Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom (2020)

MA RAINEY'S BLACK BOTTOM

Ohjaus: George C. Wolfe

Pääosissa: Viola Davis, Chadwick Boseman, Glynn Turman, Colman Domingo, Michael Potts, Taylour Paige, Dusan Brown, Jonny Coyne ja Jeremy Shamos

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Ma Rainey's Black Bottom perustuu edesmenneen August Wilsonin samannimiseen näytelmään vuodelta 1982. 2010-luvulla näyttelijä-tuottaja Denzel Washington teki HBO:n kanssa sopimuksen, että hän työstäisi kymmenestä Wilsonin näytelmästä elokuvasovitukset. Niistä ensimmäinen, Fences ilmestyi vuonna 2016. Sen jälkeen Washington alkoi työstämään elokuvaa Ma Rainey's Black Bottomista, mutta kesken prosessin diili siirtyi HBO:lta Netflixille. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja nyt Ma Rainey's Black Bottom on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni filmi olisi luultavasti mennyt kokonaan ohi, jos kyseessä ei olisi ollut elokuussa menehtyneen Black Panther -tähti Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva. Heti, kun Ma Rainey's Black Bottom ilmestyi Netflixin valikoimaan, katsoin sen.

Vuonna 1927 tunteet käyvät kuumina chicagolaisessa levytysstudiossa, kun laulajatähti Ma Rainey ja trumpetinsoittaja Levee päätyvät erimielisyyksiin siitä, miltä bändin kappaleiden pitäisi kuulostaa.

Ma Rainey's Black Bottom -bändin laulajana, itse Ma Raineyna nähdään Viola Davis, joka tuttuun tapaansa katoaa täysin hahmoonsa. Hänessä on sitä vahvaa auktoriteettia ja karismaa, mitä tällaisen suositun ja muita nenänvartta pitkin katsovan artistin rooli vaatii. Vaikka hahmolla on jatkuvasti vaara näkyä pelkkänä ylimielisenä diivaana katsojan silmissä, varsinkin kun emme koskaan näe, kuinka hän on korkean asemansa todella ansainnut, on silti viihdyttävää seurata, kun Ma Rainey pistää muita komennukseen.

Vaikka Davis onkin roolissaan upea, hän jää lopulta elokuussa syöpään kuolleen Chadwick Bosemanin varjoon. Boseman näyttelee nuorta trumpetinsoittaja Levee Greeniä, jolla on omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka Ma Raineyn laulut voisivat olla parempia, eikä vanha tekijä sellaisesta tietenkään pidä. Boseman heittäytyy osaansa niin riemukkaasti ja reippaasti, että katsojalle tekee pahaa, kun ei voi olla miettimättä, pohtiko Boseman koskaan tekevänsä tässä uransa viimeistä roolia? Hän todella näyttää, kuinka paljon hänellä olisi ollut vielä annettavanaan maailmalle ja onkin traagista, että hän menehtyi niin nuorena ja juuri kun hän oli noussut huipulle Black Pantherin (2018) kautta. Lepää rauhassa, herra Boseman.

     Elokuvassa nähdään myös Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts muuna Black Bottomina, Toledona, Cutlerina ja Slow Dragina, Taylour Paige taustatanssija Dussie Maena, Dusan Brown Ma Raineyn änkyttävänä sukulaispoikana Sylvesterinä, sekä Jonny Coyne ja Jeremy Shamos levytysfirman herra Sturdyvantina ja Irvininä. Turman, Domingo ja Potts muodostavat mahtavan, veikeän ja kokeneen kolmikon, joka naureskelee itsevarmalle Leveelle, kun tämä puhuu itsestään kuin bändin todellisena tähtenä. Paige, Brown, Coyne ja Shamos ovat myös mainiot omissa rooleissaan.

Ma Rainey's Black Bottomista oikein huokuu se, että elokuva perustuu näytelmään. Pitkät keskustelukohtaukset on rakennettu samalla tyylillä ja kun joku näyttelijöistä alkaa pitämään monologiaan, katsoja oikein näkee mielessään, kuinka näyttelijä kääntyy lavalla puhumaan kohti yleisöä, valospotin kohdistuessa häneen. Kun uusi hahmo saapuu kohtaukseen, on aivan kuin näyttelijä astelisi verhon takaa näyttämölle. Eikä tämä todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan! Koska minulla on teatteritaustaa, tämä näytelmällisyys vain lisäsi leffan kiinnostavuutta. Elokuva rakentuu täysin näyttelijöiden ja heidän välisten kemioidensa varaan, ja kun ne toimivat erittäin mainiosti, samoin toimii myös itse leffa.

Mielenkiintoista on myös, että lukuunottamatta aloituskohtausta koko elokuva tapahtuu yhden levytyssession aikana. Sessio on niin hyvin kirjoitettu, että katsoja ymmärtää hahmoja täysin, vaikka näemmekin vain todella pienen osan, alle yhden päivän heidän elämästään. Dialogi on todella nasevaa ja kun sen lausuu näin lahjakkaat näyttelijät, elokuva todella imaisee mukaansa. Vain vähän yli puolentoista tunnin kestossa aika ei koskaan käy pitkäksi, etenkin kun henki on näin reipas. Hauskoja juttuja on luvassa ja filmi viihdyttää yllättävänkin hyvin. Ihan lopussa elokuva muuttuu turhan ylidramaattiseksi ja tarjoaa päätöksen, mikä ampuu mielestäni yli, mutta muuten Ma Rainey's Black Bottom on erittäin mainio teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa George C. Wolfe, joka on aika täydellinen valinta, sillä hänen taustansa on juurikin teatterin puolella. Wolfe onnistuukin taidokkaasti yhdistelemään teatteria ja elokuvaa toisiinsa, muodostaen tavallaan omanlaisensa taiteenlajin. Ehkä sitä voisi kutsua... elokuvateatteriksi? Ei kun, ai niin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Ruben Santiago-Hudson ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon hän on ottanut suoraan August Wilsonin alkuperäisestä tekstistä. Leffan kuvaus on oivallista, kameran liikkuessa sulavasti näyttelijöiden ympärillä ja ahtaillakin käytävillä. Kuvausta tukee mainio leikkaus, sekä tietty tyylikkäät puvut ja lavasteet, joilla 1927 herätetään takaisin eloon ruudulle. Äänimaailma on onnistunut ja musiikkia hyödynnetään oikeastaan vain silloin, kun hahmot itse soittavat.

Yhteenveto: Ma Rainey's Black Bottom on todella mainio elokuva, joka siirtää näytelmän tyylikkäästi elokuvan muotoon. Tietty näytelmällisyys on säilytetty mm. kohtausten rakenteiden kautta ja jo se tekee elokuvasta mielenkiintoisen kokemuksen. Hahmojen väliset keskustelut levyn nauhoitusten välissä ovat loistokkaasti kirjoitetut ja niiden parissa aika kuluu nopeasti. Eipä elokuva kovin pitkäkään ole ja puolentoista tunnin kesto on vauhdilla ohi. Tähän vaikuttavat etenkin mahtavat näyttelijät. Viola Davis on nappivalinta Ma Raineyn rooliin, mutta elokuvan todellinen tähti on innokasta trumpetinsoittajaa näyttelevä Chadwick Boseman, joka säkenöi roolissaan ja saa katsojan jatkuvasti harmittelemaan, millainen lahjakkuus onkaan poissa maailmasta. Turhan yliampuvaksi paisuvaa loppua lukuunottamatta Ma Rainey's Black Bottom on erittäin oivallinen teos. Sitä on vaikea suositella kenelle tahansa, mutta uskon, että Bosemanin viimeisenä roolityönä se houkuttelee monia katsomaan elokuvan, vaikkei se olisi muuten erityisemmin kiinnostanut. Niin kävi omalla kohdallani ja onneksi katsoin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ma Rainey's Black Bottom, 2020, Netflix