Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bokeem Woodbine. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bokeem Woodbine. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 3. kesäkuuta 2026

The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK



Ohjaus: Michael Bay
Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.




Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.
     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.




Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.
     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.




The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.




Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films


tiistai 2. elokuuta 2022

Arvostelu: Total Recall (2012)

TOTAL RECALL



Ohjaus: Len Wiseman
Pääosissa: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel, Bokeem Woodbine, Bill Nighy, Bryan Cranston, John Cho, Will Yun Lee ja Dylan Scott Smith
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Total Recall on uudelleenfilmatisointi Philip K. Dickin novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966) perustuvasta Arnold Schwarzeneggerin elokuvasta Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990). 2000-luvulla alkoi uuden Total Recall -elokuvan suunnittelu ja Schwarzenegger osoitti halua toistaa roolinsa aiemmasta filmistä. Tekijät päättivät kuitenkin tehdä uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan sijaan ja roolin sai Colin Farrell. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Total Recall sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja Schwarzeneggerin leffan fanien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Total Recallin vasta vuokralta muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. En pahemmin piitannut filmistä, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan, kunnes nyt huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta. Koska olin juuri pari vuotta sitten arvostellut alkuperäisen Total Recallin sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin tehdä saman nyt vuoden 2012 leffalle. 

2000-luvun lopulla, lähes elinkelvottomaksi saastuneessa Maassa tehdastyöläinen Douglas Quaid näkee unia itsestään salaisena agenttina. Hän päättääkin käydä Rekallissa, yrityksessä, jossa ihmiset voidaan saada elämään läpi uniaan ja haaveitaan. Jokin menee kuitenkin pieleen ja pian Douglas huomaa joutuneensa agenttien, poliisien ja armeijan jahtaamaksi.




Päärooliin Douglas Quiadiksi pohdittiin mm. Tom Hardya ja Michael Fassbenderia, kunnes tekijät päätyivät Colin Farrelliin. Vaikka Hardy ja Fassbender olivat erittäin mainioita ja potentiaalisia vaihtoehtoja, Farrell sopii oikein passelisti tieteistoimintaseikkailun pääosaan. Hän onnistuu olemaan uskottava niin tavan duunarina kuin myös toimintatähtenä, kun Douglasin elämä kääntyy päälaelleen. Vaikka Douglasilla on edelleen mielenkiintoiset lähtökohdat, hahmon nähdessä unia agenttina olosta ja taistelemisesta, mikä vie hänet visiitille Rekalliin, jää hahmo jotenkin tylsäksi ja pinnalliseksi, eikä katsoja ole erityisen kiinnostunut selvittämään hahmon saloja.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Underworld-vampyyrileffoista (2003-2016) tuttu Kate Beckinsale Douglasin vaimona Lorina, Bokeem Woodbine Douglasin työkaverina Harryna, Harold & Kumar -komedioista (2004-2011) tuttu John Cho Rekallin teknikkona, roolistaan huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden saanut Jessica Biel vastarintaliikkeeseen kuuluvana Melinana, Bill Nighy vastarintaliikkeen johtajana Matthiaksena, sekä Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston kansleri Cohaagenina, häijynä Britannian liittovaltion hallitsijana. Vaikka näyttelijäkaartiin kuuluu osaavia nimiä (eikä Biel niin kehno ole kuin hänen Razzie-ehdokkuutensa antaa ymmärtää), ei oikein kukaan pääse oikeuksiinsa. Vain Beckinsale pääsee näyttämään uskottavuuttaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas yleensä mahtavat Nighy ja Cranston ovat täysin hukkaan heitettyjä tylsissä rooleissaan.




Monet Schwarzeneggerin Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan fanit vetivät herneen nenään heti, kun uudelleenfilmatisoinnista ilmoitettiin ja herneet upposivat vielä syvemmälle sieraimeen, kun fanit huomasivat, mitä muutoksia tarinaan on tehty. Isoin ero on tietty se, ettei Mars-planeetalla käydä koskaan, vaan koko elokuva vietetään Maassa. Itseäni ei erityisemmin haittaa, että tekijät ovat päättäneet muovata tarinaa, sen sijaan että he olisivat kulkeneet täysin tuttuja, yllätyksettömiä latuja. Itse asiassa jopa pidän siitä dystooppisesta maailmankuvasta, jonka elokuva esittelee. Suuren sodan takia Maa on saastunut lähes elinkelvottomaksi ja ainoastaan pahan Cohaagenin johtama Britannian liittovaltio ja Australian korvannut Kolonia ovat asuttavia paikkoja ihmisille. Näitä kahta valtiota yhdistää Maan sisuksen läpi kulkeva tunneli nimeltään Kuilu. Miksi edes lähteä Marsiin, kun Maasta on tehty näin mielenkiintoinen?

Onkin vain harmi, ettei itse elokuva ole mielenkiintoinen. Se lähtee ihan menevästi liikkeelle, mutta menettää otteensa vähitellen, kun Douglas joutuu takaa-ajetuksi Rekall-käyntinsä takia. Tylsät hahmot on todella iso ongelma, jolloin tapahtumilla ei ole erityisemmin väliä. Onkin jopa hieman huvittavaa, että leffa tuntuu pitkäveteiseltä, sillä siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain. Kun takaa-ajo alkaa, loput elokuvasta on melkein yhtä pitkää toimintakohtausta. Hyvässä tapauksessa tämä johtaisi siihen, että katsoja pidettäisiin tiukasti vangittuna tapahtumiin, kun tuntuu siltä, ettei päähenkilö ole koskaan turvassa, mutta itse koin jatkuvan rymistelyn yhä vain turruttavammaksi, mitä pidemmälle leffa eteni. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) onnistuu olemaan totaalisen mukaansatempaava paketti ja sekin on lopulta yksi toooodella pitkä takaa-ajokohtaus. Se elokuva saa pumpattua katsojansa täyteen adrenaliinia ja sen kyydin vietäväksi hyppää mielellään mukaan useita kertoja. Jokin vuoden 2012 Total Recallissa kuitenkin tökkii, eikä samaa efektiä millään synny.




Kun hahmoista ei välitä, ei heidän puolestaan jännitä, eikä siksi jatkuva pakoon juokseminen ja ajaminen, asetykitys tai nyrkkitaistelu jaksa enää innostaa jonkin ajan jälkeen. Muutamat käsirysyt ja ammuskelut ovat tyylikkäästi hoidettuja, mutta kun muu filmissä ei jaksa kantaa, ei sitä loputtomalta tuntuvaa toimintaa jaksa katsoa. Elokuvan edetessä huomasin tarkistavani yhä vain useammin, kuinka kauan se enää kestää ja finaalin aikana vain odotin lopputekstien alkamista. En haluaisi lähteä liikaa vertailemaan tätä leffaa alkuperäiseen filmatisointiin, mutta ei sitä vain voi kieltää, että vanhempi Total Recall on kaikessa tätä parempi. Se rakensi oikeasti koukuttavan ja jännittävän kertomuksen, kiehtovan mysteerin päähenkilön todellisesta identiteetistä, sekä vahvan konfliktin tyrannihallituksen ja vastarintaliikkeen välille. Tästä löytyy samoja aineksia, mutta lopputuloksena toimiva liemi on vain vaisu kopio siitä monipuolisen maukkaasta keitoksesta vuodelta 1990. Se oli myös ajatuksia herättävä, syvällisempi tieteistarina, 2012-version tarjotessa vain sitä tyhjänpäiväistä aivot narikkaan -rymistelyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kaksi ensimmäistä Underworldia, Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) ja Underworld: Evolutionin (2006) ohjannut Len Wiseman, joka ei olekaan Total Recallin jälkeen ohjannut enempää leffoja. Wiseman on saanut aikaiseksi muutamat päräyttävät tappelut, mutta ei tajua, missä kohtaa liika on liikaa ja niinpä hän pyrkiikin lopulta vain ylittämään itseään puuduttavuuteen asti. Wisemanin ongelmaksi koituu myös Kurt Wimmerin ja Mark Bombackin kehno käsikirjoitus, joka keskittyy enemmän taistelusta toiseen siirtymiseen kuin hahmojen ja tarinan kiinnostavaan rakenteluun. Sentään Total Recall on kelvollisesti kuvattu, siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, ja äänimaailmakin jytisee menevästi niin efektien kuin Harry Gregson-Williamsin musiikkien puolesta. Visuaaliset tehosteet ovat jo nähneet parhaat päivänsä ja digitaalisuus paistaa läpi monista kuvista. Lisäksi leffan alun strobovaloista on pakko varoittaa valoherkkiä, sillä itsellenikin pitkään kestänyt voimakas välke kävi pahasti silmiin.




Elokuvasta on olemassa noin 12 minuuttia pidempi ohjaajan versio, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia, muutaman eri tavalla järjestellyn kohtauksen, sekä Ethan Hawken roolityön, jota teatteriversiosta ei löydy. Lisäksi elokuva loppuu hieman eri tavalla.

Yhteenveto: Vuoden 2012 Total Recall on harmillisen lattea uudelleenfilmatisointi. Tekijöiden ottamat vapaukset Schwarzeneggerin elokuvan kuvioihin verrattuna ovat lähtökohdiltaan kiinnostavia. Sodan saastuttama Maa ja kahta jäljelle jäänyttä valtiota yhdistävä, planeetan läpäisevä Kuilu ovat mielenkiintoisia ideoita, mutta toteutus on kuitenkin valitettavan mitäänsanomaton. Ihan menevän alun jälkeen elokuva muuttuu yhä vain turruttavammaksi toimintakohellukseksi. Taisteluita nähdään yksi toisensa jälkeen ja ne käyvät aina vain pitkäveteisemmiksi. Vaikka elokuvassa on jotain koko ajan meneillään, on se jopa aika pitkäveteinen. Hahmoista ei pahemmin jaksa välittää, joten heidän puolestaan ei jaksa jännittää. Niinpä vauhdikas meininkikin tuntuu yhdentekevältä. Colin Farrell on passeli valinta pääosaan, mutta muut hyvät näyttelijät haaskataan osissaan. Tekninen puoli on paikoitellen parhaat päivänsä nähnyt. Total Recall vuosimallia 2012 jää lopulta vain ihan kivoiksi ideoiksi, mutta toteutus kompastuu ja pahasti. Suosittelenkin pysyttelemään Schwarzeneggerin filmin parissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Total Recall, 2012, Original Film, Prime Focus, Rekall Productions


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Arvostelu: Ghostbusters: Afterlife (2021)

GHOSTBUSTERS: AFTERLIFE



Ohjaus: Jason Reitman
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson
Genre: fantasia, komedia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.

Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!




Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset. Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.
     Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.




Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.

Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.




Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.

Yhteenveto: Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps


perjantai 6. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Riddick (2013)

RIDDICK



Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Matthew Nable, Jordi Mollà, Katee Sackhoff, Dave Bautista, Bokeem Woodbine, Raoul Trujillo, Conrad Pla, Nolan Gerard Funk, Danny Blanco Hall, Noah Danby, Neil Napier ja Karl Urban
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

David Twohyn ohjaama ja Vin Dieselin tähdittämä scifikauhuelokuva Pimeän uhka (Pitch Black - 2000) sai kriitikoilta hieman ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ollut teatterikierroksellaan kummoinen menestys, mutta kun sen DVD-myynnit nousivat valtaviksi, kaksikko pystyi tekemään jatkoa. Riddickin aikakirja (The Chronicles of Riddick - 2004) sai vielä tylymmän vastaanoton kriitikoilta ja se sai hädin tuskin tienattua budjettiaan takaisin. Olikin selvää, ettei Universal-yhtiö ollut valmis rahoittamaan kolmatta leffaa, mutta Twohy ja Diesel yrittivät keksiä tavan saada sen toteutettua. Diesel onnistui tekemään diilin Universalin kanssa, että jos hän tekisi cameon Hurjapäät: Tokio Driftissä (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), hän saisi Riddick-sarjan oikeudet itselleen. Diesel sai ne ja hän alkoi Twohyn kanssa suunnittelemaan filmin tekoa. He saivat kasattua rahaa leffaa varten, mutta eivät tarpeeksi, jolloin Diesel itse päätti rahoittaa lopun budjetista ja hän jopa kiinnitti talonsa saadakseen tarvittavat rahat. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2012 ja lopulta ihan vain Riddickiksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2013. Tämäkin leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Elokuva tienasi alle sata miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti, mutta tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä budjetti oli huomattavasti edellisiä osia alhaisempi, alle 40 miljoonaa dollaria. Elokuvan pystyi siis laskemaan hitiksi. Itse näin Riddickin varmaankin vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt ja pidin siitä. Kun huomasin, että sarjan aloitusosa Pimeän uhka täytti nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko Riddick-trilogian.

Nekromangien hylkäämä Riddick herää autiolta planeetalta ja yrittää selvitä sen karussa luonnossa, taistellen erilaisia olentoja vastaan. Lisäksi planeetalle saapuu palkkionmetsästäjiä, jotka himoitsevat Riddickin tappamisesta saatavaa jättimäistä rahasummaa.

Vin Diesel äijäyrmyilee etsintäkuulutetun huippuvaarallisen rikollisen Riddickin roolissa kolmatta kertaa. Hahmo on sama tyly veikkonen edellisistä leffoista, joka ei erityisemmin piittaa muista, vaan välittää ainoastaan omasta selviytymisestään. Diesel ei vieläkään häikäise näyttelijänlahjoillaan, mutta hänen luja olemuksensa ja möreä äänensä tekevät hänestä edelleen parhaan mahdollisen Riddickin. Hahmo on yhä toimiva antisankari, jonka avaruusseikkailua katsoja seuraa mielellään.




Erilaisten avaruusmörköjen lisäksi Riddick saa peräänsä kaksi palkkionmetsästäjäryhmää, joista toista johtaa Matthew Nablen näyttelemä sotilaallinen "Boss" ja toista Jordi Mollàn esittämä hävytön Santana. Heidän tiimeihinsä kuuluvat mm. ainoa nainen Dahl (Katee Sackhoff), isokokoinen Diaz (Dave Bautista), nuori uskovainen Luna (Noland Gerard Funk), sekä tarkkaavainen Moss (Bokeem Woodbine). Palkkionmetsästäjät eivät tietenkään ole läheskään yhtä kiinnostavia hahmoja kuin Riddick, miksi onkin harmi, että lähes puolet leffasta käytetään heihin. Kaikki kuitenkin hoitavat hommansa sujuvasti ja on hauska nähdä Bautista pienessä roolissa, ennen kuin hän nousi isommaksi tähdeksi näyttelijänä Guardians of the Galaxyn (2014) myötä.

Riddick on tyylillisesti huomattavasti lähempänä kauhuhenkistä Pimeän uhkaa kuin seikkailullisempaa Riddickin aikakirjaa, mikä on heti selkeä parannus. Riddickin aikakirja muistutti enemmän Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiaa, mistä monet sarjan fanit eivät pitäneet. Tekijät ovat selvästi kuunnelleet fanejaan. Tylsät nekromangit typerä-kypäräisen Marsalkkansa kanssa saavat kyytiä ja poissa on myös taikavoimia omaava ja roolivalintaansa epäröivä Judi Dench. Hyvä niin. Riddick nappaa heti mukaansa karun maailmansa ansiosta. Se näyttää ensiminuuteilla, että luvassa on synkempää menoa kuin viime filmissä, eikä katsoja malta odottaa, mitä filmillä on tarjottavanaan. Elokuvan alkupää on kuitenkin kenties sen parasta antia, kun Riddick ei sano lähes sanaakaan, vaan pääsemme vain näkemään, kuinka tämä kohtaa erilaisia olentoja ja keksii keinoja selvitä vaaroista. Tämä on tavallaan aika rohkea ratkaisu ja itse voisin katsoa koko leffan ihan vain tällaista menoa.




Leffa heikkenee hieman, kun palkkionmetsästäjät saapuvat planeetalle. Filmi tuntuu nimittäin lähes tunnin ajaksi muuttuvan täysin, sillä palkkionmetsästäjät nousevat isosti esille ja Riddickiä hädin tuskin nähdään. Hahmo hiippailee varjoissa ja mukana on pari selkeää faneille tarkoitettua hetkeä, mutta muuten leffan nimikkohahmo tuntuu kadonneen omasta leffastaan. Kyllä palkkionmetsästäjätkin saavat omat hyvät kohtauksensa ja on veikeää seurata, kun Riddick listii heitä yksi kerrallaan. Onneksi loppupäässä Riddick nostetaan jälleen tarinansa tähdeksi, kun filmi alkaa tosissaan muistuttamaan Pimeän uhkaa, pimeydestä hyökkäävien otusten ansiosta. Hirviöosuus voisi kuitenkin kestää kauemmin. Jos hirviöosio alkaisi jo leffan puolessa välissä ja Riddick olisi enemmän esillä palkkionmetsästäjien tullessa kuvioihin, olisi filmi parempi teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio elokuva ja huomattava parannus laimean Riddickin aikakirjan jälkeen.

Ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii edelleen David Twohy, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Riddickin aikakirjassa. Twohy pitää pakettia mielenkiintoisemmin kasassa ja saa mukaan ensimmäisestä osasta tuttua tunnelmaa, mikä alunperin sai katsojan kiinnostumaan sarjasta. Riddick on myös oivallisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Valaisua hyödynnetään kauhukohtauksissa hienosti. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja efektit ovat pääasiassa mainioita. Paikoitellen on selvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Ääniefektitkin ovat hyvin rakennetut ja Graeme Revellin säveltämät musiikit toimivat taustalla.




Tästäkin sarjan osasta on olemassa pidennetty versio, jolla on kestoa kahdeksan minuuttia enemmän kuin teatteriversiolla. Pidempi versio syventyy enemmän siihen, mitä tapahtui tämän ja Riddickin aikakirjan välissä. Edellisestä osasta tuttu Karl Urbanin näyttelemä Vaako nähdään kunnolla pidennetyssä versiossa.

Yhteenveto: Riddick on mainio scifikauhuelokuva, mikä ymmärtää edellisen osan olleen virhe ja vie meininkiä takaisin alkuperäisen Pimeän uhkan tyyliin. Elokuvan alkupää onkin erittäin hyvä, kun pääsee seuraamaan Riddickiä selviytymässä uuden planeetan vaaroista. Dialogin puute on vain plussaa ja leffa on yllättävänkin koukuttava. Kun palkkionmetsästäjät saapuvat, leffa tuntuu unohtavan Riddickin sivurooliin, jolloin kokonaisuus kärsii ja muuttuu epätasaiseksi. Onneksi loppupäässä se taas nostaa tasoaan, kun hirviökauhuilu alkaa. Jos palkkionmetsästäjien osiota muokkaisi ja tiivistäisi, sekä aloittaisi monsteripuolen aikaisemmin, voisi kyseessä olla erittäin hyvä kokonaisuus. Jo tällaisenaan Riddick toimii oivallisesti ja se jättää katsojan odottamaan mahdollista neljättä osaa. Diesel ja Twohy ovat nyt useamman vuoden työstäneet sekä neljättä elokuvaa, mikä kulkee työnimellä "Furia", sekä televisiosarjaa "Merc City". Toivon kyllä molempien projektien onnistuvan, sillä vaikkei Diesel ole näyttelijänä mitä parhain, hän saa tästä hahmosta todella kiinnostavan ja Riddickin seikkailuja katsoisi mieluusti lisää... kunhan tyyli vain pysyy samanlaisena kuin tässä ja alkuperäisessä leffassa, eikä Riddickin aikakirjan kaltaista mokausta enää nähtäisi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Riddick, 2013, Radar Pictures, Riddick Canada Productions, Entertainment One, One Race Productions


tiistai 4. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Spider-Man: Homecoming (2017)

SPIDER-MAN: HOMECOMING



Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Jacob Batalon, Laura Harrier, Marisa Tomei, Jon Favreau, Zendaya, Tony Revolori, Bokeem Woodbine, Michael Chernus, Logan Marshall-Green ja Robert Downey Jr.
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomeksi Hämähäkkimies on Marvelin suosituin sarjakuvahahmo, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1962 sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Megasuosion kautta hahmo on tietty siirtynyt valkokankaillekin. Kolmen epäonnistuneen Hämis-leffan jälkeen seittiveikko räjäytti pankin Sam Raimin ohjaamassa Spider-Man - Hämähäkkimiehessä (Spider-Man - 2002), jossa hahmoa esitti Tobey Maguire, joka nähtiin myös kahdessa jatko-osassa. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007) haukuttiin kuitenkin lyttyyn, jolloin Maguiren Hämähäkkimiehen tarina päättyi ja koko homma aloitettiin alusta The Amazing Spider-Manilla (2012), jonka pääroolia näytteli Andrew Garfield. The Amazing Spider-Man 2 (2014) kärsi kuitenkin saman kohtalon kuin Spider-Man 3, jolloin tämäkin sarja päättyi. Vaikka pidin sarjaa lupaavana, olin myös iloinen, sillä viimein mahdollistui se, että Spider-Man pääsisi mukaan Marvel Studiosin aloittamaan elokuvauniversumiin, jossa yhtiön sankarit esiintyivät sekä omissa että yhteisteoksissaan. Uudeksi Hämikseksi valittiin Tom Holland ja hänen versionsa hahmosta nähtiin ensimmäisen kerran viime vuonna Captain America: Civil Warissa (2016). Vaikka Spider-Man olikin mukana vain parikymmentä minuuttia, ihmiset innostuivat suuresti ja alkoivat odottamaan hahmon uutta sooloseikkailua, minä mukaan lukien. Spider-Man: Homecoming oli eniten odottamani supersankaripätkä tältä vuodelta, enkä malttanut odottaa sen ilmestymistä. Lähes viikkoa ennen ensi-iltaa koittikin lehdistönäytös ja innokkaasti odotin ovilla jo lähes puoli tuntia ennen elokuvan alkamista, mukanani vanha Hämis-pehmoni. Innostukseni oli vieläkin suurempi, sillä näytös oli Tennispalatsin Scape-salissa 3D:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Captain America: Civil War!

Supersankarien välisen taistelun jälkeen Peter Parker/Spider-Man kokee itsensä täysin hyödyttömäksi ja yrittää kaikkensa osoittaakseen Avenger-aineksensa. Tähän tulee hyvä tilaisuus, kun Peter alkaa tutkia alienteknologian laitonta myymistä rikollisille, joka johtaa hänet erään Adrian Toomesin jäljille...

Captain America: Civil Warin jälkeen olin vielä ihan pienesti epäilevä, mutta nyt olen täysin varma asiasta: Tom Holland on suosikkini Peter Parkerin/Spider-Manin näyttelijöistä! Olen lukenut Hämis-sarjakuvia ja tämä versio on mielestäni vihdoin juuri se oikea, jota olen toivonut näkeväni pitkään. Hollandista löytyy aivan järjetön määrä energiaa rooliin ja hänestä paistaa koko elokuvan läpi innostus roolia kohtaan, jolloin katsojille välittyy vieläkin parempi tunnelma hahmon esiintyessä ruudulla. Myös Peter on innoissaan, kokeillessaan pukunsa uusia vempaimia ja noustessaan ihmisten suosioon. Hahmo on kunnon hölösuu ja puhuu lähes kaiken aikaa pitäessään asua päällään, kuten kuuluukin. Peterinä Holland on muuten vakuuttava nörtti, mutta paikoitellen jää ihmettelemään, mikseivät tytöt ole kiinnostuneet hänestä, sillä ulkoisesti Holland näyttää koulunsa atleettisimmalta pojalta. Homecoming osoittaa täydellisesti, miksi Hämis on niin suosittu hahmo, sillä Peter ei ole mikään miljonääri tai supersotilas, vaan tavallinen kundi, joka joutuu selviämään tavallisista ongelmista, minkä lisäksi hän on supersankari. Tämän takia hän on selvästi samaistuttavampi hahmo kuin esimerkiksi Thor tai Hulk ja leffa tuo tämän hienosti esille.




Elokuvan pahista, eli Adrian Toomesia/Vulturea esittää Batmanin roolista parhaiten tunnettu Michael Keaton. MCU-leffoissa on ollut ikävä tapa alikäyttää pahishahmoja ja tehdä niistä joko todella unohdettavia tai yliampuvia. Onneksi Adrian toimii hyvin ja hänelle on jopa luotu sisältöä sekä ymmärrettäviä motiiveja. Hahmossa on uhkaavuutta ja tekijät ovat saaneet Vulturen mekaaniset siivet toimimaan hienosti, mitä ennakkoon hieman jännitin. Keaton on mainio pahiksena ja toivon, että hän pystyisi tekemään kunnon paluun elokuviin.
     Sarjakuvista tuttua Peterin ystävä Harry Osbornia ei leffassa nähdä, vaan sen sijaan leffassa esiintyy Ned (Jacob Batalon), hieman pulska nörtti, joka on täpinöissään supersankareista. Ned on se "pakollinen" komediasivuhahmo, joka on kyllä hauska, mutta välillä hän tuntuu olevan mukana liikaa, jolloin hän muuttuu aika ärsyttäväksi. Peterin perinteisiä ihastuksen kohteitakaan (Mary Jane Watson ja Gwen Stacy) ei ole mukana, vaan tällä kertaa sankari on lätkässä Laura Harrierin esittämään Liziin. Vaikka yhdessä kohtaa Liz onkin avuton neito hädässä, ei hahmo ole sitä kuitenkaan kaiken aikaa. Valitettavasti Liz on pienessä roolissa ja hahmona hän on todella tylsä, sillä hänelle ei ole vaivauduttu luomaan persoonaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin täti May (Marisa Tomei), koulun angstityttö Michelle (laulaja Zendaya), Peterin kiusaaja Flash (Tony Revolori), sekä Adrianin apurit Shocker (Logan Marshall-Green), Mason (Michael Chernus) ja Herman (Bokeem Woodbine). Elokuvassa nähdään myös Robert Downey Jr:n esittämä Tony Stark/Iron Man, kuten lähes kaikissa mainoksissa on näytetty, mutta yllättävää kyllä, hahmo ei esiinny leffassa kovin paljoa. Sen sijaan Starkin avustaja Happy (Jon Favreau) nähdään useasti, minkä lisäksi leffassa saattaa esiintyä pari muutakin tuttua naamaa... Stan Lee tekee tietty lyhyen cameonsa.




Iron Manin vähäinen mukanaolo on mielestäni hyvä päätös, sillä pelkäsin etukäteen, että helposti huomion varastava Downey Jr. saisi teoksen tuntumaan enemmän uudelta yhteisseikkailulta, eikä Spider-Manin omalta leffalta. Homecoming on onneksi lähes kokonaan hahmon ikioma elokuva, joka ei yllättävästi edes pohjusta kovin paljoa tulevia filmejä, kuten MCU:n edellisillä pätkillä on ollut tapana tehdä, vaan se pystyy kunnolla keskittymään siihen, mikä on olennaisinta, eli omaan tarinaansa. Onneksi filmin juoni ei kierrätä tuttua kaavaa, jossa Peter saa voimansa ja kasvaa sankariksi Ben-sedän kuollessa, vaan hahmolla on kyvyt alusta alkaen. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä kasvutarina, että Peterin täytyy oppia hallitsemaan voimiansa ja miettimään tekojensa seurauksia.

Teos ei onneksi ole liian perinteinen supersankarileffa, vaan siihen on saatu paljon uusia sävyjä, mikä saa sen tuntumaan raikkaalta lajityypissään. Ensinnäkin Homecoming on todella hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton. Elokuva on täynnä huumoria, mikä syntyy lähinnä Hämiksen heittämästä läpästä, sekä hahmon toilailuista. Tämä Spider-Man on usein aika kömpelö, eikä mikään tunnu onnistuvan ensimmäisellä yrityksellä. Civil Warin jälkeen internetissä naureskeltiin sitä, että onpas uusi May-täti nuorekas ja hyvännäköinen. Vitsit on selvästi koettu hauskoiksi myös Marvelilla, sillä Mayn ulkonäöstä hassutellaan muutamaankin otteeseen. Nedillä on tietty hauskoja hetkiä, minkä lisäksi erään supersankarin opetusvideot ovat aivan mahtavia. Suuret naurut sai myös Peterin videopäiväkirja, jota olisi toivonut mukaan enemmän. Loppupäässä teos muuttuu vakavammaksi, mutta pitää silti kevyen hengen yllä, kuten Spider-Manissa kuuluukin.




Toinen, mikä kuuluu Spider-Maniin ja minkä aiemmat leffat ovat melkein hypänneet kokonaan yli, on Peterin kouluelämä. Jotkut katsojista eivät tule pitämään high school -kohtauksista, mutta mielestäni ne sopivat mukaan erinomaisesti ja tarjosivat uutta lähestymistapaa MCU-pätkiin. Paikoitellen elokuva jopa tuntuu teinileffalta - tosin paljon normaalia paremmalta - josta löytyy noloja kohtia ja juhlimista. Filmissä käsitellään taitavasti sitä, miten nuori poika yrittää saada todella erilaiset minänsä kohtaamaan ja miten Peter voi luoda tasapainon koulun ja sankaruuden välille. Leffan erilaiset teemat on yhdistetty hienosti tavallisempaan supersankariviihteeseen, jossa naamiosankari taistelee pahiksia vastaan. Mukana on laseraseita sun muuta huipputeknologiaa, joita hyödynnetään hyvin läpi teoksen. Toimintapätkät ovat erittäin viihdyttävää katseltavaa; niissä on toimivaa jännitystä ja on niin upeaa, että lopputaistelua ei ole kasvatettu megalomaanisen suuriin sfääreihin, jossa ammutaan jonkinlainen säde taivaaseen ja toisesta ulottuvuudesta saapuu mörököllejä tuhoamaan maapalloa. Vaikka mukana onkin yliluonnollisia asioita, on Spider-Man: Homecoming selvästi "maanläheisempi" kuin monet muut MCU-teokset, mikä on täydellinen ratkaisu, sillä hahmo ei oikein kuulu galaksien välisiin sotiin ja avaruusolentojen hyökkäyksiin. Sellaista on kyllä tiedossa tulevissa leffoissa, mutta varsinkin näin alkuun on tärkeää, että kyseessä todellakin on naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies.

Vaikka leffa onkin pääasiassa oma tarinansa, mukana on tietysti viittauksia muihin sarjan hahmoihin ja tapahtumiin. High school -asetelma tarjoaa katsojille kunnon tilaisuuden nähdä, miten ihmiset suhtautuvat supersankareihin, joiden näkökulmasta yleensä kaikki näytetään. Nuoret heittävät vitsejä sankareista; tytöt miettivät, kenen kanssa mieluiten menisivät naimisiin; poikia ärsyttää, kun he eivät voi olla yhtä siistejä; ja kouluissa on alettu opettamaan asioita esimerkiksi Sokovian sopimuksesta, joka oli tärkeä asia Captain America: Civil Warin juonessa. Leffaa katsoessa ihailee muutamaankin otteeseen, miten salakavalasti Marvel on luonut leffamaailmansa ja kuinka se on saatu tuntumaan niin todelliselta, vaikka siinä nähdäänkin kymmeniä eri superheppuja.




Elokuvan ohjaajana toimii Jon Watts, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja lyhytelokuvia, mutta myös pari koko illan leffaakin, kuten kauhupätkä Clownin (2014). Tässä Watts osoittaa osaavansa, vaikka onkin selvästi lähinnä vain tehnyt, mitä Marvel haluaa. Watts on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja yllättäen kuuden kirjoittajan tiimi on onnistunut pitämään tarinan kasassa. Spider-Man: Homecoming on kuvattu oivallisesti ja leikkaus on sujuvaa, etenkin alkupäässä nähtävässä koulumontaasissa. Spider-Manin puku on aivan mielettömän upea ja puvustustiimi on muutenkin tehnyt hienoa työtä. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja ääniefektit tuovat erinomaisen lisän huikeisiin tehosteisiin. Leffan musiikit on säveltänyt Michael Giacchino ja vaikka hänen työnsä toimiikin filmin aikana, eivät musiikit jää millään mieleen elokuvan päätyttyä.

Yhteenveto: Spider-Man: Homecoming singahtaa seittiensä kanssa suoraan MCU:n parhaimmistoon! Tämän tietää jo siitä, että kun lähtee salista, on päivä selvästi kirkkaampi ja kun teosta ajattelee, tulee vain todella hyvä mieli. Elokuva saa onneksi keskittyä (lähes) täysillä omaan tarinaansa, eikä se keskity pohjustamaan tulevia filmejä. Leffassa on yhdistelty hienosti tavallista supersankarimeininkiä, hulvatonta komediaa ja teinitunnelmaa, ja paketti on saatu pidettyä erinomaisesti kasassa. Teos ei koskaan muutu megalomaanisen isoksi, kuten suurin osa nykypäivän supersankaripätkistä, vaan pysyy jokseenkin "maanläheisissä" mitoissa. Tom Holland on täydellinen Spider-Man ja on upeaa nähdä, kuinka paljon hauskaa hänellä on roolin kanssa. Michael Keaton on mainio pahis ja hänen hahmoonsa on onnistuttu tuomaan toimivaa persoonaa ja hyviä motiiveja. Tony Stark ei onneksi ole kovin paljoa leffassa, jolloin Downey Jr. ei varasta huomiota itseensä. Vaikka Ned on ihan hassu sivuhahmo, on hän välillä ärsyttävä, minkä lisäksi leffan musiikit eivät ole kummoiset. Kovin paljoa muuta pahaa sanottavaa ei leffasta löydy ja sen haluaisi nähdä heti uudestaan. En muista, milloin viimeksi lehdistöyleisö olisi nauranut samalla lailla kuin tämän filmin aikana. Suosittelen käymään katsomassa Spider-Man: Homecomingin, jos olet hahmon tai supersankarijuttujen fani. Vaikka mukana on viittauksia muihin MCU-leffoihin, tämän voi hyvin katsoa myös omana kesäviihteenään. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista toinen pohjustaa seuraavaa Spider-Man -elokuvaa. Seuraava Hämis-pätkä nähdäänkin jo parin vuoden päästä ja ne, jotka eivät sitä malta odottaa (jälleen minä mukaan lukien), voivat olla huojentuneita siitä, että hahmo nähdään jo ensi vuoden Avengers: Infinity Warissa (2018).




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Spider-Man: Homecoming, 2017, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures