Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.