Highlander 2 - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER 2 - PALUU

HIGHLANDER II: THE QUICKENING

Ohjaus: Russell Mulcahy

Näyttelijät: Christopher Lambert, Virginia Madsen, Michael Ironside, Sean Connery, Allan Rich, John C. McGinley, Philipp Brock, Rusty Schwimmer, Ed Trucco, Pete Antico ja Peter Bucossi

Genre: fantasia, toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia - US Theatrical Version: 1 tunti 31 minuuttia - Renegade Version: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Gregory Widenin ideasta syntynyt fantasiaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) ei menestynyt kummoisesti elokuvateattereissa, mutta se oli iso hitti VHS:llä. Elokuvan oli tarkoitus jäädä yksinäiseksi omaksi jutukseen, mutta kotijulkaisun menestyksen myötä studio alkoi kysellä jatko-osan perään ja lopulta vastahakoiset tekijät taipuivat. Useampi käsikirjoittaja työsti tekstiä, joka kulki nimillä "Highlander II: Yellowknife" ja "Highlander 2020". Kuvaukset käynnistyivät ja niissä sattui useita onnettomuuksia, joista yksi johti työryhmäläisen kuolemaan, hänen pudottua nosturista. Tuotannon loppuvaiheessa studio otti elokuvan viimeistelyn haltuunsa, suututtaen ohjaaja Russell Mulcahyn, joka lähtikin kävelemään leffan ensi-iltatilaisuudesta jo ensimmäisen vartin jälkeen. Highlander II - Paluu julkaistiin Isossa-Britanniassa huhtikuussa 1991 ja Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin, lähes kymmenen minuuttia lyhyemmäksi saksittuna. Elokuva oli kriitikoiden ja ensimmäisen elokuvan fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen. Leffan VHS-julkaisu oli kuitenkin niin suosittu, että Mulcahy sai lopulta vuonna 1995 luvan tehdä elokuvasta enemmän mieleisemmän ja lopputuloksena oli liki kaksituntinen Renegade-versio. Itse olin nähnyt aiemmin vain alkuperäisen Highlander - kuolemattoman ja tiesin jatko-osista vain niiden huonon maineen kautta. Nyt kun alkuperäinen elokuva viettää 40-vuotisjuhlaansa ja uusi Highlander-leffa on tekeillä, päätin katsoa koko elokuvasarjan läpi.

On vuosi 2024. Teollisuussaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen ja ihmiskunta yrittää torjua auringon vahingollista säteilyä Maapalloa ympäröivällä suojakilvellä. Vanha Connor MacLeod kohtaa vanhan vastustajansa, kenraali Katanan Zeist-planeetalta.

Christopher Lambert palasi rooliinsa Connor MacLeodiksi, joka syntyi 1500-luvun alussa Skotlannissa ja taistelun tiimellyksessä sai tietää olevansa yksi kuolemattomista sotureista, jotka taistelevat toisiaan vastaan vuosisatojen ajan, kunnes enää yksi on jäljellä. Ei kun siis Highlander 2 - Paluun mukaan Zeist-planeetalta kotoisin olevaksi avaruusolennoksi, joka häädettiin kapinayrityksen takia Maahan elämään kuolemattomana ihmisten joukossa. Tai jos katsot Renegade-version elokuvasta, niin jonkin sortin aikamatkaajaksi, joka lähetettiin tulevaisuuteen. Äh. On helppoa ymmärtää, miksi Lambert yritti keplotella itsensä pois elokuvasta, mutta joutui hammasta purren kuvaamaan sen loppuun sopimusteknisistä syistä. Miehestä näkee, ettei häntä juuri kiinnosta olla mukana. Hän hoitaa hommansa joko puolivillaisesti tai koomisen yliampuvasti, esittäessään leffan alussa vanhentunutta Connoria, tämän päätettyä jäädä kuolevaiseksi ihmiseksi, päihitettyään ykkösosassa Kurganin.

     Elokuvassa nähdään myös vanha tuttu Sean Connery toisena kuolemattomana, Juan Sánchez-Villalobos Ramírezina, jonka Kurgan tappoi, mutta joka tuodaan tietty takaisin, koska studio vaati Conneryn paluuta, sekä uusina tuttavuuksina Michael Ironside Zeist-planeettaa julmasti johtavana kenraali Katanana ja Virginia Madsen ihmiskapinallisena Louisena, joka uskoo Maata ympäröivän kilven olevan vallan väärinkäytön väline ja josta tehdään toki se pakollinen uusi rakkauden kohde Connorille. Madsen hoitaa tonttinsa passelisti, mutta eipä Conneryssä ja Ironsidessä ole juuri kehumista. Connerystä näkee, että hän teki leffan vain muhkean rahasumman takia ja Ironside on suorastaan vaivaannuttava sarjakuvamaisena pahiksena. Olihan Clancy Brownkin varsin teatraalinen Kurganina, mutta hänen suorituksessaan oli jonkinlaista tyylitajua, mikä yleensä hyvältä Ironsidelta uupuu tässä täysin.

Eipä tarvitse enää ihmetellä, miksi Highlander 2 - Paluu sai niin murskaavan nuivan vastaanoton sekä kriitikoilta että erityisesti alkuperäisen elokuvan faneilta. Leffasta paistaa kaikin tavoin läpi se, että elokuva tehtiin pakon sanelemana, eivätkä liiemmin ohjaaja Mulcahy kuin päätähti Lambertkaan olleet innoissaan palaamassa tämän maailman pariin, koettuaan kertoneensa koko homman jo Highlander - kuolemattomassa. Vielä pahempaa on, millaisia ratkaisuja tekijätiimi on keksinyt, tuhoten periaatteessa koko mytologian, mikä ensimmäisessä leffassa luotiin - lähtien siitä, että satunnaisesti kuolemattomiksi syntyneiden ihmisten sijaan Connor, Ramírez, Kurgan ja kumppanit ovatkin avaruusolentoja. 

Tämän lisäksi leffan päätarina on perin kummallinen veto. Iso osa alkuperäisleffan viehätystä oli nähdä Connor historian havinoissa, mutta jatko-osa onkin päätetty sijoittaa tulevaisuuteen (tai no, nykyään katsottuna menneisyyteen) vuoteen 2024. Ihmisten tehdassaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen, minkä takia auringon haitalliset säteet ovat päässeet läpi, tekemään Maasta ihmisille haitallisen. Estääkseen ihmiskunnan sukupuuton, Connor oli osana projektia jolla luotiin suojakenttä Maan ympärille. Mutta tähän suojakenttään liittyy salaliittoja sun muuta, mikä on pistänyt Louisen ja muut vastarinnan jäsenet liikkeelle. Siis mitä? Mitä ihmettä tekijät miettivät? Tämä scifirainahan hädin tuskin tuntuu jatko-osalta Highlander - kuolemattomalle!

Kaiken tämän päälle Highlander 2 - Paluu on myös kiusallisen köykäisesti tehty, enkä usko minkään lukuisista leikkausversioista pelastavan lopputulosta. Katselukokemusta eivät helpota täysi jännityksettömyys, tönkösti toteutetut toimintakohtaukset, hauskoiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä pudistelemaan päätään, sekä siisteiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä naureskelemaan tahattomasti. Katanan Maahan saapumiseen liittyvää metrokohtausta tuijottaessa tekisi useasti mieli pistää leffa pois päältä. Connorin ja Louisen välinen rakkaus on myös täysin pakotettua. Sen lisäksi, ettei Lambertin ja Madsenin väliltä löydy kemiaa, ei tekijöitä ole kiinnostanut edes yrittää rakentaa heille kuumenevia välejä. He vain alkavat yhtäkkiä pussailemaan, kuten miekkasankarin ja leffan naispäähenkilön kai kuuluu.

Jos jotain, niin Highlander 2 - Paluun tekniseltä osastolta löytyy jopa jotain kehuttavaa. Elokuvan kameratyöskentely on pääasiassa kelvollista, mutta valaisussa ja värimaailmassa ei ole pahemmin järkeä, sillä Maan suojakilpi hohtaa taivaalla punaisena, mutta silti sisätiloissa ulkoa tuleva valo on sinistä. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät, joskin niistä tulee enemmän mieleen joku scifileffa, eikä Highlander. Puvustus on menettelevää ja maskeeraukset ajavat asiansa. Tehosteiden taso vaihtelee reippaasti riippuen siitä, minkä version elokuvasta katsoo. Nähtävästi Renegade-versiossa on hiotuimmat efektit. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Stewart Copelandin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Varmaan koko elokuvan parasta antia on kuitenkin lopputeksteissä soiva Lou Grammin kappale One Dream.

There should've been only one Highlander movie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander II: The Reckoning, Yhdysvallat, Ranska, Argentiina, 1991, Davis-Panzer Productions, Harat Investments, Lamb Bear Entertainment

Arvostelu: Prey for the Devil (2022)

PREY FOR THE DEVIL

Ohjaus: Daniel Stamm

Pääosissa: Jacqueline Byers, Colin Salmon, Christian Navarro, Posy Taylor, Virginia Madsen, Ben Cross, Lisa Palfrey, Nicholas Ralph ja Koyna Ruseva

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prey for the Devil on Daniel Stammin ohjaama kauhuelokuva. Robert Zappia kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "The Devil's Flame". Zappia sai Lionsgaten ja Gold Circle Filmsin kiinnostumaan hänen tekstistään ja sitä ryhdyttiin työstämään elokuvaksi, jonka nimi vaihtui muotoon "The Devil's Light". Alun perin ohjaajaksi valittiin James Hawes, mutta hänet korvattiin Stammilla, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät kesällä 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Nyt Prey for the Devil -nimen saanut elokuva ilmestyy Suomenkin teattereihin ja itse odotin filmin näkemistä ihan positiivisin mielin, nähtyäni sen karmivan trailerin. Pääsin katsomaan Prey for the Devilin puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.

Demoniriivausten lisääntyessä maailmalla, katolinen kirkko avaa uudelleen manauskoulunsa. Kouluun tuodaan hoitoon riivattu Natalie-tyttö ja kun papit huomaavat olevansa voimattomia tämän pahan voiman edessä, manaajaksi täytyy poikkeuksellisesti koulia Natalien hoitaja, nunna Ann.

Jacqueline Byers näyttelee nunnaa, sisar Annia, joka hakeutuu Bostonin manauskouluun, St. Michaeliin töihin hoitajaksi, sillä katolisen kirkon määräyksestä vain miespapit voivat suorittaa manauksia. Tähän määräykseen on kuitenkin tulossa muutosta, kun pappien yrityksistä ei ole mitään hyötyä kouluun hoitoon tuodun Natalie-tytön (Posy Taylor) tapauksessa, mutta Natalie pysyy rauhallisena sisar Annin seurassa. Itselleni entuudestaan tuntematon Byers suoriutuu osastaan mallikkaasti. Hän tekee hahmostaan nopeasti pidettävän ja sisar Annia kannustaakin pyrkimyksissään. Nuori Taylor taas yllättää, kuinka hyvin hän heittäytyy riivatun Natalien roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon manaamista opettavana isä Quinnina, Christian Navarro koulun opiskelijana, isä Dantena, Lisa Palfrey sisar Euphemiana, Virginia Madsen terapeutti Petersinä, Koyna Ruseva takaumissa sisar Annin pahoinpitelevänä äitinä, sekä Ben Cross viimeisessä elokuvaroolissaan koulua johtavana kardinaali Matthewsina. Cross menehtyi vain kymmenen päivää kuvausten päättymisen jälkeen. Sivunäyttelijätkin toimivat oivallisesti rooleissaan. Salmonista ja Crossista löytyy tarvittavaa karismaa ja arvokkuutta rooleihinsa, Palfrey istuu täydellisesti sellaiseksi nunnaksi, jota ei halua nähdä suuttuneena, Navarro toimii passelisti manaajaksi pyrkivänä opiskelijana ja Ruseva on aidon karmiva äitiroolissaan.

Prey for the Devil osoittautui ihan piristävän toimivaksi yksilöksi manausleffojen keskellä, mutta jää silti hieman liian kliseiseksi ja keskinkertaiseksi elokuvana. Elokuvasta löytyy oivan feminististä otetta päähenkilönunnan rikkoessa katolisen kirkon asettamaa miesvaltaista hierarkiaa, mutta samalla leffa saattaa pistää katsojan raapimaan päätään teemoillaan abortin ja adoptoimisen seurauksista. Tarinana Prey for the Devil toimii ihan passelisti, vaikka käsikirjoitus menettääkin otettaan loppupäässä. Tietyt draamat tuntuvat pakotetuilta ja ne hoidetaan varsin laiskasti pois alta, jotta päästään finaaliin. Harmillisesti efektiivisenä käynnistyvä loppuhuipennus jättää kuitenkin hieman kylmäksi ratkaisuillaan.

Kauhunsa puolesta elokuva toimii oikein mukavasti. Pelottelut eivät rakennu täysin pelkkien kovaäänisten säikäytysten varaan. Niitäkin löytyy, mutta muuten elokuvassa keskitytään enemmän karmivan ilmapiirin rakentamiseen. Erityisesti leffan ensimmäisen puoliskon aikana leijuu vahva tunne siitä, että jokin paha voima vaanii koulun käytävillä. Iso osa kauhusta syntyy kuitenkin onnistuneen karmivasta ja häiriintyneestä kuvastosta. Mukana on toki kikkoja, joita käytettiin jo manausleffoista tunnetuimmassa, eli Manaajassa (The Exorcist - 1973), mutta hei, jos liki 50 vuotta vanha pyörä ei ole rikki, miksi edes yrittää korjata sitä?

Ohjaaja Daniel Stamm hoitaa tonttinsa toimivasti. Riivausleffat eivät ole hänelle mikään uusi juttu, vaan Stammin filmografiasta löytyy aiempi The Last Exorcism (2010). Elokuva kompastelee lähinnä Robert Zappian käsikirjoitukseen. Teknisiltä ansioiltaan Prey for the Devil on kelvollinen, joskin muutamat tietokonetehosteet eivät vakuuta. Elokuva on kuvattu pätevästi ja siinä hyödynnetään valaisua paikoin tyylikkäästi. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on oivasti rakennettu, vaikka Nathan Barrin säveltämät musiikit eivät jääkään mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Prey for the Devil on keskinkertainen, mutta silti ihan passeli kauhuraina, joka tuo toimivan feminististä linjaa tavanomaiseen manaustarinaan. Jacqueline Byers on mainio pääroolissa sisar Annina ja kantaa elokuvaa hyvin harteillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan hyvin, etenkin nuori Posy Taylor riivatun Natalien roolissa. Vaikka elokuvasta löytyykin pöljiä äkkisäikäyttelyjä, kauhupuoli rakentuu pääasiassa oivallisen tunnelman ja onnistuneen inhottavan kuvaston varaan. Kertomus ei aina ihan kanna, etenkään draamaosastonsa kanssa, mutta mielenkiinto pysyy silti yllä läpi puolitoistatuntisen keston. Loppuhuipennuskin jättää toivomisen varaa ja elokuvan tapa tuoda mukaan teemoja abortista ja adoptiosta, on hieman kyseenalainen. Heikkouksistaan huolimatta Prey for the Devil on menevä kauhuelokuva, joka kannattaa käydä katsomassa, jos riivaus- ja manaustarinat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prey for the Devil, 2022, Lionsgate, Confluence Productions, Gold Circle Films

Arvostelu: Red Riding Hood - Punahilkka (Red Riding Hood - 2011)

RED RIDING HOOD - PUNAHILKKA

RED RIDING HOOD

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice

Genre: fantasia, kauhu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...

Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.

Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen (Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää. 

Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.

Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.

Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Candyman (1992)

CANDYMAN

Ohjaus: Bernard Rose
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Xander Berkeley, Kasi Lemmons, Vanessa Estelle Williams, DeJuan Guy, Gilbert Lewis ja Stanley DeSantis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Candyman perustuu Clive Barkerin lyhytkertomukseen The Forbidden vuodelta 1984. Barker tapasi ohjaaja Bernard Rosen ja sai tämän kiinnostumaan kertomuksesta. Rose hankkikin Barkerilta tarinan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Hän halusi kuitenkin tehdä muutoksen kertomukseen, siirtämällä tapahtumat Liverpoolista, Englannista Chicagoon, Yhdysvaltoihin ja toi mukaan myös omia ideoitaan. Alunperin nimikkohahmo Candymaniksi pohdittiin Eddie Murphya, mutta lopulta tekijät päätyivät Tony Toddiin, joka vakuutti roolittajat uhkaavuudellaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Candyman sai ensi-iltansa syksyllä 1992. Elokuva oli menestys ja se sai kehuja kriitikoiltakin, vaikka jotkut myös syyttivät elokuvaa rasismista, esimerkiksi sen takia, että päävihollista esitti musta mies. Itse olin kuullut leffasta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan nähnyt sitä. Nyt kun elokuva saa jatkoa uudella Candyman-elokuvalla (2020), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen osan. Koronaviruksen vuoksi uuden elokuvan julkaisu on siirretty loppuvuoteen, joten päätinkin arvostella alkuperäisen Candymanin tänä viikonloppuna, kun uuden filmin olisi pitänyt ilmestyä.

Legenda kertoo, että jos sanot peilin edessä viisi kertaa Candymanin nimen, hän ilmestyy taaksesi ja repii sinut kahtia koukullaan. Urbaanilegendoja tutkiva Helen Lyle ryhtyy selvittämään, onko näissä kertomuksissa mitään perää ja saa pian huomata, että jokin paha on hänen perässään...

Virginia Madsen näyttelee Helen Lyleä, joka alkaa tutkimaan Candymanin legendaa. Helen ei aluksi täysin vakuuta tai kiinnosta hahmona, mutta koska hänen tutkimuksensa kiehtoo, katsoja hyppää salapoliisityöhön heti hänen kanssaan. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee ja tutkimus etenee, sitä kiinnostavampia puolia Heleniin lisätään. Madsen pääseekin kunnolla vauhtiin leffan toisella puoliskolla ja pistää hienosti kaikkensa peliin.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Helenin aviomies professori Trevor (Xander Berkeley) ja Helenin ystävä Bernadette (Kasi Lemmons), joka auttaa Candyman-tutkinnoissa. Itse Candymanina nähdään tosiaan Tony Todd, joka todella onnistuu luomaan pahaenteistä ilmapiiriä. On hyvin vaikea kuvitella alkuperäistä vaihtoehtoa, koomikko Eddie Murphyä Candymanina ja veikkaankin, että hänen läsnäolonsa olisi vesittänyt kauhun tunteen heti, kun hän saapuu kuvaan. Murphy on lystikäs veikko, eikä hän sopisi lainkaan kauhuelokuvan tappajaksi. Todd sen sijaan on nappivalinta rooliin, sillä hänestä löytyy jotain erittäin jylhää ja uhkaavaa.

Toddin saapumista kuvaan pitää kuitenkin odottaa aika kauan, jos alun puhetta ja nopeaa välähdystä ei lasketa mukaan. Elokuva käyttää rauhassa oman aikansa rakentaakseen niin kiehtovaa myyttiä Candymanista kuin itse kauhun tunnetta. Mytologia luodaan niin vahvasti, että jo ensiminuuttien aikana katsojaa alkaa pelottaa, että mitä jos joskus vahingossa sanoisi Candymanin nimen viisi kertaa peilin edessä? Ihan niin kuin Bloody Mary ei olisi jo ollut tarpeeksi karmiva ajatus... Tunnelma oikein hiipii televisiosta ja täyttää huoneen. Samaan aikaan elokuvassa on jotain hyvin jännittävää, mutta silti jotain niin lumoavaa. Vaikka kaikki enteet viestivät siitä, että tutkimukset olisi hyvä jättää sikseen ja jatkaa elämää kuten ennen, on Candymanin olemassa olosta pakko saada selvää.

Ja kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle, on se kaiken odotuksen arvoinen. Jo pelkkä Toddin aavemainen ääni nostaa niskavillat pystyyn. Elokuva pistää ylle kunnon slasher-asenteen ja voi huhhuh, kuinka paljon tässä filmissä onkaan verta! Tekoverellä mässäillään todella tehokkaasti ja herkemmille elokuva voi tuottaa aidosti pahan olon. Vaikka pidänkin siitä, että elokuva uskaltaa rohkeasti tarjota raakuuksia, pidän vielä enemmän siitä, ettei se unohda psykologista kauhua silloin, kun veriroiske alkaa. Isoin kauhu syntyy siitä, mitä Candyman oikeasti tekee Helenille ja mihin tutkimukset alkavat johtamaan. Se on aidosti hyytävää ja tekee Candymanista entistäkin inhottavamman tapauksen.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio kauhuteos, siitä löytyy kuitenkin omat ongelmansa. Mitään spoilaamatta on pakko sanoa, että loppuhuipennus jätti itseni hieman kylmäksi todella hyvän nostatuksen jälkeen. Se oli hyvä päätös, mutta jäin silti kaipaamaan jotain enemmän. Isoin ongelmani on kuitenkin se, kuinka paljon elokuva luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Mukana on onnistuneita säikäytyksiä, kun Candyman yhtäkkiä ilmestyy ja kun ottaa huomioon hahmon mytologian, tämä säikyttely kuuluukin hahmoon. Mutta sitten taas elokuvasta löytyy paljon täysin tarpeettomia böö-pelotteluja, joissa kyseessä olikin vain kaveri tai aviomies. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bernard Rose osaa rakentaa hyvin karmivaa tunnelmaa, joten on harmi, että hän käyttää niin paljon näitä säikäytyksiä.

Teknisesti Candyman on myös mainio. Se on hyvin kuvattu ja onnistuneesti leikattu kasaan. Valaisulla leikitellään hyvin yö- ja kauhukohtauksissa. Jotkut visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toimivat silti oikein passelisti edelleen. Praktikaaliefektit sen sijaan ovat erittäin hyvät ja esimerkiksi juurikin tekoveren käyttö on taidokasta. Lavasteet ovat paikoitellen painajaismaisen upeat. Candymanin käden tilalla oleva koukku on hienon kuvottava. Ääniefektit luottavat liikaa koviin pamauksiin säikäytysten aikana, mutta Philip Glassin säveltämät musiikit kuoroineen luovat sitä kunnon pelottavuutta. Glassin työ nousi korkealle omalla listallani kauhuelokuvien musiikeista.

Yhteenveto: Candyman on erittäin hyvä kauhuelokuva, mikä saa välittömästi katsojan päättämään, ettei hahmon nimeä ikinä lausu peilin edessä, vaikka kuinka ajattelisi, että kyseessähän on vain elokuva. Nimikkohahmon mytologian lisäksi myös kauhun tunnetta rakennetaan taidokkaasti ja jännitys aidosti ympäröi katsojan. Silti on sääli, kuinka paljon leffa luottaa hölmöihin böö-äkkisäikyttelyihin. Pääasiassa elokuva kuitenkin käyttää aikansa tunnelmaa ja tarinaa kasvatellessaan. Kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle ja Tony Todd pääsee valloilleen roolissa, meno yltyy todella hurjiin ja verisiin mittoihin. Kaiken nostatuksen jälkeen loppuhuipennus on kuitenkin pienoinen pettymys. Heikkouksineenkin Candyman toimii yhä todella iskevänä kauhuteoksena, minkä hyytävyyttä vain lisäävät Philip Glassin upeat musiikit. Elokuvalle on jo aiemmin tehty kaksi jatko-osaa, Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja suoraan VHS:llä julkaistu Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999), mutta uusi, syksyllä ilmestyvä Candyman-elokuva tulee pyyhkimään ne pois ja se on suoraa jatkoa tälle alkuperäiselle teokselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 1992, Candyman Films, PolyGram Filmed Entertainment, Propaganda Films