tiistai 6. maaliskuuta 2018

Arvostelu: I, Tonya (2017)

I, TONYA (2017)



Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Margot Robbie, Sebastian Stan, Allison Janney, Paul Walter, Julianne Nicholson, Caitlin Carver, Anthony Reynolds, Ricky Russert, Bojana Novakovic ja Bobby Cannavale
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

I, Tonya kertoo tositarinan taitoluistelija Tonya Hardingin elämästä. Elokuvan teko alkoi, kun käsikirjoittaja Steven Rogers näki dokumentin taitoluistelusta, missä kerrottiin Hardingista. Hän haastatteli paljon Hardingia, tämän miestä ja muita heidän elämäänsä kuuluneita, ja työsti sitten käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017 ja päättyivät helmikuussa. I, Tonya sai ensi-iltansa syksyllä Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa. Laajan teatterilevityksen elokuva sai vasta tänä vuonna ja Suomeen se päätyy vasta maaliskuussa. Itse pääsin kuitenkin näkemään sen jo tammikuussa, kun sille järjestettiin ensimmäinen lehdistönäytös. Luisteleminen ei erityisemmin kiinnosta minua, joten veikkaan, että koko filmi olisi mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi saanut kolmea Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus). Meninkin katsomaan I, Tonyan samana päivänä Oscar-ehdokasleffa The Shape of Waterin (2017) kanssa. Elokuvat näytettiin eri teattereissa ja näytösten välillä oli vain kymmenen minuuttia aikaa, joten minun täytyi oikein juosta (vai sanoisinko jopa luistella, kun maa oli niin jäinen), että ehdin pressiin ajoissa.

Tonya Hardingin unelma on päästä olympiatason taitoluistelijaksi. Tie siihen on kuitenkin vaativa, piittaamattoman äidin, nyrkkejään kohottavan miehen ja tämän idioottiystävien takia.

Pääroolissa Tonyana nähdään Margot Robbie, joka on loistava osassaan. Robbie on aiemminkin osoittanut pystyvänsä todella heittäytymään rooleihinsa, kuten Suicide Squadin (2016) Harley Quinniksi, mutta vasta tässä hänen heittäytyminen pääsee oikeuksiinsa, kun ympärillä oleva elokuvakin toimii. Tonya on aika persoonallinen tapaus, minkä takia Robbie pääsee selkeästi pitämään hauskaa. Hahmo ei hirveästi jaksa kuunnella muiden mielipiteitä, vaan päättää määrätietoisesti tehdä juuri sitä mitä haluaa. Ja kun Tonya haluaa olympialuistelijaksi, niin kukaan ei voi muuttaa hänen mieltään. Robbie saa tehtyä paikoitellen töykeästä Tonyasta pidettävän hahmon. Vaikka Robbie onkin erinomainen, en silti usko hänen voittavan Oscar-palkintoa vielä tästä roolista.
     Sen sijaan uskon Tonyan LaVona-äitiä näyttelevän Allison Janneyn vievän parhaan naissivuosa-pystin, sillä hänen roolityönsä on aivan mielettömän upeaa! LaVona on ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä aivan kamala: hänen tyttärensä ei kiinnosta häntä lainkaan, hän lyö tytärtään ja puhuu hänelle kuin hän olisi suurin häpeän aihe koko maailmassa. Janneyn esiintyminen on niin fantastista, että hän saa katsojan rakastamaan LaVonan vihaamista. Tai noh, ei hahmoa vain pysty vihaamaan, sillä hän on karulla tavalla todella hauska! On suuri harmi, että noin puolessa välissä LaVona tuntuu usein unohtuvan kokonaan. Alkupäässä hänen kohtauksiaan on kuitenkin ihan parasta seurata.
     Marvelin elokuvista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan esittää Tonyan miestä, Jeff Gilloolyä. Aiemmin Stan ei ole tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta ja olen pitänyt häntä lähinnä ihan toimivana sivunäyttelijänä. Tässä leffassa hän kuitenkin pääsee näyttämään, että hänen tulevista projekteistaan kannattaa kiinnostua. Stankin onnistuu tekemään inhottavasta hahmosta jokseenkin pidettävän, vaikka se tuottaa enemmän vaikeuksia verrattuna Janneyn LaVonaan. Kauhea äitihahmo on helppo saada hauskaksi, mutta miten tehdä vaimonhakkaajasta pidettävä? Noh, Stan onnistuu saamaan katsojan vihaamaan hahmoa oikeissa kohdissa ja pitämään hänestä, kun tarina sitä vaatii. Yllätyin lähinnä siitä, kuinka uskottavasti Stan esittää paskiaista, noin niin kuin suoraan sanottuna.
     Täytyy vielä lyhyesti nostaa esille Paul Walter Hauser, joka näyttelee Jeffin ystävää Shawnia, joka kuvittelee olevansa Tonyan henkivartija. Shawn on aivan käsittämättömän tyhmä tyyppi, mikä tarjoaa useat naurut leffan aikana. Hauser on mahtava kummallisena heppuna, joka ei oikein edes tajua, mitä on tekemässä, minkä takia on hienoa, että muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla loistamaan ja naurattamaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Julianne Nicholson ja Bojana Novakovic Tonyan valmentajina, Caitlin Carver luistelija Nancy Kerriganina, Anthony Reynolds ja Ricky Russert Shawnin urpoina ystävinä, ja Bobby Cannavale hieman turhana reportteri Martin Maddoxina, joka nähdään vain haastatteluissa.

Käsikirjoittaja Steven Rogers tosiaan haastatteli paljon Tonyaa, Jeffiä, Shawnia ja LaVonaa, mitä on hyödynnetty hauskasti läpi leffan. Rogers nimittäin huomasi, että haastateltavien tarinat poikkesivat hieman toisistaan, joten hän päätti lisätä haastatteluja mukaan leffaan, jotka on kuvattu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Elokuva lähtee käyntiin hahmojen haastatteluista, joita käytetään usein kertojaääninä, jotka selittävät katsojille tapahtumia. Sen lisäksi välillä leikataan haastatteluihin, mikä luo hauskaa rytmitystä. Tällä tyylillä on oivallisesti yhdistetty dokumentin ja elokuvan henget toisiinsa, jolloin lopputuloksena on ainutlaatuinen teos. Uniikkiutta lisää se, että kyseessä on mustalla huumorilla höystetty draama, jolloin katsojat pääsevät naureskelemaan useille karuille jutuille, joita tosielämässä lähinnä kauhistelisi. Elokuva onnistuu näin esittämään vaimonhakkaaja-Jeffin hieman paremmassa valossa, mutta parhaiten tyyli toimii tosiaan LaVonan kanssa. Yllätyin alkupäässä todella positiivisesti, kun huomasin vähän väliä hekottelevani tai myhäileväni hassujen juttujen ansiosta ja tiesin jo siinä kohtaa, että pitäisin leffasta enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kuitenkin jos tyylipuolesta pitäisi antaa kritiikkiä (kuten pitääkin, jos siltä tuntuu), niin en täysin perustanut sellaisesta neljännen seinän rikkomisesta, että kesken kohtauksen hahmo kääntyy katsomaan kohti kameraa ja selittää tapahtumia. Mukana on jo haastatteluja, joten nämä hetket tuntuivat jokseenkin ylimääräisiltä.

Yllätyin positiivisesti myös siitä, kuinka kiinnostava elokuvan tarina on. Itse en ole ikinä jaksanut seurata urheilua, sillä se ei vain ole koskaan kiinnostanut minua. Taitoluistelua olen muutaman kerran jämähtänyt tuijottamaan, jos luistelija on tehnyt jotain oikeasti vaikuttavaa. Tämän leffan aikana seurasin erittäin mielelläni luistelukohtauksia, mitä tietty helpottaa se, ettei koko elokuva ole pelkkää luistelemista, vaan siinä kulkee kunnon tarinakin mukana. En tiennyt etukäteen Tonyan urasta ja sen ajan luistelutapahtumista mitään, joten vaikka naureskelin ensimmäisen tunnin ajan synkille vitseille, mietin samalla usein, miksi juuri tämä tarina piti kertoa? Se selviää vasta toisen tunnin puolella, jolloin filmi saa aika odottamattoman käänteen, jos tositapahtumia ei tiedä etukäteen. Vaikka loppupuoliskon hulluus onnistuu naurattamaan, että tapahtuiko jotain tällaista ihan oikeasti, leffa vähentää hieman koomisuuttaan ja kertoo enemmän tarinan traagisesta puolesta, jolloin se ei ole enää yhtä viihdyttävä. Suurimmaksi osaksi leffa ei tunnu kuitenkaan hidastelevan, vaan parin tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä pääasiassa elokuva viihdyttää ja naurattaa onnistuneesti.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, joka on tehnyt todella mainiota työtä filmin hengen kanssa. Dokumentaarinen, mutta silti fiktiolta vaikuttava, mustalla huumorilla höystetty draama on varmasti kova pala purtavaksi, mutta Gillespie hoitaa homman taidokkaasti. Steven Rogers on saanut aikaiseksi nokkelan käsikirjoituksen, jonka parasta antia on sen kekseliään hauska dialogi. I, Tonya on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Haastattelut yhdistyvät kokonaisuuteen erinomaisesti ja etenkin luistelukohtauksissa kameratyöskentely pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Leffan äänimaailma on toimiva, muttei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Peter Nashelin säveltämä musiikki.

Yhteenveto: I, Tonya on erittäin mainio ja yllättävän hulvaton elokuva, jos katsojana nauttii mustasta huumorista. Ensimmäisen tunnin aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan ikäville asioille, joita Tonyan elämässä on tapahtunut ja vaikka toisen tunnin aikana voi hekotella Shawnin typerille kavereille, muuttuu leffa silloin hieman traagisemmaksi. Elokuvaan on luotu hauskasti dokumentaarinen tyyli ja haastatteluhetket tuovat oman kekseliään lisäyksensä filmiin. En kuitenkaan välittänyt neljännen seinän rikkomisesta, vaan se tuntui jokseenkin turhalta. Pidin silti leffasta enemmän kuin ajattelin ja se piti minut paremmin mukanaan, mistä voi pääasiassa kiittää mahtavia näyttelijöitä. Margot Robbie pääsee kunnolla heittäytymään kapinahenkisen Tonyan roolissa ja Sebastian Stan on loistovalinta pidettävän inhottavaksi Jeffiksi. Show'n varastaa kuitenkin aivan mahtavan roolityön tekevä Allison Janney, joka ansaitsee esiintymisestään Oscar-palkinnon! Suosittelen I, Tonyan katselua lämpimästi urheilua seuraaville, synkemmästä huumorista pitäville henkilöille. Jos filmistä ei etukäteen tiedä muuta kuin sen, että se kertoo tositapahtuman luistelijasta, elokuva yllättää varmasti useaan otteeseen. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyesti todellisen Tonyan ja hänen tuttujensa haastatteluja.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Tonya, 2017, Clubhouse Pictures, LuckyChap Entertainment

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti