Arvostelu: Memoir of a Snail (2024)

MEMOIR OF A SNAIL

Ohjaus: Adam Elliot

Pääosissa: Sarah Snook, Kodi Smit-McPhee, Jacki Weaver, Eric Bana, Magda Szubanski, Dominique Pinon, Tony Armstrong, Paul Capsis, Bernie Clifford, Davey Thompson, Charlotte Belsey, Mason Litsos ja Nick Cave

Genre: animaatio, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Memoir of a Snail on Adam Elliotin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva, joka perustuu osittain Elliotin omaan elämään. Elliot työsti elokuvaa jopa kahdeksan vuoden ajan, kunnes lopulta Memoir of Snail sai maailmanensi-iltansa kesäkuussa 2024 Annecyn elokuvajuhlilla Ranskassa. Elokuva on kerännyt kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan animaation Oscar- ja Golden Globe -palkinnoista. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se sai ehdokkuutensa ja halusin toki heti päästä näkemään, mistä on kyse. Minua harmittikin, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, mutta ilahduin, kun Rakkautta & Anarkiaa -festivaali päätti esittää elokuvan viime lauantaina. Kävinkin katsomassa Memoir of a Snailin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Kun Grace Pudelin tukena ollut Pinky-rouva kuolee, Grace muistelee vaiheikkaan elämänsä monenlaisia tapahtumia, mitkä erottivat hänet veljestään Gilbertistä lapsena.

Memoir of a Snail kertoo Grace Pudelista (äänenä lapsena Charlotte Belsey ja aikuisena Sarah Snook), etanoihin hullaantuneesta tytöstä, joka jossain määrin perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Adam Elliotiin itseensä. Grace on aika hiljainen hissukka, jolla ei juuri koskaan ole ollut kavereita, ainoastaan etanansa - niin aidot ja limaiset kuin hänen itsensä väsäämät leluversiot. Ja kuten kotilot, Gracekin haluaisi usein vain piiloutua kuoreensa, pois maailman nähtäviltä. Grace on taatusti monelle enemmän tai vähemmän samaistuttava tyyppi erilaisten ahdistustensa kanssa ja hahmoon tykästyy nopeasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gracen pyromaaniveli Gilbert (lapsena Mason Litsos ja aikuisena Kodi Smit-McPhee), sekä heidän alkoholisti-isänsä Percy (Dominique Pinon), jonka menehdyttyä sisarukset erotetaan toisistaan; Grace päätyy parinvaihtajapariskunnalle Ianille ja Narellelle (Paul Capsis), kun taas Gilbert joutuu ääriuskovaiseen Applebyn perheeseen, jonka äiti Ruth (Magda Szubanski) on varsin hyytävä tapaus. Elokuvan huippuhahmo on kuitenkin iäkäs Pinky (Jacki Weaver), johon Grace tutustuu. Hahmo on aivan hulvaton erittäin monivaiheikkaan elämänsä kanssa. Hahmokattaus on muutenkin mainio ja aika lailla kaikki ovat hupaisan yliampuvia tyyppejä, joiden kohelluksia seuratessa tekisi mieli pyytää Gracea antamaan tilaa kuorestaan, minne tyttö on mennyt piiloon kaikenlaista hälinää.

Memoir of a Snail osoittautui aivan mahtavaksi animaatioelokuvaksi, joka jaksoi yllättää läpi puolentoista tunnin kestonsa. Kyseessä on aikamoinen tragikomedia, joka vaatii katsojalta ymmärrystä hieman synkemmälle huumorille. Gracen elämässä tosiaan sattuu ja tapahtuu monenmoista, eivätkä nämä tapahtumat yleensä ole järin iloisia. Elokuva kuitenkin esittää nämä monet hirvittävätkin tilanteet kummallisen komedian kautta ja itse huomasin nauravani vähän väliä, vaikka samalla päähahmoa käy jatkuvasti sääliksi. Leffa onkin hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on omata kyky nauraa myös synkkinä hetkinä ja merkittävänä teemana on löytää se hopeareunus ikävien asioiden keskellä. Elokuva on kanssa iskevä kuvaus masennuksesta ja taistelemisesta sitä vastaan. Vaikka Memoir of a Snail on täynnä kurjia kohtauksia, on elokuva silti jotenkin sanoinkuvailemattoman kaunis ja sen katsominen tuntuu siltä kuin korjaisi palasia itsestään.

Sen lisäksi, että elokuva on temaattisesti väkevä ja fiilikseltään omalaatuisen hupaisa, leffan tarina vie myös täysin mukanaan. On kiinnostavaa seurata, mitä Gracelle oikein käy ja kuinka päättömäksi hänen elämänsä vielä voi mennä. Samalla ei voi kuin pohtia, kuinka paljon tästä ihan oikeasti perustuu tekijänsä omaan elämään? Niin Elliotille kuin hänen luomuksilleen tekisi kaikille mieli antaa halauksen ja vakuutella, että kyllä se tästä vielä helpottaa.

Memoir of a Snail on toteutettu nukkeanimaationa, mikä on omiaan luomaan elokuvalle omanlaista persoonaansa. Hahmot ovat todella vekkulin näköisiä ja liikkuvat pääasiassa sujuvasti. Pienoismallilavasteet ovat yksityiskohtaiset ja usein hupaisat. Värimaailmaltaan elokuva on varsin ankea, mutta tietyssä harmaudessa on oma viehättävyytensä. Hienoa visuaalista ilmettä tukee oiva äänimaailma. Elena Kats-Cherninin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memoir of a Snail, 2024, Arenamedia, Screen Australia, Snails Pace Films, Soundfirm

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Tikun ja Takun pelastuspartio (Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022)

TIKUN JA TAKUN PELASTUSPARTIO

CHIP 'N DALE: RESCUE RANGERS

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: John Mulaney, Andy Samberg, KiKi Layne, Will Arnett, Eric Bana, J. K. Simmons, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Tim Robinson, Flula Borg, Dennis Haysbert, Tress MacNeille, Da'Vone McDonald, Chris Parnell, Jeff Bennett, Liz Cackowski, Rachel Bloom, Charles Fleischer, David Tennant, Jim Cummings, Akiva Schaffer ja Paul Rudd

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 9

Chip 'n Dale: Rescue Rangers, eli suomalaisittain Tikun ja Takun pelastuspartio perustuu samannimiseen animaatiosarjaan, joka pyöri kolmen tuotantokauden verran vuodesta 1989 vuoteen 1990. Vuonna 2014 Disney ryhtyi suunnittelemaan tietokoneanimoitua elokuvaa hahmoista. Projekti koki kuitenkin useita muutoksia, ennen kuin se pääsi tosissaan tuotantoon vuonna 2019 Akiva Schafferin ohjauksessa. Kuvaukset ja animointi käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Tikun ja Takun pelastuspartio on julkaistu Disney+ -suoratoistopalvelussa. Katsoin lapsena yksittäisiä jaksoja alkuperäisestä Tikun ja Takun pelastuspartio -sarjasta ja muistan pitäneeni näkemästäni. En kuitenkaan pitänyt uuden elokuvan trailerista, kun se ilmestyi alkuvuodesta ja odotin filmin olevan totaali fiasko, enkä siis edes ajatellut katsoa sitä. Kuitenkin kun Tikun ja Takun pelastuspartio ilmestyi Disney+:aan, se saikin yllättävän korkeita arvosanoja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Jonkin ajan pohtimisen jälkeen päätin lopulta antaa mahdollisuuden elokuvalle.

Entisen hittianimaatiosarjan tähdet Tiku ja Taku ovat riitaantuneet, Takun lähdettyä soolouralle. Kun yksi Pelastuspartio-sarjan jäsenistä katoaa, Tikun ja Takun täytyy tehdä yhteistyötä löytääkseen ystävänsä.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty ikoniset oravakaverukset Tiku (äänenä John Mulaney) ja Taku (Andy Samberg). Kyseessä ei kuitenkaan ole sama kurreduo kolmenkymmenen vuoden takaisesta animaatiosarjasta, vaan nämä ovat ne Tiku ja Taku, jotka muka näyttelivät siinä sarjassa. Kolmen tuotantokauden jälkeen suositun sarjan teko päätettiin kuitenkin lopettaa, mikä yhdessä Takun oman soolosarjan kanssa saivat oravat riitaantumaan. Vuosia myöhemmin Tiku on siirtynyt pois showbisneksestä, työskennellen vakuutusalalla. Taku yrittää epätoivoisesti pitää tähteyttään yllä, esimerkiksi päivittämällä itsensä tietokoneanimaatioksi. Tämä kuvaus tunnetusta kaksikosta on kekseliään omaperäinen ja riitaantuneen Tikun ja Takun uutta seikkailua lähtee seuraamaan mielellään.

     Elokuvassa nähdään myös vanhasta sarjasta tutut pelastajahahmot Jaakko Juustola (Eric Bana), Vinkki Vääntölä (Tress MacNeille) ja Pörri-kärpänen (Corey Burton ja Dennis Haysbert), uusia tuttavuuksia, kuten poliisipäällikkö Vaha (J. K. Simmons) ja oikea ihmispoliisi Ellie (KiKi Layne), sekä valtava määrä vierailevia tähtiä eri elokuvista ja sarjoista. Popkulttuurin ystävien leuka loksahtaa auki useaan otteeseen, kun täysin puskista ilmestyy ties ketä. Mukana on Walt Disneyn tunnettuja tyyppejä, kuten Roope Ankka, Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) Lumière-kynttilä, Aladdinin (1992) taikamatto, Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 1989) Pärsky-kala, Viidakkokirjan (The Jungle Book - 2016) Baloo-karhu, Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019) Pumba-pahkasika ja Autot-leffojen (Cars - 2006-2017) autoja, sekä Disneyn myöhemmin ostamien studioiden hahmoja mm. Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-), Simpsonit-sarjasta (The Simpsons - 1989-) ja Marvelilta.

Cameot eivät kuitenkaan rajoitu vain Disneyn omistuksessa oleviin, vaan studio on tainnut maksaa isot summat muille firmoille saadakseen lainaan läjäpäin tunnettuja hahmoja. Monet vilahtavat ruudulla niin nopeasti, että pelkän silmien räpäytyksen vuoksi katsojalta saattaa jäädä väliin paljon. Muita yllätyksiä en halua paljastaa, mutta minun on pakko ihmetellä, että kuinka ihmeessä Disney sai Paramount Picturesilta luvan käyttää Segan videopeleistä tuttua Sonic-siiliä? Kyseessähän ei ole peleistä tai uusista elokuvista tuttu versio, vaan se kaamea Sonic, joka nähtiin Sonic the Movien (Sonic the Hedgehog - 2020) ensimmäisessä trailerissa ja joka aiheutti niin suuren faniraivon, että elokuvan julkaisua täytyi siirtää, jotta hahmo saatiin muovattua uuteen uskoon!

Tikun ja Takun pelastuspartio ei onneksi rakennu täysin pelkän cameo-tulvan varaan, eikä se myöskään ole pelkkä nostalgialla ratsastelu, vaan yllättävänkin ovela kommentaari showbisneksestä. Kyseessä ei todellakaan ole sellainen fiasko, millaiseksi sen menin etukäteen leimaamaan ja olen iloinen, että päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden. Trailerista sai kuvan, että kyseessä olisi esimerkiksi Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltainen totaalinen epäonnistuminen, jossa ikoniset piirroshahmot seikkailevat oikeiden näyttelijöiden rinnalla halki hätäisesti kyhätyn tuotesijoittelutarinan. Tikun ja Takun pelastuspartio on jotain täysin muuta. Se voisi olla vielä nokkelampi ja hauskempi, mutta jo tällaisenaan kyseessä on erittäin mainio elokuva.

Kyseessä on niitä perheleffoja, joista oikeasti koko perhe voi nauttia. Lapsille luvassa on mielenkiintoinen ja paikoitellen jopa jännittävä kertomus kaverin etsimisestä, joka sisältää vauhdikkaita ja hauskoja kohtauksia. Aikuiset taas voivat ihan vain fiilistellä elokuvan nostalgia-arvoja ja varmaankin satoja viittauksia popkulttuurin hahmoihin tai sitten uppoutua syvälle tarinaan, jossa showbisneksen monia puolia tutkitaan ja usein negatiivisessa valossa. Elokuvalla on paljon sanottavanaan aiheesta ja siksi onkin vielä isompi ihme, että Disney sai käyttöönsä kaikkien muiden firmojen omistuksia - tai että Disney ylipäätään näytti elokuvalle vihreälle valoa, sillä se näyttää myös Disneyn varjopuolia. Tämä erottaa Tikun ja Takun pelastuspartion viimevuotisesta Space Jam: Uudesta legendasta (Space Jam: A New Legacy - 2021), joka sisälsi valtavasti cameoita, mutta samalla näyttäytyi pelkkänä oman studionsa Warner Brosin myötähäpeällisenä hehkuttamisena ja mainoksena.

Tikun ja Takun pelastuspartion ohjaajan Akiva Schafferin esikuvana toimi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -elokuva (Who Framed Roger Rabbit - 1988), joka sisälsi myös paljon tunnettuja hahmoja. Schafferin ohjaus on sujuvaa ja hän osaa tasapainotella hyvin rauhallisempien hahmokohtausten ja vauhdikkaampien toimintahetkien välillä. Dan Gregorin ja Doug Mandin työstämä käsikirjoitus on oivaltava piikittely, sekä kritiikki myös elokuva-alaa järsivää piratismia kohtaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Animoidut hahmot istuvat yllättävänkin toimivasti joukkoon, joskin ihan kaikkien hahmojen animointi ei näytä täysin viimeistellyltä, eivätkä osa erikoistehosteista oikein vakuuta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Tikun ja Takun pelastuspartio on yllättävänkin viihdyttävä ja mainio koko perheen seikkailuelokuva. Leffa ei onneksi ole Smurffien kaltainen tuotesijoittelukammotus tai Space Jam: Uuden legendan tyyppinen hävytön studiomainos, vaan animaatiohahmojen ja oikeiden ihmisten yhdistäminen toimii ja cameotulva on ihan oivaltavasti tehty. Katsojan suu loksahtelee kerta toisensa perään auki vierailevien tähtien takia ja on käsittämätöntä, kuinka leffassa on saatu hyödyntää ties ketä. Elokuva ei kuitenkaan rakennu pelkkien tuttujen hahmojen varaan, vaan sen kertomus on kiinnostava ja vie hyvin mukanaan. Meno viihdyttää, vitsit ovat hauskoja ja lapsille osa kohtauksista saattaa olla hyvinkin jännittäviä. Filmistä löytyy myös syvempää puolta ja siinä pohdiskellaan isojen firmojen, kuuluisuuden, piratismin ja ties minkä haittavaikutuksia elokuva-alalla. Tekninen toteutus toimii pääasiassa, vaikka paikoitellen osa animoinnista näyttää viimeistelemättömältä. Tikun ja Takun pelastuspartio toimii passelisti niin uusille katsojille kuin oravakaverukset tunteville nostalgiafiilistelijöille. Filmi onnistui yllättämään itseni varsin positiivisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chip 'n Dale: Rescue Rangers, 2022, Walt Disney Pictures, Mandeville Films

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions

Arvostelu: Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003)

NEMOA ETSIMÄSSÄ

FINDING NEMO

Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unkrich
Pääosissa: Albert Brooks, Ellen DeGeneres, Alexander Gould, Willem Dafoe, Brad Garrett, Allison Janney, Austin Pendleton, Stephen Root, Vicki Lewis, Joe Ranft, Geoffrey Rush, Bob Peterson, Andrew Stanton, Bill Hunter, Barry Humphries, Eric Bana ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Finding Nemo, eli suomeksi Nemoa etsimässä on Pixar-yhtiön viides animaatioelokuva. Idea leffalle syntyi ohjaaja Andrew Stantonin kokemista hetkistä, joista hän kirjoitti kalatarinan vuonna 1997 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Filmin tekoa varten tekijät sukeltelivat paljon oppiakseen vedenalaisesta maailmasta. Oppien pohjalta animaattorit loivat jopa niin aidon maailman, että animaatiota täytyi muokata, jottei se näyttänyt liian realistiselta ja jolloin sarjakuvamaiset kalat eivät pistäisi jatkuvasti silmään huonolla tavalla. Lopulta Nemoa etsimässä ilmestyi loppukeväästä 2003 (Suomessa tosin vasta marraskuussa) ja se oli iso menestys. Teos oli myös kriitikoiden rakastama, minkä lisäksi se oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti yhden (paras animaatioelokuva). Leffa on kaikkien aikojen myydyin DVD-julkaisu ja joidenkin mielestä se on Pixarin paras elokuva. Itse näin elokuvan kokonaan vasta muutama vuosi sitten. Olin ennen ala-astetta nähnyt Steven Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975), joka oli aiheuttanut minulle kammon haita ja veden alla tapahtuvia leffoja kohtaan, joten en pystynyt katsomaan Nemoa etsimässä -filmistä muuta kuin pätkiä. Kuitenkin kun viimein näin elokuvan, pidin sitä aivan mahtavana ja minua harmitti suuresti, etten ollut suostunut katsomaan sitä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi ennen sen jatko-osan, Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestymistä. Silloin itse asiassa jo aloitin kirjoittamaan arvostelua tästä elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi mitään, sillä ollessani silloin työharjoittelussa paikassa, jossa olin kaiken aikaa koneella, en vain yksinkertaisesti kyennyt tekemään arviota. Mietin kuitenkin, että jonain päivänä kirjoitan Nemoa etsimässä -arvostelun ja elokuussa 2017 päätin vihdoin toteuttaa ajatuksen, jolloin katsoin leffan tyttöystäväni kanssa syntymäpäivänäni.

Kun sukeltajat sieppaavat pienen Nemo-kalan, lähtee tämän isä Marlin vaaralliselle matkalle löytääkseen poikansa. Seikkailunsa aikana hän kohtaa unohtelevaisen Dorin, hurjat hait, polttavat meduusat ja ikivanhat kilpikonnat.

Elokuvan päähenkilö Marlin (Albert Brooks) on ylihermoileva isä, joka pelkää koko ajan Nemo-poikansa puolesta ja uskoo omien tiukkojen sääntöjensä olevan ainoa tapa selvitä hengissä. Hän tuntuu pelkäävän muutenkin vähän kaikkea, joten onkin todella mielenkiintoista seurata, miten hän toimii, kun hänen pelkonsa käyvät jatkuvasti toteen. Leffan aikana Marlinin täytyykin kerätä rohkeutensa, jotta hän onnistuu saamaan poikansa takaisin.
     Marlinin kanssa etsintäreissulle päätyy Dori (Ellen DeGeneres), joka kärsii lyhytmuistinmenetyksestä. Monissa elokuvissa päähenkilöltä löytyy hölmö kaveri, joka on tarkoitettu keventämään leffaa ja tässä filmissä se on Dori. Onneksi kyseessä ei ole sellainen ärsyttävä hölmöilijä, vaan hahmosta löytyy paljon sydäntä läpi elokuvan ja hän pääsee naurattamaan useasti outouksillaan ja intoilullaan. Onhan se pakko myöntää, että parissa kohtaa hänen käytöksensä käy vähän hermoille, mutta pääasiassa hahmo toimii mainiosti ja DeGeneres vetää ääniroolinsa mahtavasti.

Leffan nimikkohahmo Nemolle (Alexander Gould) on onneksi luotu oma juonikuvionsa mukaan, jolloin katsoja pääsee viettämään aikaa hänenkin kanssaan ja etsintäreissulle tulee suuremmin merkitystä, kun välittääkin siitä, joka on hukassa. Hän on nimittäin päätynyt hammaslääkärin akvaarioon ja yrittää paeta sieltä yhdessä muiden kalojen kanssa. Marlinin tavoin myös Nemon täytyy kohdata pelkonsa leffan aikana ja hän pääseekin kokemaan, ettei hänen isänsä säännöt täysin turhia olleetkaan.
     Hammaslääkärin akvaariossa asustaa paljon kaloja. Porukan johtajana toimii Gill (Willem Dafoe), joka unelmoi pääsevänsä takaisin mereen. Hänen lisäkseen akvaarioporukkaan kuuluvat myös kuplia rakastava Kupla (Stephen Root), säikähtäessään pullistuva Pallo (Brad Garrett), hermoileva Kurlu (Austin Pendleton), siivoushullu katkarapu Jacques (Joe Ranft), pöhkö Meri (Vicki Lewis) ja asioita tarkkaileva meritähti Liisku (Allison Janney), joka nähdään lähinnä liimautuneena akvaarion lasiin. Jokaiselle hahmolle on luotu hauskasti jonkinlainen ominaisuus, mutta jälkikäteen hahmoista muistaa vain muutaman ja pitää tarkkaan pähkäillä, jotta muistaa koko jengin.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hurjat hait Pomo (Barry Humphries), Ankkuri (Eric Bana) ja Poiju (Bruce Spence), jotka pitävät omaa AA-kokouksia muistuttavaa kerhoa; kilpikonnat Tärsky (leffan ohjaaja Andrew Stanton) ja tämän poika Tyrsky (Nicholas Bird), joiden leppoisa tapa elää tuo voimakkaasti mieleen hipit; pelikaani Nigel (Geoffrey Rush), joka on akvaarion kalojen ystävä; sekä herra Rausku (Bob Peterson), joka on lapsikalojen opettaja. Ja kuten Pixar-elokuvissa on tapana, John Ratzenberger kuullaan tässäkin leffassa ääninäyttelijänä ja tällä kertaa hän esittää kalaparvea, joka tykkää pelata arvoitusleikkiä.
     Leffassa nähdään myös pari ihmishahmoa, jotka ovat toilaileva hammaslääkäri (Bill Hunter) ja tämän inhottava veljentyttö Klaara (LuLu Ebeling).

Nemoa etsimässä on erinomainen elokuva, joka nappaa nopeasti mukaan seikkailuunsa, eikä päästä kertaakaan irti katsojasta. Tylsiä kohtia ei ole tiedossa, sillä lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain. Kun Marlin ja Dori ovat selvinneet yhdestä vaarasta, on aika kohdata seuraava. Ja silloin kun kaksikko pääsee hengähtämään, näytetään Nemon ja akvaariokalojen pakosuunnittelua, johon on saatu oivallista jännitystä mukaan. Katsoja ei kuitenkaan puudu siihen, että vähän väliä tapahtuu jotain, sillä jokainen vauhdikas osio on erilainen kuin edellinen ja kaikki ovat niin mielenkiintoisia, että leffaa seuraa lumoutuneena - etenkin kun vedenalaista maailmaa on hyödynnetty niin taitavasti. Jännittäviä hetkiä on useita, varsinkin haiden kohtaaminen voi tuntua lapsista jännittävältä (kuten myös minusta, vaikka olenkin nähnyt leffan muutaman kerran ja muistan tasan tarkkaan, mitä siinä tapahtuu). Loppuhuipennukseen on myös saatu mainio jännite, joka tekee kokonaisuudesta vielä hienomman. Koskettavuuttakin on saatu mukaan ja jo alun prologilla saadaan katsojat hieman liikuttumaan ja sen avulla ymmärtää Marlinin liioittelevan suojeluvaiston. Mutta vaikka suojeluvaisto tuntuu liioitellulta, niin onko se siinä kohtaa mitenkään liikaa, kun näkee, että oma lapsi siepataan?

Monet vanhemmat kokevat tarinan paljon karmivampana kuin lapset. Siinä missä lapset kokevat hurjan seikkailun, vanhemmat haluavat napata muksunsa tiukemmin lähelleen, ettei mikään veisi heitä pois turvasta. Kidnappauksia tapahtuu todellisessa maailmassa ja tieto siitä tuo oman lisäyksen leffaan, joka toisaalta myös tekee katselukokemuksesta vaikuttavamman. On myös hienoa, miten kaloihin on saatu inhimmillisiä piirteitä, jolloin on hauska bongailla yhteyksiä ihmisten ja kalojen välillä. Aikuiset myös huomaavat aiemmin mainitsemani viittaukset mm. AA-kokouksiin ja hippeihin. Nämä viittaukset ovat todella huvittavia. Elokuva on muutenkin erittäin hauska ja sen aikana pääsee nauramaan usein. Todella kypsä aikuinen kun olen, parhaat naurut leffa tarjoaa minulle lähes aina, kun kaksi lintua kelluvat vedessä ja yhden viereen ilmestyy kupla, jolloin toinen luulee tämän pieraisseen ja lentää pois. Pari heikompaakin vitsiä on mukana, mutta ne toimivat silti muun kokonaisuuden ohessa. Leffaan on saatu mukaan paljon kaikenlaista, mutta se ei koskaan tunnu liian täydeltä. Rytmitys toimii erittäin hyvin, minkä lisäksi ohjaaja Stantonin, herra Rauskua ääninäyttelevän Bob Petersonin ja David Reynoldsin työstämä käsikirjoitus on erittäin hyvä. Mukaan on saatu hienosti katsojaa liikuttavia tunteita.

Nemoa etsimässä on myös animoitu loistokkaasti. Nykypäivän Pixarin tasolle animaatiojälki ei tietenkään ylety, mutta todella tyylikkään näköinen teos on kuitenkin kyseessä. Vedenalainen maailma on näyttävä ja olisi kiehtovaa tietää, miltä se on joskus näyttänyt, kun se kerran oli liian realistinen? Muutamat jutut eivät näytä kovin hienoilta, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Ohjaaja Andrew Stanton on tehnyt mahtavaa työtä leffan hengen kanssa ja saanut aikaan erinomaisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Animoinnin lisäksi tekninen toteutus on muutenkin onnistunutta. Ääniefektit ovat todella mainiot ja tuovat lisäyksen vedenalaiseen tunnelmaan. Toisin kuin aiemmissa Pixar-yhtiön leffoissa, tällä kertaa säveltäjänä ei toimi Randy Newman, vaan hänen serkkunsa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Vaihto tuo myös raikkautta Pixarin musiikkeihin, sillä vaikka Randykin on taitava, alkoivat hänen musiikkinsa (etenkin laulunsa) toistamaan itseään. Tässä filmissä ei kuulla kummankaan Newmanin laulua, mutta lopputekstien aikana soi Robbie Williamsin esittämä "Beyond the Sea" -kappale (näin herra Williamsin konsertin muuten juuri Tampereella).

Pixarin elokuva kun on kyseessä, on mukana tietty paljon piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 on tällä kertaa näkyvissä sukeltajan kamerassa; Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto vilahtaa, kun Gill suunnittelee kalojen pakoa; Toy Storyn Buzz Lightyear -lelu makoilee hammaslääkärin vastaanoton lattialla; aikaansa odotteleva poika nähdään lukemassa Ihmeperhe (The Incredibles- 2004) -sarjakuvaa; "Knick Knack" -lyhytelokuvan merenneito on päätynyt pienoismallilaivan keulaan akvaariossa ja Monsterit Oyn (Monsters, Inc. - 2001) Masi Pallopää sukeltelee lopputekstien aikana kuvan halki. Aikuiset ymmärtävät myös viittauksen Hohtoon (The Shining - 1980) Pomo-hain repliikistä, kun tämä yrittää päästä oven läpi jahtaamaan Marlinia ja Doria.

Yhteenveto: Nemoa etsimässä on loistava ja hauska seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, hauskoja kohtia ja surullisiakin hetkiä. Vaikka aihe on todella kauhea, on siitä saatu aikaan lapsiystävällinen tarina, joka nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jatkuvasti jotain, jolloin aika ei koskaan käy pitkäksi. Mukana ei ole kuitenkaan liikaa, vaan ohjaaja Andrew Stanton ja hänen käsikirjoittajakaverinsa ovat saaneet aikaan erinomaisesti toimivan kokonaisuuden, jossa on oivallinen rytmitys. Hahmoja on paljon, mutta jokaiselle on saatu jokin kiinnostava puoli. Animointi on pääasiassa hienoa ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit sopivat mainiosti mukaan. Suosittelen katsomaan Nemoa etsimässä, jos ette ole sitä vielä nähneet. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla liian hurjia, mutta ala-asteen aloittaneet voivat jo helposti katsoa sen. Siinä on hienosti jotain kaikenikäisille, jolloin sitä voi todella kutsua koko perheen elokuvaksi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fontsinuse.com
Finding Nemo, 2003, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: King Arthur: Legend of the Sword (2017)

KING ARTHUR: LEGEND OF THE SWORD (2017)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Charlie Hunnam, Jude Law, Astrid Bergès-Frisbey, Djimon Hounsou, Aidan Gillen, Kingsley Ben-Adir, Neil Maskell, Annabelle Wallis ja Eric Bana
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka todellisesta olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Kuningas Arthur on esiintynyt useissa kansantaruissa ja legendoissa, joiden pohjalta hänestä on kirjoitettu useita teoksia. Itselleni luettiin lapsena jotain kirjaa kuningas Arthurin ja tämän Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista. Kirjojen lisäksi legendasta on tietysti 1900-luvulla alettu tekemään elokuvia, joista yksi tunnetuimmista on Walt Disneyn animaatio The Sword in the Stone (1963). Hahmo on myös esiintynyt esimerkiksi komediassa Monty Python and the Holy Grail (1975), jossa Pyöreän pöydän ritarit etsivät pyhää Graalin maljaa. Näiden lisäksi olen nähnyt myös vuonna 2004 ilmestyneen King Arthurin, jossa pääroolia esitti Clive Owen. Muutama jakso tuli Merlin-sarjaakin (2008-2012) katsottua, mutta siitä en erityisemmin välittänyt. Kun kuulin, että Guy Ritchie, joka oli ohjannut loistavan Sherlock Holmesin (2009) ja sen todella hyvän jatko-osan Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011), oli tekemässä aiheesta uutta elokuvaa, innostuin heti. Silloin leffa kulki vielä nimellä "Knights of the Roundtable: King Arthur" ja minulla kesti kauan, kunnes tajusin, että sen nimi oli vaihtunut King Arthur: Legend of the Swordiksi, jota olin luullut ihan eri elokuvaksi. Valitettavasti elokuvan trailer tuotti suuren pettymyksen, eikä millään lailla innostanut minua. Ajattelin kuitenkin, että ehkä kyseessä oli vain kehno mainos, enkä katsonut muita trailereita, jottei mielenkiintoni laskisi. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut, kun King Arthur: Legend of the Swordin lehdistönäytöspäivä koitti. Toivoin, että kyseessä olisi edes viihdyttävä parin tunnin pätkä, joka yllättäisi positiivisesti. Valitettavasti elokuva ei ollut paljoa traileria parempi.

Vortigern pettää veljensä, kuningas Utherin ja nappaa kruunun itselleen. Valtataistelun seurauksena Uther menehtyy, mutta tämän pieni Arthur-poika selviää. Arthurin kohtalona on kiskaista maaginen Excalibur-miekka kivestä, päihittää setänsä Vortigern ja ottaa oikeutettu paikkansa Englannin kuninkaana.

Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam, mistä en ollut erityisen innoissani ennen leffan näkemistä. Hunnamissa ei tunnu olevan tarpeeksi tiettyä tunnetta ollakseen päätähti, minkä huomasi jo Pacific Rimistä (2013). Onneksi hän on kuitenkin tässä ihan osuva valinta rooliin., vaikka muutamia heikkoja hetkiä häneltä löytyykin. Arthur on mielenkiintoinen hahmo, mikä tulee esille jo alussa nähtävässä montaasissa, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Siinä nähdään selkeästi, miten Arthur on kasvanut pikkupojasta taidokkaaksi taistelijaksi. Taistelutaitojen lisäksi Arthur on todella hyvä puhumaan itsensä ulos tilanteista, mikä tuo omat lisäyksensä hahmoon. Häntä ei erityisemmin kiinnosta kuninkuuskohtalo, vaan hän haluaisi paljon mieluummin vain turvata läheisimpiensä henget kuin huolehtia kokonaisesta kansasta.
     Jude Law näyttelee kruunun anastanutta Vortigernia, joka hallitsee Englantia julmana kuninkaana. Kansa vihaa häntä, mutta sillä ei ole Vortigernille mitään väliä, kunhan he myös pelkäävät häntä. Vortigern on mainio pahis, mistä voi lähinnä kiittää Jude Law'ta, joka on erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista todella mainiosti. Joitain heikkouksia on Law'n esiintymisessä mukana, mutta ne johtuvat lähinnä siitä, millaiseksi Vortigern on paikoitellen kirjoitettu. Hahmolla on myös heikkouksia, mikä tuo hyvää syvyyttä.
     Vortigernia vastustavia kapinallisia ovat mm. Pirates of the Caribbean: On Stranger Tidesista (2011) Syrena-merenneitona tutun Astrid Bergès-Frisbeyn näyttelemä maaginainen (jonka kuningas Arthurin tarinaa tuntevat voivat yhdistää Guinevereksi), Djimon Hounsoun näyttelemä Bedivere ja Aidan Gillenin esittämä Hanhenrasva-Bill, joka on livahtanut useista vankiloista vapaaksi ja on todella hyvä jousiampuja. Aluksi maaginainen on kiehtova, mutta jossain kohtaa Bergès-Frisbeyn tönkkö esiintymistapa alkaa kyllästyttää, eikä hahmoa jaksaisi enää katsoa. Hounsou on lähes aina hyvä ja hoitaa tässäkin hommansa oivasti, vaikka hahmossa ei ole paljoa mitään erikoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin toverit Wet Stick (Kingsley Ben-Adir), Back Lack (Neil Maskell) ja kamppailulajeja osaava George (Tom Wu), sekä viikinki Harmaaparta (Mikael Persbrandt), joka ei ole erityisen hyvissä väleissä Arthurin kanssa. Elokuvassa nähdään myös pienessä osassa Eric Bana, joka esittää Englannin edellistä kuningasta, eli Arthurin isää Utheria.

Jo King Arthur: Legend of the Swordin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aloin miettiä, etten tullut katsomaan kovin hyvää elokuvaa. Elokuva alkaa suurella taistelukohtauksella, josta on yritetty saada aikaan eeppinen ja huikea, mutta se on lähinnä todella luotaantyöntävä ankeanharmaan kuvansa ja elottoman tunnelmansa takia. Siinä kohtaa, kun taisteluun saapuu Godzillalta kuulostavia megakokoisia elefantteja, kulmakarvani ponkaisivat varmaan hiusrajaan asti ihmetyksestä ja tuumin, mihinköhän ihmeeseen tämä elokuva on menossa? Onneksi kun alkutekstit alkavat ja nähdään montaasi Arthurin kasvamisesta aikuiseksi, elokuvaan alkaa tulla mukaan ohjaaja Guy Ritchien tyyliä nokkelan leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta, minkä lisäksi tunnelma tuntuu muuttuvan maanläheisemmäksi. Näin elokuva alkaa vihdoin herättää katsojansa kiinnostusta. Vähän tämän jälkeen nähdään erinomainen kohtaus, jossa Arthur kertoo kohtaamisestaan viikinkien kanssa, jolloin Ritchien tyyli pääsee todella loistamaan nopeatempoisen dialogin ja tyyliteltyjen takaumien kautta. Tässä kohtaa huokaisin hieman helpotuksesta ja ajattelin, että ehkä leffan intro oli vain hätäisesti tehty ja taso lähtisi nousuun.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Elokuvan rytmitys on todella epätasapainoinen. Joskus leffa tuntuu matelevan eteenpäin ja joskus se taas kiirehtii. Jotkut toimintakohtaukset tuntuvat alun tavoin elottomilta ja jopa tylsiltä, kun niiden olisi tarkoitus olla viihdyttäviä. Sitten on taas tarinalle oikeasti tärkeä tilanne, kun Arthurin täytyy aloittaa valmistautumisensa ottaakseen vallan takaisin, mutta pätkä kulkeekin pomppien eteenpäin, minkä vuoksi katsoja putoaa kärryiltä siitä, missä nyt mennään? Elokuva ei myöskään saa maanläheisiä asioita kulkemaan käsi kädessä yliampuvien tehostekohtiensa kanssa, jotka tuntuvat todella irtonaisilta muusta elokuvasta. King Arthur: Legend of the Sword on myös tylsän vakava teos, mikä on harmi, sillä muut näkemäni Ritchien leffat ovat olleet hienolla tavalla täynnä huumoria. Kyllä tämäkin leffa sisältää vitsejä, mutta eivät ne erityisemmin naurata. Lopetuksesta on yritetty saada aloituksen tapaan eeppinen, mutta se on samalla lailla etäännyttävä ja ontto kuin aloituskin. Itse pidän onnistuneista viihdeleffoista, joissa on isoja lopputaisteluja, mutta tämän elokuvan loppumättö on oudon yliampuva, mikä ei tunnu sopivan elokuvaan. Samalla kun Arthur taistelee demonimaista maagia vastaan, katsoja kaivaa vaivihkaa puhelimensa esiin katsoakseen kelloa.

Onneksi mukana on joitain todella onnistuneita kohtia. King Arthur: Legend of the Swordin ollessa selkeästi Guy Ritchien teos, homma toimii mainiosti ja elokuva imaisee mukaansa. Kun leffasta katoavat nokkelat kuvaustekniikat, leikkaukset ja repliikit, elokuva heittää katsojan menemään. Heikoimmillaan elokuva on tuotantoyhtiönsä Warner Brosin edellisvuonna ilmestyneen The Legend of Tarzanin (2016) tasoista kuraa, jossa ei koe välittävänsä oikein mistään ja tuijottaa vain ikävystyneenä ihan tyylikästä, mutta todella tylsää kuvaa. Elokuva on nimittäin kauttaaltaan värimääritelty todella ankean harmaaksi, jolla on varmaan haettu vakavuutta ja realismia, mutta lopputuloksena on puuduttavan näköinen kuva, jolloin paikoitellen ihan kivat tehosteetkin menevät täysin hukkaan. Kokonaisuutena King Arthur: Legend of the Sword on heikko ja todella heittelevän epätasapainoinen teos, jonka jälkeen tekee vain mieli palata kotiin ja katsoa Ritchien Sherlock Holmesit, jotta muistaisi, kuinka onnistuneita elokuvia mies voi tehdä.

Useasti elokuvan aikana tuntui siltä, ettei Guy Ritchie saanut tehdä tästä sellaista kuin todella halusi, vaan tuotantoyhtiöt alkoivat vaikuttaa liikaa lopputulokseen. Tämän huomaa juurikin värimäärittelystä, jossa korostetaan harmaan eri sävyjä, josta on tullut jonkinlainen juttu Warner Brosille. Onneksi mukana on Ritchien tyylejä, vaikkakin loppupäässä jatkuvat hidastukset, jotka muuttuvat nopeutuksiksi ja siitä pysäytyskuviksi, alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Leikkaus on monissa kohtauksissa onnistunutta, varsinkin kun leikataan eri paikkoihin, joissa tapahtuu jotain samaan aikaan kuin toisaalla. Leikkausta ei voi kuitenkaan sanoa kokonaisuutena onnistuneeksi, kun leffa välillä matelee kuin etana ja välillä hyppii kuin kani. Lavasteet ovat sentään hienoja ja puvustus on toteutettu todella taidokkaasti, kuten myös maskeeraus. Valitettavasti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin ihmeelliset, jolloin leffa ei tarjoa edes silmäkarkkia silloin, kun homma ei muuten toimi. Jotkut efektit - kuten alun ylikasvaneet norsut - ovat liian digitaalisia, eivätkä näytä vakuuttavilta, kuten monet muut nykypäivän elokuvien yliluonnollisuudet. Äänitehosteet sen sijaan ovat todella onnistuneet, etenkin kun niitä korostetaan hidastuksissa. Kaikkein eniten ylistystä annan kuitenkin Daniel Pembertonin säveltämälle musiikille, joka on aivan mahtavaa! Onkin harmi, etteivät leffan musiikit pääse oikeuksiinsa kuin muutamissa kohtauksissa. Kannattaa käydä kuuntelemassa elokuvan soundtrackia esimerkiksi Spotifysta. Elokuvassa kuullaan myös trailerissa kuultu Sam Leen "The Devil & the Huntsman", joka sopi kyllä mainoksiin, mutta tuntuu jotenkin irralliselta itse leffassa.

Yhteenveto: King Arthur: Legend of the Sword tarjoaa hyviä juttuja, mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan epätasapainoisena horjuvaa elokuvaa. Parhaimmillaan leffa on, kun Ritchie on todella päässyt kikkailemaan ja ehdottomasti paras kohtaus nähdään jo alkupäässä, Arthurin ja kumppaneiden selittäessä tarinaa viikinkikohtaamisestaan. Valitettavasti rytmitys poukkoilee liikoja, leffan kulkiessa välillä hitaasti ja välillä taas liian nopeasti. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä ja yliluonnolliset osuudet leffassa tuntuvat usein irrallisilta. Charlie Hunnam on onneksi ihan toimiva Arthur ja Jude Law on mainio valtaa janoavana Vortigerninä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen musiikit. Daniel Pemberton on tehnyt todella hienoa työtä sävellystensä kanssa ja onkin harmi, että tähän mennessä yksi vuoden parhaimmista soundtrackeista on heikolla teoksella. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä ja elokuva on tylsän näköinen ankean harmaan värimäärittelynsä vuoksi. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kuitenkin tyylikkäät. Jos odotat King Arthur: Legend of the Swordia todella paljon, niin käy ihmeessä katsomassa ja ehkä se tarjoaa sinulle jotain enemmän kuin minulle. Muuten suosittelen odottamaan vuokrausmahdollisuutta, jos on kiinnostusta nähdä tämä. Yhtiö suunnittelee tekevänsä King Arthurista elokuvasarjan, mutta tämän jälkeen sellaista ei erityisemmin jää odottamaan. Jos leffa saa jatko-osan, niin toivottavasti Ritchien tyyli on voimakkaammin mukana, se olisi viihdyttävämpi ja tasapainoisempi, sekä musiikkien taso pysyisi ennallaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
King Arthur: Legend of the Sword, 2017, Warner Bros. Pictures, Safehouse Pictures, Village Roadshow Pictures, Weed Road Pictures, Wigram Productions

Arvostelu: Star Trek (2009)

STAR TREK

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Bruce Greenwood, Zoë Saldana, Eric Bana, Karl Urban, John Cho, Anton Yelchin, Simon Pegg ja Leonard Nimoy
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Star Trekista (1966-), vaan olen itse enemmän Star Warsin (1977-) fani. Olin nähnyt yksittäisiä jaksoja Star Trek -sarjoista, mutta ne eivät erityisemmin innostaneet minua, joten en mennyt katsomaan uutta versiota, kun se ilmestyi vuonna 2009. Näinkin elokuvan vasta vuokralta ja olen kyllä katunut, etten lähtenyt elokuvateatteriin katsomaan sitä. Muistan, kun löysin sen DVD:llä kesänä 2010 matkalla mökille ja katsoinkin sen aika lailla heti pariin otteeseen muutaman päivän sisällä. Nyt kun Star Trek Beyond (2016) on ilmestymässä, oli aika katsoa uudestaan ja arvostella vuoden 2009 Star Trek.

Rämäpää James "Jim" Kirk liittyy Tähtilaivastoon ja joutuu suojelemaan maailmaa yhdessä muun U.S.S. Enterprisen miehistön kanssa pahoilta romuluslaisilta, jotka aikovat hävittää koko Liiton, johon Tähtilaivasto kuuluu.

Jim Kirkinä nähdään Chris Pine. Pinen suoritus villinä, mutta nokkelana päähenkilönä on erittäin hyvä ja hänen yrityksiään iskeä naisia on hauska seurata. Alkupuolella hahmo tuntuu vähät välittävän muista, mutta loppupuolella hänestä alkaa muodostua sankari.
     Lähes tunteettomana Spockina nähdään Zachary Quinto. Spock saattaa välillä ärsyttää, mutta hänessä on myös hauskat hetkensä, etenkin kun hän ei aina ymmärrä ihmisten asioita ja on turhan ilmeetön. Quinton roolisuoritus Spockina on erinomainen. Myös Leonard Nimoyn esittämä alkuperäinen Spock esiintyy elokuvassa.
     Tähtilaivastoon Kirkin houkuttelee kapteeni Christopher Pike, jota näyttelee Bruce Greenwood. Piken motivointipuhe Kirkille on hyvä, samoin Greenwoodin suoritus.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä nähdään mm. kielitaituri Uhura (Zoë Saldana), jota Kirk yrittää iskeä, tohtori Leonard "Bones" McCoy (Karl Urban), joka on omassa kyynisyydessään erittäin hauska, lentäjä Hikaru Sulu (John Cho), joka pääsee tositoimiin tyylikkään miekkansa kanssa ja nuori Chekov (vastikään edesmennyt Anton Yelchin), jonka venäläinen aksentti on loistava.

Elokuvan pahiksena toimii Eric Banan näyttelemä Nero, joka johtaa romuluslaisia. En pahemmin perusta Banasta näyttelijänä, mutta tähän rooliin hän sopii. Hahmon motiivit kostolle ovat ymmärrettäviä, mikä tekee mistä tahansa pahiksesta aina hieman paremman.
     Elokuvassa esiintyvät myös Simon Pegg Scottina, joka tulee mukaan vasta elokuvan loppupuolella, Thorista (2011) tuttu Chris Hemsworth Kirkin isänä, joka nähdään vain elokuvan alussa, sekä Winona Ryder ja Ben Cross Spockin vanhempina.

Elokuva tapahtuu 2300-luvulla ja alkaa päivästä, jona Jim Kirk syntyi. U.S.S. Kelvin lentää avaruudessa ja kohtaa mustasta aukosta saapuvan romuluslaisen Narada-aluksen. Narada hyökkää U.S.S. Kelvinin kimppuun, jonka kapteenina toimiva Kirkin isä käskee muiden hylätä aluksen, kun hän itse johtaa sen päin Naradaa. Alun kohtaukseen, jossa Kirk syntyy ja tämän vanhemmat keskustelevat lapsen nimestä juuri ennen isän kuolemaa, on saatu hyvin tunnetta mukaan. Tämä on todella hyvä asia, sillä harva elokuva saa luotua tunnesidettä katsojaan heti ensiminuuteilla. Intron jälkeen nähdään kohtaus nuoren Kirkin kanssa, kuten myös nuoren Spockin kanssa. Siirtymä kummankin aikuisuuteen on toimiva, eikä kestä kauaa, kun Pike jo saakin Kirkin suostuteltua liittymään laivastoon.

Tämä elokuva tapahtuu ennen alkuperäisen sarjan kertomia seikkailuita ja tässä nähdään hahmojen nousu niihin asemiin, joissa heidät nähtäisiin myöhemmin. Elokuvaa voi pitää osana alkuperäistä tarinaa, sillä siinä alkuperäinen Spock saapuu menneisyyteen ja aikajatkumo muuttuu, jolloin hahmot voivat kohdata tuttuja pahiksia uudestaan. Näin on alkuperäinen ja uusi Star Trek saatu yhdistettyä erittäin kekseliäästi. Toisin kuin vanhat tutkimusmatkailu- Star Trekit, tämä elokuva on enemmänkin scifiseikkailu, jossa on mukana paljon toimintaa, mikä varmasti ärsyttää vanhimpia faneja, mutta siten on toimivasti tuotu mukaan jotain uutta ja erilaista. Tämä Star Trek on vauhdikas elokuva, joka ei päästä otteestaan.

Elokuvassa nähdään ihmisten lisäksi avaruusolentoja, kuten vihreäihoiset romuluslaiset, joilla on ihan tyylikkäitä tatuointeja päissään ja suippokorvaiset vulcanuslaiset, jollainen Spock on puoliksi.
Tähtilaivaston avaruusalusten design on tyylikkään yksinkertainen ja ne on saatu näyttämään erilaisilta muuttelemalla vain muutamia asioita. U.S.S. Enterprise on pidetty mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle versiolle ja voin kuvitella, miten hienoa oli fanien nähdä heidän rakastamansa tähtilaiva jälleen isolla valkokankaalla. Narada-aluksen designista taas en pahemmin perusta, eikä siitä oikein ota tolkkua. Paikkoja, joissa elokuvassa käydään, on Maan lisäksi Vulcan, jossa tapahtuu tyylikäs taistelukohtaus korkealla maanpinnan yläpuolella, sekä Delta Vega -jääplaneetta, jossa Kirkiä jahtaa kaksi hirviötä.

Elokuvan on ohjannut J.J. Abrams, joka on yksi suosikkiohjaajistani. Hänen kädenjälki on vahvasti läsnä elokuvassa: valaistuksessa on käytetty linssiheijastuksia, kuvauksessa nähdään nopeita kameran käännöksiä, jälkikäsittelyssä on tehty mukaan äkkinäisiä zoomauksia, jotka tuovat vauhtia mukaan ja niistä tulee tavallaan tunne, että tapahtumat olisivat oikeita, sekä hänen isoisänsä Kelvinin nimi on käytetty ensimmäisenä nähtävän U.S.S. -aluksen nimessä. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa ja muutamat kuvat ovat epätarkkoja. Se on myös leikattu hyvin, jos ei ota huomioon, kun alkuosiosta siirrytään itse seikkailuun tekstillä "Kolme vuotta myöhemmin". En itse pidä kovin paljoa siitä, kun elokuvissa käytetään tekstejä selittämään aikasiirtymiä, paitsi jos se tapahtuu heti alussa tai ihan lopussa, jolloin se erottaa prologin tai epilogin muusta elokuvasta. Tässä se myös tulee hieman töksähtävästi. Musiikin sävellyksestä vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt todella hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan vanhaa teemaa yhdistettynä uuteen musiikkiin. Elokuvan tunnusmusiikki on erittäin hieno. Visuaaliset tehosteet ovat näyttäviä. Avaruustaistelut näyttävät aivan huikeilta. Delta Vegan punainen avaruushirviö on hieman heikon näköinen verrattuna muihin elokuvan tehosteisiin. Äänimaailma on lahjakkaasti tehty monipuoliseksi ja välillä myös pelkkä äänettömyys on vangitsevaa. Lavasteet ja puvustus ovat tietysti hyvin lähellä alkuperäisiä. Jos olisin Tähtilaivastossa, niin minulla olisi varmaan punainen paita, sillä se on lempivärini. Toisaalta silloin kuolemismahdollisuuteni nousee noin 99,99 prosenttiin...

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on paljon lisämateriaalia, jotka kertovat elokuvan teosta. Niissä käsitellään roolitusta, avaruusaluksia, alieneita, planeettoja, puvustusta, musiikkia, äänitehosteita ja visuaalisuutta. Kerrotaan myös siitä, kun tekijät alkoivat miettiä Star Trekin uudistamista ja tuomista takaisin elokuvapuolella. Mukana on myös "Gag Reel", jossa pääsee nauramaan näyttelijöiden mokaotoksille ja vitsailuille, sekä mainoksia.

Yhteenveto: Star Trek on todella koukuttava scifiseikkailu. Siinä on paljon kunnianosoituksia faneille, mutta se saa myös onnistuneesti uudet ihmiset kiinnostumaan sarjasta, kuten itseni yli kuusi vuotta sitten. Vaiheiset ja poimuajo ovat tottakai mukana elokuvassa, mutta siinä voi nähdä myös Star Warseista tutun R2-D2 -droidin... Elokuvassa on tosi lahjakas näyttelijäkaarti ja ohjaaja J.J. Abrams on selkeästi tiennyt, mitä haluaa elokuvalta. Tehosteet ovat näyttäviä ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Muutama kohta minua häiritsee, kuten "Kolme vuotta myöhemmin" -teksti, mutta ne voi helposti katsoa sormien läpi, sillä muuten kyseessä on todella mahtava elokuva. Odotan erittäin innolla näkeväni Star Trek Beyondin ja toivon, että se on hyvä, vaikka J.J. Abrams ei ole enää ohjaajana. Onkohan kenelläkään oikeasti Nokia Tunea soittoäänenä vielä yli kahdensadan vuoden päästä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Bad Robot

Arvostelu: Hulk (2003)

HULK

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten.

Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.

En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu.
     Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa.
     Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä.
     Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen.
     Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa.
     Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.

Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.

Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan. Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.

Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.

Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.

Yhteenveto: Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures