Näyttelijät: Billy Bob Thornton, Ali Larter, Jacob Lofland, Michelle Randolph, Paulina Chavez, Kayla Wallace, Demi Moore, Colm Feore, James Jordan, Sam Elliott, Andy Garcia, K.C. Clyde, Guy Burnet, Miriam Silverman, Stefania Spampinato, Bobbi Salvör Menuez, Mackenzie Astin ja Wolé Parks
Genre: draama
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 12 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16
Taylor Sheridanin ja Christian Wallacen luoma televisiosarja Landmannousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Landmanin toinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Landmanin toisesta kaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.
Montyn kuoleman myötä Tommy nousee M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Firman johtaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, etenkin kun Tommy saa tietää Montyn olleen pahoissa veloissa.
Billy Bob Thornton palaa rooliinsa Tommy Norrisiksi, joka on siirtynyt pelkän maamiehen tehtävistä M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi, edeltäjä Monty Millerin (Jon Hamm) kuoltua äkillisesti avauskauden lopussa. Tommy yrittääkin pitää firmaa kasassa, mitä ei auta yhtään hänen kotielämänsä haasteet, jotka syntyvät yleensä hänen rasittavasta ex-vaimostaan Angelasta (Ali Larter). Samalla kun Angela hyysää parin tytärtä Ainsleyta (Michelle Randolph), heidän poikansa Cooper (Jacob Lofland) on lähtenyt omiin öljybisneksiin ja pitää omaa kotiarkeaan rakkaan Arianansa (Paulina Chavez) ja tämän pienen lapsen kanssa. Thornton on edelleen loistovedossa roolissa ja tarjoaa hyvää huumoria happamalla naamallakin, kun elämä ei meinaa lopettaa Tommyn ahterin potkimista. Larter heittäytyy täysillä Angelaksi, josta ei oikein vieläkään osaa sanoa, onko hahmo hauska vai raivostuttava. Randolph on oiva pilalle hemmoteltuna tyttärenä, Lofland toimii öljybisnekseen paremmin jyvälle pääsevänä poikana ja Chavez on yhä mainio tämän rakkaana.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Demi Moore Montyn vaimona Camina, Colm Feore lakimies Nathanina, Kayla Wallace asianajaja Rebeccana ja James Jordan Tommylle uskollisena Dalena, minkä lisäksi ykköskaudella vain piipahtanut Andy Garcia on tällä kaudella isommassa roolissa kartellipomo Danny Morrellina. Uutena tulokkaana kaudella esitellään Tommyn vanha isä T.L., jota esittää aina karismaattinen Sam Elliott.
Landmanin toinen tuotantokausi ei ole ihan yhtä hyvä kuin avauskausi, mutta sarja jatkaa silti pääasiassa oivallista rataansa. Meno on periaatteessa samaa kuin edelliskaudella, vaikka Tommy onkin nyt enemmän osallisena isoissa bisneksissä suurkaupungeissa. Miehellä on entistä enemmän rautoja tulessa ja erilaisia ongelmia tuntuu puskevan esiin ovista ja ikkunoista. Kun puhelin soi, siihen ei haluaisi vastata, sillä asia ei ole juuri koskaan mitään positiivista. Milloin on tapahtunut onnettomuus, milloin ovat rahat loppuneet ja milloin Angela soittaa saatuaan taas jonkin erikoisen päähänpiston, mikä tarvitsee Tommyn kukkaronnyörien höllentämistä.
Kauden kymmeneen jaksoon mahtuu taas monenmoista tapahtumaa, jotka vaihtelevat reippaasti kiinnostavuustasossaan ja mielestäni tälle kaudelle mahtuu enemmän tyhjänpäiväisempää täytettä ja saman toistoa. Parhaimmillaan, kuten kolmosjakson stressaavan myrkyllisen kaasuvuodon aikana, sarja on edelleen väkevä. Draama on toimivaa, mutta vielä parempaa on sarjan vekkuli huumorintaju. Sitten taas heikoimmillaan sarja on yrittäessään olla ajan hermoilla, kun Ainsley tapaa huutosakkileirillä muunsukupuolisen Paigynin (Bobbi Salvör Menuez), eivätkä kultalusikka suussa syntynyt, rahaa, koruja ja rusketusta rakastava Ainsley ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tuohtunut ja pronomineja esittelyn aikana kyselevä vegaani-Paigyn tietenkään tule toimeen. Tämä osio tuntuu siltä kuin sarja yrittäisi laajentaa yleisöään, mutta samalla suututtamatta korkeita katsojalukuja tarjoavia konservatiiveja Texasissa, missä Landman on nähtävästi megahitti. Etenkin kuvion ratkaisu kauden lopussa tuntuu jopa kiusallisen lapselliselta.
Stephen Kay on tällä kaudella ohjannut kaikki jaksot, Sheridanin toimiessa jälleen ainoana käsikirjoittajana. Kaksikon työ on pääasiassa toimivaa, vaikka Sheridanin tekstit kaipaisivatkin toisinaan tiivistämistä tai kenties jotakuta toista tuomaan hieman erilaista näkökulmaa esimerkiksi naishahmojen puolelle. Teknisesti Landman pysyy mainiona. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat peittävät hahmoja ties mihin sotkuun työmaalla. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämä musiikki tunnelmoi taustalla kivasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Landman, Yhdysvallat, 2025-, MTV Entertainment Studios, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, Imperative Entertainment, Texas Monthly, Paramount Television Studios
Pääosissa: Patrick Swayze, Kelly Lynch, Kevin Tighe, Ben Gazzarra, Sam Elliott, Red West, Jeff Healey, Sunshine Parker, Marshall Teague, John Doe, Kathleen Wilhoite, Terry Funk, Anthony De Longis, Travis McKenna ja Keith David
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
Road House - kuuma kapakka on Patrick Swayzen tähdittämä toimintaelokuva. Projekti lähti liikkeelle David Lee Henryn ideasta, johon Silver Pictures -yhtiö tarttui. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1988 ja lopulta Road House - kuuma kapakka sai ensi-iltansa toukokuussa 1989. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja viisi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Road House - kuumaa kapakkaa ja tiesin elokuvan oikeastaan vain Family Guy -animaatiosarjan (1999-) kautta. Nyt kun elokuvasta on tulossa Jake Gyllenhaalin tähdittämä uudelleenfilmatisointi Road House (2024), päätin sitä ennen vihdoin ja viimein katsoa, sekä arvostella alkuperäisleffan.
Yökerhon järjestyksenvalvojana toimiva Dalton saa työtarjouksen siistiä todelliseksi räkäläksi muuttuneen Double Deuce -pikkukapakan. Ryhtyessään hommiin, Dalton saa vihamiehekseen paikallisen ja häikäilemättömän bisnesmies Brad Wesleyn, jolla on omat suunnitelmansa Double Deucen varalle.
Pääroolissa Road House - kuumassa kapakassa nähdään tosiaan Patrick Swayze, joka oli noussut isoksi tähdeksi pari vuotta aiemmin ilmestyneen Dirty Dancing - kuuman tanssin (Dirty Dancing - 1987) myötä. Swayze näyttelee portsarina toimivaa Daltonia, josta on vuosien varrella muodostunut suorastaan legenda ja myytti baaripiireissä. Dalton on niin kova ja kokenut äijä, ettei hän helposta säikähdä. Puukoniskunkin jälkeen hän vain mulkaisee, että "helvettiäkö sinä siinä tökit!" Dalton on siis täydellinen mies pistämään täydellisen mellakan vallassa olevan Double Deuce -kapakan takaisin ruotuun. Swayze istuu rooliinsa erittäin hyvin, tehden vähäsanaisesta ja tarkasta hahmostaan nopeasti kiinnostavan ja tykättävän. Kun Daltonin täytyy todistaa katsojalle olevansa muiden puheiden tasoinen tekijä, Swayze vakuuttaa mainiosti.
Elokuvassa nähdään myös Kevin Tighe Double Deucen omistajana Frank Tillmanina, Sunshine Parker farmari Emmettinä, jonka latoon Dalton muuttaa työkeikkansa ajaksi, Ben Gazzarra inhottavana bisnesmies Brad Wesleynä, joka periaatteessa määrää kaiken tapahtuvan lähiseudulla, Kelly Lynch tohtori Elizabeth Clayna, johon Dalton iskee silmänsä, Red West Elizabethin enona ja paikallisen pikkukaupan myyjänä Websterinä, Sam Elliott Daltonin vanhana tuttuna Wade Garrettina, sekä muun muassa Kathleen Wilhoite, John Doe, Terry Funk ja Keith David Double Deucen työntekijöinä. Sokea muusikko ja omalaatuista kitaransoittotapaa hyödyntävä Jeff Healey esiintyy bändeineen Double Deucessa joka ilta. Sivunäyttelijät ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Lynch ei pahemmin vakuuta pakollisena tyttöystävälisäyksenä, eikä Gazzarrankaan Wesley-pahis juuri säväytä. Elliott on kuitenkin mainio kenties vielä Daltoniakin kokeneempana pokena.
Road House - kuuma kapakka on ilmestymisestään asti nauttinut varsin ristiriitaisista mielipiteistä. Jotkut pitävät sitä tyhmänä roskana, jotkut pitävät sitä niin huonona, että se on hyvä ja jotkut taas aidosti viihtyvät sen parissa. Yllätyksekseni kuuluin tähän jälkimmäiseen joukkoon. Kyseessä on mielestäni oikein mainio leffa, joka nappaa hyvin mukaansa ja pitääkin menevästi mukanaan läpi kestonsa. Rakkauspuoli tuntuu tosiaan väkinäiseltä ja pahisosastokin lähinnä ajaa asiansa, mutta silti homma toimii. On kiinnostavaa lähteä Daltonin kanssa parantamaan rähjäisen kapakan oloja ja leffa tekee hyvää työtä pohjustaakseen Daltonin taitoja. Elokuvan parasta antia ovatkin ensimmäiset kohtaukset Double Deucessa, kun näemme, millaisesta räkälästä onkaan kyse ja kun Dalton alkaa pikkuhiljaa ottamaan hommaa haltuunsa. Kohtaukset ovat myös perin hupaisia, baaritappelujen ampuessa veikeästi yli.
Toisella puoliskollaan elokuva vakavoituu ja ryhtyy enemmän rakentamaan konfliktia Daltonin ja Wesleyn välille. Daltonin pinna pistetään kohtaus kohtaukselta kireämmälle, kunnes katsoja jo lähes huutaa ruudulle, että voisiko mies jo käydä vetämässä ylimielistä bisnesmulkvistia turpaan. Homma eskaloituu yhä vain isommaksi ja loppuhuipennuksen välienselvittelyt ovat yllättävässä verisyydessään odotuksen arvoista seurattavaa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Rowdy Herrington, joka oli aiemmin työskennellyt elokuvissa lähinnä valaisupuolella, muun muassa alkuperäisessä Painajainen Elm Streetillä -kauhuklassikossa (A Nightmare on Elm Street - 1984). Herrington rakentaa tunnelmaa mainiosti ja pitää pakettia hyvin kasassa. David Lee Henryn idean pohjalta hänen ja Hilary Henkinin käsikirjoitus on menevä, tarjoten paikoitellen hauskoja hetkiä. Road House - kuuma kapakka on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, Double Deucen lavasteet ovat hienot kaikessa ränsistyneisyydessään, maskeeraukset käyvät loppua kohti yhä vain raaemmiksi ja äänimaailma on kelvollisesti työstetty Michael Kamenin musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Road House, 1989, Silver Pictures, Star Partners II Ltd.
Ohjaus: Randall Wallace Pääosissa: Mel Gibson, Madeleine Stowe, Sam Elliott, Greg Kinnear, Chris Klein, Clark Gregg, Jon Hamm, Barry Pepper, Keri Russell, Mark McCracken, Edwin Morrow, Ryan Hurst, Blake Heron, Desmond Harrington, Brian Tee ja Đơn Dương Genre: sota Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 16
We Were Soldiers, eli suomalaisittain Olimme sotilaita perustuu Yhdysvaltojen armeijan everstiluutnantti Hal Mooren kirjaan We Were Soldiers Once... and Young vuodelta 1992, joka kertoo Mooren kokemuksista 14. marraskuuta 1965 käydystä la Drangin laakson taistelusta Vietnamin sodassa. Elokuvantekijä Randall Wallace luki kirjan ja innostui sen kääntämisestä elokuvaksi. Wallace tarttui erityisesti Mooren kommenttiin, että kaikissa Hollywood-elokuvissa tapahtuman kuvaus oli väärin ja Wallace päätti vihdoin tehdä kunniaa Mooren kokemille tapahtumille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Olimme sotilaita sai maailmanensi-iltansa 25. helmikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi kelvollisesti, mutta sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut ennen nähnyt Olimme sotilaita, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa elokuvan juhlavuoden kunniaksi.
Marraskuussa 1965 Yhdysvaltojen everstiluutnantti Hal Moore saa tehtäväkseen viedä kouluttamansa sotilaat Vietnamiin taisteluun, kun paikalliseen amerikkalaiseen tukikohtaan on hyökätty. La Drangin laaksossa 400 amerikkalaissotilasta joutuvat kohtaamaan kymmenkertaisen määrän vietnamilaisia.
Elokuvan pääroolissa amerikkalaissotilaita komentavana ja leffan pohjana toimivan kirjan kirjoittaneena everstiluutnantti Hal Moorena nähdään Mel Gibson, jonka ohjaaja Wallace halusi mukaan, kaksikon tehtyä yhteistyötä Oscar-voittajafilmi Braveheart - taipumattomassa (Braveheart - 1995). Gibson sopii tietty erittäin hyvin osaansa urhoollisena ja auktoriteettisena jenkkisotilaana, kuten häneltä voikin odottaa. Syvyyttä hahmoon tuodaan hänen perheensä kautta (vaimoa näyttelee Madeleine Stowe, joka saa muutaman oman kohtauksensa), jolloin Mooren haluaa selviytyvän taistelusta. Toki se, että elokuva perustuu hänen kirjaansa, paljastaa jo jotain...
Hal Mooren komennuksessa Vietnamiin lähtevät mm. pilotit Snakeshit (Greg Kinnear) ja Too Tall (Mark McCracken), ylivääpeli Plumley (Sam Elliott), sotilaat Geoghegan (American Pie -komedioista, 1999-2020, tuttu Chris Klein), Metsker (myöhemmin Marvelin elokuvauniversumissa, 2008-, agentti Coulsonia näytellyt Clark Gregg), Dillon (myöhemmin Mad Men -sarjasta, 2007-2015, tunnetuksi noussut Jon Hamm), Savage (Ryan Hurst), Bungum (edesmennyt Blake Heron) ja Jimmy (Brian Tee), sekä toimittaja Joe Galloway (Barry Pepper). Osaa sotilaista saadaan syvennettyä edes hieman, joskin tiettyjen hahmojen paljastaessa omaavansa perheen, katsoja voi tehdä jo johtopäätöksiä tulevasta. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi. Karismaattinen Elliott on tietty mahtava nuorille sotilaille alati kettuilevana ylivääpelinä.
Olimme sotilaita -elokuvasta tuskin muodostuu koskaan mitään sotaelokuvien klassikkoa ja se tulee aina jäämään muiden Vietnamin sodasta kertovien filmien, kuten Ilmestyskirja. Nytin(Apocalypse Now - 1978), Platoon - nuorien sotilaiden (Platoon - 1986) ja Full Metal Jacketin (1987) varjoon, mutta on se silti pätevä ja mainio teos. Kyseessä ei ole niin tiukka ja tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä kuin mitä materiaalista voisi saada aikaiseksi, mutta jo tällaisenaan toteutus toimii. Elokuva rakentaa toimivasti tunnelmaa kohti itse la Dragin laakson taistelua ja ensimmäisellä puoliskollaan se esittelee sujuvasti sotilasporukkaansa. Vaikka hahmoista ei hirveästi irtoa, ovat heidän suhteensa toisiinsa onnistuneesti luodut ja katsoja haluaisi kaikkien pääsevän reissulta elävänä takaisin. Turha toivohan se on.
Itse taistelu on suurimmaksi osaksi todella näyttävästi toteutettu, oli kyse sitten yksittäisistä pienemmistä hetkistä tai järjettömän suurista räjähdyksistä, joissa tehostetiimi on päässyt todella paukuttelemaan. Parasta on seurata pientä, keskelle viidakkoa jumiin jäävää joukkoa, joka yrittää tehdä parhaansa jäädäkseen eloon vihollisten ympäröimänä. Vaikuttavin kohtaus taitaa kuitenkin olla sellainen, jossa ei nähdä taistelua lainkaan. Ensimmäisen taistelupäivän jälkeisenä aamuna sotilaiden vaimoille saavutaan kertomaan suru-uutiset kaatuneista, mikä johtaa liikuttavaan näyttelijätyöhön. Tästä huolimatta leffalla on välillä paha tapa lipsahtaa melodraaman puolelle ja muutamat voimakkaiksi tarkoitetut hetket ovat toteutukseltaan lähinnä imeliä. Suru-uutiskohtauksenkin meinaa pilata väliin leikattu Yhdysvaltojen lippu. Se selvästi korostaa urheiden sotilaiden arvoa, mutta jokin siinä silti silittää vastakarvaan.
Randall Wallace oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, vuoden 1998 Rautanaamion (The Man in the Iron Mask) ja paikoitellen tietyn kokemattomuuden huomaa. Wallace tekee monin tavoin todella hyvää työtä, muttei täysin onnistu herkkyydessä ja hoitaa jenkkihabituksen nolosti. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan oivallisesti. Lavasteet ovat hienot, sotilaiden asut onnistuneet ja raa'at maskeeraukset välillä vakuuttavan kuvottavia. Yhtä selvästi digitaalista helikopterikuvaa lukuun ottamatta erikoistehosteet toimivat edelleen. Sotaelokuvaa tietty vain vahvistaa hyvä äänimaailma ja kaikenlaisten aseiden pauhu ja huuto tekevät osasta kohtauksia intensiivisiä. Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat osittain hyvät, mutta toisaalta ne myös lisäävät sitä melodramaattista henkeä.
Yhteenveto: Olimme sotilaita on hyvä sotaelokuva, joka ei kuitenkaan ihan saavuta potentiaaliaan. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä ja ne pitävät onnistuneesti mukanaan, vaikka se todellinen tiivis tunnelma jää uupumaan. Efektitiimi pistää parastaan sotakuvausten aikana ja räjähteitä on käytetty niin, että Michael Baykin olisi ylpeä. Silti isoimman vaikutuksen tekee kohtaus, jossa kuolleiden sotilaiden omaisille saavutaan kertomaan suru-uutisia. Paikoitellen filmi äityy turhan kiusalliseksi amerikkalaispaatokseksi ja toisinaan taas sen draamapuoli tuntuu siirappiselta, mutta silti elokuva toimii mainiosti. Mel Gibson istuu täydellisesti päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Olimme sotilaita ei jää samalla lailla mieleen kuin monet muut sotaelokuvat, mutta kyllä sen ainakin kertaalleen katsoo täysin sujuvasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
We Were Soldiers, 2002, Icon Entertainment International, Motion Picture Production GmbH & Co. Erste KG, StudioCanal, Wheelhouse Entertainment
Ohjaus: Charlie Bean Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S
Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.
Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.
Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti.
Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.
Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja(The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo(2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin(2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.
Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll...
Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.
Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.
Yhteenveto:Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made
Ohjaus: Bradley Cooper Pääosissa: Bradley Cooper, Lady Gaga, Sam Elliott, Andrew Dice Clay, Rafi Gavron, Anthony Ramos, Dave Chappelle, Shangela Laquifa Wadley, William Belli ja Greg Grunberg Genre: draama, musiikki Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 12
A Star Is Born on uudelleenfilmatisointi vuoden 1976 elokuvasta Tähti on syttynyt (A Star Is Born), joka on uudelleenfilmatisointi vuoden 1954 elokuvasta Tähti on syntynyt (A Star Is Born), joka taas on uudelleenfilmatisointi vuoden 1937 elokuvasta Tapahtuipa Hollywoodissa (A Star Is Born). Vuonna 2011 Clint Eastwood kiinnostui klassisen tarinan kertomisesta uudestaan ja hänen oli tarkoitus ohjata elokuva, mitä olisi tähdittänyt Beyoncé, mutta Beyoncén tullessa raskaaksi, projekti jäi jumiin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että Bradley Cooper on kiinnitetty uuden filmatisoinnin pääosaan ja että hän myös ohjaisi elokuvan. 2016 laulaja Lady Gaga roolitettiin naispääosaan ja huhtikuussa 2017 alkoivat kuvaukset. Lopulta A Star Is Born sai ensi-iltansa elokuussa Venetsian elokuvajuhlilla, missä se sai paljon arvostusta ja nyt vihdoin elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran kesällä, mutta aloin odottamaan sen näkemistä vasta, kun aloin kuulla, kuinka paljon sitä on ylistetty maailmalla. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa yhdessä tätini kanssa ja poistuin lähes sanattomana, sillä olin niin vaikuttunut kokemastani. A Star Is Born ei ole vain yksi vuoden parhaimmista elokuvista, vaan yksi parhaimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Bradley Cooper on esikoisohjauksellaan luonut mestariteoksen.
Muusikko Jackson Maine tapaa yöklubilla nuoren Ally-neidon ja kuullessaan tämän laulavan, Jackson haluaa Allyn esiintyvän hänen kanssaan. Mutta kestääkö Jackson, kun Ally alkaa saada enemmän mainetta kuin hän...
Bradley Cooper tekee uransa parhaan roolisuorituksen Jackson Mainena. Tämä elokuva tuntuu kaikin puolin Cooperin intohimoprojektilta ja hän antaakin kaikkensa muuttuessaan muusikoksi, joka vaikuttaa lavalla maailman huipulla olevalta staralta, mutta joka todellisuudessa kärsii vakavasta päihderiippuvuudesta. Cooper on täysin uskottava roolissaan ja hän todella uhrautuu hahmon vietäväksi. Hän ei koskaan tunnu näyttelevän, vaan katsojana saattaa kauhistella, mihin kuntoon Cooper on itsensä pistänyt. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko Jackson pidettävä heppu vai ei, sillä kännissä hän saattaa olla totaalisen hirveä kusipää muille. Hahmolle kirjoitettu kaari on erinomainen ja on inhottavaa seurata sivusta, kun alkoholismi tuhoaa Jacksonia pikkuhiljaa. Samalla katsoja on onnessaan nähdessään Jacksonin tämän hyvinä päivinä. Toivon todella, että Bradley Cooper voittaa roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon ja on huutava vääryys, jos hän ei saa edes ehdokkuutta! Huikeiden näyttelijänlahjojen lisäksi Cooper osoittaa tässä leffassa olevansa myös erinomainen laulaja. Stefani Joanne Angelina Germanotta, eli Lady Gaga näyttelee nuorta Allya, joka työskentelee päivisin paikassa, mitä hän inhoaa ja öisin hän laulaa homobaarissa. Ally tietää sisimmässään olevansa lahjakas, mutta hänen uskoa itseensä on vuosien ajan lytätty niin pahasti, ettei hän tiedä, pystyykö hän lähtemään Jacksonin mukaan. Jacksonin maailma sekä pelottaa että kiehtoo häntä, ja katsojana kannustaa Allya koko ajan todistamaan muille kykynsä. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan erityisemmin välittänyt Lady Gagan musiikista, mutta tässä elokuvassa hän todisti olevansa sekä upea laulaja, että todella lupaava näyttelijä. Yhtä lailla kuin olin hämmästynyt siitä, että Cooper on loistava laulaja, olen hämilläni siitä, kuinka hienon roolityön Lady Gaga tekee Allyna. Olen aina pitänyt erikoisesti pukeutuvaa Gagaa jokseenkin teennäisenä ja siksi olikin hienoa nähdä hänet näin aitona ja inhimmillisenä koko maailman edessä. Hän sopii osaansa täydellisesti, minkä lisäksi hänen ja Cooperin väliltä löytyvä kemia on käsinkosketeltavan todellista. Kaksikon rakkaus ei tunnu näyttelemiseltä, vaan täysin oikealta. Ensimmäisestä kohtaamisestaan lähtien heidän välillä vaikuttaa olevan jotain aitoa, lumoavaa, syvää ja koskettavaa.
Elokuvassa nähdään myös useita sivuhahmoja, jotka eivät tee erityistä vaikutusta, mutta ajavat kuitenkin hyvin asiansa. Allyn isä (Andrew Dice Clay) ja tämän kaverit, Jacksonin kuski (Greg Grunberg) ja homobaarin emäntä (Shangela Laquifa Wadley) tarjoavat oivaa huumoria mukaan, minkä lisäksi Rafi Gavron sopii hyvin menestyksekkääksi manageriksi. Sivunäyttelijöistä ainoa oikeasti mainitsemisen arvoinen on Sam Elliott, joka näyttelee Jacksonin isoveljeä Bobbya. Bobby toimii Jacksonin managerina ja yrittää pitää päihteisiin vajoavaa pikkuveljeään tolpillaan, mikä johtaa hyvin liikuttaviin hetkiin. Elliott on tuttuun tapaansa huikea ja hän pystyy tuomaan esille paljon tunteita pienillä ilmeillä ja eleillä. Hänen hahmonsa ei saa kovin isosti ruutuaikaa, mutta Elliott käyttää kaiken sen ajan parhaalla mahdollisella tavalla.
Minulta on joitain kertoja kysytty, miksi annan elokuville niin harvoin täysiä pisteitä. Joillekin riittää, että kyseessä on vain todella hyvä leffa, jotta he voivat antaa sille täydet pisteet, mutta itse haluan säästää täysiä pisteitä sellaisille elokuville, joita oikeasti pidän täydellisinä mestariteoksina. Ja A Star Is Born on mielestäni täydellinen. En keksi siitä mitään pahaa sanottavaa, virhettä tai ongelmaa, minkä vuoksi minun täytyisi viedä siltä pisteitä. Bradley Cooper ylitti kaikki odotukseni käsikirjoittaessaan, ohjatessaan ja näytellessään (unohtamatta laulamista - jumaliste hänellä on hieno ääni!) tässä leffassa. Kyseessä on Cooperin esikoisohjaus ja hän onnistui mahdottomassa. Hän, Eric Roth ja Will Fetters ovat tehneet erinomaista työtä käsikirjoituksen kanssa ja he ovat löytäneet parhaimmat hetket, jolloin näyttelijä voi kertoa paljon ihan vain eleillä ja ilmeillä. Tämän upean tekstin pohjalta Cooper on intohimoisesti ohjannut jokaisen kohtauksen mahdollisimman täydelliseksi. Tämä ei kuitenkaan tunnu liialta yrittämiseltä, vaan Cooper saa täysin luontevasti jokaikisestä kohtauksesta huikean. Cooper on löytänyt elokuvalleen täydellisen rytmityksen ja kuljettaa filmiä mestarillisesti alusta loppuun.
Elokuva nappaa mukaansa heti ensimmäisessä kohtauksessa, Jackson Mainen ja hänen bändinsä esiintyessä ison yleisön edessä. Heti alussa hämmästyin Cooperin taitoja niin laulajana kuin ohjaajana, eikä hämmästelyni loppunut siihen. Alusta alkaen pääsin katsomaan erinomaisia kohtauksia toisensa perään. Jossain kohtaa aloin pelätä, että taso tipahtaisi, sillä leffa tuntui olevan liiankin hyvä ollakseen totta, mutta olin äärimmäisen onnellinen, kun niin ei ikinä käynyt. A Star Is Born teki minuun vaikutuksen kerta toisensa perään, oli kyse sitten Lady Gagan näyttelijälahjoista tai aivan fantastisesti toteutetuista konserttikohtauksista. Katsojana oikeasti tuntuu siltä kuin olisi päässyt keikan backstagelle seuraamaan, kun kaksi äärimmäisen lahjakasta henkilöä antavat kaikkensa. Cooper ja Gaga todella antavat kaikkensa, niin lavalla kuin muissakin kohtauksissa. Kuten jo sanoin, heidän kemiansa on niin vahva, että hahmojen välinen rakkaus tuntuu täysin todelliselta. Tätä aitoutta vain vahvistavat heille kirjoitetut repliikit. Kyseessä ei todellakaan ole mikään puhtoinen hempeilyromanssi, vaan siitä löytyy paljon ongelmiakin. Hahmojen riidat tuntuvat todellisilta ja koska heidän rakkautensa vaikuttaa niin aidolta, ovat riidat entistäkin koskettavampia katsojalle. A Star Is Born on muutenkin äärimmäisen koskettava ja kaunis teos, joten suosittelen ottamaan nenäliinoja mukaan teatteriin, sillä ainakin minun näytöksessäni suuri osa katsojista itki.
A Star Is Bornista löytyy myös kiehtovia teemoja muusikon uraan liittyen. Elokuvassa pohdiskellaan, voiko laulajalla olla enää omaa ääntä ja sanottavaa, kun heidät tuotteellistetaan ja laitetaan ulos yleisön kulutettaviksi. Ally miettii, haluaako kukaan kuulla, mitä hänellä on kerrottavanaan musiikillisesti, kun taas Jackson yrittää taistella paikastaan, muun musiikkimaailman mennessä hänestä pikkuhiljaa ohi. Parin rakkaus vain vahvistuu, kun he toimivat toistensa muusana. Onkin hienoa, kuinka hyvin oman äänen sanoma on tuotu mukaan elokuvaan, joka on jo neljäs versio samasta tarinasta.
Tietysti minun täytyy kehua myös A Star Is Bornin musiikkia ja lauluja, sillä ne todella ovat kehumisen arvoiset. Aivan mahtavasta avausbiisi "Black Eyesista", Edith Piaf -coverin kautta erilaisiin soolo- ja duettoesityksiin, elokuvan kappaleet ovat loistavia ja jokaiseen lauluun on panostettu taidokkaasti. Gaga ja Cooper itse työstivät biisejä yhdessä muutamien muusikoiden kanssa, mikä sai minut pitämään heitä entistäkin lahjakkaampina. Filmin tähtihetkenä toimii Allyn ja Jacksonin ensimmäinen yhteislaulu "Shallow", mikä on aivan mielettömän hyvä. Laulu aiheuttaa minulle kylmiä väreitä joka kerta, kun kuulen sen ja voin rehellisesti todeta kuunnelleeni sen muutamakymmentä kertaa elokuvan näkemisen jälkeen. Kappale kertoo hienosti tarinan päähenkilöistä ja osoittaa upeasti, mihin Lady Gaga pystyy äänellään. Jos "Shallow" ei voita Oscaria parhaana alkuperäiskappaleena, suutun todella paljon!
Kyseessä on teknisestikin aivan huikea leffa.A Star Is Born on kuvattu häkellyttävän hienosti. Elokuva on täynnä mitä täydellisimpiä ja kauneimpia otoksia, joissa todella hyödynnetään värejä ja valaisua. Valaisu on tietty isossa osassa konserttikohtauksissa, jotka näyttävät fantastisilta. Kuten jo sanoin, keikkakohtaukset eivät tunnu siltä kuin katsoisi konserttitaltiointia televisiosta tai tietokoneelta, vaan katsojasta todella tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä fanina backstagella tai soittajana katselemassa pääparin yhteislaulua. Spottivaloja hyödynnetään loistokkaasti ja niillä luodaan kuvastoa, minkä haluaisi kehystää julisteeksi ja ripustaa seinälle. Leikkaus on juuri niin kuin pitää ja elokuva kulkee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä. Puvustajat ovat päässeet keksimään kaikenlaista hauskaa leffan loppupäässä, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet hyvää työtä. Konserttikohtauksissa on vaikea sanoa, onko suuri osa yleisöstä luotu tietokoneella, vai saivatko tekijät houkuteltua tuhansia ihmisiä katsomaan, sanomalla että Lady Gaga esiintyy ilmaiseksi?
Yhteenveto:A Star Is Born on mestariteos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Itse asiassa kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Bradley Cooper osoittaa häikäisevät lahjansa niin näyttelijänä kuin ohjaajana ja laulajana. Hän on uppoutunut filmiin suurella intohimolla ja antaa kaikkensa jokaisella osa-alueella. Hänen ohjauksensa on mestarillista, hän näyttää että pärjäisi loistavasti muusikkonakin ja tarjoaa uransa parhaan roolisuorituksen. Myös Lady Gaga osoittaa huikeat lahjansa laulajana ja tekee erinomaisen roolisuorituksen naispääosassa. Toivottavasti häntä nähdään tulevaisuudessakin leffoissa. Sam Elliottkin tekee loistotyötä omassa osassaan. Elokuvan tarina kulkee täydellisesti eteenpäin ja jokainen kohtaus on upea. Konserttikohtaukset ovat aivan huikeaa seurattavaa, etenkin kun niissä esitetyt laulut ovat näin mahtavia. Filmistä löytyy paljon tunnetta, jolloin siinä saa nauraa ja iloita, mutta myös itkeä liikuttavissa hetkissä. Teknisesti elokuva on todella upea; kuvaus on aivan fantastista. Cooper saa kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen juuri oikein, luoden täydellisen kokonaisuuden. En pysty ylistämään tätä filmiä tarpeeksi. Jos se ei tullut vielä selväksi, niin suosittelen A Star Is Bornia kaikille. Toivon todella, että filmi voittaa parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan Oscar-palkinnot ja suutun, jos edes ihana "Shallow"-kappale ei vie pystiä. Cooper voisi myös saada ainakin ehdokkuuden ohjauksestaan, minkä lisäksi Gaga, Elliott, kuvaus, leikkaus ja äänipuoli ansaitsevat ehdokkuudet. Ihan oikeasti, käykää katsomassa tämä elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Star Is Born, 2018, Live Nation Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Peters Entertainment, Gerber Pictures, Joint Effort, Malpaso Productions, Thunder Road Pictures
Ohjaus: Peter Sohn Pääosissa: Raymond Ochoa, Jack Bright, Jeffrey Wright, Frances McDormand, Steve Zahn, Peter Sohn, Sam Elliott, Anna Paquin ja John Ratzenberg Genre: animaatio, seikkailu Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 7
The Good Dinosaur, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Kunnon dinosauruson Pixar-animaatioyhtiön 16. elokuva. Vaikka Pixar on osoittanut olevansa yksi parhaimmista elokuvayhtiöistä, joka tekee hittejä hitin perään, tämän leffan teko ei ollut helppo prosessi. Filmiä suunniteltiin jo 2009, mutta sen tarina ei edennyt ja lopulta sen ohjaajaksi tarkoitettu Bob Peterson poistui projektista ja hänet korvattiin Peter Sohnilla. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo 2014, mutta koska käsikirjoituksen teossa ilmeni jatkuvia ongelmia, julkaisua oli pakko viivästyttää. Lopulta teksti saatiin kuitenkin valmiiksi ja Kunnon dinosaurus sai vihdoin ensi-iltansa loppuvuodesta 2015 (Suomessa vasta alkuvuodesta 2016. Itse olen aina pitänyt dinosauruksista ja innostuin, kun näin ensimmäiset luonnokset Pixarin tulevasta dinosauruselokuvasta. Inside Out - mielen sopukoissa (2015) osoitti, että Pixarin toinen kulta-aika olisi alkamassa ja minulla oli todella kovat odotukset Kunnon dinosaurukselle. En kuitenkaan päätynyt katsomaan elokuvaa teattereissa ja lopulta ostinkin sen ilman, että olin kertaakaan nähnyt sitä. Hieman pelokkaana katsoin sen, sillä olin kuullut monelta suunnalta haukkuja. Mutta kyseessä on Pixar ja Pixar on rakkautta... suurimmaksi osaksi.
Maanviljelijädinosauruksen poika Arlo eksyy. Isänsä neuvojen mukaisesti Arlo yrittää löytää takaisin kotiinsa seuraamalla jokea. Hänen mukanaan kulkee ihmispoika Puppe, johon Arlolla ei ole kovin lämpimät välit.
Pääosassa on Arlo, perheensä pienin dinosaurus, jonka tavoitteena on todistaa, että hän pärjäisi rankassa maailmassa ja ansaitsisi merkkinsä perheessään. Arlon äänenä kuullaan Raymond Ochoa, joka hoitaa muuten osansa hienosti, mutta hänen ulvontansa on hieman myötähäpeällistä kuunneltavaa (mikä on tosin tarkoituksena). Muuten hahmo on todella sympaattinen ja liikuttava. Jos teillä on isosiskoa tai -veljeä, niin uskoisin, että Arlon rooli perheessä on hyvin tuttua teille. Ihmispoika Pupesta on tehty koirankaltainen muksu, joka voi olla hellyyttävä, mutta silti voi yllättäen käydä kimppuun hampaillaan. Myös Puppeen voi samaistua, sillä hän on monissa tilanteissa se hieman kokeneempi tyyppi, kun taas Arlo ei tiedä yhtään oikeasta maailmasta metsään joutuessaan. Pupen äänenä kuullaan Jack Bright. Arlon vanhempia näyttelevät Jeffrey Wright ja Frances McDormand. Vanhemmat eivät ole kovin isossa roolissa, mutta vielä pienemmässä roolissa ovat Arlon sisko Lippe (Maleah Nipay-Padilla) ja veli Jakke (Marcus Scribner). Mukana on myös muita dinosauruksia, kuten lentoliskot Tuulispää, Salamainen ja Myräkkä, jotka toimivat elokuvan pahiksina. Jurassic Parkin (1993) ansiosta tyrannosaurus rexit ja velociraptorit ovat yksiä lempidinoistani ja tässä niitä esiintyy myös. Tyrannosauruksia ovat Lissu, Nasse ja Kake, joista on tehty texasilaisia karjankasvattajia. Raptoreita näkee myös yhdessä kohtauksessa.
Elokuva alkaa samoilla kuvilla, mitä ensimmäisessä mainoksessa näytettiin. Asteroidi lentää kohti maata, dinosaurukset syövät rauhassa ja asteroidi lentää ohi. Siitä siirrytäänkin miljoonia vuosia eteenpäin aikaan, jossa dinosaurukset ja ihmiset elävät samanaikaisesti. Ihmiset ovat kuitenkin edelleen luolamiehiä, mutta dinosaurukset ovat oppineet kasvattamaan karjaa, viljelemään maata ja puhumaan ihmisten kieltä, jota kuitenkaan yksikään ihminen ei osaa puhua. Tällaisesta asemoinnista tulee mieleen Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002), jossa eläimet ovat kehittyneempiä ja ihmiset eivät sano sanaakaan.
Lähtökohdat ovat siis erittäin mielenkiintoiset ja loistava pohja on olemassa. Harmi vain, ettei Kunnon dinosaurus kykene täysin hyödyntämään tarinansa pohjaa. Mainoksissa puhuttiin juuri siitä, miten dinosaurukset ja ihmiset kykenisivät elämään samanaikaisesti, mutta elokuvassa nähdään kunnolla oikeastaan vain yksi ihminen ja Arlon lisäksi satunnaisia dinoja. Elokuva ei hyödynnä myöskään hahmojaan kovin monipuolisesti. Yksittäisenä seikkailuna elokuva on hyvin perinteinen kotiinpaluumatka ja tavallaan toimiva, vaikkei kovin mukaansatempaava. Se on suloinen ja sympaattinen kuten päähenkilönsä, mutta kun näkee elokuvassa potentiaalia paljon laajempaan kertomukseen, Kunnon dinosaurus tuntuu lähinnä vain pintaraapaisulta isommasta kokonaisuudesta. Olisikin mielenkiintoista nähdä elokuvalle jatkoa, joka ei kuitenkaan liity tämän elokuvan hahmoihin, vaan siinä esiteltäisiin uusia asioita saman rakenteen ympärille.
Asia, mistä ei oikeastaan voi sanoa mitään pahaa, on animointi. Elokuva on animoitu aivan täydellisesti. Hahmoista on lähtökohtaisestikin suunniteltu sympaattisia tai Disney-tyylisiä pahiksia, jotka miellyttävät omilla tavoillaan silmää läpikotaisin. Taustat ovat niin aidon näköisiä, että jos niistä ottaisi hahmot pois, niin voisi luulla katselevansa luontodokumenttia. Kaikki vuorista peltoihin ja joesta metsiin on tehty erittäin yksityiskohtaisesti ja se jos mikä on silmäkarkkia. Luulin jo, että Pixarin elokuvassa Urhea (Brave -2012) olisi ollut täydelliset taustat, mutta Kunnon dinosaurus osoittaa, että kaiken aikaa kehitytään vielä lisää. Saa nähdä, miten upeaa materiaalia Pixarilta nähdään viiden vuoden kuluttua.
Elokuvassa on viittauksia myös muihin elokuviin ja asioihin. Näitä viittauksia kutsutaan nimellä "easter eggs" ja ne ovat hyvin käytettyjä Pixarin elokuvissa. Kunnon dinosauruksessa on yllättävän vähän easter eggejä Pixarin elokuvaksi. Jurassic Parkiin viitataan monilla hyvin tutuilla kuvilla. Pixarin tavaramerkit A113, Pizza Planet -auto ja Luxo-pallo ovat tietysti nähtävissä - ensimmäinen kanalan aidassa, toinen avaruudessa asteroidien joukossa ja kolmas kuvassa, jossa Arlon ja Pupen päät vaihtavat paikkaa. Tulevassa Doria etsimässä -leffassa (Finding Dory - 2016) esiintyvä mustekalahahmo Hank näkyy vilaukselta, kun Arlo putoaa veteen.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat lyhytelokuvat "Sanjay's Super Team" - joka näytettiin elokuvateattereissa ennen Kunnon dinosaurusta - ja "Hide and Seek", kuten myös lyhyitä sekalaisia pätkiä sisältävän osion "Dino Bites". Elokuvan teosta kertovat pätkät "True Lies About Dinosaurs", "Recyclosaurus", "The Filmmakers' Journey", "Every Part of the Dinosaur" ja "Following the T-Rex Trail". Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja trailereita.
Yhteenveto: Kunnon dinosaurus on ihan hyvä lasten seikkailuelokuva. Omana seikkailunaan se on tarpeeksi toimiva, mutta se voisi kertoa laajemmin dinosaurusten maailmasta. Liian monet asiat jäävät vain pintaraapaisuiksi ja siten koko leffa tuntuu hieman keskeneräiseltä. Hahmoja voisi hyödyntää paremmin ja toivoisin, että jatkoa olisi luvassa joskus ja että siinä saataisiin esiteltyä paremmin dinojen ja ihmisten yhteistä maailmaa. Arlon ja Pupen ystävyys on hyvin rakennettu ja kummankin kaari tarinan mukana on toimivasti suunniteltu. Animointi on aivan täydellistä, mutta muuten elokuva jättää paljon toivomisen varaan, eikä leffa millään yllä Pixar-yhtiön parhaimmistoon, vaan jää valitettavasti heikoimpien joukkoon. Suosittelen elokuvaa kaikille lastenelokuvien ystäville, kuten myös dinosaurusfaneille. Aikuisten kannattaa varautua siihen, että tämä on enemmän lastenpätkä kuin mestariteos Inside Out.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016 - Muokattu 7.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviesmug.com
The Good Dinosaur, 2015, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Ang Lee Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12 Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten. Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.
En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu. Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa. Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä. Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen. Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa. Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.
Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.
Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.
Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan.Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.
Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.
Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.
Yhteenveto:Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures
