Arvostelu: Ghosted (2023)

GHOSTED

Ohjaus: Dexter Fletcher

Pääosissa: Chris Evans, Ana de Armas, Adrien Brody, Mike Moh, Tate Donovan, Amy Sedaris, Lizze Broadway, Mustafa Shakir, Tim Blake Nelson, Marwan Kenzari, Stephen Park, Anna Deavere Smith, Burn Gorman, Anthony Mackie, John Cho, Sebastian Stan, Ryan Reynolds ja Dexter Fletcher

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghosted on Chris Evansin ja Ana de Armasin tähdittämä toimintakomedia. Rhett Reese ja Paul Wernick kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat ideansa läpi Skydance Media -yhtiöllä. Päärooleihin palkattiin Marvel-tähdet Chris Evans ja Scarlett Johansson, mutta muiden kiireidensä takia Johansson joutui poistumaan projektista ja hänet korvattiin Ana de Armasilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja lopulta Ghosted julkaistiin Apple TV+ -suoratoistopalvelussa huhtikuussa 2023. Elokuva sai lähinnä negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se nousi saman tien palvelun katsotuimmaksi leffaksi. Minua kiinnosti leffa sen päätähtien takia, kun se julkaistiin viime keväänä, mutta lähinnä negatiivisten palautteiden jälkeen jätin sen katsomatta. Kuitenkin kun aloin vuoden lopussa kasaamaan listaani vuoden 2023 huonoimmista elokuvista, minua alkoi kiinnostaa, olisiko Ghostedissa ainesta listalle ja päätin katsoa sen.

Kukkakauppias Cole käy ihanilla treffeillä asiakkaansa Sadien kanssa, mutta seuraavina päivinä naisesta ei kuulukaan mitään. Cole lähtee etsimään elämänsä rakkautena pitämäänsä Sadieta, vain päätyäkseen keskelle tiukkaa kilpaa aikaa vastaan, kun käy ilmi, että Sadie on CIA:n salainen agentti.

Scarlett Johanssonin jätettyä projektin, Ghostedista tuli Chris Evansin ja Ana de Armasin kolmas yhteistyöelokuva murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja toisen tusina-agenttileffa The Gray Manin (2022) jälkeen. Evans näyttelee Cole, kukkakauppiasta, joka eräänä päivänä kohtaa de Armasin näyttelemän Sadien torilla. Kun Sadie ei yhtäkkiä enää vastaakaan Colen viesteihin (mitä nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi "ghostaamiseksi"), Cole päättää etsiä naisen käsiinsä. Samalla paljastuu, että Sadie on vakooja. On lähtökohtaisesti mukavaa nähdä Captain American roolista parhaiten tunnettu Evans tuiki tavallisen mattimeikäläisen osassa ja de Armas toimintasankarina, mistä hän näytti jo viitteitä 007 No Time to Diessa (2021). Evansin ja de Armasin väliltä ei kuitenkaan löydy ollenkaan kemiaa, eivätkä heidän hahmonsa ole kovinkaan pidettäviä.

     Pahisosastoa taas edustavat Adrien Brodyn esittämä Leveque, joka havittelee käsiinsä vaarallista bioasetta, hänen kätyrinsä, joita näyttelevät muun muassa Mike Moh ja Tim Blake Nelson, sekä bioaseen ostamista aikova rikollispomo Utami (Stephen Park). Brody on lähinnä kiusallinen roistoroolissaan, ampuessaan yli niljakkaan Bond-pahis -karikatyyrinsä. Sivurooleissa nähdään myös Tate Donovan ja Amy Sedaris Colen vanhempina ja Lizze Broadway Colen rasittavana siskona Mattiena. Sekaan on myös viskattu kummia, noin puolen minuutin cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä (pääasiassa Evansin vanhoilta Marvel-kanssanäyttelijöiltä), jotka lähinnä rikkovat leffan immersiota ja tarinan soljuvuutta.

Nämä yllätyscameot ovat heikkouksineenkin ainoita riemastuttavia hetkiä muuten käsittämättömän latteassa toimintakomediassa. Lahjoja löytyisi niin kameran edestä kuin sen takaa, mutta jossain on menty täysillä päin metsää. Loistavat Eddie the Eaglen (2016) ja Rocketmanin (2019) ohjannut Dexter Fletcher on näyttänyt lahjakkuutensa, joten onkin pöyristyttävää, että niitä seurannut leffa on näin kehno. Sama tapahtui myös Russon veljeksille, jotka tekivät joitain Marvelin elokuvauniversumin parhaista elokuvista, mutta niiden jälkeen veljesten agenttileffa The Gray Man olikin varsinainen lässähdys. Ghosted on romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevä elokuva, jonka pääparin väliltä ei löydy kemiaa, jonka toimintakohtaukset ovat ponnettomia ja jännityksettömiä ja joka ei naurata sitten millään.

Elokuvan premissi on vielä ihan vekkuli ja kuten jo sanoin, on mukavaa nähdä mies vaihtelun vuoksi pelastettavana - hmm, mikä olisi "neidon" miesvastine - hädässä ja nainen jatkuvasti apuun saapuvana toimintasankarina, mutta toteutus on kaikin puolin kömpelö. Evansin ja de Armasin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäiseltä, jolloin heidän ei edes halua nähdä päätyvän yhteen. Juoni pahisten havittelemasta joukkotuhoaseesta on turhan kliseinen. Elokuvasta on vaikea sanoa, pitäisikö se ottaa vakavasti, vai yrittääkö se olla hauska. Kaikki tämä tekee Ghostedista suorastaan pitkästyttävän katselukokemuksen, vaikka toisaalta vauhtia ja vaaratilanteita ei leffasta puutu. Kelloa tulee vilkaistua muutamaankin otteeseen ja kun jo oma sisäinen kello sanoisi, että elokuva saavuttaa pian päätöksen, on rainaa vielä puolet jäljellä.

Mitäköhän ihmettä Fletcherille tapahtui? Hän ei saa näyttelijöiden välille mitään aidontuntuista, hän ei onnistu luomaan jännitettä, eikä häneltä tunnu yhtään löytyvän komediallista ajantajua. Asiaa ei tietenkään auta Rhett Reesen ja Paul Wernickin idean pohjalta Reesen, Wernickin ja Chris McKennan ja Erik Sommersin työstämä tylsä käsikirjoitus. Ghosted ei ole edes teknisiltään ansioiltaan kaksinen. Visuaalisesti leffa näyttää suoraan televisioon tehdyltä ja sen erikoistehosteet ovat paikoin keskeneräisen näköiset. Kameratyöskentely äityy turhan hektiseksi toimintakohtauksissa ja leikkauksessa monia kohtauksia pitäisi tiivistää ja joidenkin taas pitäisi antaa hengittää. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kelvolliset, joskin de Armasin päässä on useassa kohtauksessa liian selvä peruukki. Äänitehosteet ovat oivat, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat pöyristyttävän tavanomaiset ja leffassa käytetyt kappalevalinnat hämmentävät. Seassa on hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan istu yhtään menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghosted, 2023, Apple Original Films, Skydance Media, Studio Concierge

Arvostelu: Väärät paperit (Identity Thief - 2013)

VÄÄRÄT PAPERIT

IDENTITY THIEF

Ohjaus: Seth Gordon

Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Amanda Peet, Jon Favreau, John Cho, Morris Chestnut, Génesis Rodríguez, T.I., Robert Patrick, Eric Stonestreet ja Jonathan Banks

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Identity Thief, eli suomalaisittain Väärät paperit on Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tähdittämä komediaelokuva. Jerry Eaten ja Craig Mazin kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Seth Gordonin kiinnostumaan sen ohjaamisesta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2012 ja lopulta Väärät paperit sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai heikon vastaanoton kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo komediana. Olen katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Väärät paperit jälleen ja arvostella sen.

Kun huijarinainen varastaa bisnesmies Sandy Pattersonin identiteetin, tuhlaa tämän rahat, tuhoaa tämän luottotiedot ja melkein hankkii tälle potkut, Sandyn on pakko lähteä etsimään naista, saadakseen varastetun elämänsä takaisin.

Jason Bateman näyttelee Sandy Pattersonia, liikemiestä, joka eräänä päivänä huomaa, että hänen korteillaan ei ole enää katetta ja poliisitkin saapuvat pidättämään häntä petoksesta. Sandylle selviää, että hänelle tuiki tuntematon nainen (Melissa McCarthy) on päässyt käsiksi hänen tietoihinsa ja esiintyy Sandyna tämän luottokortin ja henkilöllisyystodistuksen kanssa. Todistaakseen syyttömyytensä ja pelastaakseen elämänsä, Sandy lähtee etsimään naista ja tuomaan hänet oikeuden eteen. Bateman on roolissaan mainio ja katsoja voi tuntea hahmon ahdingon, kun hänen elämänsä päätyy hujauksessa varsinaiseen syöksykierteeseen. McCarthy on kuitenkin filmin todellinen vetonaula, tulkitessaan huijarihahmoaan lystikkäästi. Hahmo on viekas ja katala, mutta hänestä löytyy syvempiäkin puolia leffan edetessä ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata tuntevansa empatiaa ja ymmärrystä häntä kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Amanda Peet Sandyn vaimona Trishinä, Jon Favreau Sandyn pomona Harold Cornishina, John Cho Sandyn työkaverina Danielina, Morris Chestnut poliisi Reillynä, sekä Génesis Rodríguez ja T.I. McCarthyn hahmoa jahtaavina rikollisina Marisolina ja Julianina. Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Jonathan Banks esittää heidän vankilassa viruvaa pomoaan, Terminator 2 - Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pahaa T-1000:a esittänyt Robert Patrick näyttelee karkuteillä olevia pikkurikollisia jahtaavaa miestä ja Moderni perhe -komediasarjassa (Modern Family - 2009-2020) hauskuuttanut Eric Stonestreet tekee lyhyen roolin Big Chuckina, johon hahmot törmäävät reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti.

Väärät paperit voisi tarinansa puolesta toimia hyvin trillerinä. Onhan se kauhistuttava ajatus, että joku pääsisi sinun tietoihisi käsiksi ja voisi tekeytyä sinuksi, tuhlata sinun rahasi ja tehdä rikoksia sinun nimissäsi. Tiivistunnelmaisen jännärin sijaan karmaisevasta skenaariosta on kuitenkin kehitelty huumorifilmi ja mielestäni oikein toimiva sellainen. Kyseessä ei ole ihan niin hauska elokuva kuin voisi toivoa ja naurut vähenevät elokuvan edetessä. Toisen puoliskon aikana katsoja pääsee hekottelemaan ehkä vain pari kertaa, tunnelman siirtyessä enemmän draaman puolelle. Aluksi ärsyttävänä esitelty huijarinainen muovautuu filmin aikana katsojan silmissä pidettävämmäksi ja tarinan kiinnostavimmaksi tapaukseksi.

Vähäiset naurut elokuva onneksi korvaa toimivalla tarinalla, joka jaksaa kantaa lähes koko keston läpi. Ihan loppuhuipennuksessa leffa menettää tehoaan, mutta sitä ennen Väärät paperit on erittäin viihdyttävä road trip -matka, jossa sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikkei leffa tosiaan ole mikään trilleri, on pientä jännitettä luotu Marisolin ja Julianin muodostamalla roistokaksikolla ja Robert Patrickin esittämällä miehellä, jotka jahtaavat hahmoja. Tietystä ailahtelevuudestaan huolimatta Väärät paperit on mainio leffa, jonka jaksaa sujuvasti katsoa uudelleenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli juuri pari vuotta aiemmin tehnyt Batemanin kanssa yhteistyötä Kaameat pomot -komediassa (Horrible Bosses - 2011). Gordon on rakentanut lupsakan yleishengen, osaten niin hassutella kuin myös vakavoitua tarpeen tullessa. Craig Mazinin käsikirjoitus on toimiva, joskin lopetus jää hieman mitäänsanomattomaksi kaiken jälkeen. Väärät paperit on kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, joskin liki parin tunnin kesto on hieman liikaa. Lavastukset, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta parit erikoistehosteet eivät täysin vakuuta. Äänimaailma on toimivasti työstetty ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Yhteenveto: Väärät paperit on kelpo komediaelokuva, jonka mukaansatempaavassa tarinassa olisi aineksia jopa piinkovaksi trilleriksi. Identiteettivarkaus esitetään kuitenkin pääasiassa lupsakan huumorin kautta, vaikka pientä jännitettä tuodaankin mukaan hahmoja jahtaavien tyyppien kautta. Jason Bateman on mainio pääroolissa Sandy Pattersonina, mutta leffan todellinen stara on huijarinaista esittävä Melissa McCarthy. McCarthyn hahmo saattaa aluksi ärsyttää, mutta vähitellen tähän tykästyy ja sympatiat saattavat jopa siirtyä hänen puolelleen. Vajaa pari tuntia kestävä elokuva ei ihan onnistu pitämään lystikkyyttään yllä loppuun asti. Toinen puolisko on draamapainotteisempi ja loppupäässä elokuva alkaa muuttua hieman raskassoutuiseksi. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle oikein kelvollisena hömppänä, jota suosittelen komediagenren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Identity Thief, 2013, Aggregate Films, Bluegrass Films, DumbDumb

Arvostelu: Total Recall (2012)

TOTAL RECALL

Ohjaus: Len Wiseman
Pääosissa: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel, Bokeem Woodbine, Bill Nighy, Bryan Cranston, John Cho, Will Yun Lee ja Dylan Scott Smith
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Total Recall on uudelleenfilmatisointi Philip K. Dickin novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966) perustuvasta Arnold Schwarzeneggerin elokuvasta Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990). 2000-luvulla alkoi uuden Total Recall -elokuvan suunnittelu ja Schwarzenegger osoitti halua toistaa roolinsa aiemmasta filmistä. Tekijät päättivät kuitenkin tehdä uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan sijaan ja roolin sai Colin Farrell. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Total Recall sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja Schwarzeneggerin leffan fanien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Total Recallin vasta vuokralta muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. En pahemmin piitannut filmistä, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan, kunnes nyt huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta. Koska olin juuri pari vuotta sitten arvostellut alkuperäisen Total Recallin sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin tehdä saman nyt vuoden 2012 leffalle. 

2000-luvun lopulla, lähes elinkelvottomaksi saastuneessa Maassa tehdastyöläinen Douglas Quaid näkee unia itsestään salaisena agenttina. Hän päättääkin käydä Rekallissa, yrityksessä, jossa ihmiset voidaan saada elämään läpi uniaan ja haaveitaan. Jokin menee kuitenkin pieleen ja pian Douglas huomaa joutuneensa agenttien, poliisien ja armeijan jahtaamaksi.

Päärooliin Douglas Quiadiksi pohdittiin mm. Tom Hardya ja Michael Fassbenderia, kunnes tekijät päätyivät Colin Farrelliin. Vaikka Hardy ja Fassbender olivat erittäin mainioita ja potentiaalisia vaihtoehtoja, Farrell sopii oikein passelisti tieteistoimintaseikkailun pääosaan. Hän onnistuu olemaan uskottava niin tavan duunarina kuin myös toimintatähtenä, kun Douglasin elämä kääntyy päälaelleen. Vaikka Douglasilla on edelleen mielenkiintoiset lähtökohdat, hahmon nähdessä unia agenttina olosta ja taistelemisesta, mikä vie hänet visiitille Rekalliin, jää hahmo jotenkin tylsäksi ja pinnalliseksi, eikä katsoja ole erityisen kiinnostunut selvittämään hahmon saloja.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Underworld-vampyyrileffoista (2003-2016) tuttu Kate Beckinsale Douglasin vaimona Lorina, Bokeem Woodbine Douglasin työkaverina Harryna, Harold & Kumar -komedioista (2004-2011) tuttu John Cho Rekallin teknikkona, roolistaan huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden saanut Jessica Biel vastarintaliikkeeseen kuuluvana Melinana, Bill Nighy vastarintaliikkeen johtajana Matthiaksena, sekä Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston kansleri Cohaagenina, häijynä Britannian liittovaltion hallitsijana. Vaikka näyttelijäkaartiin kuuluu osaavia nimiä (eikä Biel niin kehno ole kuin hänen Razzie-ehdokkuutensa antaa ymmärtää), ei oikein kukaan pääse oikeuksiinsa. Vain Beckinsale pääsee näyttämään uskottavuuttaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas yleensä mahtavat Nighy ja Cranston ovat täysin hukkaan heitettyjä tylsissä rooleissaan.

Monet Schwarzeneggerin Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan fanit vetivät herneen nenään heti, kun uudelleenfilmatisoinnista ilmoitettiin ja herneet upposivat vielä syvemmälle sieraimeen, kun fanit huomasivat, mitä muutoksia tarinaan on tehty. Isoin ero on tietty se, ettei Mars-planeetalla käydä koskaan, vaan koko elokuva vietetään Maassa. Itseäni ei erityisemmin haittaa, että tekijät ovat päättäneet muovata tarinaa, sen sijaan että he olisivat kulkeneet täysin tuttuja, yllätyksettömiä latuja. Itse asiassa jopa pidän siitä dystooppisesta maailmankuvasta, jonka elokuva esittelee. Suuren sodan takia Maa on saastunut lähes elinkelvottomaksi ja ainoastaan pahan Cohaagenin johtama Britannian liittovaltio ja Australian korvannut Kolonia ovat asuttavia paikkoja ihmisille. Näitä kahta valtiota yhdistää Maan sisuksen läpi kulkeva tunneli nimeltään Kuilu. Miksi edes lähteä Marsiin, kun Maasta on tehty näin mielenkiintoinen?

Onkin vain harmi, ettei itse elokuva ole mielenkiintoinen. Se lähtee ihan menevästi liikkeelle, mutta menettää otteensa vähitellen, kun Douglas joutuu takaa-ajetuksi Rekall-käyntinsä takia. Tylsät hahmot on todella iso ongelma, jolloin tapahtumilla ei ole erityisemmin väliä. Onkin jopa hieman huvittavaa, että leffa tuntuu pitkäveteiseltä, sillä siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain. Kun takaa-ajo alkaa, loput elokuvasta on melkein yhtä pitkää toimintakohtausta. Hyvässä tapauksessa tämä johtaisi siihen, että katsoja pidettäisiin tiukasti vangittuna tapahtumiin, kun tuntuu siltä, ettei päähenkilö ole koskaan turvassa, mutta itse koin jatkuvan rymistelyn yhä vain turruttavammaksi, mitä pidemmälle leffa eteni. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) onnistuu olemaan totaalisen mukaansatempaava paketti ja sekin on lopulta yksi toooodella pitkä takaa-ajokohtaus. Se elokuva saa pumpattua katsojansa täyteen adrenaliinia ja sen kyydin vietäväksi hyppää mielellään mukaan useita kertoja. Jokin vuoden 2012 Total Recallissa kuitenkin tökkii, eikä samaa efektiä millään synny.

Kun hahmoista ei välitä, ei heidän puolestaan jännitä, eikä siksi jatkuva pakoon juokseminen ja ajaminen, asetykitys tai nyrkkitaistelu jaksa enää innostaa jonkin ajan jälkeen. Muutamat käsirysyt ja ammuskelut ovat tyylikkäästi hoidettuja, mutta kun muu filmissä ei jaksa kantaa, ei sitä loputtomalta tuntuvaa toimintaa jaksa katsoa. Elokuvan edetessä huomasin tarkistavani yhä vain useammin, kuinka kauan se enää kestää ja finaalin aikana vain odotin lopputekstien alkamista. En haluaisi lähteä liikaa vertailemaan tätä leffaa alkuperäiseen filmatisointiin, mutta ei sitä vain voi kieltää, että vanhempi Total Recall on kaikessa tätä parempi. Se rakensi oikeasti koukuttavan ja jännittävän kertomuksen, kiehtovan mysteerin päähenkilön todellisesta identiteetistä, sekä vahvan konfliktin tyrannihallituksen ja vastarintaliikkeen välille. Tästä löytyy samoja aineksia, mutta lopputuloksena toimiva liemi on vain vaisu kopio siitä monipuolisen maukkaasta keitoksesta vuodelta 1990. Se oli myös ajatuksia herättävä, syvällisempi tieteistarina, 2012-version tarjotessa vain sitä tyhjänpäiväistä aivot narikkaan -rymistelyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kaksi ensimmäistä Underworldia, Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) ja Underworld: Evolutionin (2006) ohjannut Len Wiseman, joka ei olekaan Total Recallin jälkeen ohjannut enempää leffoja. Wiseman on saanut aikaiseksi muutamat päräyttävät tappelut, mutta ei tajua, missä kohtaa liika on liikaa ja niinpä hän pyrkiikin lopulta vain ylittämään itseään puuduttavuuteen asti. Wisemanin ongelmaksi koituu myös Kurt Wimmerin ja Mark Bombackin kehno käsikirjoitus, joka keskittyy enemmän taistelusta toiseen siirtymiseen kuin hahmojen ja tarinan kiinnostavaan rakenteluun. Sentään Total Recall on kelvollisesti kuvattu, siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, ja äänimaailmakin jytisee menevästi niin efektien kuin Harry Gregson-Williamsin musiikkien puolesta. Visuaaliset tehosteet ovat jo nähneet parhaat päivänsä ja digitaalisuus paistaa läpi monista kuvista. Lisäksi leffan alun strobovaloista on pakko varoittaa valoherkkiä, sillä itsellenikin pitkään kestänyt voimakas välke kävi pahasti silmiin.

Elokuvasta on olemassa noin 12 minuuttia pidempi ohjaajan versio, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia, muutaman eri tavalla järjestellyn kohtauksen, sekä Ethan Hawken roolityön, jota teatteriversiosta ei löydy. Lisäksi elokuva loppuu hieman eri tavalla.

Yhteenveto: Vuoden 2012 Total Recall on harmillisen lattea uudelleenfilmatisointi. Tekijöiden ottamat vapaukset Schwarzeneggerin elokuvan kuvioihin verrattuna ovat lähtökohdiltaan kiinnostavia. Sodan saastuttama Maa ja kahta jäljelle jäänyttä valtiota yhdistävä, planeetan läpäisevä Kuilu ovat mielenkiintoisia ideoita, mutta toteutus on kuitenkin valitettavan mitäänsanomaton. Ihan menevän alun jälkeen elokuva muuttuu yhä vain turruttavammaksi toimintakohellukseksi. Taisteluita nähdään yksi toisensa jälkeen ja ne käyvät aina vain pitkäveteisemmiksi. Vaikka elokuvassa on jotain koko ajan meneillään, on se jopa aika pitkäveteinen. Hahmoista ei pahemmin jaksa välittää, joten heidän puolestaan ei jaksa jännittää. Niinpä vauhdikas meininkikin tuntuu yhdentekevältä. Colin Farrell on passeli valinta pääosaan, mutta muut hyvät näyttelijät haaskataan osissaan. Tekninen puoli on paikoitellen parhaat päivänsä nähnyt. Total Recall vuosimallia 2012 jää lopulta vain ihan kivoiksi ideoiksi, mutta toteutus kompastuu ja pahasti. Suosittelenkin pysyttelemään Schwarzeneggerin filmin parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Total Recall, 2012, Original Film, Prime Focus, Rekall Productions

Arvostelu: Toivomuslohikäärme (Wish Dragon - 2021)

TOIVOMUSLOHIKÄÄRME

WISH DRAGON

Ohjaus: Chris Appelhans

Pääosissa: Jimmy Wong, John Cho, Natasha Liu Bordizzo, Will Yun Lee, Constance Wu, Jimmy O. Yang, Aaron Yoo, Bobby Lee ja Ronny Chieng

Genre: animaatio, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish Dragon, eli suomalaisittain Toivomuslohikäärme on Sonyn uusi animaatioelokuva. Sony teki leffan yhteistyöllä kiinalaisstudio Base Animationin kanssa ja leffa lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Chris Appelhansin ideasta. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Kiinassa Toivomuslohikäärme ilmestyi elokuvateattereissa jo tammikuussa, mutta muualla maailmassa se julkaistaan vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä ja ryhdyinkin katsomaan sitä positiivisin mielin heti julkaisuviikonloppuna.

Nuorimies Din yrittää keksiä keinoa saada takaisin lapsuudenystävänsä Li Nan, joka muutti vuosia aiemmin suurkaupunkiin isänsä bisnesten vuoksi. Din saa haltuunsa maagisen teepannun, josta vapautuu lohikäärme Long Zhu, joka suo kutsujalleen kolme toivetta. Kenties Long voisi auttaa Diniä tavoitteessa.

Elokuvan päähenkilö on Din (äänenä Jimmy Wong), innokas nuori mies köyhästä perheestä, joka haaveilee tapaavansa uudestaan lapsuudenystävänsä Li Nan (Natasha Liu Bordizzo), joka muutti pois Dinin naapurustosta. Li Nan isä (Will Yun Lee) on rikas mies, jonka mielestä Li Nalla ei ole asiaa olla yhteyksissä Dinin kaltaisen rahvaan kanssa. Din on kuitenkin sinnikäs kaveri ja katsoja haluaa nähdä hänen onnistuvan tavoitteessaan. Varakkaasta isästään huolimatta Li Naa ei kiinnosta ylellinen elämä, vaan hän haluaisi palata takaisin maanläheisyyteen. Tämä luo siis asetelman, jossa Din yrittää tehdä itsestään varakkaan, luullen, että se tekisi Li Naan vaikutuksen, kun taas Li Na haluaisi palata siihen "yksinkertaisempaan" elämään Dinin kanssa.

     Ja tähän kuvioon on sekaan heitetty toivomuslohikäärme Long Zhu (John Cho), vekkulimainen henkiolento, joka suo kolme toivetta taianomaisen teepannunsa haltijalleen. Long Zhu on ihan hauska tyyppi, jolla on tietty omatkin toiveensa, joita hän ei voi kuitenkaan itselleen toteuttaa. Lohikäärme ryhtyy auttamaan Diniä, kun tämä saa pannun käsiinsä ja kaksikko on ihan menevä parivaljakko, jonka puuhailu jaksaa viihdyttää, vaikka heistä tuleekin mieleen erään toisen animaatioelokuvan duo...

Okei, sanotaan se nyt ihan suoraan: Toivomuslohikäärme on aika häpeilemätön kopio Walt Disneyn animaatioklassikosta Aladdin (1992). Vielä filmin alku tuntuu kiinnostavalta omalta jutultaan, leffan esitellessä Dinin ja Li Nan lapsena. Lapsihahmojen välille muodostuva ystävyys on aidosti sympaattinen ja katsojasta tuntuu pahalta, kun Li Nan isä päättää, että heidän on aika muuttaa pois Dinin luota suurkaupunkiin. Kun elokuva hyppää siitä ajassa eteenpäin siihen, kun Din ja Li Na ovat nuoria aikuisia, on katsojan yhä vain vaikeampi työntää mielestään jatkuvia vertauksia Aladdiniin. Päähenkilö on köyhähkö nuori mies, joka haaveilee varakkaan herran tyttärestä. Tytärtä taas ei kiinnosta ylellisyydet ja hän haluaisikin paeta luksuspalatsista. Nuori mies saa haltuunsa lampun/pannun, jonka sisällä on vitsikäs ja muotoaan muuttava henki, joka toteuttaa kolme toivetta. Henki ryhtyy auttamaan nuorta miestä tekemällä tästä rikkaamman, jotta tämä pääsisi helpommin lähestymään tytärhahmoa. Samalla henki haaveilee omasta vapaudestaan. Ja tietty mukana on luihu pahishahmo (Aaron Yoo), joka haluaa hengen itselleen ilkikurisia aikomuksia varten. Eikös kuulostakin tutulta?

Ei Toivomuslohikäärme kuitenkaan huono leffa ole, vaikka se kopioikin huomattavasti laadukkaammasta animaatioelokuvasta. Kyseessä on vain unohdettava ja mielikuvitukseton raina, jonka katsoo ihan sujuvasti kerran paremman puutteessa. Elokuvasta löytyy omat ihan hupaisat hetkensä ja erityisesti naureskelin Pockets-pahikselle, joka ei millään suostu ottamaan käsiään taskuistaan, vaan tekee aivan kaiken jaloillaan. Toimintakohtauksissa on hienoa, että elokuva hyödyntää itämaisia kamppailulajeja. Ei se ole kuitenkaan vielä tarpeeksi. On jopa harmillista, että kun tietää, kuinka paljon potentiaalia kiinalaisten omissa mytologioissa olisi, leffa vain kierrättää materiaalia toiseen kulttuuriin nojautuvasta filmistä. Sininen lampunhenki on muutettu pinkkiin lohikäärmeeseen ja muinainen Arabia moderniin Kiinaan. Ei se silti riitä.

Visuaalisesti Toivomuslohikäärme on pätevästi tehty, vaikkei sen animaatiolaatu ylläkään Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin kaltaisten studioiden aikaansaannosten tasolle. Elokuva on miellyttävän värikäs ja niin hahmoista kuin taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia, jolloin filmi ei ole visuaalisesti tylsä. Toki pari kuukautta sitten Netflixissä julkaistun hurjasti tykittelevän Sony-animaatio Mitchellin perhe ja koneiden kapinan (The Mitchells vs. the Machines - 2021) jälkeen Toivomuslohikäärme on turhankin tavanomainen visualisuuksiltaan. Äänimaailma on sujuvasti kasattu ja Philip Kleinin säveltämistä musiikeista löytyy oivallisia vaikutteita itämaisista soinnuista. Lopulta viat löytyvät ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Appelhansin mielikuvituksettomasta työstä. Jos Appelhans olisi pitänyt päähahmot lapsina ja kertonut heidän yrityksistään pitää pahikset erossa toivomuslohikäärmeestä, olisi filmi ollut jo monta astetta tuoreemman tuntuinen.

Yhteenveto: Toivomuslohikäärme on kertaalleen katsottava, mutta nopeasti unohdettava animaatioleffa, jonka suurin synti on mielikuvituksen puute. Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Appelhans sortuu harmillisesti kierrättämään hahmoja ja juonikuvioita Disneyn Aladdinista, siirtäen vain tutun kertomuksen Arabiasta Kiinaan. Vielä alku herättää toiveita lupaavasta omanlaisesta tarinasta, mutta pian alun aikahypyn jälkeen kopiointi käy liiankin selväksi. Leffa kulkee niin tuttuja latuja, että katsoja arvaa nopeasti, miten homma tulee menemään ja päättymään. Onneksi sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja ja pari tyylikästä toimintakohtausta, joissa hyödynnetään itämaisia kamppailulajeja. Visuaalinen ilmekin on menevä. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä pelastamaan Toivomuslohikäärmettä laiskuudesta ja keskinkertaisuudesta. Lapsille tämä voi toimia, jos he eivät vielä ole nähneet Aladdinia niin usein, että hoksaavat selvät kopioinnit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish Dragon, 2021, Sony Pictures Animation, Base Animation, Beijing Sparkle Roll Media Corporation, Base Media, Tencent Pictures, The Monk Studio

Arvostelu: The Grudge (2020)

THE GRUDGE

Ohjaus: Nicolas Pesce
Pääosissa: Andrea Riseborough, Demián Bichir, John Cho, Betty Gilpin, Lin Shaye, Frankie Faison, Jacki Weaver, Zoe Fish, William Sadler, John J. Hansen ja Tara Westwood
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Takashi Shimizun luoma kauhuhahmo Kayako teki ensiesiintymisensä lyhytleffassa Katasumi (片隅) vuonna 1998, minkä jälkeen hahmo esiintyi suoraan videolle julkaistuissa kauhuelokuvissa Ju-on (呪怨 - 2000) ja Ju-on 2 (呪怨2 - 2000). Tunnetuksi hahmo nousi tosissaan vasta kolmannen Ju-on -elokuvan, eli Kirouksen (Ju-on: The Grudge - 2002) myötä. Kriitikoilta elokuva ei saanut kummoista vastaanottoa, mutta kauhufanit innostuivat leffasta ja se saikin useamman jatko-osan. Koska japanilaisen Ringu-kauhuelokuvan (リング - 1998) amerikkalainen uudelleenfilmatisointi The Ring (2002) oli noussut suureen suosioon, Yhdysvalloissa heräsi kiinnostus muitakin japanilaisia kauhuleffoja kohtaan. Sony Pictures nappasi Kirouksen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä uudelleenfilmatisointia. Sarjan kauhuhahmo Kayakon luoja ja Kirouksen ohjaaja Shimizu pyydettiin ohjaamaan ja lopputuloksena oli Kauna (The Grudge - 2004). Elokuva oli suurmenestys ja se saikin kaksi jatko-osaa, Kauna 2:n (The Grudge 2 - 2006) ja The Grudge 3:n (2009), joista jälkimmäinen, suoraan DVD:lle tehty leffa sai pahan lyttäyksen faneiltakin. Sony ei kuitenkaan halunnut luovuttaa sarjan suhteen ja alkoi nopeasti suunnittelemaan uutta elokuvaa. Vuonna 2014 leffan käsikirjoittajaksi valittiin Jeff Buhler, mutta kun kesällä 2017 Nicolas Pesce palkattiin ohjaajaksi, tämä päätti kirjoittaa koko leffan uusiksi. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja viime vuonna sitä kuvailtiin uudestaan, sillä studio ei ollut tyytyväinen ensimmäisiin leikkausversioihin filmistä. Lopulta elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja nyt The Grudge saa ensi-iltansa. Minun täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt ainuttakaan Ju-onia tai Kauna-leffaa ennen tätä, vaikka olen ollut tietoinen sarjasta jo lapsesta asti. Kiinnostuin kuitenkin hieman, kun kuulin uuden osan olevan tulossa, vaikka odotukseni itse teosta kohtaan olivat hyvin matalat. Odotuksiani vain laski suuri negatiivisuus elokuvaa kohtaan, mitä kriitikot ja sarjan fanit levittivät internetissä. Menin katsomaan The Grudgen sen lehdistönäytökseen tammikuun alussa ja kysessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna. Olen täysin varma, että olisin voinut tehdä paljon paremmankin valinnan...

Etsivä Muldoon ryhtyy tutkimaan kummallista kuolemaa, mikä juontaa juurensa Reyburn Driven taloon 44. Muldoon huomaa pian, että taloaa piinaa kirous, mikä jahtaa kaikkia, jotka astuvat taloon sisälle.

Pääosassa etsivä Muldoonina nähdään Andrea Riseborough, joka on kyllä sopiva poliisiksi ja ihan hyvä roolissaan, mutta jonka hahmo jää erittäin tylsäksi. Hahmo tutkii murhia kiehtoutuneena ja kun jokin karmiva on hänen perässään, hän joutuu usean säikyttelyn kohteeksi. Ja siinäpä se. Katsojaa ei kiinnosta lainkaan hahmon kohtalo - ei, vaikka kyseessä on pienen pojan (John J. Hansen) äiti, jolloin katsojana pitäisi kai toivoa, että hahmo selviäisi huolehtimaan lapsestaan. Muldoonin poika on kuitenkin niin kehnosti kirjoitettu mukaan ja Hansen on niin kiusallisen huono osassaan, ettei tästäkään jaksa välittää.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. etsivä Goodman (Demián Bichir), vanha pariskunta Faith ja William Matheson (Lin Shaye ja Frankie Faison), kiinteistönvälittäjäpariskunta Peter ja Nina Spencer (John Cho ja Betty Gilpin), sekä jännään alaan erikoistunut Lorna Moody (Jacki Weaver). Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia, mutta heidän kertomuksensa (leffa seuraa usean perheen elämää) ovat hieman kiinnostavampia kuin etsivä Muldoonin. Näyttelijät toimivat tarpeeksi kelvollisesti rooleissaan, vaikkakin Bichiristä ei tiedä, kuuluuko suuri kyllästyminen vain hänen etsivähahmoonsa, vai paistaako Bichirin turhautuminen leffaa kohtaan läpi. Ju-on- ja Kauna-leffojen demonihahmo Kayakoa fanittavat voivat heti valmistautua pettymykseen, sillä hänet nähdään vain parin sekunnin ajan heti leffan alussa.

En ollut tosiaan nähnyt ainuttakaan sarjan aiempaa osaa - en amerikkalaista tai japanilaista. Uusi The Grudge on siis ensimmäinen kunnon kosketuspintani koko hommaan, joten minun oli vaikea sanoa, kuinka hyvin leffa palvelee lisäosana sarjalle. Onneksi lehdistönäytöksessä oli mukana Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni, joka oli valmistautumisena katsonut viisi leffaa sarjasta ja hän pystyikin kuvailemaan, mikä kaikki leffassa oli pielessä vanhoihin teoksiin verrattuna. Hänen puheidensa ja internetistä lukemani perusteella voinkin siis sanoa, että jos olet suuri Ju-on- tai Kauna-fani, kannattaa odotukset laskea mahdollisimman mataliksi. Minun ei onneksi tarvitse osata verrata sarjan aiempiin osiin, sillä pystyn jo näin sanomaan, että uusi The Grudge on todella huono kauhuleffa. Heti alussa käy turhauttavan selväksi, että kyseessä on jälleen yksi tyhjänpäiväinen böö-pelottelu, mikä säpsäyttelee kovilla äänillään, mutta missä ei olekaan sitten mitään muuta.

Sen lisäksi, että elokuva on todella huono, on se myös todella tylsä. Kun hahmojen kohtalo ei kiinnosta tippaakaan, heidän juonikuvionsa eivät nappaa mukaansa ja säikyttelytkin lähinnä haukotuttavat kliseisyydellään ja geneerisyydellään, on pelottavinta lähinnä se, kuinka pitkältä ajalta puolitoista tuntia voikaan tuntua. Elokuva yrittää monimutkistaa tarinaansa kertomalla eri juonikuviot väärässä järjestyksessä, hyppien jatkuvasti ajassa eteen ja taakse. Samalla se kuitenkin tekee mokia siinä, että se näyttää joidenkin hahmojen kohtalot ennen kuin heihin edes tutustutaan. Lopussa filmi tarjoaa suuren paljastusmontaasin, missä oikein kunnolla näytetään, miten kaikki linkittyy toisiinsa ja sitä katsoessa sivusilmälläkin leffaa seurannut voi vain todeta, että "juu, tämä kaikki oli tiedossa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana".

Sentään The Grudge onnistuu paikoitellen huvittamaan huonoudellaan. Vaikka sarjalle ikoninen korina-ääni onkin karmiva, sitä ylikäytetään ja vieläpä sellaisissa kohtauksissa, joissa se muuttuu koomiseksi. Kun hahmo kuulee sen ruokakaupassa keskellä yötä, mieleen tulee nopeammin hyllyjen väliin sammunut juoppo kuin kirottu pahuus. En tosin yhtään ihmettele, jos osa korinasta johtuikin näytöksessä kuorsaavasta katsojasta, jolle leffan tylsyys oli liikaa. Äkkisäikäyttelyt ovat nykykauhun typerä tavaramerkki, mikä tuntuu käyvän vain laiskemmaksi vuosi vuodelta. Tässä on huvittavaa, että todella monta kertaa ennen säikäytystä soitetaan rauhallista pianoa, aivan kuin elokuva luulisi leikittelevänsä katsojalla. "Kuten pianon rauhoittava ääni kertoo, on kaikki aivan hyvin, eikä mitään pahaa tapah... BÖÖ ÄHÄKUTTI SÄIKÄHDIT!" Kaikki tämä johtaa lopetukseen, minkä arvaa heti ja kun lopputekstit rullaavat, on päällimmäinen ajatus: tässäkö tämä nyt oli?

Elokuvan on ohjannut pienimuotoisia kauhuleffoja, kuten The Eyes of My Motherin (2016) tehnyt Nicolas Pesce. Leffa ei kuitenkaan tunnu pienen indietekijän tuotokselta, vaan studion määräilemältä rainalta, millä yritetään tahkoa mahdollisimman paljon rahaa teinien taskuista. Ja kun kyseessä on Sony, ei ole epäilystäkään, etteikö studio olisi saapunut saksien kanssa paikalle, kun leffaa on leikattu. Tunnelma on erittäin kehnosti rakennettu ja käsikirjoitus on vielä kehnommin pistetty kasaan. Teksti on kömpelöä ja monessa kohtaa dialogi tuntuu siltä kuin se olisi raakaversiosta otettua, mitä on ollut tarkoitus työstää paremmaksi, mutta mitä ei koskaan muistettu tehdä. Myös musiikit kuulostavat siltä kuin ne olisivat ensimmäisten leikkausversioiden esimerkkimelodioita, ennen kuin oikeat musiikit sävelletään mukaan. Ääniefektit luottavat koviin säikäytysääniin, sekä kummallisiin kurkkuääniin, mitä filmin demonit, kummitukset, sun muut kammotukset päästelevät. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, valaisulla kikkaillaan välillä toimivasti, lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeerauksella on saatu aikaiseksi ällöjä yksityiskohtia. Eivätpä nämä pienet yksityiskohdat onnistu pelastamaan muuten pahasti tökkivää kokonaisuutta.

Yhteenveto: The Grudge on valitettavan surkea kauhuraina, mikä ei onnistu rikkomaan teineille tehtyjen kauhuelokuvien kirousta olla pelkkiä tyhjänpäiväisiä säikyttelyjä. Kauhukohtaukset ovat laiskasti rakennettuja ja ne alkavat hyvin nopeasti vain toistamaan samaa kikkaa. Pianonpimputtelua, hiljaisuus, vähän epämääräisiä kurkkuääniä ja BÖÖ! Kova ääni säpsäyttää, mutta lähinnä siksi, että elokuvan tylsyys voi saada ajatukset harhailemaan ja ääni palauttaa keskittymisen valkokankaalle. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta lainkaan, eivätkä eri juonikuviot koskaan nappaa mukaansa, jolloin filmi on oudonkin pitkäveteistä seurattavaa. Kaikki johtaa lopetukseen, mikä yrittää olla muka-nokkela, yhdistellessään juonikuvioita toisiinsa, mutta joka epäonnistuu pahasti. Katsojaa lähinnä huvittaa, kuinka tyhmältä lopetus tuntuu. Näyttelijät tekevät paikoitellen tarpeeksi hyvää työtä ja tekniseltä puolelta löytyy positiivistakin sanottavaa. Mutta kun käsikirjoitus on näin surkea, ohjaus näin mitäänsanomatonta ja koko leffa tuntuu lähinnä studion epätoivoiselta yritykseltä pitää sarjan oikeudet itsellään, eivät muutamat sujuvat puolet riitä. Ju-onin ja Kaunan faneille tämä vaikuttaisi myös olevan aikamoinen selkäänpuukotus. Koska en ole nähnyt aiempia osia, en kanna tekijöille yhtä pahasti kaunaa kuin esimerkiksi ystäväni.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Grudge, 2020, Screen Gems, Stage 6 Films, Ghost House Pictures, Good Universe

Arvostelu: Searching (2018)

SEARCHING

Ohjaus: Aneesh Chaganty
Pääosissa: John Cho, Debra Messing, Joseph Lee, Michelle La, Steven Michael Eich, Ric Sarabia ja Sara Sohn
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Searching on ohjaaja Aneesh Chagantyn ensimmäinen koko illan elokuva. Leffa oli pitkään esituotannossa ja se kuvattiin parissa viikossa kokonaan. Kuvausten jälkeen filmiä työstettiin vielä pitkään, kunnes se julkaistiin tämän vuoden tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se voitti useammankin palkinnon. Tämän jälkeen leffa on pikkuhiljaa alkanut saamaan teatterilevitystä ympäri maailman ja nyt vihdoin se saapui myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä alkukesästä. Elokuva oli saanut paljon kehuja, joten aloin toivoa, että se nähtäisiin myös täällä. Kesti kuitenkin useita viikkoja, eikä Suomen ensi-illasta ollut tietoakaan, jolloin pelkäsin, että filmi ilmestyisi suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Lopulta tieto Suomen teatterilevityksestä saapui ja innostuin. Menin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomaan Searchingin, toivoen, että se olisi yhtä hyvä kuin monet ovat kehuneet. Ja se todella oli.

David Kimin tytär Margot katoaa mysteerisesti, jolloin David alkaa selvittämään, mitä hänelle on tapahtunut. Tutkimus avaa täysin uusia puolia Margotista, jolloin David alkaa epäillä, tunsiko hän sittenkään tytärtään...

Pääosassa David Kiminä nähdään John Cho, jota olen aina pitänyt oikein kelpo näyttelijänä. Tässä Cho kuitenkin pääsee loistamaan ja tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Davidin sydän on rikki, sillä hän on jo menettänyt vaimonsa ja nyt hän joutuu pelkäämään tyttärensä menettämisen takia. Cho tuo upeasti esillä hahmon kokeman tuskan ja epätoivon, ja hän on täysin uskottava isänä, joka yrittää tehdä kaikkensa löytääkseen tyttärensä. Katsoja alkaa välittämään Davidista heti leffan alussa ja siten on jännittävä lähteä tälle tutkimusmatkalle hänen kanssaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat etsivä Rosemary Vick (Debra Messing), joka yrittää selvittää Margotin tapausta ja Davidin veli Peter (Joseph Lee), joka yrittää myös auttaa ja olla veljensä tukena. Sekä Lee että Messing hoitavat hommansa kunnialla. Messingin poliisihahmo ei onneksi jää yksiulotteiseksi, vaan tutkimuksen varrella hän avautuu Davidille ja paljastaa asioita itsestään, mitkä tekevät hänestäkin mielenkiintoisen hahmon. Kadonnutta Margotia näyttelee Michelle La ensimmäisessä elokuvaroolissaan.

Searching on pohjimmiltaan aika perinteinen jännäri, mikä on kuitenkin kerrottu hyvin poikkeuksellisella tavalla: koko elokuva tapahtuu tietokoneiden ja puhelimien ruuduilla tai uutislähetysten kautta. Mukana ei ole ainuttakaan perinteisellä tavalla toteutettua kohtausta, vaan kaikki tapahtuu jonkinlaisella ruudulla. Tämä ei ole täysin ainutlaatuinen tyyli, vaan sama on nähty esimerkiksi kauhuleffassa Unfriended (2014). Ero Unfriendedin ja Searchingin välillä on kuitenkin se, että siinä missä Unfriended näytti kaiken reaaliajassa ja pyrki autenttisuuteen, Searching osoittaa alusta alkaen olevansa elokuva, asioiden tapahtuessa useamman päivän aikana ja lisäämällä mukaan painostavaa musiikkia luomaan lisäjännitystä. Erona on myös se, että kyseessä on huomattavasti laadukkaampi elokuva kuin Unfriended. Kyseessä on erinomaisesti ohjattu, kerrottu ja toteutettu filmi. Aluksi saattaa tuntua siltä, että pelkkien tietokoneruutujen seuraaminen muuttuisi joskus tylsäksi, mutta näin ei todellakaan tapahdu. Tyttären sosiaalisen median ja läppärin tiedostojen tutkiminen on itse asiassa äärimmäisen mielenkiintoista. Elokuva nappaa mukaansa heti alussa mahtavasti kerrotun prologinsa ansiosta, minkä jälkeen jännitys vain tiivistyy tutkimusten edetessä ja käänteiden avautuessa hahmoille ja katsojille.

Toinen syy sille, miksi Searching on niin koukuttava kokemus, on kaikki yksityiskohdat, joita elokuvaan on saatu mukaan. Tietokoneruudut sun muut toteuttaneet animaattorit ovat tunkeneet leffan täyteen pieniä ja nopeita viittauksia, joita kaikkia ei varmasti huomaa ensimmäisellä katselukerralla. Nopeasti välähtävistä uutisartikkeleista ja eri somekanavien päivityksistä löytyy vihjeitä suureen mysteeriin, minkä lisäksi mukana on viittauksia tosielämänkin juttuihin. Yhdessä kohtaa leffaa trendaavissa asioissa vilahtaa #TheDress, mikä nopean tutkimuksen jälkeen osoittautui viittaukseksi muutama vuosi sitten ihmisiä hämmästyttäneestä internetilmiöstä; mekosta, mikä näytti joidenkin mielestä kultavalkoiselta ja toisten mielestä sinimustalta. Isoin yksityiskohta, mistä pidin erittäin paljon, on se, että Davidin kirjoittaessa viestiä, hän tulee joskus toisiin ajatuksiin ja poistaa viestin muotoillakseen asiansa uudestaan. Aluksi hieman ihmettelin, miksei kukaan tunnu tekevän kirjoitusvirheitä, mutta lopussa senkin merkitys selviää. On myös hauskaa, että parissa kohtaa näytetään pidemmänkin aikaa pelkkää näytönsäästäjää. Videopuhelut eivät myöskään ole täydellisiä, vaan ne pätkivät kuten oikeassa elämässä. Tällaiset yksityiskohdat tekevät leffasta todella rikkaan visuaalisesti ja niiden ansiosta haluaa heti katsoa elokuvan uudestaan, jotta sitä voi tutkia oikein kunnolla.

Ohjaaja Aneesh Chaganty on löytänyt erinomaisen tavan pitää katsojaa otteessaan. Hän on saanut aikaiseksi todella tiivistunnelmaisen kertomuksen ja osaa rakentaa jännitettä jatkuvasti lisää. Ohjaaja luottaa paljon visuaaliseen tarinankerrontaan, mikä on aivan mahtavaa. Selittelyn sijaan Chaganty luottaa siihen, että katsoja pystyy tekemään johtopäätöksiä pelkästä näkemästään. Hän on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Sev Ohanianin kanssa ja kaksikko on keksinyt käänteitä, joita suuri osa katsojista ei varmasti älyä etukäteen. He ovat myös ymmärtäneet lisätä mukaan huumoria oikeissa määrin. Lisäksi arvostan todella paljon, että he ovat uskaltaneet ottaa kantaa asiaan, mitä olen itse pohtinut jo pitkään, mutta mistä en ole nähnyt muiden puhuvan. Davidin aloittaessa tutkimukset, hän kyselee tyttärensä tutuilta, milloin he ovat viimeksi nähneet hänet. Nämä henkilöt eivät vaikuta kiinnostuneilta asiasta ja toteavat lähinnä, etteivät he olleet kovin läheisiä. Kun katoaminen nostetaan uutisiin ja siitä aletaan tosissaan keskustelemaan sosiaalisessa mediassa, nämä samat henkilöt julkaisevat videoita, joissa he itkevät, kuinka heidän paras ystävänsä on poissa. He kirjoittavat rukoilevansa sun muuta, mutta tosiasiassa heitä ei kiinnosta Margotin löytyminen, vaan se että he pääsevät olemaan mukana tässä isossa jutussa. Tällainen tekopyhyys minua on ärsyttänyt jo pitkään ja en voi kuvailla, kuinka tyytyväinen olen, että Chaganty on päättänyt ottaa kantaa tähän. Aivan mahtavaa!

Yhteenveto: Searching on aivan mahtava ja koukuttava trilleri, mikä yllättää käänteidensä kanssa. Ohjaaja Aneesh Chaganty on luonut tiiviin tunnelman ja hän rakentaa jännitystä huikeasti. Chaganty kertoo tarinaansa upealla tavalla, jolloin tietokonenäytön tuijottaminen muuttuu äärimmäisen kiehtovaksi. Davidin tutkiessa tyttärensä tiedostoja ja somekanavia, katsojasta tuntuu kuin olisi mukana selvittämässä asioita. Chaganty luottaa hienosti visuaaliseen tarinankerrontaan, eikä selittele liikoja. Hän on myös onnistunut ripottelemaan aidosti hauskoja juttuja oikeisiin kohtiin. Lisäksi hän on ottanut kantaa asiaan, mistä monet eivät vaikuta uskaltavan puhua, eli joidenkin ihmisten tekopyhyyteen. Visuaalisesti elokuva on loistavasti toteutettu ja animaattorit ovat saaneet piilotettua pieniä vihjeitä mysteerin ratkaisemiseksi ja viittauksia tosielämän internet-ilmiöihin. John Cho pistää parastaan pääroolissa ja sopii täydellisesti osaansa. Kaikin puolin Searching on hieno paketti, enkä malta odottaa, että pääsen katsomaan leffan uudestaan ja tutkimaan sitä lisää. Suosittelen kaikkia muitakin jännäreistä pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä se todella on ainutlaatuinen omassa genressään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Searching, 2018, Bazelevs Production, Bazelevs Entertainment

Arvostelu: Star Trek Beyond (2016)

STAR TREK BEYOND

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Karl Urban, Zoë Saldana, Simon Pegg, Idris Elba, John Cho, Anton Yelchin, Sofia Boutella,
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

En ole koskaan ollut Star Trek -fani ja vaikka olin nähnyt yksittäisiä jaksoja vanhoista sarjoista, kunnon ensikosketukseni oli vasta vuoden 2009 Star Trek -elokuva, joka sai minut innostumaan. Vaikka monet eivät pitäneet elokuvan jatko-osasta Star Trek Into Darkness (2013), niin itse pidin siitäkin erittäin paljon. Kummatkin on ohjannut yksi lempiohjaajistani, J.J. Abrams ja kun ilmoitettiin, ettei hän ohjaisi sarjan kolmatta osaa, niin mielenkiintoni hiipui. Kun sain tietää, että Star Trek Beyondin ohjaisi The Fast and the Furious -sarjan neljä elokuvaa (The Fast and the Furious: Tokyo Drift, 2006, Fast & Furious, 2009, Fast Five, 2011 ja Fast & Furious 6, 2013) ohjannut Justin Lin, niin minua alkoi pelottaa, että sarja muuttuisi täysin "aivot narikkaan" toimintamässäilyksi, mikä ei ollut syy, miksi pidin kahdesta edellisestä osasta. Ja älkää käsittäkö väärin, pidän uusimmista Fast & Furious -elokuvista, mutta en vain koe niiden tyylin sopivan tähän. Kun katsoin kaksi edellistä osaa uudestaan, innostuin jälleen ja Star Trek Beyondista tuli yksi kesän eniten odottamistani elokuvista. Tänä aamuna näin sen Finnkinon uudessa, paljon mainostetussa Scape-salissa.

Pelastustehtävää suorittaessaan U.S.S. Enterprisen miehistö päätyy ansaan, jolloin avaruusoliolaji sieppaa suurimman osan miehistöstä ja loput ryhtyvät pelastustoimiin.

Chris Pinen näyttelemä James T. Kirk ei enää tiedä, mikä hänet pitää kapteenina. U.S.S. Enterprise on ollut jo kauan avaruudessa ja Kirk tuntuu hädin tuskin muistavan, mikä päivä on kyseessä. Alkupuolella voisi luulla, että Kirk alkaa seota pikkuhiljaa, mutta elokuva ei kuitenkaan ota tätä suuntaa, vaan hahmo pysyy yhä miehistöään suojelevana sankarina. Kirk on alkanut aikuistua ja naistenmieshömpötykset tuntuvat olevan jo poissa. Pine on edelleen toimiva valinta Kirkiksi.
     Zachary Quinton esittämä Spock näyttää yllättävän paljon tunteita elokuvassa. Mielestäni Quinto on ollut täydellinen roolitus nuoreksi Spockiksi ja mielipiteeni pysyy yhä samana. Välillä hahmo ärsyttää, mutta niin se vain kuuluukin olla. Vanhan Spockin näyttelijä Leonard Nimoy menehtyi yli vuosi sitten ja hahmo on tapettu myös elokuvassa, mikä herättää nuoremmassa, Quinton näyttelemässä Spockissa tunteita.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä nähdään tietysti tutut naamat jälleen mukana. Zoë Saldanan esittämällä Uhuralla ja Spockilla on parisuhdeongelmia ja Karl Urbanin näyttelemä tohtori Bones synkistelee jälleen. Simon Pegg, joka näyttelee Scottya, on myös toiminut elokuvan käsikirjoittajana ja hänellä on isompi rooli kuin kahdessa edellisessä osassa. Internetissä nousi kohu, kun kävi ilmi, että John Chon näyttelemä Hikaru Sulu on homoseksuaali ja tällä on mies. Mietin vain, milloin homoudesta tulee niin normaali asia, ettei sitä tarvitse enää hehkuttaa, kun jossain elokuvassa joku mieshahmo sattuukin olemaan kiinnostunut miehistä. Asiaa ei edes erityisemmin korosteta elokuvassa, vaan näytetään vain, kun Sulu tapaa hänen miehensä ja tyttärensä ja he kävelevät pois yhdessä. Chekovia näyttelevä Anton Yelchin menehtyi kuukausi sitten, jolloin tämä jäi yhdeksi hänen viimeisistä näyttelijänsuorituksistaan. Olen pitänyt Yelchiniä lahjakkaana siitä asti, kun näin hänet Star Trekissa, mutta hän on valitettavasti muuten ajautunut hieman vääriin leffoihin. Elokuva on omistettu hänen ja Nimoyn muistoille.

Star Trek Beyondin pahiksena nähdään Idris Elban näyttelemä Krall, jolla on hieman hölmö suunnitelma tappaa Liiton ja Tähtilaivaston jäseniä. Hahmolla on mielenkiintoinen tausta ja Elba on aina hyvä pahiksena. Etenkin Elban ääni toimii täydellisesti pahishahmolla ja hänet onkin juuri vastikään nähty The Jungle Bookin (2016) Shere Khan -pahiksena. Elba on todella voimakkaasti maskeerattu, jolloin häntä voi olla hieman vaikea tunnistaa. Ääni kuitenkin paljastaa, kuka on kyseessä.
     Uutena hahmona sarjaan tulee Sofia Boutellan esittämä Jaylah, joka tuo naispoweria mukaan. Jaylah on oikein hyvä hahmo ja hän pääsee vetämään paljon turpaan, mikä tekee hahmosta myös tyylikkään. Boutellan suoritus on oikein mainio ja toivottavasti hänet nähdään vielä tulevissa elokuvissa.

Star Trek Into Darkness päättyi siihen, että U.S.S. Enterprise lähti miehistönsä kanssa viiden vuoden tutkimusmatkalle avaruuteen. Tämän elokuvan alussa on kulunut noin kolme vuotta siitä. Kirk tosiaan haahuilee yksinään ja seuraa sivusta, miten hänen miehistönsä - joka on kuin perhe hänelle - toimii, kun kaikki joutuvat olla niin pitkään samassa tilassa tekemisissä toistensa kanssa. Alkupuoli vihjailee ihan pienesti, että elokuva voisi käsitellä miehistössä tapahtuvia asioita, jotka aiheuttavat ongelmia hahmoille, kun jokainen vähitellen sekoaisi. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tapahdu. Ei siinä mitään, sillä elokuvan todellinen tarina on myös hyvä. Hieman kummallisen aloituskohtauksen jälkeen Kirkin kertojaääni selittää katsojille, mitä suunnilleen on tapahtunut kolmen vuoden aikana. On sinänsä mielenkiintoista, että toisin kuin edelliset osat, tämä elokuva on vain yksi pieni osa hahmojen matkasta avaruuden halki. Elokuvan tapahtumat eivät vie montaa päivää aikaa, joten katsojana alkaa miettiä, mitä kaikkea muuta heille on ehtinyt tapahtua.

Kun U.S.S. Enterprise pistäytyy Liiton uudella avaruusasemalla nimeltä Yorktown, Kirk saa kuulla, että läheiselle planeetalle on pudonnut alus, joka tarvitsee apua. Yorktownin ja planeetan välillä leijuu tähtisumua ja jostain kumman syystä vain Enterprise pääsee sen läpi, jolloin miehistö lähtee pelastusmatkalle. Yllättäen heidän kimppuun hyökätään, miehistö viedään ja Enterprise tuhotaan täysin. Faneilla voi vierähtää kyynel poskelle, kun joutuu katsomaan, miten rakasta tähtilaivaa revitään riekaleiksi avaruudessa. Lopun elokuvan ajan kapteeni Kirk, Spock, Bones ja Scotty yrittävät Jaylahin avustuksella pelastaa miehistönsä Krallin ja tämän joukkojen kynsistä.

Ottaen huomioon, että pelkäsin elokuvan olevan pelkkää rymistelyä alusta loppuun, niin toimintaa onkin yllättävän vähän. Alkupuolen hyökkäys U.S.S. Enterprisea kohtaan ja pitkä loppuskabailu ovat ainoat kunnon taistelut elokuvan aikana. Star Trek Beyond on silti jännittävä ja se tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se todellisuudessa on. Taistelukohtaukset ovat erittäin toimivia, vaikka ihan loppu meneekin hieman yli ja jopa musiikkia käytetään aseena avaruusolioita vastaan. Huumoria löytyy vähemmän kuin edellisistä osista ja aika synkällä teemalla mennään läpi elokuvan. Muutamia epäloogisuuksia löytää, esimerkiksi että mistä Krall hommasi suuren mega-armeijansa ja miten Yorktownin painovoima oikein toimii, mutta jälkimmäisenkin voi pistää helposti sen piikkiin, että tämä on täyttä höpöhöpöä ja se pitäisi katsoa sellaisenaan. Valittiko kukaan vuosikymmeniä sitten, että vanhassa Star Trekissä nähtiin teleporttauslaitteita, joita ei ole oikeasti olemassa.

Ohjaaja Justin Lin onnistui tehtävässään loppujen lopuksi paremmin kuin odotin. Tämä on selkeästi hänen paras elokuvansa, minkä minä olen nähnyt. Elokuva on kuvattu hyvin ja vaikka olenkin yleensä käsivarakuvaa vastaan elokuvissa, niin tässä on onnistuttu käyttää tehostekeinona sitä, että kuva tärisee, kun esimerkiksi U.S.S. Enterprise hajoaa palasiksi. Erikoisena kuvauskikkana on, että monta kuvaa alkaa hieman vinottain ja ne suoristuvat tasaisella liikkeellä oton aikana, mikä yllättävää kyllä toimii erittäin hyvin. Leikkaus on sujuvaa myös ja äänitehosteet on suunniteltu loppuun asti. Visuaalisesti elokuva on aivan huikean näköinen. Avaruustaistelujen lisäksi myös maalla käytävät mätkimiset ovat tyylikästä katsottavaa. Maskeeraus ja puvustus ovat myös erinomaisesti toteutettuja. Musiikin sävellyksestä vastaa jälleen Michael Giacchino, joka on tehnyt tuttuun tyyliinsä hyvää työtä.

Yhteenveto: Pienestä pelostani huolimatta Star Trek Beyond on oivaa jatkoa sarjalle. Pidin alun osiosta, jossa Kirk ei enää oikein tiedä, miksi edes liittyi Tähtilaivastoon ja haahuilee yksinään, ja olisin toivonut, että tätä olisi hyödynnetty läpi elokuvan, mutta silti elokuvan oikea tarina toimii. On virkistävää, että tämä tosiaan on vain yksi tapahtuma heidän viisi vuotta kestävällä reissullaan ja mietin, mitä muuta heille on tapahtunut ja mitä muuta tulee tapahtumaan. Idris Elba on hyvä pahis, mutta hänen hahmonsa on paikoitellen hieman liian maailmanvaltaaja -tyyppiä, mikä on alkanut käydä vanhaksi jo aikoja sitten. Boutellan näyttelemä Jaylah on hyvä lisäys ja toivon, että häntä näkisi seuraavissa osissa. J.J. Abramsin mukaan "Star Trek 4":n roolitus on jo alkanut ja mm. Chris Hemsworthin näyttelemä Kirkin isä olisi jälleen mukana. Ehkä hän voisikin tulla kohtauksessa, jossa Kirk on täysin valmis lopettamaan kapteenina olon, seotessaan pitkällä matkalla ja Kirkin hallusinaatiossa hänen isänsä tulisi ohjeistamaan poikansa takaisin oikealle polulle. Joka tapauksessa olen innostunut, että jatkoa on luvassa, sillä tämä on jälleen erittäin mainio scifiseikkailu, vaikka jääkin kahden edellisen osan jalkoihin. Vaikka Justin Lin onnistui ohjauksessa, niin toivon, että Abrams palaisi ohjaamaan seuraavan osan. Jos pidit edellisistä osista, niin käy katsomassa myös tämä ja jos scifitoimintaseikkailut uppoavat, niin suosittelen. Jos rakastat vanhaa Star Trekiä yli kaiken, niin jätä tämä väliin, sillä tässä on varmaan jo ensimmäisen kuvan aikana liikaa toimintaa ja tehosteita sinulle. Neljättä odotellessa; eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot ww.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Star Trek Beyond, 2016, Paramount Pictures, Bad Robot, Perfect Storm Entertainment, Skydance Productions, Sneaky Shark

Arvostelu: Star Trek Into Darkness (2013)

STAR TREK INTO DARKNESS

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Benedict Cumberbatch, Zoë Saldana, Karl Urban, Simon Pegg, John Cho, Anton Yelchin, Bruce Greenwood, Peter Weller, Alice Eve ja Leonard Nimoy
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Minun on pakko tunnustaa, että en ole kovin iso Star Trek -fani. Ei minua kai voi oikeastaan sanoa minkäänlaiseksi faniksi, sillä en ole nähnyt kuin pätkiä alkuperäisestä sarjasta (1966-1969) ja Star Trek: The Next Generationista (1987-1994), sekä nämä uudet elokuvat (Star Trek, 2009 ja Star Trek Into Darkness). Uudet elokuvat saivat minut kuitenkin kiinnostumaan aiheesta ja odotan innolla tulevaa Star Trek Beyondia (2016). Sitä ennen täytyi kuitenkin käydä läpi uuden Star Trek -elokuvasarjan kaksi aiempaa osaa. Näin Star Trek Into Darknessin sen ensi-iltaviikolla, kun se ilmestyi kesällä 2013.

Huonosti menneen operaation jälkeen kapteeni Kirk ja hänen uskollinen miehistönsä lähtee U.S.S. Enterprisella metsästämään vaarallista rikollista, John Harrisonia. Kaikki ei kuitenkaan ole, niin kuin heille on kerrottu...

Chris Pinen suoritus kapteeni James "Jim" Kirkinä vain paranee. Hahmo on edelleen aika villi naistenmies, mutta tiukan paikan tullen hän on valmis tekemään kaikkensa miehistönsä puolesta. Kirk on loistava päähenkilö, sillä hahmossa on useita puolia. Pinen ilmeistä käy hyvin selville hänen tunnetilansa.
     Zachary Quinton Spock on edelleen sekä ärsyttävä, että hauska ja hahmo pääsee kunnolla mätkimään turpaan loppupuolella. Quinto on erittäin hyvä roolitus Spockiksi. Kirkin ja Spockin ystävyys - sekä pieni vihamielisyys - on hyvin tuotu esille elokuvassa ja heidän käymät dialogikohdat ovat hyvin näyteltyjä ja hyvin kirjoitettuja. Myös Leonard Nimoyn näyttelemä alkuperäinen Spock nähdään taas.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä tärkeimpinä henkilöinä nähdään jälleen Simon Peggin näyttelemä Scotty, joka on tosin hieman liian vähän elokuvassa, Zoë Saldanan esittämä Uhura, jolla on vaikeuksia Spockin kanssa, Karl Urbanin näyttelemä "Bones", joka on edelleen hauska, vaikka suurimmaksi osaksi erittäin yrmyilevä ja hän heittää outoja vertauskuvia, John Chon näyttelemä Sulu, joka pääsee näyttämään, että hänestä olisi ainesta kapteeniksi, sekä vastikään edesmenneen Anton Yelchinin esittämä Chekov, joka on todella alikäytetty. Mukaan tulee myös Alice Even näyttelemä tiedeupseeri Carol Wallace. Elokuvassa on kohtaus, jossa hahmo on pelkissä alusvaatteissaan Kirkin vieressä ja tästä kohtauksesta on tehty paljon pilkkaa, sillä ei ole mitään syytä, miksi hän riisuuntuisi.

Elokuvan pahiksena nähdään Benedict Cumberbatchin näyttelemä John Harrison, jonka todellinen henkilöllisyys ei tule yhdellekään Star Trek -fanille yllätyksenä. Harrisonilla on hyvä motiivi, hän on sekä viisas, että voimakas ja häntä näyttelee Cumberbatch - voiko mennä vikaan? Ei. Cumberbatchin äänessä on jotain maagista, mitä löytyy todella harvoilta ihmisiltä.
     Bruce Greenwoodin näyttelemä Christopher Pike on ylentynyt amiraaliksi. Harmi vain, ettei häntä näe paljoa elokuvassa. Uutena hahmona on myös amiraali Marcus (Peter Weller), jonka todellista luonnetta ei ole vaikea arvata.

Star Trek Into Darkness tapahtuu noin vuosi ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Heti alussa päästään jo vauhtiin, kun U.S.S. Enterprisen väki vierailee M-luokan Nibiru-planeetalla, jossa alkuasukkaat jahtaavat Kirkiä ja Bonesia. Samalla Spock, Uhura ja Sulu yrittävät pysäyttää purkautuvan tulivuoren, joka tuhoaisi planeetan väestön. Muuten kohtaus toimii, mutta on hieman hölmöä laittaa yhtä päähenkilöistä hengenvaaraan heti alussa, sillä sen arvaa helposti, ettei tämä kuole. Intron jälkeen itse tarina lähtee käyntiin ja jälleen on Star Trekilla koskettava alku. Tähtilaivaston upseerin (Noal Clarke) tytär on kuolemassa ja Harrison tulee tarjoamaan tälle apua. Jotta Harrison pelastaisi tyttären, upseerin täytyy räjäyttää Liiton arkisto. Tämä sivutarina tapahtuu ihan alussa, mutta se on omalla tavallaan erittäin vaikuttava, eikä se tarvitse lähes ollenkaan repliikkejä, jotta kaikki ymmärtäisivät, mistä on kyse. Koko osiosta saisi täydellisen, jos ainoa repliikki olisikin Harrisonin: "Minä voin pelastaa hänet."

Arkiston räjäyttämisen, sekä Tähtilaivaston korkea-arvoisimpien henkilöiden kimppuun hyökkäyksen seurauksena Kirk ja hänen miehistönsä lähtee jahtaamaan Harrisonia, johon epäilykset osuvat ja jonka he paikallistavat Kronokseen. Pelkästään Kronoksen kuuleminen mahtoi saada fanit innostumaan, sillä se on klingonien kotiplaneetta. Klingonit ovat yksiä tunnetuimmista asioista Star Trekissä - vulcanuslaisen tervehdyksen ja U.S.S. Enterprisen lisäksi. Ne ovat armottomia olentoja, jotka eivät ole lämpimissä väleissä Tähtilaivaston tai Liiton kanssa. Elokuva saa hyvin vanhat fanit innostumaan klingoneista, sekä uudet katsojat ymmärtämään heti, että tässä on oliolaji, jolle ei kannata ryttyillä.

Tässä elokuvassa on enemmän toimintaa kuin edellisessä, kuten myös enemmän toimintaa kuin olen nähnyt yhdessäkään jaksossa vanhoissa Star Trek -sarjoissa. Tämä aiheutti suuttumusta monessa, sillä alunperin U.S.S. Enterprise toimi tutkimusaluksena, kun taas tässä se on kuin sota-alus, joka metsästää vaarallista rikollista. Itse pidän toiminnasta ja vauhdikkaista scifielokuvista, joten ratkaisu toimi minusta erittäin hyvin. Elokuvassa on hengähdystaukoja, joissa tarinaa avataan enemmän, mutta sitten taas mennään. U.S.S. Enterprise ottaa paljon osumaa ja punapaitaisia kuolee. Yksi parhaista kohtauksista on, kun Kirkin ja Harrisonin täytyy päästä U.S.S. Enterpriselta toiseen alukseen sinkoutumalla siihen avaruusroinan läpi. Sen lisäksi muitakin jännittäviä kohtia löytyy paljon ja elokuva pitää otteessaan loppuun asti, vaikka siinä on muutamia hölmöjäkin puolia.

Star Trek Into Darknessin on edellisen osan tapaan ohjannut J.J. Abrams, jonka kädenjälki on jälleen hyvin tunnistettavaa. Abramsin rakastamia linssiheijastuksia on paljon, kuten myös äkkinäisiä kameraliikkeitä ja arkisto, joka räjäytetään, on nimetty Abramsin isoisän mukaan Kelviniksi. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Ääniefektit ovat jälleen erittäin huikeita ja visuaaliset tehosteet todella näyttäviä. Avaruusalusten lentely ja taistelut näyttävät erinomaisilta.

Erinomainen on myös Blu-rayn kuvanlaatu. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat pätkät Creating the Red Planet, Attack on Starfleet, The Klingon Home World, The Enemy of My Enemy, Ship to Ship ja Brawl by the Bay, jotka kestävät yhteensä noin neljäkymmentä minuuttia. Lisämateriaalissa on myös Play All -toiminto, jolloin ei tarvitse erikseen jokaista pätkää valita, vaan ne voi katsoa putkeen yhdellä napinpainalluksella.

Yhteenveto: Star Trek Into Darkness on todella hyvä scifitoimintaelokuva ja paikoitellen edellistä osaa parempi. Hahmot toimivat hyvin ja Benedict Cumberbatch pahiksena on nappivalinta. Muutamat pikkujutut häiritsevät, mutta muuten elokuva toimii todella hyvin. Abrams on jälleen tehnyt loistotyötä. Alun osio, jossa kerrotaan kuolevasta tytöstä ja tämän isästä, joka on valmis kaikkeen pelastaakseen tyttärensä, on erittäin hienosti rakennettu, vaikka se olisikin mielestäni täydellinen vasta, kun dialogi on vähennetty yhteen ainoaan repliikkiin, jonka aiemmin mainitsin. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja elokuva lupailee mielenkiintoista jatkoa. Nyt olen valmis Star Trek Beyondiin ja toivon, että sekin on yhtä mainio scifiseikkailu. Hieman kyllä jännittää, pysyykö taso samana, kun ohjaajana ei ole enää J.J. Abrams...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Star Trek Into Darkness, 2013, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Productions