Pääosissa: Chris Evans, Ana de Armas, Adrien Brody, Mike Moh, Tate Donovan, Amy Sedaris, Lizze Broadway, Mustafa Shakir, Tim Blake Nelson, Marwan Kenzari, Stephen Park, Anna Deavere Smith, Burn Gorman, Anthony Mackie, John Cho, Sebastian Stan, Ryan Reynolds ja Dexter Fletcher
Genre: toiminta, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
Ghosted on Chris Evansin ja Ana de Armasin tähdittämä toimintakomedia. Rhett Reese ja Paul Wernick kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat ideansa läpi Skydance Media -yhtiöllä. Päärooleihin palkattiin Marvel-tähdet Chris Evans ja Scarlett Johansson, mutta muiden kiireidensä takia Johansson joutui poistumaan projektista ja hänet korvattiin Ana de Armasilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja lopulta Ghosted julkaistiin Apple TV+ -suoratoistopalvelussa huhtikuussa 2023. Elokuva sai lähinnä negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se nousi saman tien palvelun katsotuimmaksi leffaksi. Minua kiinnosti leffa sen päätähtien takia, kun se julkaistiin viime keväänä, mutta lähinnä negatiivisten palautteiden jälkeen jätin sen katsomatta. Kuitenkin kun aloin vuoden lopussa kasaamaan listaani vuoden 2023 huonoimmista elokuvista, minua alkoi kiinnostaa, olisiko Ghostedissa ainesta listalle ja päätin katsoa sen.
Kukkakauppias Cole käy ihanilla treffeillä asiakkaansa Sadien kanssa, mutta seuraavina päivinä naisesta ei kuulukaan mitään. Cole lähtee etsimään elämänsä rakkautena pitämäänsä Sadieta, vain päätyäkseen keskelle tiukkaa kilpaa aikaa vastaan, kun käy ilmi, että Sadie on CIA:n salainen agentti.
Scarlett Johanssonin jätettyä projektin, Ghostedista tuli Chris Evansin ja Ana de Armasin kolmas yhteistyöelokuva murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja toisen tusina-agenttileffa The Gray Manin (2022) jälkeen. Evans näyttelee Cole, kukkakauppiasta, joka eräänä päivänä kohtaa de Armasin näyttelemän Sadien torilla. Kun Sadie ei yhtäkkiä enää vastaakaan Colen viesteihin (mitä nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi "ghostaamiseksi"), Cole päättää etsiä naisen käsiinsä. Samalla paljastuu, että Sadie on vakooja. On lähtökohtaisesti mukavaa nähdä Captain American roolista parhaiten tunnettu Evans tuiki tavallisen mattimeikäläisen osassa ja de Armas toimintasankarina, mistä hän näytti jo viitteitä 007 No Time to Diessa (2021). Evansin ja de Armasin väliltä ei kuitenkaan löydy ollenkaan kemiaa, eivätkä heidän hahmonsa ole kovinkaan pidettäviä.
Pahisosastoa taas edustavat Adrien Brodyn esittämä Leveque, joka havittelee käsiinsä vaarallista bioasetta, hänen kätyrinsä, joita näyttelevät muun muassa Mike Moh ja Tim Blake Nelson, sekä bioaseen ostamista aikova rikollispomo Utami (Stephen Park). Brody on lähinnä kiusallinen roistoroolissaan, ampuessaan yli niljakkaan Bond-pahis -karikatyyrinsä. Sivurooleissa nähdään myös Tate Donovan ja Amy Sedaris Colen vanhempina ja Lizze Broadway Colen rasittavana siskona Mattiena. Sekaan on myös viskattu kummia, noin puolen minuutin cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä (pääasiassa Evansin vanhoilta Marvel-kanssanäyttelijöiltä), jotka lähinnä rikkovat leffan immersiota ja tarinan soljuvuutta.
Nämä yllätyscameot ovat heikkouksineenkin ainoita riemastuttavia hetkiä muuten käsittämättömän latteassa toimintakomediassa. Lahjoja löytyisi niin kameran edestä kuin sen takaa, mutta jossain on menty täysillä päin metsää. Loistavat Eddie the Eaglen (2016) ja Rocketmanin(2019) ohjannut Dexter Fletcher on näyttänyt lahjakkuutensa, joten onkin pöyristyttävää, että niitä seurannut leffa on näin kehno. Sama tapahtui myös Russon veljeksille, jotka tekivät joitain Marvelin elokuvauniversumin parhaista elokuvista, mutta niiden jälkeen veljesten agenttileffa The Gray Man olikin varsinainen lässähdys. Ghosted on romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevä elokuva, jonka pääparin väliltä ei löydy kemiaa, jonka toimintakohtaukset ovat ponnettomia ja jännityksettömiä ja joka ei naurata sitten millään.
Elokuvan premissi on vielä ihan vekkuli ja kuten jo sanoin, on mukavaa nähdä mies vaihtelun vuoksi pelastettavana - hmm, mikä olisi "neidon" miesvastine - hädässä ja nainen jatkuvasti apuun saapuvana toimintasankarina, mutta toteutus on kaikin puolin kömpelö. Evansin ja de Armasin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäiseltä, jolloin heidän ei edes halua nähdä päätyvän yhteen. Juoni pahisten havittelemasta joukkotuhoaseesta on turhan kliseinen. Elokuvasta on vaikea sanoa, pitäisikö se ottaa vakavasti, vai yrittääkö se olla hauska. Kaikki tämä tekee Ghostedista suorastaan pitkästyttävän katselukokemuksen, vaikka toisaalta vauhtia ja vaaratilanteita ei leffasta puutu. Kelloa tulee vilkaistua muutamaankin otteeseen ja kun jo oma sisäinen kello sanoisi, että elokuva saavuttaa pian päätöksen, on rainaa vielä puolet jäljellä.
Mitäköhän ihmettä Fletcherille tapahtui? Hän ei saa näyttelijöiden välille mitään aidontuntuista, hän ei onnistu luomaan jännitettä, eikä häneltä tunnu yhtään löytyvän komediallista ajantajua. Asiaa ei tietenkään auta Rhett Reesen ja Paul Wernickin idean pohjalta Reesen, Wernickin ja Chris McKennan ja Erik Sommersin työstämä tylsä käsikirjoitus. Ghosted ei ole edes teknisiltään ansioiltaan kaksinen. Visuaalisesti leffa näyttää suoraan televisioon tehdyltä ja sen erikoistehosteet ovat paikoin keskeneräisen näköiset. Kameratyöskentely äityy turhan hektiseksi toimintakohtauksissa ja leikkauksessa monia kohtauksia pitäisi tiivistää ja joidenkin taas pitäisi antaa hengittää. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kelvolliset, joskin de Armasin päässä on useassa kohtauksessa liian selvä peruukki. Äänitehosteet ovat oivat, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat pöyristyttävän tavanomaiset ja leffassa käytetyt kappalevalinnat hämmentävät. Seassa on hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan istu yhtään menoon mukaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghosted, 2023, Apple Original Films, Skydance Media, Studio Concierge
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger Genre: seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"
The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.
1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.
Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa(Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin. Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.
Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.
Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.
Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.
Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.
Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg
Ohjaus: David Lynch Pääosissa: John Hurt, Anthony Hopkins, Anne Bancroft, Freddie Jones, John Gielgud, Wendy Hiller, Dexter Fletcher, Michael Elphick ja Helen Ryan Genre: draama Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 16
The Elephant Man, eli suomalaisittain Elefanttimiesperustuu Frederick Trevesin opukseen The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) ja Ashley Montagun The Elephant Man: A Study in Human Dignityyn (1971), mitkä taas pohjautuvat Elefanttimiehenä tunnetun Joseph Merrickin elämään. Christopher Devore ja Eric Bergen kiinnostuivat tästä tosikertomuksesta ja kirjoittivat siitä elokuvan käsikirjoituksen. Tuottaja Jonathan Sanger taas kiinnostui heidän tekstistään ja sai ystävänsä Mel Brooksin rahoittamaan filmin. Juuri esikoiselokuvansa Eraserheadin (1977) julkaissut David Lynch pyydettiin elokuvan ohjaajaksi, joka innostui projektista. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elefanttimies sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta. Leffa sai mm. seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja lavastuksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan, sekä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, puvustus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joita se ei myöskään voittanut. Oscar-akatemia sai kritisointia siitä, etteivät he huomioineet elokuvan maskeerauksia palkintojenjaossa. Siihen aikaan Oscareissa ei ollut parhaan maskeerauksen kategoriaa ja se luotiinkin tämän filmin vuoksi seuraavan vuoden Oscar-gaalaan, missä palkinnon voitti ensimmäisenä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Itse en ollut aiemmin nähnyt Elefanttimiestä, mutta olin kyllä kuullut siitä paljon hyvää. Kun huomasin, että filmi on täyttämässä 40 vuotta, päätin korjata tämän aukon sivistyksestäni ja katsoa elokuvan juhlan kunniaksi.
Vuonna 1884 tohtori Treves kohtaa sirkuksessa John Merrickin, joka on todella pahasti epämuodostunut, minkä vuoksi häntä kutsutaan Elefanttimieheksi. Kun muut näkevät hirviön, Treves näkee Johnin rujon ulkokuoren takaa lempeän ja hyväsydämisen henkilön, joka kaipaa rakkautta.
Nimikkoroolissa Elefanttimiehenä, eli John Merrickinä nähdään John Hurt... jota on tosin vaikea tunnistaa todella voimakkaiden maskeerausten takaa. Välillä voi tunnistaa Hurtin pehmeän äänen ja usein hänen tutut silmänsä kimmeltävät kyynelistä, mutta tämä on kyllä niitä rooleja, joissa näyttelijä katoaa hahmonsa taakse täysin. John Merrick on hyvin traaginen tapaus, jonka puolella katsojan sympatiat ovat välittömästi. Aluksi katsoja saattaa hahmojen tapaan kauhistua Johnin ulkonäöstä, mutta tohtori Trevesin tavoin voi pian nähdä, ettei kyseessä todellakaan ole mikään hirviö. Epämuodostumisensa vuoksi John on usein kauheissa tuskissa, eikä hän pysty puhumaan, liikkumaan tai edes nukkumaan normaalisti. Erityisen traagisen Johnin tarinasta tekee tietysti se, että hän oli todellinen henkilö. Hurt on ilmiömäinen roolissa ja koska hänestä jää näkyville lähinnä vain hänen silmänsä, joutuu hän näyttelemään niillä tavallista enemmän ja tekee sen upeasti.
Johnia auttavaa tohtori Trevestä taas näyttelee Anthony Hopkins - hänkin erinomainen näyttelijä. Trevesin kautta katsoja alkaa tutkimaan Johnia ja ymmärtämään häntä yhä vain paremmin. Hänestäkin katsoja alkaa pian välittämään, sillä pitkään Treves on ainoa, joka on Johnin puolella. Hopkins on roolissaan usein hyvin pienieleinen, mutta silti todella vakuuttava. Hurtin ja Hopkinsin väliset kohtaukset ovat jo näyttelijöiden puolesta kiinnostavat, mutta heidän hahmojensa välit tekevät niistä entistäkin kiehtovammat. Elokuvassa nähdään myös Freddie Jones sirkusta johtavana herra Bytesina ja nykypäivänä mm. Elton John -elokuva Rocketmanin(2019) ohjaajana tunnettu Dexter Fletcher tätä auttavana lapsena, John Gielgud sairaalaa johtavana Francis Carr-Gommina, Wendy Hiller Johnin hoitamisessa auttavana Mothersheadina, Anne Bancroft Johnista kiehtoutuneena rouva Kendalina, sekä Michael Elphick sairaalan inhottavana vartijana. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta lopulta elokuva on täysin Hurtin ja Hopkinsin show'ta.
Päähenkilönsä tavoin Elefanttimies on sydäntä särkevän traaginen ja erittäin liikuttava teos. Elokuvaan on onnistuttu rakentamaan valtava tunnelataus, mikä kietoutuu katsojan ympärille, kunnes lopulta purkautuu viimeisillä minuuteilla. Uskoisin, että jopa hieman kylmäsydämisillekin katsojille tätä on vaikea katsoa loppuun saakka kuivin silmin. Johnin koettelemukset sattuvat katsojaankin ja leffaa katsoessa ei voi muuta kuin suuttua, millaista kauheutta useat joutuvat kokemaan elämänsä aikana, kun monet maailmassa eivät ole valmiita hyväksymään heitä. Tämä on niitä elokuvia, joissa katsoja haluaisi voida hypätä ruudun läpi itse elokuvaan ja suojella päähenkilöä. Asiaa vain pahentaa Johnin viattomuus ja toive olla rakastettu. Katsoja voisi tätä tarjota lämpimällä halauksella, mutta se on mahdotonta. Ainoa mitä voi tehdä, on seurata tapahtumia ja toivoa, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, vaikka hyvin pian takaraivossa jyskyttääkin pahaenteinen ajatus, ettei tämä voi onnellisesti päättyä.
Surullisuuden lisäksi Elefanttimies on myös todella kaunis elokuva. Sen herkkyydessä on jotain erittäin sympaattista ja ihanaa. Tarina itsessään on lumoava ja siihen uppoutuu ensiminuuteista alkaen. Ohjaaja David Lynch onnistuu rakentamaan tunnelmaa mestarillisesti ja kertoo tarinaansa hienoin tavoin. Lynch osaa myös ohjata maagisen vanhanaikaisella tavalla, mikä sopii täydellisesti 1880-luvulla tapahtuvaan teokseen. Leffa on mustavalkoinen ja vaikka joitakin voisi häiritä, että värit on otettu pois, omasta mielestäni se ratkaisu juurikin tuo paljon mukaan. Elefanttimies-elokuva on vuodelta 1980, mutta tyyliltään se voisi olla vielä parikin kymmentä vuotta vanhempi. Lynch käsittelee filmiä usein kuin Universalin klassisia hirviöelokuvia, joissa niissäkin "hirviö" oli usein lähinnä väärinymmärretty henkilö, jonka muut leimasivat monsteriksi tämän ulkonäön perusteella. Lynchin ote on samaan aikaan varma ja tiukka, mutta silti hyvin pehmeä. Elokuvan jälkeen katsojalle jää lämmin olo John Merrickin sydämellisyydestä, vaikka samalla sitä tekisikin mieli tirauttaa itkut.
Hienon ohjauksen lisäksi Lynch tekee taidokasta työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Christopher De Voren ja Eric Bergrenin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti pitää otteessaan alusta loppuun, eikä tarina koskaan käy tylsäksi. Keskustelut ovat hyvin työstetyt ja Lynchin ohjauksen, sekä vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja kuuntelee niitä hiirenhiljaa. Tekniseltä toteutukseltaan Elefanttimies on erittäin tyylikäs. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkaus on pääasiassa seesteistä, mutta Johnille inhottavat hetket ovat äkkipikaisia ja siten vieläkin epämiellyttävämpiä. Lavasteet ovat onnistuneet, mutta isoimmat kehut tekniseltä puolelta ansaitsee Johnin maskeeraustiimi. Oscar-akatemian olisi todellakin pitänyt osoittaa kunnioitusta tätä vaikuttavaa saavutusta kohtaan. Elokuvan olisi pitänyt olla ensimmäinen parhaan maskeerauksen palkinnon voittaja. Äänimaailmakin on onnistunut, etenkin John Morrisin säveltämien musiikkien puolella. Herkät sävelmät tuovat paljon tunnelmaan ja jo yksinään, ilman kuvia, ne saavat kuuntelijansa liikuttumaan.
Yhteenveto:Elefanttimies on erittäin kaunis ja äärimmäisen koskettava elokuva. Filmi lumoaa heti tyylitellyn mustavalkoisuutensa ja vanhanaikaisuutensa kanssa, minkä jälkeen katsoja uppoutuukin täysin John Merrickin kertomuksen vietäväksi. Aluksi hahmojen tapaan katsoja saattaa kauhistua Johnia, mutta pian voi huomata, että rujon ulkokuoren alta löytyy mitä sympaattisin henkilö ja rakastavin sydän. Mitä enemmän joutuu seuraamaan Johnille aiheutettua kurjuutta, sitä syvemmin leffa iskee katsojan tunteisiin. Elokuvan päätyttyä on kumma, jos katsoja ei ole kertaakaan herkistynyt. Ikävyyksien keskeltäkin paistaa valoa ja leffa todella on usein kaunis. Jo tämä kauneus saa liikuttumaan. John Hurt on täydellinen pääroolissa John Merrickinä, jonka maskeeraukset ovat erinomaiset. Anthony Hopkins on myös mahtava tohtori Trevesinä. Ohjaaja David Lynch rakentaa tunnelmaa upeasti, eikä pelkää rikkoa katsojan sydäntä. Elefanttimies on liki täydellinen mestariteos, minkä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran elämässä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Elephant Man, 1980, Brooksfilms
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon Genre: draama, musikaali Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!
Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.
Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa(2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.
Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon. Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.
Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.
Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?
Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.
Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").
Yhteenveto:Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures
Ohjaus: Vaughn Stein Pääosissa: Margot Robbie, Simon Pegg, Dexter Fletcher, Max Irons, Mike Myers, Matthew Lewis ja Thomas Turgoose Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 16
Terminal - ei siis Steven Spielbergin aliarvostettu Terminaali (The Terminal) vuodelta 2004, vaan uusi vuoden 2018 Terminal on ohjaajakäsikirjoittaja Vaughn Steinin esikoiselokuva. Leffa kuvattiin jo keväällä 2016 ja se on samaisen vuoden lopusta asti odottanut, että jokin yhtiö päättäisi levittää sitä teattereihin. Vasta tammikuussa 2018 RLJE Films nappasi sen itselleen ja vihdoin elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti sen näyttelijöiden takia; Margot Robbie on osoittanut taitonsa viime vuosien aikana ja Simon Peggiä on aina ilo nähdä elokuvissa. Odotukseni kuitenkin laskivat hieman, kun huomasin, ettei se ollut saanut kovin kummoisia arvioita. Menin silti katsomaan Terminalin ja ymmärsin hyvin nopeasti, miksi filmiä oli kritisoitu runsaasti. Elokuva on ihan järkyttävän surkea ja kerron nyt miksi.
Kaksi palkkatappajaa, kuolemansairas opettaja, linkuttava talonmies ja mystinen tarjoilija kohtaavat terminaalin juna-asemalla, ja yksi heistä janoaa kostoa.
Margot Robbien ura on viime vuosien aikana lähtenyt nousuun.The Wolf of Wall Streetissä (2013) tekemänsä paljastelevan roolin ansiosta Robbiesta tuli tunnettu, minkä jälkeen hän on päässyt isoihin (vaikkakin kehnoihin) megaluokan tuotantoihin, kuten Tarzanin legendaan (The Legend of Tarzan - 2016) ja Suicide Squadiin (2016). Tänä vuonna hän sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden työstään I, Tonyassa (2017), minkä luulisi avaavan hänelle vielä enemmän ovia. Ovat alkavat kuitenkin sulkeutua, jos Robbie ei lue tarkemmin tarjottuja käsikirjoituksia läpi ja tee sopimuksia tällaiseen roskaan. Hänen lahjakkuutensa menee täysin hukkaan kamalan tekstin takia. Kun kaikki muu hänen ympärillään tuntuu epäonnistuvan, Robbien mystinen tarjoilijahahmo (vai onko hän sittenkin palkkamurhaaja... vai ilotyttö...) pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Onkin suuri sääli, että viime metreillä hahmo onnistutaan pilaamaan täysin ja monista voi tuntua siltä, että tässä katsotaankin Robbien Suicide Squad -hahmo Harley Quinnin soololeffaa. Simon Pegg tekee yllättäen yhden parhaista roolisuorituksistaan, minkä olen koskaan häneltä nähnyt. Komedioista tuttu Pegg siirtyy Terminalissa vakavampaan suuntaan, esittäessään vakavaa sairautta potevaa opettajaa. Robbien lisäksi myös Pegg pitää kiinnostusta yllä ja on ihan huvittavaa katsoa, kun opettaja pohtii tarjoilijan kanssa tapoja, millä masentuneen opettajan kärsimyksen saisi päätettyä kivuttomasti. Tämän takia minua oikein suoraan sanottuna vitutti, kuinka tämäkin suoritus heitetään täysin hukkaan, kun hahmo on pitänyt kirjoittaa todella typerästi. Peggin hahmon voisi poistaa elokuvasta, eikä se tekisi muuta kuin lyhentäisi katsojan kärsimystä. Välillä filmi seuraa myös kahta palkkatappajaa, Vinceä ja Alfredia, joita esittävät Dexter Fletcher ja Max Irons. Fletcherin näyttelemä Vince on vanhempi ja kokeneempi tappohommissa, kun taas Ironsin esittämä Alfred on nuori ja uudempi alalla. Siinä missä Vince kaivaa vähän väliä asettaan esille, Alfred ei vaikuta tappajalta, vaan nuorelta hölmöltä. Hahmojen välille on yritetty luoda hassua kemiaa, mutta myös pientä jännitettä, jolloin katsoja ei tietäisi, ovatko he oikeasti tovereita, vai aikeissa pettää toisensa. Tässä on kuitenkin epäonnistuttu, eikä tappajien pitkäveteinen tehtävä tunnu johtavan mihinkään kiinnostavaan. Elokuvassa nähdään myös itse Austin Powers, eli vihreän Shrek-jätin ääni, legendaarinen Mike Myers, jonka suosio tuntui katkenneen kuin seinään, herran tehdessä haukutun komedian The Love Guru (2008). Tällä filmillä Myers kai yrittää tehdä jonkinlaista uudelleennousua, mutten usko sen onnistuvan. Myers esittää terminaalissa työskentelevää, linkuttavaa talonmiestä, joka aina välillä ilmestyy paikalle. Tavallaan Myersin roolityö on yllättävän toimiva, mutta toisaalta koomisen kummallinen talonmies ei oikein istu elokuvaan. Hänen lisäksi leffassa esiintyy myös mm. Harry Potter -elokuvasarjasta (2001-2011) tuttu Matthew "Neville" Lewis ja Thomas Turgoose hölmöinä pikkurikollisina, jotka lähinnä vain ovat mukana elokuvassa. Ottaen huomioon, kuinka jokaisella tuntuu olevan kunnon tarkoituksensa lopun suuressa paljastuksessa, on kaksikko hieman turha lisäys.
On sinänsä outoa sanoa, että Terminal olisi läpimätä teos, sillä ei se oikeastaan ole sitä. Mutta samalla se on juurikin sitä. Filmistä löytyy erittäin mainioita näyttelijöitä, jotka tekevät oikein hyvät roolityöt. Mutta kuten jo sanoin, ne menevät täysin hukkaan huonosti kirjoitettujen hahmojen ja surkean tarinan takia. Samoin käy myös elokuvan tekniselle toteutukselle. Leffa on nimittäin visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Jokaisesta kuvasta on pyritty luomaan taideteos; ne on sommiteltu ja ennen kaikkea valaistu hyvin huolellisesti. Terminalista on yritetty tehdä jonkinlainen futuristinen noir-teos, jolloin sen synkkiä lavasteita valaisevat lähinnä taustoilla näkyvät kirkkaat neonvalot, mitkä saavat hahmot näyttämään pelkiltä silueteilta. Läpi elokuvan ihailin kuvaustiimin teknistä osaamista, vaikkakin usein se sai minut ajattelemaan, että katson äärimmäisen pitkää musiikkivideota, enkä kunnon leffaa. Kun filmi sisältää tällaista lahjakkuutta, on suorastaan rikollista, että se on tuhlattu tällaiseen roskaan. Ja tästä minä syytän ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Vaughn Steiniä.
Stein on nimittäin vain kopioinut kaikilta muilta ja yrittänyt hyödyntää varastamiaan asioita omassa tarinassaan. Hän on selkeästi innokas Quentin Tarantinon -fani, sillä Terminalista löytyy paljon samoja asioita kuin Tarantinon teoksista. Etenkin palkkatappajakaksikko Vincen ja Alfredin kohdalla on yritetty saada aikaiseksi Tarantino-henkistä duoa, minkä huomaa parhaiten heidän käymistään muka-nokkelista keskusteluista. Heidän yhteinen kohtauksensa Robbien esittämän tarjoilijan kuppilassa tuo helposti mieleen esimerkiksi Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), jonka kahden roolihahmon pohjalta tappajakaksikko on aivan varmasti luotu. Samanlaista muka-nokkelaa sanailua on elokuva täynnä, mutta toisin kuin Tarantino, Stein ei osaa kirjoittaa oikeasti nokkelaa dialogia, eikä edes kovin kiinnostavaa. Myös Terminalin leikkaustyyli, jossa jotkut kohtaukset katkaistaan lyhyeksi hetkeksi, jotta näytetään jotain, mikä tapahtui joskus aiemmin, on hyvin tarantinomaista. Tarantinon lisäksi Stein on ottanut mallia myös Blade Runnerista (1982) luodessaan filmin visuaalista tyyliä ja Sin Citystä (2005) luodessaan elokuvan karua maailmaa - jota ei valitettavasti avata tarpeeksi, jolloin se tuntuu lähinnä hukatulta mahdollisuudelta, mikä tekee leffasta entistäkin kehnomman. Elokuva on myös aivan täynnä viittauksia Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaassa" -klassikkosatuun (1865), jopa raivostuttavuuteen asti.
Terminalin juonta on hyvin vaikea kertoa lyhyesti paljastamatta mitään, sillä hyvin pitkään tuntuu siltä, ettei siinä oikein ole mitään juonta; asioita vain tapahtuu. Palkkatappajat saavat tehtäväkseen murhata jonkun. Mutta miten kuolemaa tekevä opettaja liittyy asiaan, kun hän ei edes esiinny yhdessäkään kohtauksessa heidän kanssaan? Ja miksi Margot Robbien hahmo ilmestyy jatkuvasti kaikkialle? Stein on halunnut saada aikaiseksi mahdollisimman mysteerisen tarinan, mutta ei ymmärrä, että katsojan ei pitäisi vain haluta saada vastauksia kysymyksiinsä, vaan katsoja pitäisi saada oikeasti kiinnostumaan leffan tapahtumista. Pohjimmiltaan kyseessä on hyvin yksinkertainen kostotarina, mutta se ei ole riittänyt liian kunnianhimoiselle Steinille, joka yrittää pistää heti esikoisteoksellaan haisemaan. Yksinkertainen ja loppujen lopuksi hyvin typerä kostotarina on yritetty piilottaa mahdollisimman monimutkikkaan tarinankerronnan alle, jolloin filmi hyppii vähän väliä ajassa taaksepäin ja taas eteenpäin. Simon Peggin hahmo tuntuu olevan kirjoitettu mukaan ihan vain sen takia, jotta tarina olisi vieläkin monimutkaisempi ja mysteerisempi. Ja jotta elokuva olisi edes puolitoista tuntia pitkä. Yllättävän lyhyeksi leffaksi Terminal tuntuu kestävän ikuisuuden.
Läpi elokuvan tunteeni sitä kohtaan vaihtelivat hyvinkin voimakkaasti. Välillä ihailin sen visuaalista tyyliä, välillä taas inhosin sen ärsyttävän muka-nokkelaa kirjoitusta. Välillä viihdyin Robbien ja Peggin yhteisten kohtausten aikana, välillä taas pohdin, miten nämä asiat muka liittyvät toisiinsa. Paikoitellen pidin filmiä ihan menevänä yrityksenä, mutta suurimmaksi osaksi en voinut uskoa, kuinka huonoa leffaa katson. Viimeisen vartin aikana tulinkin siihen tulokseen, että Terminal on surkea. Älkää huoliko, en aio paljastaa loppua, mutta sanonpahan vain, että se on syvältä. Siis todella syvältä! Stein on yrittänyt saada aikaiseksi Christopher Nolanin tyylisen yllätyksen, mutta lopputulos tuntuukin M. Night Shyamalanin työltä hänen huonoimpana päivänään. Kaikesta monimutkikkuudesta huolimatta leffa ei onnistu pohjustamaan sen huipennusta tarpeeksi hyvin, jolloin viimeiset kymmenen minuuttia käytetään siihen, että hahmo selittää koko ilkeän suunnitelmansa toiselle hahmolle (ja samalla pöyristyneille katsojille) kuin mikäkin geneerinen Bond-pahis. Hahmo joutuu selittämään, koska Stein ei osannut kertoa asioita vaivihkaa läpi leffan. Siinä kohtaa minua ihan aidosti oikeasti raivostutti. Paskat tyylikkäästä kuvauksesta ja valaistuksesta, sekä osaavista näyttelijöistä - en ikinä anna anteeksi, kuinka typerän lopun Stein on roskaansa kirjoittanut. Se tuntui suorastaan henkilökohtaiselta luokkaukselta kaikkia elokuvan ystäviä kohtaan; etenkin kun Stein ei ole kirjoittanut loppuun vain yhtä isoa paljastusta, vaan kolme. KOLME! Kaksi niistä arvasin, mutta kolmas on niin osaamattomasti toteutettu, että sitä täytyy ihan selittää useiden minuuttien ajan.
Yhteenveto:Terminal on aivan järkyttävän huono elokuva, joka tuntuu jopa loukkaukselta kaikkia elokuvan ystäviä kohtaan. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs filmi futuristisen noir -henkensä ja taidokkaan kuvauksensa ansiosta. Tämän lisäksi näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä. Robbien suoritus on loppua lukuunottamatta erittäin mainio ja Pegg tekee parhaimman roolisuorituksen, minkä olen häneltä nähnyt. Kun filmi on tällä lailla täynnä talenttia, on raivostuttavaa, että ohjaajana ja käsikirjoittajana on toiminut täysin taidoton tyyppi. Vaughn Stein varastaa paljon muilta tekijöiltä, muttei osaa käyttää lainauksiaan läheskään niin hyvin kuin alkuperäiset tekijät. Muka-nokkela dialogi ei huijaa katsojaa luulemaan, että leffalla olisi jotain todellista sisältöä. Ja sillä ei ole mitään väliä, kuinka monta isoa käännettä loppuhuipennus tarjoaa, jos niitä ei osaa pohjustaa lainkaan. Stein on yrittänyt muuttaa hyvin yksinkertaisen tarinan liian monimutkikkaaksi, eikä hän ole tietenkään onnistunut pitämään pakettia kasassa. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä kamalaa esikoistyötä. Leffan hyvät puolet vain korostavat Steinin massiivista epäonnistumista ja toivon, ettei minun tarvitse enää koskaan nähdä hänen elokuviaan. Jos olet kiinnostunut kuvaajan tai valaisijan ammatista ja haluaisit päästä tekemään musiikkivideoita, kannattaa Terminal vilkaista sen visuaalisen puolen takia. Muuten suosittelen pysymään mahdollisimman kaukana tästä hirvityksestä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Terminal, 2018, Beagle Pug Films, Hassell Free Productions, Highland Film Group, LuckyChap Entertainment, Pryton Cinema, RuYi Media, Subotica Entertainment
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Hugh Jackman, Jo Hartley, Keith Allen, Tim McInnerny, Iris Berben, Rune Temte, Edvin Endre, Jim Broadbent ja Christopher Walken Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 7 Eddie the Eagle perustuu tositarinaan Michael "Eddie" Edwardsista, eli "Eddie the Eaglesta", jolla on maine surkeimpana mäkihyppääjänä. Eddie oli silti erittäin rakastettu kansan keskuudessa ja on yksi tunnetuimmista mäkihyppääjistä. Tietysti hänestä täytyi tehdä myös elokuva. Eddie the Eagle ilmestyikin Suomeen huhtikuussa 2016, mutten kuitenkaan mennyt katsomaan sitä. En erityisemmin välitä urheilusta, joten siihen keskittyvä leffa ei oikein innostanut. Olin kuitenkin kiinnostunut elokuvasta sen päätähtien takia. Kingsman: The Secret Service (2015) elokuvan kautta saman tien tunnetuksi tullut Taron Egerton esittäisi Eddieä ja mukana olisi myös Wolverinen roolista tuttu Hugh Jackman. Trailerit vaikuttivat ihan hauskoilta, mutta päätin silti jättää elokuvateatterikäynnin väliin ja katsoa Eddie the Eaglen joskus vuokralta. Aloittaessani C Moren kokeilujakson, huomasin Eddie the Eaglen olevan tarjonnassa mukana ja päätin katsoa sen vihdoin, odottaen mainiota teosta.
Eddie Edwards on lapsesta asti haaveillut pääsevänsä talviolympialaisiin mäkihyppääjänä. Tämän toteutumista vaikeuttaa kuitenkin moni asia, esimerkiksi se ettei Isolla-Britannialla ole mäkihyppääjätiimiä, eikä Eddie osaa edes hypätä. Hän on kuitenkin päättänyt toteuttaa unelmansa ja tekee kaikkensa onnistuakseen. Taron Egerton on aivan täydellinen valinta Eddie Edwardsin rooliin! Hän vetää aivan tolkuttoman hyvän roolisuorituksen, joka vahvistaa sitä, mitä olen jo sanonut: jos Egerton vain päättää jatkaa näyttelemistä, hänellä on huikea ura edessään. Eddie on erittäin innostunut nuori mies, joka on päättänyt ryhtyä mäkihyppääjäksi. Hän ei tosiaan ole aiemmin hypännyt, mutta se ei tunnu häntä haittaavan, koska hän kokee olevansa nopea oppija. Häntä eivät haittaa myöskään naarmut ja mustelmat, joita hän saa yrittäessään onnistua kerralla jossain, mikä muilta yrittäjiltä on vienyt vuosia opetella. Eddie vähät välittää siitä, mitä muut sanovat hänestä, hän vain haluaa olla mukana olympialaisissa. Hän on hieman kömpelö tapaus, joka välillä vahingossa kaataa jonkin tai jonkun kumoon, mutta hänellä ei ole aikaa pyytää anteeksi, sillä hänellä on kiire oppimaan mäkihyppyä. Eddie on erittäin sympaattinen tapaus ja katsojana alkaa välittämään hänestä heti, kun hän ilmestyy ruutuun leffan alussa. Hahmossa ei ole mitään, mistä ei pitäisi. Hän on täynnä sydäntä ja iloa, minkä Egerton vangitsee mielettömän hienosti. Hugh Jackman näyttelee Bronson Pearya, joka on elokuvaa varten keksitty hahmo, johon on yhdistetty Eddien useat valmentajat. Bronson oli aikoinaan itsekin mäkihyppääjä, mutta hän on päätynyt juomaan ja kunnostamaan mäkiä. Aluksi Eddie tuntuu hänestä idiootilta, jonka ei kuuluisi edes yrittää, mutta mitä kauemmin Bronson jää seuraamaan Eddien tekemisiä, hän huomaa, että nuorukaisessa onkin potentiaalia. Lopulta Bronson alkaa hieman vastahakoisesti kouluttamaan Eddieä ja huomaa, että tämä todella on nopea oppimaan. Jackman on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lähes kaiken aikaa Egertonin varjoon. Eddien vanhemmat eivät ole täysin poikansa innostuksessa mukana. Janette-äiti (Jo Hartley) kannustaa poikaansa, muttei kuitenkaan täysin usko, että Eddie voisi saavuttaa unelmiaan. Terry-isä (Keith Allen) taas pitää koko mäkihyppäämistä typeränä huuhaana, eikä kannusta poikaansa yhtään. Elokuvan aikana on hienoa seurata, kuinka vanhempien tuki kehittyy... jos kehittyy. Terry ei tunnu lainkaan uskovan Eddien lahjoihin, mutta muutamassa kohtaa voi selvästi nähdä, että isä kuitenkin haluaa nähdä poikansa onnistuvan. Muita isohkoja hahmoja elokuvassa ovat mm. Iris Berbenin esittämä Petra-niminen nainen, joka pitää kuppilaa, jossa Eddie saa nukkua, Tim McInnernyn näyttelemä Dustin Target, joka toimii Ison-Britannian olympiakomiteassa ja yrittää kaikkensa, ettei Eddie pääsisi kisoihin mukaan, sekä Rune Temten esittämä norjalaisvalmentaja Bjørn, joka pitää Eddieä pyhäinhäväistyksenä koko lajille. Näistä hahmoista Dustin Target nousi selkeästi esille ja hänestä on tehty onnistuneen epämiellyttävä, jolloin katsojana haluaa nähdä, kuinka Eddie osoittaa taitonsa hänelle. Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent pienessä roolissa olympialaisten juontajana ja Christopher Walken todella pienessä roolissa Bronsonin vanhana valmentajana. Suomalaiset katsojat voivat olla tyytyväisiä, sillä leffassa on myös mukana Suomen mäkkihyppääjälegenda Matti Nykänen, jota Eddie ihailee ja joka näyttää useasti olevansa alan huippu. Valitettavasti Nykästä ei esitä suomalainen, vaan ruotsalainen Edvin Endre, mikä ei tietenkään ole oikein. Erimaalaisen näyttelijän huomaa selkeästi aina, kun Matti avaa suunsa, sillä kukaan muu ei osaa suomienglantia kuin suomalainen. Eddie the Eagle on erittäin inspiroiva elokuva. Eddien hahmon innostus ja haaveilu välittyy niin hienosti katsojalle, että itsekin alkaa uskoa, että minkä tahansa asian voisi toteuttaa. Elokuva on myös täynnä riemua ja sydäntä jo ensimmäisistä kuvista alkaen, jolloin leffa nappaa katsojan samantien mukaansa hyppäämään mäkeä. Alussa pääsee naureskelemaan Eddien kömpelyydelle, mutta samalla ihailee, kuinka päättäväinen henkilö on kyseessä. Eddie ei tosiaan anna minkään asian tulla eteensä ja hän uskoo itseensä täysillä. Vähän liiankin täysillä, sillä heti kun hän on kerralla onnistunut laskeutumaan viidentoista metrin mäestä, hän päättää kokeilla neljänkymmenen metrin mäkeä, joka vaatisi paljon harjoittelua. Hän ei myöskään tunnu oppivan virheistään, jolloin katsojana kykenee usein näkemään tilanteen muiden hyppääjien näkökulmasta, jotka ovat pysähtyneet tuijottamaan, että mitä ihmettä tuo yksi älykääpiö puuhailee? Kuitenkin joka kerta, kun jonkun hahmon kuulee epäilevän jotain, katsojana pysyy Eddien puolella ja tietää, että Eddie tulee näyttämään muille olleensa oikeassa... ainakin jollain tapaa. Ihmiset uskovat Eddien epäonnistuvan, mutta Eddiepä ei tee niin, vaan onnistuu juuri ja juuri, tullen kisoissa viimeiseksi. Heikoimmatkin hypyt ovat silti Eddielle kuin lottovoittoja, jolloin ei voi vastustaa hymyn leviämistä kasvoille, kun katselee riemastunutta, onnellista Eddieä.
Elokuvasta löytyy onneksi myös koskettavampaakin puolta. Välillä käy sääliksi Eddieä, kun muut yrittävät tahallaan sabotoida hänen onnistumistaan. Parissa kohtaa Eddie itsekin pysähtyy miettimään, että miten hän ikinä voisi voittaa muita kilpailijoita ja onko koko juttu sittenkin typerää ajanhukkaa, kuten hänen isänsä on aina sanonut? Tunteikkaat kohdat välittyvät kotikatsomoon erinomaisesti. Kannattaa siis varata nenäliinat mukaan kyyneleiden varalta - oli sitten kyseessä surun tai onnen kyyneleet. Leffassa on nimittäin mukana paljon onnellisia hetkiä, jotka koskettavat myös voimakkaasti. Eddie the Eagle todella on hieno elokuva, jonka aikana voi iloita, nauraa, nyyhkyttää, jännittää ja uskoa täysillä itseensä. Eddien ja Bronsonin ystävyyden kehittymistä on yhtä hienoa seurata kuin Eddien taitojen paranemista. On myös upeaa nähdä, kuinka epäilijät alkavat pikkuhiljaa ottaa Eddieä riemuiten vastaan. Elokuva naurattaa todella usein, eikä mukana ole huonoa huumoria tai kehnoja vitsejä. Eddie the Eagle on monin puolin onnistunut teos, joka nousee vuoden 2016 elokuvien parhaimmistoon! Ohjauksesta vastaa Dexter Fletcher, joka todella osaa asiansa. Hänellä on ollut hieno visio, jonka hän on saanut vangittua lopputulokseen asti. Eddie the Eagle on Fletcherin kolmas ohjaustyö ja aiemmin hänet on nähty pääasiassa näyttelijänä. Käsikirjoituksesta vastaavat Sean Macaulay ja Simon Kelton ovat myös tehneet upeaa työtä. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Lavasteet ovat hienoja ja puvustuksella on tuotu 1980-luvun ajan henkeä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Useassa mäkihyppykohdassa voi nähdä, että näyttelijä on seissyt vihreän taustakankaan edessä ja tausta on luotu jälkikäteen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun muu elokuva on niin huikea. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisätunnelmaa vauhtiin. Musiikista vastaa Matthew Margeson, jonka sävellykset toimivat elokuvassa mainiosti. Todella monet sävellykset tuovat mieleen Van Halenin kappaleen "Jump", joka myös kuullaan elokuvassa.
Yhteenveto:Eddie the Eagle on erinomainen elokuva unelmista ja niiden toteuttamisesta. Se on erittäin inspiroiva teos, jolloin alkaa itsekin uskoa, että mikä tahansa on saavutettavissa. Elokuva on erittäin hauska, mutta myös koskettava. Se tuottaa riemun ja onnen tunteen, joka syntyy erittäin upeasti luodusta tunnelmasta, sekä hienoista roolisuorituksista. Eddie Edwardsia näyttelevä Taron Egerton on aivan tajuttoman huikea roolissaan! Hänestä tullaan kuulemaan vielä useita kertoja, jos taso vain pysyy samana, eikä mikään nouse näyttelijän päähän. Myös Hugh Jackman on todella mainio, mutta jää usein Egertonin varjoon. Suomalaista katsojaa jää harmittamaan, ettei Matti Nykästä esitä suomalainen, vaan ruotsalainen, joka ei ikinä osaisi suomienglantia niin kuin suomalainen. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta se ei haittaa, kun leffa on muuten niin upea. Elokuvassa on myös erittäin hyvät musiikit. Ei todellakaan tarvitse olla urheilun ystävä, jotta voi pitää tästä. Suosittelenkin katsomaan Eddie the Eaglen, jos pidätte inspiroivista tai tositapahtumiin perustuvista tai hauskoista tai koskettavista leffoista, joissa on erittäin hyvää näyttelemistä. Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden 2016 parhaista elokuvista!
Kirjoittanut: Joonatan, 5.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Eddie the Eagle, 2016, Marv Films, Saville Productions, Studio Babelsberg
