Näyttelijät: Hero Fiennes Tiffin, Dónal Finn, Zine Tseng, Max Irons, Colin Firth, Natascha McElhone, Joseph Fiennes, Scott Reid, Numan Acar, Holly Cattle, Ravi Aujla, Ian Midlane, Simon Delaney, Adam James ja Rachel Shelley
Genre: mysteeri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 43 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 13
Young Sherlock perustuu Andrew Lanen Young Sherlock Holmes -kirjasarjaan (2010-2015), joka puolestaan pohjautuu Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin (1887-1915). Huhtikuussa 2024 ilmoitettiin, että Guy Ritchie - joka oli jo aiemmin tehnyt Doylen kirjojen pohjalta elokuvat Sherlock Holmes (2009) ja Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011) - olisi mukana tekemässä televisiosarjaa nuoresta Sherlock Holmesista. Amazon Prime Video tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa. Nyt Young Sherlockin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Prime Videossa ja itse olin varsin skeptinen sarjan suhteen. Olen viisitoista vuotta toivonut Ritchien tekevän kolmannen Sherlock Holmes -elokuvan ja esiosasarja tuntui turhauttavalta takaiskulta tälle. En myöskään innostunut päärooliin valitusta Hero Fiennes Tiffinistä. Epäilevänä ryhdyin katsomaan Young Sherlockia pian sen ilmestymisen jälkeen.
Holmesin perheen kyllästyttyä Sherlock-pojan oikkuihin, tämä lähetetään töihin Oxfordiin apulaiseksi. Yliopistossa Sherlock Holmes päätyy kuitenkin murhamysteerin äärelle, yhdessä uuden ystävänsä James Moriartyn kanssa.
Pääroolissa nuorena Sherlock Holmesina nähdään kaameista After-elokuvista (2019-2023) tuttu Hero Fiennes Tiffin. Kun luin uutisen, että kolmannen Sherlock Holmes -leffan sijaan Guy Ritchie tekisi televisiosarjan hahmosta ja että Robert Downey Jr:n sijaan hahmoa esittäisikin Fiennes Tiffin, ensimmäinen reaktioni oli, että nyt mentiin päin mäntyä ja lujaa. Yllättävää kyllä, Fiennes Tiffin on oiva valinta nuoreksi Sherlockiksi, vaikka hän ei toki Downey Jr:n karismaa omaakaan. Hänestä löytyy sopivan velmua asennetta, pilkettä silmäkulmasta, että myös tiettyä hienostuneisuutta, eli ominaisuuksia joita rooli velvoittaakin. Tämä Sherlock Holmes ei vielä ole se maailmankuulu salapoliisi, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen, joka lähinnä ajaa kaikki ympärillään hulluiksi nokkeluudellaan ja tempauksillaan, minkä takia hän on jopa joutunut usein tekemisiin lain kanssa. On ihan kiinnostavaa lähteä tämän Sherlock-tulkinnan kanssa Oxfordiin, mikä tarjoaa toki omat mysteerinsä ratkottaviksi.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Sherlockin vanhemmat Silas-isä (päätähden eno Joseph Fiennes) ja Cordelia-äiti (Natascha McElhone), Sherlockin isoveli Mycroft (Max Irons), Sherlockin uusi ystävä James Moriarty (Dónal Finn), Oxfordissa toimiva sir Bucephalus Hodge (Colin Firth), poliisikonstaapeli Lestrade (Scott Reid), sekä prinsessa Shou'an (Zine Tseng), jonka saapuminen Oxfordiin käynnistää kummallisten tapahtumien sarjan. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja Finnin esittämä Moriarty on oiva pari Sherlockille.
Vaikka Guy Ritchie onkin ohjannut pari ensimmäistä jaksoa Young Sherlockista, toimii sarjassa tuottajana ja auttoi pistämään produktion tulille, ei sarjaa kannata katsoa esiosana Ritchien Sherlock Holmes -elokuville, vaan täysin omana juttunaan, vaikka tiettyjä tuttuja ritchiemäisyyksiä onkin siellä täällä mukana. Nuoren Sherlockin sarja vie kelvollisesti mukanaan ja Oxford on jo miljöönä mitä otollisin paikka nuorelle nerolle ratkoa mysteerejä. Tai siis nuorille neroille, koska tohtori Watsonin sijaan Sherlock lyöttäytyykin yhteen Moriartyn kanssa, joka yleensä... noh, eipä paljasteta sen enempää.
Mikään napakymppi sarja ei kuitenkaan ole, vaikka se käynnistyykin jopa yllättävän lupaavasti ja sen finaalijakso on onnistuneen jännittävä. Sarjan puoliväli jää ajoittain junnaamaan paikoillaan, Sherlockin ja Moriartyn tutkiman tapauksen koukuttavuus rakoilee ja alkupään vekkuli fiiliskään ei täysin jaksa kantaa. Varsinainen tarina paranee loppusuoralla, kun se muuttuu henkilökohtaisemmaksi Sherlockille, mutta siltikään se ei ollut niin mukaansatempaava kuin olisin toivonut, eivätkä paljastukset ole lopulta niin ällistyttäviä kuin voisi odottaa. Vaikka sarja ei kokonaisuutena vakuuttanut minua erityisemmin, oli se silti pääasiassa toimiva ja jos Young Sherlockille päätetään tehdä jatkoa, katson sarjaa lisää oikein sujuvasti.
Ritchien johdolla ohjaajat tekevät ihan hyvää työtä tunnelman kanssa, joskin puolivälin vakavampi ote ei täysin toiminut omalla kohdallani. Käsikirjoittajat ovat rakentaneet ihan menevän tarinan, mutta parhaimmillaan he ovat nasevan sanailun kanssa. Teknisesti Young Sherlockin avauskausi on pätevä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet eivät aina täysin vakuuta, mutta niitä hyödynnetäänkin säästeliäästi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja pidin niin Christopher Bensteadin säveltämistä musiikeista, kuten myös alkutekstibiisiksi valitusta Kasabian-yhtyeen Days Are Forgottenista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Young Sherlock season 1 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Young Sherlock, Iso-Britannia, 2026-, Motive Pictures, Inspirational Entertainment, Amazon MGM Studios, Toff Guy Films
Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice
Genre: fantasia, kauhu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12
Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...
Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.
Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.
Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen(Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää.
Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.
Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.
Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.
Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films
Ohjaus: Vaughn Stein Pääosissa: Margot Robbie, Simon Pegg, Dexter Fletcher, Max Irons, Mike Myers, Matthew Lewis ja Thomas Turgoose Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 16
Terminal - ei siis Steven Spielbergin aliarvostettu Terminaali (The Terminal) vuodelta 2004, vaan uusi vuoden 2018 Terminal on ohjaajakäsikirjoittaja Vaughn Steinin esikoiselokuva. Leffa kuvattiin jo keväällä 2016 ja se on samaisen vuoden lopusta asti odottanut, että jokin yhtiö päättäisi levittää sitä teattereihin. Vasta tammikuussa 2018 RLJE Films nappasi sen itselleen ja vihdoin elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti sen näyttelijöiden takia; Margot Robbie on osoittanut taitonsa viime vuosien aikana ja Simon Peggiä on aina ilo nähdä elokuvissa. Odotukseni kuitenkin laskivat hieman, kun huomasin, ettei se ollut saanut kovin kummoisia arvioita. Menin silti katsomaan Terminalin ja ymmärsin hyvin nopeasti, miksi filmiä oli kritisoitu runsaasti. Elokuva on ihan järkyttävän surkea ja kerron nyt miksi.
Kaksi palkkatappajaa, kuolemansairas opettaja, linkuttava talonmies ja mystinen tarjoilija kohtaavat terminaalin juna-asemalla, ja yksi heistä janoaa kostoa.
Margot Robbien ura on viime vuosien aikana lähtenyt nousuun.The Wolf of Wall Streetissä (2013) tekemänsä paljastelevan roolin ansiosta Robbiesta tuli tunnettu, minkä jälkeen hän on päässyt isoihin (vaikkakin kehnoihin) megaluokan tuotantoihin, kuten Tarzanin legendaan (The Legend of Tarzan - 2016) ja Suicide Squadiin (2016). Tänä vuonna hän sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden työstään I, Tonyassa (2017), minkä luulisi avaavan hänelle vielä enemmän ovia. Ovat alkavat kuitenkin sulkeutua, jos Robbie ei lue tarkemmin tarjottuja käsikirjoituksia läpi ja tee sopimuksia tällaiseen roskaan. Hänen lahjakkuutensa menee täysin hukkaan kamalan tekstin takia. Kun kaikki muu hänen ympärillään tuntuu epäonnistuvan, Robbien mystinen tarjoilijahahmo (vai onko hän sittenkin palkkamurhaaja... vai ilotyttö...) pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Onkin suuri sääli, että viime metreillä hahmo onnistutaan pilaamaan täysin ja monista voi tuntua siltä, että tässä katsotaankin Robbien Suicide Squad -hahmo Harley Quinnin soololeffaa. Simon Pegg tekee yllättäen yhden parhaista roolisuorituksistaan, minkä olen koskaan häneltä nähnyt. Komedioista tuttu Pegg siirtyy Terminalissa vakavampaan suuntaan, esittäessään vakavaa sairautta potevaa opettajaa. Robbien lisäksi myös Pegg pitää kiinnostusta yllä ja on ihan huvittavaa katsoa, kun opettaja pohtii tarjoilijan kanssa tapoja, millä masentuneen opettajan kärsimyksen saisi päätettyä kivuttomasti. Tämän takia minua oikein suoraan sanottuna vitutti, kuinka tämäkin suoritus heitetään täysin hukkaan, kun hahmo on pitänyt kirjoittaa todella typerästi. Peggin hahmon voisi poistaa elokuvasta, eikä se tekisi muuta kuin lyhentäisi katsojan kärsimystä. Välillä filmi seuraa myös kahta palkkatappajaa, Vinceä ja Alfredia, joita esittävät Dexter Fletcher ja Max Irons. Fletcherin näyttelemä Vince on vanhempi ja kokeneempi tappohommissa, kun taas Ironsin esittämä Alfred on nuori ja uudempi alalla. Siinä missä Vince kaivaa vähän väliä asettaan esille, Alfred ei vaikuta tappajalta, vaan nuorelta hölmöltä. Hahmojen välille on yritetty luoda hassua kemiaa, mutta myös pientä jännitettä, jolloin katsoja ei tietäisi, ovatko he oikeasti tovereita, vai aikeissa pettää toisensa. Tässä on kuitenkin epäonnistuttu, eikä tappajien pitkäveteinen tehtävä tunnu johtavan mihinkään kiinnostavaan. Elokuvassa nähdään myös itse Austin Powers, eli vihreän Shrek-jätin ääni, legendaarinen Mike Myers, jonka suosio tuntui katkenneen kuin seinään, herran tehdessä haukutun komedian The Love Guru (2008). Tällä filmillä Myers kai yrittää tehdä jonkinlaista uudelleennousua, mutten usko sen onnistuvan. Myers esittää terminaalissa työskentelevää, linkuttavaa talonmiestä, joka aina välillä ilmestyy paikalle. Tavallaan Myersin roolityö on yllättävän toimiva, mutta toisaalta koomisen kummallinen talonmies ei oikein istu elokuvaan. Hänen lisäksi leffassa esiintyy myös mm. Harry Potter -elokuvasarjasta (2001-2011) tuttu Matthew "Neville" Lewis ja Thomas Turgoose hölmöinä pikkurikollisina, jotka lähinnä vain ovat mukana elokuvassa. Ottaen huomioon, kuinka jokaisella tuntuu olevan kunnon tarkoituksensa lopun suuressa paljastuksessa, on kaksikko hieman turha lisäys.
On sinänsä outoa sanoa, että Terminal olisi läpimätä teos, sillä ei se oikeastaan ole sitä. Mutta samalla se on juurikin sitä. Filmistä löytyy erittäin mainioita näyttelijöitä, jotka tekevät oikein hyvät roolityöt. Mutta kuten jo sanoin, ne menevät täysin hukkaan huonosti kirjoitettujen hahmojen ja surkean tarinan takia. Samoin käy myös elokuvan tekniselle toteutukselle. Leffa on nimittäin visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Jokaisesta kuvasta on pyritty luomaan taideteos; ne on sommiteltu ja ennen kaikkea valaistu hyvin huolellisesti. Terminalista on yritetty tehdä jonkinlainen futuristinen noir-teos, jolloin sen synkkiä lavasteita valaisevat lähinnä taustoilla näkyvät kirkkaat neonvalot, mitkä saavat hahmot näyttämään pelkiltä silueteilta. Läpi elokuvan ihailin kuvaustiimin teknistä osaamista, vaikkakin usein se sai minut ajattelemaan, että katson äärimmäisen pitkää musiikkivideota, enkä kunnon leffaa. Kun filmi sisältää tällaista lahjakkuutta, on suorastaan rikollista, että se on tuhlattu tällaiseen roskaan. Ja tästä minä syytän ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Vaughn Steiniä.
Stein on nimittäin vain kopioinut kaikilta muilta ja yrittänyt hyödyntää varastamiaan asioita omassa tarinassaan. Hän on selkeästi innokas Quentin Tarantinon -fani, sillä Terminalista löytyy paljon samoja asioita kuin Tarantinon teoksista. Etenkin palkkatappajakaksikko Vincen ja Alfredin kohdalla on yritetty saada aikaiseksi Tarantino-henkistä duoa, minkä huomaa parhaiten heidän käymistään muka-nokkelista keskusteluista. Heidän yhteinen kohtauksensa Robbien esittämän tarjoilijan kuppilassa tuo helposti mieleen esimerkiksi Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), jonka kahden roolihahmon pohjalta tappajakaksikko on aivan varmasti luotu. Samanlaista muka-nokkelaa sanailua on elokuva täynnä, mutta toisin kuin Tarantino, Stein ei osaa kirjoittaa oikeasti nokkelaa dialogia, eikä edes kovin kiinnostavaa. Myös Terminalin leikkaustyyli, jossa jotkut kohtaukset katkaistaan lyhyeksi hetkeksi, jotta näytetään jotain, mikä tapahtui joskus aiemmin, on hyvin tarantinomaista. Tarantinon lisäksi Stein on ottanut mallia myös Blade Runnerista (1982) luodessaan filmin visuaalista tyyliä ja Sin Citystä (2005) luodessaan elokuvan karua maailmaa - jota ei valitettavasti avata tarpeeksi, jolloin se tuntuu lähinnä hukatulta mahdollisuudelta, mikä tekee leffasta entistäkin kehnomman. Elokuva on myös aivan täynnä viittauksia Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaassa" -klassikkosatuun (1865), jopa raivostuttavuuteen asti.
Terminalin juonta on hyvin vaikea kertoa lyhyesti paljastamatta mitään, sillä hyvin pitkään tuntuu siltä, ettei siinä oikein ole mitään juonta; asioita vain tapahtuu. Palkkatappajat saavat tehtäväkseen murhata jonkun. Mutta miten kuolemaa tekevä opettaja liittyy asiaan, kun hän ei edes esiinny yhdessäkään kohtauksessa heidän kanssaan? Ja miksi Margot Robbien hahmo ilmestyy jatkuvasti kaikkialle? Stein on halunnut saada aikaiseksi mahdollisimman mysteerisen tarinan, mutta ei ymmärrä, että katsojan ei pitäisi vain haluta saada vastauksia kysymyksiinsä, vaan katsoja pitäisi saada oikeasti kiinnostumaan leffan tapahtumista. Pohjimmiltaan kyseessä on hyvin yksinkertainen kostotarina, mutta se ei ole riittänyt liian kunnianhimoiselle Steinille, joka yrittää pistää heti esikoisteoksellaan haisemaan. Yksinkertainen ja loppujen lopuksi hyvin typerä kostotarina on yritetty piilottaa mahdollisimman monimutkikkaan tarinankerronnan alle, jolloin filmi hyppii vähän väliä ajassa taaksepäin ja taas eteenpäin. Simon Peggin hahmo tuntuu olevan kirjoitettu mukaan ihan vain sen takia, jotta tarina olisi vieläkin monimutkaisempi ja mysteerisempi. Ja jotta elokuva olisi edes puolitoista tuntia pitkä. Yllättävän lyhyeksi leffaksi Terminal tuntuu kestävän ikuisuuden.
Läpi elokuvan tunteeni sitä kohtaan vaihtelivat hyvinkin voimakkaasti. Välillä ihailin sen visuaalista tyyliä, välillä taas inhosin sen ärsyttävän muka-nokkelaa kirjoitusta. Välillä viihdyin Robbien ja Peggin yhteisten kohtausten aikana, välillä taas pohdin, miten nämä asiat muka liittyvät toisiinsa. Paikoitellen pidin filmiä ihan menevänä yrityksenä, mutta suurimmaksi osaksi en voinut uskoa, kuinka huonoa leffaa katson. Viimeisen vartin aikana tulinkin siihen tulokseen, että Terminal on surkea. Älkää huoliko, en aio paljastaa loppua, mutta sanonpahan vain, että se on syvältä. Siis todella syvältä! Stein on yrittänyt saada aikaiseksi Christopher Nolanin tyylisen yllätyksen, mutta lopputulos tuntuukin M. Night Shyamalanin työltä hänen huonoimpana päivänään. Kaikesta monimutkikkuudesta huolimatta leffa ei onnistu pohjustamaan sen huipennusta tarpeeksi hyvin, jolloin viimeiset kymmenen minuuttia käytetään siihen, että hahmo selittää koko ilkeän suunnitelmansa toiselle hahmolle (ja samalla pöyristyneille katsojille) kuin mikäkin geneerinen Bond-pahis. Hahmo joutuu selittämään, koska Stein ei osannut kertoa asioita vaivihkaa läpi leffan. Siinä kohtaa minua ihan aidosti oikeasti raivostutti. Paskat tyylikkäästä kuvauksesta ja valaistuksesta, sekä osaavista näyttelijöistä - en ikinä anna anteeksi, kuinka typerän lopun Stein on roskaansa kirjoittanut. Se tuntui suorastaan henkilökohtaiselta luokkaukselta kaikkia elokuvan ystäviä kohtaan; etenkin kun Stein ei ole kirjoittanut loppuun vain yhtä isoa paljastusta, vaan kolme. KOLME! Kaksi niistä arvasin, mutta kolmas on niin osaamattomasti toteutettu, että sitä täytyy ihan selittää useiden minuuttien ajan.
Yhteenveto:Terminal on aivan järkyttävän huono elokuva, joka tuntuu jopa loukkaukselta kaikkia elokuvan ystäviä kohtaan. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs filmi futuristisen noir -henkensä ja taidokkaan kuvauksensa ansiosta. Tämän lisäksi näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä. Robbien suoritus on loppua lukuunottamatta erittäin mainio ja Pegg tekee parhaimman roolisuorituksen, minkä olen häneltä nähnyt. Kun filmi on tällä lailla täynnä talenttia, on raivostuttavaa, että ohjaajana ja käsikirjoittajana on toiminut täysin taidoton tyyppi. Vaughn Stein varastaa paljon muilta tekijöiltä, muttei osaa käyttää lainauksiaan läheskään niin hyvin kuin alkuperäiset tekijät. Muka-nokkela dialogi ei huijaa katsojaa luulemaan, että leffalla olisi jotain todellista sisältöä. Ja sillä ei ole mitään väliä, kuinka monta isoa käännettä loppuhuipennus tarjoaa, jos niitä ei osaa pohjustaa lainkaan. Stein on yrittänyt muuttaa hyvin yksinkertaisen tarinan liian monimutkikkaaksi, eikä hän ole tietenkään onnistunut pitämään pakettia kasassa. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä kamalaa esikoistyötä. Leffan hyvät puolet vain korostavat Steinin massiivista epäonnistumista ja toivon, ettei minun tarvitse enää koskaan nähdä hänen elokuviaan. Jos olet kiinnostunut kuvaajan tai valaisijan ammatista ja haluaisit päästä tekemään musiikkivideoita, kannattaa Terminal vilkaista sen visuaalisen puolen takia. Muuten suosittelen pysymään mahdollisimman kaukana tästä hirvityksestä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Terminal, 2018, Beagle Pug Films, Hassell Free Productions, Highland Film Group, LuckyChap Entertainment, Pryton Cinema, RuYi Media, Subotica Entertainment
