BLACK CHRISTMAS
Ohjaus: Sophia Takal
Pääosissa: Imogen Poots, Aleyse Shannon, Lily Donoghue, Brittany O'Grady, Caleb Eberhardt, Cary Elwes, Madeleine Adams, Ryan McIntyre ja Lucy Currey
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Black Christmas on toinen uudelleenfilmatisointi vuoden 1974 kauhuklassikosta Musta joulu (Black Christmas). Elokuvan teosta ilmoitettiin kesäkuussa 2019 ja sen kuvaukset alkoivat vielä samassa kuussa. Leffa tehtiin todella kovalla vauhdilla ja se saikin maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, joulukuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä myös Suomeen viime jouluna, mutta sen saaman murskapalautteen vuoksi leffa päätettiin julkaista vasta keväällä suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Mustaa joulua, mutta kiinnostuin Black Christmasista, kun näin mainoksen siitä viime syksynä. Vuokrasinkin elokuvan eräänä iltana matalin odotuksin, elokuvan saamien haukkujen vuoksi. Ei kestänyt kauaa, kun jo hoksasin, miksi filmi on niin inhottu...
Hawthorne Collegessa naisopiskelijat alkavat saamaan ahdistavia viestejä ja pian heitä alkaa löytymään yksitellen kuolleena. Mu Kappa Epsilon sisarkunnan joululoma muuttuukin taisteluksi elämästä ja kuolemasta.
Mu Kappa Epsilonin sisarkuntaan kuuluvat mm. Riley (Imogen Poots), Kris (Aleyse Shannon), Marty (Lily Donoghue), Jesse (Brittany O'Grady) ja Helena (Madeleine Ritterhouse), jotka ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia tyyppejä. Krisillä tosin on paljon sanottavanaan, mikä jakaa katsojat todella vahvasti kahtia. Läpi leffan hän käyttää aikansa valkoisten heteromiesten haukkumiseen ja on jopa aloittanut vetoomuksen yhden opettajan (Cary Elwes) erottamiseksi, sillä tämän tuntien opetussuunnitelmaan kuuluu pääasiassa valkoisten heteromiesten klassikkokirjojen lukeminen ja niistä keskustelu... siis sen sijaan, että hän vaikkapa aloittaisi vetoomuksen, että opetussuunnitelmaa muuttaisi ja siihen lisäisi laajemmin kirjoja. Hahmoista ehdottomasti kiinnostavin on Riley, jota vaivaa seksuaalisen ahdistelun aiheuttamat traumat. Onkin vain harmi, että nämä traumat on kirjoitettu mukaan aika kömpelösti. Rileytä esittävä Poots tekee kuitenkin parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu ja hyppää hahmonsa vietäväksi intensiivisesti. Muut näyttelijät eivät onnistu vakuuttamaan, eikä heidän hahmoihin ole panostettu lainkaan. Teinikauhuleffoissa hahmot eivät yleensäkään ole päätähuimaavia, mutta tämä filmi ehdottomasti tarvitsisi vahvasti kirjoitetut naishenkilöt, joita katsojana kannustaisi murhaajia vastaan.
Black Christmas on todella ongelmainen elokuva, mikä epäonnistuu täysin molemmissa asioissa, mitä se yrittää olla: kauhuleffa ja voimakas feministinen kannanotto. Käsitellään ensin sen pinnallisempi puoli, eli kauhu, ennen kuin hypitään heikoilla jäillä ja vajotaan syviin vesiin elokuvan ristiriitaisten teemojen käsittelyssä. Kauhuleffana tämä on säälittävä räpellys, mikä ei pelota lainkaan. Jos olette lukeneet arvostelujani muista kauhuelokuvista, tiedätte, että suorastaan vihaan typeriä äkkisäikäytysleffoja, joiden kauhu perustuu vain kovan äänen aiheuttamaan säpsäytykseen. Hahmo hiipii yksin pimeässä, musiikki hiljenee ja BÖÖ! Se on halvin kikka, mitä kauhussa voi käyttää ja Black Christmas ei sisällä mitään muuta. Suomessa elokuva on saanut aika korkean K16-ikärajan, mutta tämä voisi olla K12, sillä leffa on tehty täysin esiteiniyleisölle. Tapot ovat verettömiä, mikä on todella kummallinen päätös, kun ottaa huomioon, että elokuva on uudelleenfilmatisointi kauhuklassikosta, mikä oli aloittamassa slasher-genreä. En ole nähnyt alkuperäistä teosta, enkä vuoden 2006 Black Christmasia, mutta olen ymmärtänyt niiden olevan todella raakoja, joten on varmaa, että niiden fanit tulevat pettymään tämän teoksen todella kesyyn muka-kauhuiluun.
Elokuvan toinen ongelma on sen teemat. Mitä se yrittää sanoa, mitä se ei onnistu sanomaan ja mitä se sanoo tajuamattaan. Kyseessä on todella äärifeministinen elokuva, oikeastaan jopa "feminatsi"-elokuva, mikä keskittyy aivan liikaa miesten lyttäämiseen kuin vahvoihin naishahmoihin ja naisten aseman nostamiseen. Elokuva on niin syvästi valkoisia heteromiehiä vastaan, että katsoja tietää heti ensiminuuteilla kuka tai ketkä ovat murhaajia. Leffa käyttää aikansa yleistämiseen, stereotypioihin ja Krisin kohdalla vihapuheeseen, jolloin katsomisesta tulee jopa ärsyttävää. Elokuva yrittää nostaa esille tärkeitä ja vakavia aiheita mm. joissain collegeissa esiintyvästä raiskauskulttuurista, mutta se tekee tämän niin kehnosti ja ajattelematta, että se turhauttaa. Tähän myös vaikuttaa filmin todella epätasainen tunnelma, josta ei tiedä, onko tämä tehty vakavasti ottaen, vai satiiriksi. Kaikenlaisten kauhukliseiden viljely saa elokuvan tuntumaan paikoitellen parodialta. Lopulta koko kauhupuoli tuntuu vain naamiolta elokuvan agendalle, mistä se ei ole itsekään varma. Tahattomalta koomisuudelta ei voi välttyä. Elokuva on täynnä kyseenalaisia ratkaisuja, niin tekijöiltä kuin hahmoiltakin. Tapa, millä Black Christmas päättyy, on hämmentävä. Kun elokuva yrittää sanoa, että teoilla on seurauksensa, ei se hoksaa päähenkilöiden tekemiä moraalisesti arveluttavia ratkaisuja, joiden seuraukset olisivat kenties koko leffan kiinnostavinta antia.
Leffan ohjauksesta vastaa Sophia Takal, joka on niin keskittynyt omasta mielestään vahvaan sanomaan, että hän sokaistuu täysin elokuvan valtaville, jopa erittäin noloille ongelmille. Takalia ei tunnu lainkaan kiinnostavan leffan kauhupuoli ja menee siinä täysin siitä, mistä aita on matalin. On myös jopa käsittämätöntä, kuinka hän ja April Wolfe ovat käsikirjoituksessaan unohtaneet kirjoittaa kiinnostavia naishahmoja. Kun teette isosti feministisen elokuvan, niin kirjoittakaa sitten moniulotteisemmat naishahmot! Rileyta ja miesvihaaja-Krisiä lukuunottamatta elokuvan naiset on vain tarkoitettu tapettavaksi mahdollisimman verettömästi. Kaksikon käsikirjoitus tympäisee viimeistään siinä kohtaa, kun hahmot selittävät toisilleen kaiken, mitä elokuvassa on tapahtunut. Eli siis kaiken, minkä katsojat ovat juuri katsoneet ja minkä nämä hahmot ovat yhdessä kokeneet.
Tekniseltä puolelta voi huomata elokuvan kiirehdityn tuotannon. Kuvauksessa luotetaan käsivarakuvaan ja monet otokset näyttävät siltä, että niitä ei ole suunniteltu etukäteen. Näyttelijäsuorituksia seuratessa tuntuu myös siltä, että monet otokset on kuvattu vain kerran ja siirrytty heti seuraavaan, antamatta näyttelijöille mahdollisuutta parantaa uudella otoksella. Nämä kuvat on sitten leikattu kasaan kiireellä ja tönkösti. Sentään lavasteet ja asut ovat tyylikkäät. Valoilla kikkaillaan parissa kohtaa veikeästi. Maskeeraustiimikin pääsee toimintaan, vaikkei saakaan leikkiä tekoverellä. Äänimaailma vain kierrättää samaa kovaa säikäytysääntä, eivätkä Will ja Brooke Blairin säveltämät musiikit tee vaikutusta.
Yhteenveto: Black Christmas on kiusallisen surkea agenda-elokuva, mikä on naamioitu kauhuklassikon uudelleenfilmatisoinniksi. Kauhupuoli on niin laiskaa ja kliseistä äkkisäikyttelyä, että se on selvästi pelkkä kulissi elokuvan voimakkaalle miesvastaisuudelle. Elokuvassa on jopa hahmo, jonka ainoa puuha on valkoisten heteromiesten jatkuva lyttääminen. Ei olekaan siis vaikea arvata, mitä sukupuolta leffan murhaajat ovat. Kaikkein noloiten elokuva kompastuu agendassaan siihen, että leffan naishahmot ovat lähes täysin yksiulotteisia ja tylsiä. Kenenkään puolesta ei jännitä, eikä kenenkään tylsän veretön kuolema liikuta suuntaan tai toiseen. Tunnelma on äärimmäisen epätasainen ja filmistä on vaikea sanoa, kuinka vakavin mielin sitä on tehty. Jos se yrittää olla satiiri, on siinä yksi epäonnistuminen lisää. Kauhuleffojen surkeita uudelleenfilmatisointeja on vuosien varrella nähty monia, mutta Black Christmas edustaa ehdottomasti sitä kaikkein kehnointa päätyä.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Christmas, 2019, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Divide/Conquer
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti