Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.

Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.

     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.

Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.

On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.

Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment

Arvostelu: Mulholland Drive (2001)

MULHOLLAND DRIVE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Mark Pellegrino, Robert Forster, Brent Briscoe, Dan Hedaya, Angelo Badalamenti, Monty Montgomery, Lee Grant, Richard Green, James Karen ja Chad Everett
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Mulholland Drive on David Lynchin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Alunperin Lynch kuitenkin suunnitteli filmin sijaan televisiosarjaa, minkä oli tarkoitus pyöriä ABC-kanavalla. Lynch sai myytyä ideansa ABC:lle esittelemällä kanavalle kiehtovan ideansa ja kun nämä kysyivät, miten tarina jatkuu, Lynch totesi, että heidän pitää hankkia sarja saadakseen tietää. ABC teki niin ja Lynch sai kuvattua puolentoista tunnin mittaisen pilottijakson helmikuussa 1999. Nähtyään sen ABC:llä kuitenkin raivostuttiin ja sarjan teko päätettiin saman tien keskeyttää. Lynchin ystävä Pierre Edleman neuvoi kuitenkin Lynchiä, ettei tämä jättäisi projektia siihen, vaan työstäisi pilotin pohjalta elokuvan. Lynch suostui ja Edleman sai Canal+:n rahoittamaan elokuvan. Lisäkuvaukset tehtiin lokakuussa 2000 ja lopulta Mulholland Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Siellä elokuvaa ylistettiin maasta taivaisiin ja Lynch jopa voitti parhaan ohjauksen palkinnon, minkä lisäksi leffa oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Lippuluukuilla leffa ei ollut hitti ja se herätti paljon ristiriitaisia mietteitä, sillä monet kokivat mainonnan olleen harhaanjohtavaa ja leffan olevan sekava, kun taas toiset rakastivat filmin monitasoista ja -tulkinnaista kertomusta. Monet kriitikot kehuivat elokuvaa ja Oscar-gaalassa Mulholland Drive sai parhaan ohjauksen ehdokkuuden, Golden Globe -gaalassa parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja musiikin ehdokkuudet, ja BAFTA-gaalassa parhaan musiikin ja leikkauksen ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Nykyään elokuvaa pidetään modernina klassikkona ja monilla listoilla se löytyy yhtenä 2000-luvun parhaimmista elokuvista. Itse olin tietoinen Mulholland Drivesta monia vuosia, mutten ollut koskaan katsonut sitä tai edes sen kummemmin tutkinut, mistä oli kyse. Tiesin vain, että se on jakanut mielipiteitä surrealistisuutensa ja monimutkikkaan kertomuksensa vuoksi. Kun huomasin, että Mulholland Drive täyttää nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä oikein on kyse...

Auto-onnettomuuden jäljiltä muistinsa menettänyt nainen tapaa Hollywoodiin juuri saapuneen näyttelijänalku Bettyn ja yhdessä he alkavat selvittämään naisen todellista henkilöllisyyttä ja mistä onnettomuus johtui.

Yleensä pidän arvosteluni vapaina juonipaljastuksista ja pyrin avaamaan mahdollisimman vähän monimutkikkaimmistakin filmeistä. Mulholland Drive on kuitenkin sellainen tapaus, etten edes tiedä, miten tästä lähtisi puhumaan, ilman, että paljastan sen todellista luonnetta. Tai enemmänkin, että kerron oman tulkintani elokuvasta, sillä jälkikäteen luettuna huomasin, että leffaa on vuosien varrella tulkittu monin eri tavoin. Niinpä päätinkin ensin kirjoittaa lyhyen, spoilerittoman yhteenvedon mietteistäni niille, jotka eivät ole Mulholland Drivea vielä nähneet, minkä jälkeen avaan elokuvaa isojen paljastusten kanssa. Ensin kuitenkin nopeat mietteeni elokuvasta ilman spoilereita:

Vau, mikä teos Mulholland Drive onkaan! Elokuva onnistui nappaamaan minut mukaansa välittömästi kummallisen tanssijakson kautta ja sitten todella vangitsemaan, kun leffa muuttuukin yhtäkkiä trilleriksi. Muutoksia on luvassa monia ja aina, kun luulin päässeeni kärryille siitä, mistä elokuvassa onkaan kyse, David Lynch mullistaa ja sekoittaa pakkaa entisestään. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos, vaan filmi, mikä vaatii tarkkaa keskittymistä ja ennen kaikkea vahvaa tulkinnanvaraa katsojalta. Lynch ei halua tarjota vastauksia selvästi, vaan katsojan täytyy itse tehdä päätelmät siitä, mitä monet asiat tarkoittavat ja mistä tarinassa onkaan oikeasti kyse. Keskittyminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, vaan lähes kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta Mulholland Drive pitää kaiken aikaa tiukasti mukanaan. Se on usein jopa hypnoottisen lumoava teos ja kun tarinan palaset alkavat vihdoin lukittumaan paikoilleen, suu loksahtelee kerta toisensa perään auki. Sen lisäksi, että filmi on huikean hyvin, huolellisesti ja nerokkaasti käsikirjoitettu ja leikkaus on äärimmäisen tarkkaa, elokuva on myös täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Naomi Watts on erinomainen nuorena Bettynä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta filmistaraksi ja Laura Elena Harring on yhtä lailla mahtava muistinsa menettäneenä naisena. Justin Theroux on nappivalinta ohjaaja Adam Kesheriksi, jota Hollywoodin julma koneisto puskee maanrakoon. Lynch on selvästi kirjoittanut Adamin itsensä pohjalta, yhä katkerana siitä, mitä studiot tekivät hänen Dyyni-scifielokuvalleen (Dune - 1984).

Siinä oli kaikki spoilerittomasta osiosta ja tämän jälkeen syvennytään oikein tosissaan Mulholland Driven saloihin ja merkityksiin. Jos et siis ole vielä nähnyt Mulholland Drivea, katso se ensin ja palaa sitten kommentoimaan alas omat tulkintasi elokuvasta ja lukemaan, näimmekö filmin samalla tavalla! Viimeinen varoitus, nyt alkaa SPOILERI-osio!

Elokuvan katsomisen jälkeen minun oli tietty pakko yhä hämmentyneenä siirtyä internetin syövereihin ja lukea muiden tulkintoja Mulholland Drivesta, toivoen, että edes joku olisi nähnyt leffan samalla tavalla kuin minä. Lähdetään liikkeelle siitä, että niin Watts kuin Harring tekevät elokuvassa tuplaroolit. Watts näyttelee nuoren Bettyn lisäksi katkeroitunutta ja huonosti menestyvää näyttelijää Dianea ja Harring esittää muistinsa menettäneen naisen lisäksi huomattavasti Dianea paremmin menestyvää näyttelijää Camillaa. Jotkut uskovat, että nämä kaikki hahmot elävät oikeasti samassa todellisuudessa ja esimerkiksi Betty ja Diane vain näyttävät samanlaisilta. Toiset taas pohtivat elokuvan kertovan vaihtoehtotodellisuuksista, joissa Betty ja Diane ovat sama henkilö, joista ensimmäisen näyttelijänura lähtee hienosti käyntiin, kun taas toisen ei.

Minä kuitenkin uskon siihen, että Betty on pelkkää Dianen mielikuvitusta ja koko elokuvan ensimmäinen puolitoistatuntinen on vain Dianen unta ja haavetta siitä, kuinka hänen elämänsä olisi voinut mennä. Tähän viittaa vahvasti se, kuinka kaikki alkaa kuvalla, mikä kulkee kohti tyynyä ja todellisuuden osio alkaa Dianen herätessä sängystään. Dianen huono menestys johtuu luultavasti siitä, ettei hän ole kovinkaan hyvä näyttelijä. Niinpä hän fantasioi elämänsä uudestaan niin, että kun hän Bettynä saapuu Hollywoodiin, ovet menestykseen aukeavat hänelle kuin itsestään. Ensimmäisessä koe-esiintymisessään Betty on täydellinen ja virheet johtuvat haavemaailmassa aina kaikista muista, Dianen haaveillessa itsensä virheettömänä. Hauska ja samalla nerokas yksityiskohta on, että kun unimaailman Betty käy kuppilassa, hänen tarjoilijansa nimi on Diane ja kun todellisuudessa Diane nähdään myöhemmin samaisessa kuppilassa, häntä palveleva tarjoilija on nimeltään Betty.

Harringin näyttelemä ja "todellisessa maailmassa" esiintyvä Camilla taas on Dianen suuri rakkauden kohde ja vaikka aluksi parin tunteet ovat molemminpuoleiset, Camilla päätyy suhteeseen ohjaaja Adam Kesherin kanssa, mikä suututtaa Dianen syvästi. Niinpä Dianen unessa Camilla menettää muistinsa, jotta tämä päätyy Bettyn (eli Dianen) luokse ja he voivatkin pysyä yhdessä. Betty käy koe-esiintymisissä, mutta pitää Camillan kotonaan, jotta tälle ei tule unessa mahdollisuutta nousta Bettyä korkeammalle näyttelijänä. Aluksi suloiselta ja herkältä vaikuttava Bettyn ja muistinsa menettäneen naisen suhde saa todella synkän puolen, kun elokuvan loppupää saa katsojan näkemään tapahtumat uudessa valossa.

Dianen/Bettyn unimaailmassa Camillan poikaystävä Adam Kesher on yhä ohjaaja, mutta heikommin menestyvä ja pahasti studion vallan alla. Diane/Betty luokin mielessään toisen Camillan, joka pääsee mukaan Adamin uuteen elokuvaan vain, koska mafiaa muistuttavat studiopomot pakottavat hänet valitsemaan tämän. Näin Diane/Betty käsittelee todellisuutta, samalla haaveillen, että ilman näitä studiopomoja, Adam valitsisikin Dianen/Bettyn pääosaan. Aluksi pohdin, miksi ihmeessä Diane/Betty loisi unimaailmaansa Camillan, joka toimii myös kilpailijana, mutta uskoisin sen johtuvan siitä, että todellisen maailman Camillan tekojen vuoksi Diane näkee eri aikoina Camillan eri tavoin - välillä ihanana rakkaana ja toisinaan taas petollisena ämmänä. Niinpä näistä kahdesta näkemyksestä muodostuu kaksi täysin omaa hahmoaan unimaailmassa.

Nyt kun käsittelin, millaisista hahmoista leffassa on kyse (ainakin omasta mielestäni), siirrytään kunnolla itse tarinaan. Kuten jo totesin, elokuva seuraa ensimmäiset puolitoista tuntia Dianen unta ja paljastaa vasta loppupäässä tarinan todellisen luonteen. Sitä ennen tietämätön katsoja joutuu kuitenkin pitkään pohtimaan, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu. Toisaalta tarina vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta. Betty saapuu innokkaana Hollywoodiin ja auttaa muistinsa menettänyttä naista selvittämään henkilöllisyytensä, samalla kun Adam Kesher työstää uutta filmiään studion painostuksen alla. Mutta sitten samalla leffa on täynnä kummallisia ratkaisuja, joita katsoessa ei voi muuta kuin rapsutella päätään. Betty saapuu Los Angelesiin iäkkään pariskunnan kanssa ja kun tämä pariskunta lähtee omille teilleen, mies ja vaimo alkavat hymyilemään ja nauramaan psykoottisesti. Autokolaria saapuu tutkimaan kaksi etsivää, film noir -henkisessä salapoliisikohtauksessa, eikä heihin enää palata sen jälkeen. Adam tapaa mystisen cowboyn, joka uhkailee häntä Camillan roolittamisesta, mutta myöhemmin cowboy nähdään täysin erilaisissa yhteyksissä, ilman että hän on enää se sama uhkailija. Palkkamurhaaja tekee hulvattoman epäonnistuneen iskun, missä hän tappaa vahingossa enemmän ihmisiä kuin oli tarkoitus. Isoin outous taitaa kuitenkin olla kaksikko, joista toinen kertoo kuppilassa karmivasta unestaan, mikä käy lähes heti toteen.

Järkeenkäyvin selitys itselleni on, että koska kyseessä onkin Dianen uni, ovat nämä henkilöt vain Dianen tuntemia ja kohtaamia tyyppejä, joille muodostuu uudenlainen merkitys unimaailmassa. Ja koska kyseessä on uni, ei monissa jutuissa tarvitse olla järkeä, eikä joitain juonikuvioita tarvitse viedä minnekään, sillä niillä ei lopulta ole merkitystä Dianen tarinassa. Palkkamurhaajan rooli taas käy hyvinkin selväksi, sillä todellisessa maailmassa Diane on niin rikkinäinen, että päätyy jopa palkkaamaan jonkun tappamaan Camillan - sillä jos Diane ei voi saada häntä, ei kukaan muukaan voi. Näkemykseni mukaan syyllisyyden tunne tästä teosta kuitenkin ajaa Dianen sellaisen romahtamisen partaalle, että hän aloittaa matkansa unimaailmassa, luoden toisenlaisen todellisuuden itselleen. Nämä outoudet ovat merkkejä siitä, ettei Diane voi loputtomiin paeta unimaailmaansa ja valetodellisuus alkaa vähitellen murenemaan. Uni ja tosi alkavat sekoittua toisiinsa, varsinkin kun Betty ja muistinsa menettänyt nainen saapuvat taloon, minkä he uskovat kuuluvan naiselle, vain löytääkseen sängystä kuolleen naisen... joka paljastuu leffan lopuksi olevan itse Diane, joka tappaa itsensä, kun syyllisyys ja tuska käyvät sietämättömiksi, puhumattakaan siitä, kun hän ei enää lopuksi osaa erottaa todellisuutta unestaan.

Kun kyseessä on näin monimutkikas, -ulotteinen ja -sävyinen teos, ei ole mikään ihme, että Mulholland Drive sisältää paljon symboliikkaa, jonka hoksaaminen auttaa katsojaa avaamaan filmin todellista merkitystä. Sininen väri on hyvinkin merkityksellinen leffassa ja varsinkin sininen avain ja sen avaama sininen laatikko. Sininen avain on salamurhaajan merkki siitä, että tappo on hoidettu, kun taas myyttisen Pandoran lippaan tavoin sininen laatikko pitää sisällään Dianen synkkää puolta, joka taistelee tietään ulos. Silencio-klubi on myös täynnä vertauskuvia ja se jos mikä antaa selviä viittauksia siitä, että kaikki siihen asti näkemämme on ollut illuusiota, unta, jonka todellinen luonne alkaa vihdoin paljastumaan.

Elokuvaa katsoessani pidin Mulholland Drivea todella hyvänä ja kiehtovana teoksena, mutta mitä enemmän sitä pohdin ja pähkäilin, sitä enemmän huomasin pitäväni filmistä. David Lynch on tunnettu siitä, että hän ei halua päästää katsojaansa helpolla ja todella tekee saman tässä. Lynch on tarkoituksella jättänyt vastaamatta katsojien kysymyksiin, toivoen, että jokainen tekee oman tulkintansa filmistä. Tämä vain vahvistaa elokuvan asemaa vähintäänkin kulttiklassikkona, koska monitulkinnaisuus saa ihmiset keskustelemaan ja väittelemään filmin merkityksistä yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Lynchin työ Mulholland Driven parissa osoittaa hänen valtavat lahjansa jatkuvasti niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Erityisen hienoa on, että suuri osa leffasta oli tarkoitettu televisiosarjan avausjaksoksi, mutta Lynch on saanut työstettyä uuden käsikirjoituksen ja lisäkuvaukset niin upeasti, että teos tuntuu täysin yhteneväiseltä ja alunperinkin elokuvaksi suunnitellulta. Lynchin tapa ripotella vihjeitä alusta asti näkyville, mutta sitten johdatella katsojaa harhaan on mestarillista elokuvantekoa. Mulholland Drive on tarkkaan hiottu teos. Jos nyt jo koin leffan yhä vain parempana, kun kirjoitin useamman tunnin tätä tekstiä, ihastuen yhä vain isommin filmin nerokkuuteen, en malta edes odottaa, miten käy, kun katson elokuvan uudestaan. Olenkin satavarma, että Mulholland Drivesta löytyy uusia juttuja joka katselulla ja kuka tietää, kenties filmistä voi ajan saatossa muodostua yksi suosikkielokuvistani.

Lopuksi on muuten vielä pakko sanoa, kuinka mahtavaa on, että elokuvan julisteessa lukee "Mulholland Dr.", jolloin sen voi tulkita myös "Mulholland Dreamiksi". 

Tai "Mulholland Doctoriksi". Kenties toisella katselulla tulkitsenkin koko homman lääkärin elämäntarinana...

Silencio!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulholland Drive, 2001, Les Films Alain Sarde, Asymmetrical Productions, Babbo Inc., Canal+, The Picture Factory

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Elefanttimies (The Elephant Man - 1980)

ELEFANTTIMIES

THE ELEPHANT MAN

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: John Hurt, Anthony Hopkins, Anne Bancroft, Freddie Jones, John Gielgud, Wendy Hiller, Dexter Fletcher, Michael Elphick ja Helen Ryan
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Elephant Man, eli suomalaisittain Elefanttimies perustuu Frederick Trevesin opukseen The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) ja Ashley Montagun The Elephant Man: A Study in Human Dignityyn (1971), mitkä taas pohjautuvat Elefanttimiehenä tunnetun Joseph Merrickin elämään. Christopher Devore ja Eric Bergen kiinnostuivat tästä tosikertomuksesta ja kirjoittivat siitä elokuvan käsikirjoituksen. Tuottaja Jonathan Sanger taas kiinnostui heidän tekstistään ja sai ystävänsä Mel Brooksin rahoittamaan filmin. Juuri esikoiselokuvansa Eraserheadin (1977) julkaissut David Lynch pyydettiin elokuvan ohjaajaksi, joka innostui projektista. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elefanttimies sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta. Leffa sai mm. seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja lavastuksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan, sekä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, puvustus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joita se ei myöskään voittanut. Oscar-akatemia sai kritisointia siitä, etteivät he huomioineet elokuvan maskeerauksia palkintojenjaossa. Siihen aikaan Oscareissa ei ollut parhaan maskeerauksen kategoriaa ja se luotiinkin tämän filmin vuoksi seuraavan vuoden Oscar-gaalaan, missä palkinnon voitti ensimmäisenä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Itse en ollut aiemmin nähnyt Elefanttimiestä, mutta olin kyllä kuullut siitä paljon hyvää. Kun huomasin, että filmi on täyttämässä 40 vuotta, päätin korjata tämän aukon sivistyksestäni ja katsoa elokuvan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1884 tohtori Treves kohtaa sirkuksessa John Merrickin, joka on todella pahasti epämuodostunut, minkä vuoksi häntä kutsutaan Elefanttimieheksi. Kun muut näkevät hirviön, Treves näkee Johnin rujon ulkokuoren takaa lempeän ja hyväsydämisen henkilön, joka kaipaa rakkautta.

Nimikkoroolissa Elefanttimiehenä, eli John Merrickinä nähdään John Hurt... jota on tosin vaikea tunnistaa todella voimakkaiden maskeerausten takaa. Välillä voi tunnistaa Hurtin pehmeän äänen ja usein hänen tutut silmänsä kimmeltävät kyynelistä, mutta tämä on kyllä niitä rooleja, joissa näyttelijä katoaa hahmonsa taakse täysin. John Merrick on hyvin traaginen tapaus, jonka puolella katsojan sympatiat ovat välittömästi. Aluksi katsoja saattaa hahmojen tapaan kauhistua Johnin ulkonäöstä, mutta tohtori Trevesin tavoin voi pian nähdä, ettei kyseessä todellakaan ole mikään hirviö. Epämuodostumisensa vuoksi John on usein kauheissa tuskissa, eikä hän pysty puhumaan, liikkumaan tai edes nukkumaan normaalisti. Erityisen traagisen Johnin tarinasta tekee tietysti se, että hän oli todellinen henkilö. Hurt on ilmiömäinen roolissa ja koska hänestä jää näkyville lähinnä vain hänen silmänsä, joutuu hän näyttelemään niillä tavallista enemmän ja tekee sen upeasti.

Johnia auttavaa tohtori Trevestä taas näyttelee Anthony Hopkins - hänkin erinomainen näyttelijä. Trevesin kautta katsoja alkaa tutkimaan Johnia ja ymmärtämään häntä yhä vain paremmin. Hänestäkin katsoja alkaa pian välittämään, sillä pitkään Treves on ainoa, joka on Johnin puolella. Hopkins on roolissaan usein hyvin pienieleinen, mutta silti todella vakuuttava. Hurtin ja Hopkinsin väliset kohtaukset ovat jo näyttelijöiden puolesta kiinnostavat, mutta heidän hahmojensa välit tekevät niistä entistäkin kiehtovammat.
     Elokuvassa nähdään myös Freddie Jones sirkusta johtavana herra Bytesina ja nykypäivänä mm. Elton John -elokuva Rocketmanin (2019) ohjaajana tunnettu Dexter Fletcher tätä auttavana lapsena, John Gielgud sairaalaa johtavana Francis Carr-Gommina, Wendy Hiller Johnin hoitamisessa auttavana Mothersheadina, Anne Bancroft Johnista kiehtoutuneena rouva Kendalina, sekä Michael Elphick sairaalan inhottavana vartijana. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta lopulta elokuva on täysin Hurtin ja Hopkinsin show'ta.

Päähenkilönsä tavoin Elefanttimies on sydäntä särkevän traaginen ja erittäin liikuttava teos. Elokuvaan on onnistuttu rakentamaan valtava tunnelataus, mikä kietoutuu katsojan ympärille, kunnes lopulta purkautuu viimeisillä minuuteilla. Uskoisin, että jopa hieman kylmäsydämisillekin katsojille tätä on vaikea katsoa loppuun saakka kuivin silmin. Johnin koettelemukset sattuvat katsojaankin ja leffaa katsoessa ei voi muuta kuin suuttua, millaista kauheutta useat joutuvat kokemaan elämänsä aikana, kun monet maailmassa eivät ole valmiita hyväksymään heitä. Tämä on niitä elokuvia, joissa katsoja haluaisi voida hypätä ruudun läpi itse elokuvaan ja suojella päähenkilöä. Asiaa vain pahentaa Johnin viattomuus ja toive olla rakastettu. Katsoja voisi tätä tarjota lämpimällä halauksella, mutta se on mahdotonta. Ainoa mitä voi tehdä, on seurata tapahtumia ja toivoa, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, vaikka hyvin pian takaraivossa jyskyttääkin pahaenteinen ajatus, ettei tämä voi onnellisesti päättyä.

Surullisuuden lisäksi Elefanttimies on myös todella kaunis elokuva. Sen herkkyydessä on jotain erittäin sympaattista ja ihanaa. Tarina itsessään on lumoava ja siihen uppoutuu ensiminuuteista alkaen. Ohjaaja David Lynch onnistuu rakentamaan tunnelmaa mestarillisesti ja kertoo tarinaansa hienoin tavoin. Lynch osaa myös ohjata maagisen vanhanaikaisella tavalla, mikä sopii täydellisesti 1880-luvulla tapahtuvaan teokseen. Leffa on mustavalkoinen ja vaikka joitakin voisi häiritä, että värit on otettu pois, omasta mielestäni se ratkaisu juurikin tuo paljon mukaan. Elefanttimies-elokuva on vuodelta 1980, mutta tyyliltään se voisi olla vielä parikin kymmentä vuotta vanhempi. Lynch käsittelee filmiä usein kuin Universalin klassisia hirviöelokuvia, joissa niissäkin "hirviö" oli usein lähinnä väärinymmärretty henkilö, jonka muut leimasivat monsteriksi tämän ulkonäön perusteella. Lynchin ote on samaan aikaan varma ja tiukka, mutta silti hyvin pehmeä. Elokuvan jälkeen katsojalle jää lämmin olo John Merrickin sydämellisyydestä, vaikka samalla sitä tekisikin mieli tirauttaa itkut.

Hienon ohjauksen lisäksi Lynch tekee taidokasta työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Christopher De Voren ja Eric Bergrenin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti pitää otteessaan alusta loppuun, eikä tarina koskaan käy tylsäksi. Keskustelut ovat hyvin työstetyt ja Lynchin ohjauksen, sekä vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja kuuntelee niitä hiirenhiljaa. Tekniseltä toteutukseltaan Elefanttimies on erittäin tyylikäs. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkaus on pääasiassa seesteistä, mutta Johnille inhottavat hetket ovat äkkipikaisia ja siten vieläkin epämiellyttävämpiä. Lavasteet ovat onnistuneet, mutta isoimmat kehut tekniseltä puolelta ansaitsee Johnin maskeeraustiimi. Oscar-akatemian olisi todellakin pitänyt osoittaa kunnioitusta tätä vaikuttavaa saavutusta kohtaan. Elokuvan olisi pitänyt olla ensimmäinen parhaan maskeerauksen palkinnon voittaja. Äänimaailmakin on onnistunut, etenkin John Morrisin säveltämien musiikkien puolella. Herkät sävelmät tuovat paljon tunnelmaan ja jo yksinään, ilman kuvia, ne saavat kuuntelijansa liikuttumaan.

Yhteenveto: Elefanttimies on erittäin kaunis ja äärimmäisen koskettava elokuva. Filmi lumoaa heti tyylitellyn mustavalkoisuutensa ja vanhanaikaisuutensa kanssa, minkä jälkeen katsoja uppoutuukin täysin John Merrickin kertomuksen vietäväksi. Aluksi hahmojen tapaan katsoja saattaa kauhistua Johnia, mutta pian voi huomata, että rujon ulkokuoren alta löytyy mitä sympaattisin henkilö ja rakastavin sydän. Mitä enemmän joutuu seuraamaan Johnille aiheutettua kurjuutta, sitä syvemmin leffa iskee katsojan tunteisiin. Elokuvan päätyttyä on kumma, jos katsoja ei ole kertaakaan herkistynyt. Ikävyyksien keskeltäkin paistaa valoa ja leffa todella on usein kaunis. Jo tämä kauneus saa liikuttumaan. John Hurt on täydellinen pääroolissa John Merrickinä, jonka maskeeraukset ovat erinomaiset. Anthony Hopkins on myös mahtava tohtori Trevesinä. Ohjaaja David Lynch rakentaa tunnelmaa upeasti, eikä pelkää rikkoa katsojan sydäntä. Elefanttimies on liki täydellinen mestariteos, minkä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran elämässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Elephant Man, 1980, Brooksfilms