hän on parempi kuin tavallinen ihminen. Captain American kilpikään ei ole enää vain ikoninen koriste, vaan hahmo heittelee sitä päin pahiksia, kimmottaa sen seinän kautta ja suojautuu sen taakse tulitukselta. Jos löytäisin joskus jostain halvalla Captain American kilven näköisen frisbeen, niin olisihan se pakko ostaa. Harmi vain, että hahmon uudesta puvusta on tehty liian synkkä, eikä se muistuta millään lailla Yhdysvaltain lippua, niin kuin sen kuuluisi.
     Myös Scarlett Johansson parantaa suoritustaan Natasha Romanoffina/Black Widow'na. Silti heikkoja osuuksia löytyy hänen roolisuorituksestaan. The Avengersissa taistelussa avaruusolio-chitaureja vastaan Black Widow ei tuntunut kuuluvan joukkoon, mutta kun tässä ei ole samalla lailla yliluonnollisuuksia, hahmo sopii mukaan oikein hyvin.

Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury pääsee jälleen paremmin esille ja hän esiintyy esimerkiksi yhdessä tyylikkäässä autotakaa-ajossa. Jackson pääsee olemaan hyvin samanlainen kuin monissa muissakin elokuvissaan, mutta toisaalta se sopii rooliin. Johtajahahmona Samuel L. Jackson on toimiva. Steven ja Furyn välillä on yksi mielenkiintoinen keskustelu, joka hieman kertoo heidän väleistään.
     Elokuvassa esitellään uusi sankari, eli Anthony Mackien näyttelemä Sam Wilson/Falcon. Falcon on erittäin hyvä lisäys MCU-sarjaan ja onneksi hahmon asu ei ole yhtä koominen kuin sarjakuvissa. Vaikka Falconilla on selässään "reppu", josta ilmestyvät siivet, joiden avulla hahmo voi lentää, koko juttu toimii tavallaan maanläheisenä, eikä se tunnu kovin yliluonnolliselta.
     S.H.I.E.L.D:n yhtenä johtohahmona esiintyy Alexander Pierce, jota näyttelee Robert Redford. En ole kovin montaa roolia nähnyt Redfordilta - tämän lisäksi olen nähnyt hänet ainakin The Stingissä (1973) - ja valitettavasti veteraaninäyttelijä ei tässä oikeastaan vakuuta, mutta uskonkin sen johtuvan lähinnä yksiulotteisesta ja aika tylsästi kirjoitetusta hahmosta. Tämä on siis hahmon eikä näyttelijän vika.
     Elokuvan pahiksena, Winter Soldierina, nähdään Sebastian Stan. Fanit tietävät varmasti, kuka Winter Soldier on, enkä usko paljastuksen tulevan yllätyksenä muille kuin hahmoille, mutta silti se on toimiva lisäys ja mielenkiintoinen juonenkäänne sarjaan. Winter Soldier on esitetty todella tyylikkäänä hahmona, eikä ole onneksi MCU:n perinteinen, yksiulotteinen pahishahmo. Winter Soldier saattaa jopa olla yksi parhaista MCU-pahiksista.
     Elokuvassa nähdään myös The Avengersista tuttu agentti Hill (Cobie Smulders), Iron Man 2:ssa esiintynyt senaattori Stern (Garry Shandling), sekä uudet agenttihahmot Brock Rumlow (Frank Grillo) ja Agent 13 (Emily VanCamp).

The Avengersin tapahtumien jälkeen Steve Rogers on aloittanut työt S.H.I.E.L.D:n sotilaana. Hän yrittää samalla ottaa selvää, mitä on tapahtunut niiden vuosien aikana, jotka hän vietti jäätyneenä ja totuttelee elämään nykymaailmassa. Hän pitää listaa asioista, jotka hänen kuuluisi selvittää. Hän ei kuitenkaan tunne kuuluvansa 2000-luvulle ja haikailee menneisyytensä perään. Erään tehtävänsä aikana hänelle selviää, että S.H.I.E.L.D. on jälleen pitänyt häneltä isoja asioita salassa ja alkaa epäillä sen toimintatapoja. Kun salaperäinen Winter Soldier yrittää salamurhata Nick Furyn, Fury paljastaa Stevelle, ettei hän voi luottaa kehenkään, ei edes S.H.I.E.L.D:ssä. Black Widow'n avustuksella Steve alkaa Captain Americana selvittää salattuja asioita, sekä Winter Soldierin henkilöllisyyttä.

Captain America: The First Avenger yhdisti supersankarit sotaelokuvaan, joka toimi. Captain America: The Winter Soldier yhdistää supersankarit vakoojajännäriin, joka toimii vielä paremmin. Siinä on jännitystä, salaliittoja ja soluttautumista, joita löytyy esimerkiksi James Bond -elokuvista (1962-). Tässä 007:n tilalla on Captain America. Teema tekee katselukokemuksesta mielenkiintoisen, sillä sellaista ei olla ennen erityisemmin nähty. Aiemmin maailmaa pelastamassa olleet supersankarit joutuvat piiloutumaan ja takaa-ajetuiksi läpi elokuvan. Elokuvasta löytyy myös monet yllättänyt, hyvin koskettava kohtaus, jossa Steve tapaa vanhan, dementoituneen Peggy Carterin (Hayley Atwell). Tietysti mukana on Marvelin elokuville tuttuja elementtejä, yliluonnollisuutta ja mahtipontinen lopputaistelu, mutta pidän siitä, kuinka realistisen tuntuiseksi elokuva on silti saatu.

Kuitenkin asia, mistä pidän ehkä eniten, on lähitaistelu. Ei pelkästään Captain American kilven heittely ole tyylikkäämpää, vaan myös etenkin nyrkkitappelut. Aiemmin MCU:n elokuvissa on nähty viihdyttäviä toimintakohtauksia ja vaikka New Yorkin taistelu The Avengersissa on erittäin upea, niin tässä on otettu uusi suunta. Yksittäiset tappelut kestävät hieman kauemmin, ne eivät tunnu yhtä koreografioiduilta, vaikka sitä varmasti ovatkin ja nyrkkien osumat näyttävät katsomoon, niin kuin ne oikeasti tuntuisivat pahalta. Captain American ja Winter Soldierin välinen tappelu elokuvan puolessa välissä on aivan mahtava. Kumpikin tuntuu tasavertaiselta, mutta kummankin tuntuu täytyvän pistää kaikkensa peliin, päästäkseen voitolle. Kilpikin vaihtaa nopeasti käyttäjää ja mukana käväisee myös veitsi. Etenkin loistavat äänitehosteet tuovat voimaa iskuihin. Tavallisten tuliaseiden käyttö tuo realismia ja vakavuutta mukaan elokuvaan. Meikä tykkää ja paljon!

Elokuvan ovat ohjanneet Russo-veljekset Anthony ja Joe, ja he ovat selkeästi tienneet, mitä ovat tekemässä. Etenkin toimintakohtauksissa heidän panostuksensa näkyy täydellisesti ja he ovat saaneet onnistuneesti tehtyä supersankaripätkästä realistisemman tuntuisen. Elokuva on kuvattu mainiosti, vaikka välillä käsivarakuva hieman häiritseekin. Leikkaus on sujuvaa ja tehosteet erittäin näyttäviä. Musiikin sävellyksestä vastaa Henry Jackman, mutta valitettavasti pitää sanoa, että musiikki ei erityisemmin jää mieleen. Usein kun Winter Soldier on läsnä, kuullaan mystistä, aika korkeaa ääntä, joka toimii täydellisesti ja tuo uhkaavuutta hahmoon.

Kuten muissakin Marvelin elokuvissa, myös tässä nähdään "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjakuviin jne. Elokuvassa nähdään mm. tietysti Stan Leen cameo, jonka lisäksi elokuvassa esiintyy ohjaaja Joe Russo, sekä henkilö, joka näyttää epäilyttävästi The Avengersin ohjaajalta, Joss Whedonilta. Siinä myös viitataan Tony Starkiin, eli Iron Maniin, Bruce Banneriin, eli Hulkiin, sekä Stephen Strangeen, eli Doctor Strangeen. Avengersin torni on näkyvissä lyhyenä vilauksena ja Black Widow käyttää kaulakorua, jossa on nuoli, mikä on selvä viittaus Jeremy Rennerin esittämään Hawkeye-hahmoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on huippulaatua. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailupätkä, sekä klipit "On the Front Line: An Inside Look at Captain America's Battlegrounds", "On Set With Anthony Mackie: Cut the Check!" ja "Steve Rogers's Notebook". Mukana ei valitettavasti ole lyhytelokuvaa, eikä lyhyttä vilkaisua Guardians of the Galaxyn (2014) tekoon.

Yhteenveto: Captain America: The Winter Soldier on erittäin hieno elokuva, joka yhdistää supersankarit ja agenttiseikkailut. Vaikka siinä tapahtuukin yliluonnollisia asioita, niin se tuntuu kummallisen realistiselta ja maanläheiseltä. Chris Evans parantaa roolisuoritustaan ja Captain American hahmo toimii vihdoin kunnolla. Itse Winter Soldier on loistava pahis elokuvalle. Elokuvan pari juonenkäännettä voi helposti arvata, mutta kummatkin ovat toimivia. Steve Rogersin lista asioista, jotka hänen kuuluisi tietää, on hauska keksintö. Jännä juttu on, että eri maissa listan sisältö vaihtelee huomattavasti. En ole varma, onko meillä Suomessa sama versio kuin Yhdysvalloissa. Lähitaistelut ovat aivan mielettömän tyylikästä katseltavaa ja ohjaajaveljekset ovat selkeästi tienneet, mitä ovat tekemässä. Onneksi he jäivät Marvelin pariin ohjaamaan myös Captain America: Civil Warin (2016). Olen aivan varma, että heidän käsissään Avengers: Infinity Warista (2018) tulee hieno. Suosittelen elokuvaa kaikille supersankarielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät toimintaelokuvista. Nuorisolle tämä kelpaa vallan mainiosti hyvänä viihteenä. Muistakaa, ettei levyä saa ottaa pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään vielä pari kohtausta, jotka pohjustavat tämän jälkeen ilmestyneitä MCU-elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.latino-review.com
Captain America: The Winter Soldier, 2014, Marvel Studios, Marvel Entertainment