Arvostelu: Triangle of Sadness (2022)

TRIANGLE OF SADNESS

Ohjaus: Ruben Östlund

Pääosissa: Harris Dickinson, Charlbi Dean, Dolly de Leon, Zlatko Burić, Vicki Berlin, Iris Berben, Henrik Dorsin, Jean-Christopher Folly, Sunnyi Melles, Amanda Walker, Oliver Ford Davies ja Woody Harrelson

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Triangle of Sadness on ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Östlund ilmoitti elokuvasta jo vuonna 2017 Cannesin elokuvajuhlilla, esittäessään leffaansa The Square (2017). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat kesäkuussa, mutta jälleen heti kuukautta myöhemmin ne keskeytettiin. Leffa saatiin kuvattua loppuun syksyllä 2020 ja lopulta Triangle of Sadness sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Suomeen elokuva saapui viime syksynä, jolloin se meni minulta täysin ohi. Kiinnostuin leffasta vasta, kun se nappasi parhaan elokuvan, ohjauksen ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Ilokseni huomasin leffan pyörivän vielä teattereissa ja kävin vihdoin katsomassa Triangle of Sadnessin.

Mallipariskunta Carl ja Yaya saavat kutsun ökyhintaiselle luksusristeilylle, sitä vastaan, että mainostavat matkaa sosiaalisessa mediassa. Mahtavana lomareissuna alkava risteily muuttuu vähitellen totaaliseksi kaaokseksi.

Päärooleissa mallipariskunta Carlina ja Yayana nähdään Harris Dickinson ja juuri ennen elokuvan ensi-iltaa bakteeri-infektioon menehtynyt Charlbi Dean. Dickinson ja Dean suoriutuvat kummatkin mainiosti rooleistaan ja näyttelijöiden väliltä löytyy hyvää kemiaa. He tulkitsevat oivallisesti rikkaita, etuoikeutettuja hahmojaan, jotka joutuvat varsinaiseen höykytykseen, kun he astuvat luksusristeilyn kyytiin. Hahmoina Carl ja Yaya ovat likimain sietämättömiä ja hahmojen jatkuva riitely turhauttaa jo elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Vuoronperään katsoja voi löytää järkeviä pointteja toisen suuttumuksesta tai vastalauseista, mutta jossain kohtaa riidat alkavat tuntua väkisin väännetyiltä.

     Elokuvassa nähdään myös Zlatko Burić, Sunnyi Melles, Iris Berben, Henrik Dorsin, Amanda Walker ja Oliver Ford Davies luksusristeilyn muina ökyrikkaina matkustajina, Woody Harrelson laivan kapteenina, Vicki Berlin risteilyn työntekijöitä käskyttävänä Paulana, Dolly de Leon siivooja Abigailina, sekä Jean-Christophe Folly mekaanikko Nelsonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan ja Harrelson on erityisen ilahduttava vähäisen ruutuaikansa kanssa.

Olen kyllä iloinen, että kävin lopulta katsomassa Triangle of Sadnessin. Kyseessä on erittäin mainio ja oivaltava elokuva, joka ei kuitenkaan toimi kaikille. Itse asiassa näytöksessä, jossa kävin, oli aluksi vain kolme muuta minun ja tyttöystäväni lisäksi ja kun leffaa oli enää parisen kymmentä minuuttia jäljellä, huomasimme olevamme ainoat katsojat salissa - muut olivat lähteneet kesken kaiken. Veikkaisin, että juuri ne jutut, jotka itseäni eniten riemastuttivat, tuntuivat muista luotaantyöntäviltä. Vielä leffan ensimmäisten parinkymmenen minuutin ajan pohdin, että miksi ihmeessä Triangle of Sadness on napannut merkittäviä palkintoehdokkuuksia, mutta kun riitelevät Carl ja Yaya hyppäävät risteilyn kyytiin, alkaa sellainen matka, että voi morjens!

Oli hyvä, etten tiennyt elokuvasta etukäteen oikeastaan mitään, sillä Triangle of Sadness onnistui yllättämään minut todella mojovasti muutamankin otteeseen. Enpä ole hetkeen nähnyt elokuvaa, joka uudistaisi itseään näin villisti edetessään. Elokuva kasvattelee vakuuttavasti kierroksiaan ja kiskoo mattoa katsojan jalkojen alta, nauraen samalla päin naamaa. Kapteenin illalliskohtaus on hulvatonta seurattavaa kaikessa kirjaimellisessa oksettavuudessaan ja sitä seuraavaa osuutta katsoessa tuntuu kuin tuijottaisi täysin eri leffaa kuin aluksi vihjailtiin. Tällaiset ratkaisut voivat koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Ruben Östlund on saanut kasattua paketin, joka kaikessa sekamelskassaan tuntuu tarkkaan hallitulta.

Sen lisäksi, että Triangle of Sadness yllättää mahtavasti sillä, mihin suuntiin tarina lähtee kulkemaan ja tarjoaa ainakin vartin verran hysteerisen hauskaa vyörytystä, se on napakka satiiri rikkaiden turhamaisesta maailmasta, luokkaeroista, sekä somevaikuttajien itsetärkeydestä. Ennen risteilyä leffan sanottava tuntuu ontuvalta, mutta risteilyn aikana nuppeja väännellään tehokkaasti kaakkoa kohti. Elokuva kritisoi rikkaita ja nauraa heille monin tavoin. Leffa huomioi osuvasti, kuinka tiukasti rikkaat ovat valmiita pitämään kiinni statuksestaan ja kuinka tietyissä tilanteissa kaikki se maallinen mammona voikin osoittautua totaalisen yhdentekeväksi ja arvottomaksi. Hahmojen asemia ja luokka-arvoja vaihdellaan mainiosti. Vekkuli leffa jättääkin herkullista pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa lopputekstien päätyttyä.

Ruben Östlund rakentaa tunnelmaa erittäin mainiosti, eikä pelkää shokeerata katsojaa tilaisuuden tullen. Hänen käsikirjoituksensa on kertomukseltaan vahva, mutta kaipaisi hieman viilausta pääparin riitojen suhteen ja pientä tiivistämistä. Viimeistään leikkausvaiheessa Östlund olisi voinut napsia pieniä pätkiä pois lähes kaksi- ja puolituntisesta teoksesta. Triangle of Sadness on hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka usein Östlund luottaa pitkien otosten tehoon. Lavasteet ovat näyttävät ja niin asut kuin maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mikkel Malthan ja Leslie Mingin säveltämät musiikit säestävät menoa oivallisesti.

Yhteenveto: Triangle of Sadness on erittäin mainio draamakomedia ja oivaltava satiiri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojansa jalkojen alta. Aluksi pääpari Carlin ja Yayan jatkuva riitely voi tuntua turhauttavalta ja sitä saattaa jopa vilkuilla kelloa, että tätäkö pitäisi katsoa seuraavat päälle kaksi tuntia? Kuitenkin kun pariskunta hyppää ökyristeilyn kyytiin, alkaa mitä viihdyttävin, hauskin ja villein meno, joka yllättää kerta toisensa perään. Tarinan ottamat suunnat tulevat tehokkaasti puskista ja filmi uudistaa itseään ihailtavasti edetessään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundilla on paljon sanottavanaan rikkaiden, mallien ja someinfluensserien maailmoista, sekä luokkaeroista. Kokonaisuutena elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä ja pääparin aika väkinäisiksi muuttuvat riidat tarvitsisivat viilausta, mutta muuten kyseessä on todella hyvä teos. Triangle of Sadness ei todellakaan toimi jokaiselle, mutta veikeiden, tarinaltaan yllättävien ja sisällöltään aika ällöttävienkin draamakomediallisten satiirien ystäville filmi sopii täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Triangle of Sadness, 2022, Imperative Entertainment, Film i Väst, BBC Films, 30WEST, Plattform Produktion, Essential Filmproduktion GmbH, Coproduction Office, Sveriges Television, ZDF/Arte, Arte France Cinéma, TRT, Svenska Filminstitutet, Eurimages, Medienboard Berlin-Brandenburg, Det Danske Filminstitut, MOIN - Film Fund Hamburg Schleswig-Holstein, British Film Institute, Nordisk Film & TV-Fond, Danmarks Radio, ARTE, Canal+, Ciné+, Heretic, Bord Cadre Films, Sovereign Films, Piano, Creative Europe MEDIA

Arvostelu: Eddie the Eagle (2016)

EDDIE THE EAGLE (2016)

Ohjaus: Dexter Fletcher
Pääosissa: Taron Egerton, Hugh Jackman, Jo Hartley, Keith Allen, Tim McInnerny, Iris Berben, Rune Temte, Edvin Endre, Jim Broadbent ja Christopher Walken
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Eddie the Eagle perustuu tositarinaan Michael "Eddie" Edwardsista, eli "Eddie the Eaglesta", jolla on maine surkeimpana mäkihyppääjänä. Eddie oli silti erittäin rakastettu kansan keskuudessa ja on yksi tunnetuimmista mäkihyppääjistä. Tietysti hänestä täytyi tehdä myös elokuva. Eddie the Eagle ilmestyikin Suomeen huhtikuussa 2016, mutten kuitenkaan mennyt katsomaan sitä. En erityisemmin välitä urheilusta, joten siihen keskittyvä leffa ei oikein innostanut. Olin kuitenkin kiinnostunut elokuvasta sen päätähtien takia. Kingsman: The Secret Service (2015) elokuvan kautta saman tien tunnetuksi tullut Taron Egerton esittäisi Eddieä ja mukana olisi myös Wolverinen roolista tuttu Hugh Jackman. Trailerit vaikuttivat ihan hauskoilta, mutta päätin silti jättää elokuvateatterikäynnin väliin ja katsoa Eddie the Eaglen joskus vuokralta. Aloittaessani C Moren kokeilujakson, huomasin Eddie the Eaglen olevan tarjonnassa mukana ja päätin katsoa sen vihdoin, odottaen mainiota teosta.

Eddie Edwards on lapsesta asti haaveillut pääsevänsä talviolympialaisiin mäkihyppääjänä. Tämän toteutumista vaikeuttaa kuitenkin moni asia, esimerkiksi se ettei Isolla-Britannialla ole mäkihyppääjätiimiä, eikä Eddie osaa edes hypätä. Hän on kuitenkin päättänyt toteuttaa unelmansa ja tekee kaikkensa onnistuakseen.

Taron Egerton on aivan täydellinen valinta Eddie Edwardsin rooliin! Hän vetää aivan tolkuttoman hyvän roolisuorituksen, joka vahvistaa sitä, mitä olen jo sanonut: jos Egerton vain päättää jatkaa näyttelemistä, hänellä on huikea ura edessään. Eddie on erittäin innostunut nuori mies, joka on päättänyt ryhtyä mäkihyppääjäksi. Hän ei tosiaan ole aiemmin hypännyt, mutta se ei tunnu häntä haittaavan, koska hän kokee olevansa nopea oppija. Häntä eivät haittaa myöskään naarmut ja mustelmat, joita hän saa yrittäessään onnistua kerralla jossain, mikä muilta yrittäjiltä on vienyt vuosia opetella. Eddie vähät välittää siitä, mitä muut sanovat hänestä, hän vain haluaa olla mukana olympialaisissa. Hän on hieman kömpelö tapaus, joka välillä vahingossa kaataa jonkin tai jonkun kumoon, mutta hänellä ei ole aikaa pyytää anteeksi, sillä hänellä on kiire oppimaan mäkihyppyä. Eddie on erittäin sympaattinen tapaus ja katsojana alkaa välittämään hänestä heti, kun hän ilmestyy ruutuun leffan alussa. Hahmossa ei ole mitään, mistä ei pitäisi. Hän on täynnä sydäntä ja iloa, minkä Egerton vangitsee mielettömän hienosti.
     Hugh Jackman näyttelee Bronson Pearya, joka on elokuvaa varten keksitty hahmo, johon on yhdistetty Eddien useat valmentajat. Bronson oli aikoinaan itsekin mäkihyppääjä, mutta hän on päätynyt juomaan ja kunnostamaan mäkiä. Aluksi Eddie tuntuu hänestä idiootilta, jonka ei kuuluisi edes yrittää, mutta mitä kauemmin Bronson jää seuraamaan Eddien tekemisiä, hän huomaa, että nuorukaisessa onkin potentiaalia. Lopulta Bronson alkaa hieman vastahakoisesti kouluttamaan Eddieä ja huomaa, että tämä todella on nopea oppimaan. Jackman on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lähes kaiken aikaa Egertonin varjoon.
     Eddien vanhemmat eivät ole täysin poikansa innostuksessa mukana. Janette-äiti (Jo Hartley) kannustaa poikaansa, muttei kuitenkaan täysin usko, että Eddie voisi saavuttaa unelmiaan. Terry-isä (Keith Allen) taas pitää koko mäkihyppäämistä typeränä huuhaana, eikä kannusta poikaansa yhtään. Elokuvan aikana on hienoa seurata, kuinka vanhempien tuki kehittyy... jos kehittyy. Terry ei tunnu lainkaan uskovan Eddien lahjoihin, mutta muutamassa kohtaa voi selvästi nähdä, että isä kuitenkin haluaa nähdä poikansa onnistuvan.
     Muita isohkoja hahmoja elokuvassa ovat mm. Iris Berbenin esittämä Petra-niminen nainen, joka pitää kuppilaa, jossa Eddie saa nukkua, Tim McInnernyn näyttelemä Dustin Target, joka toimii Ison-Britannian olympiakomiteassa ja yrittää kaikkensa, ettei Eddie pääsisi kisoihin mukaan, sekä Rune Temten esittämä norjalaisvalmentaja Bjørn, joka pitää Eddieä pyhäinhäväistyksenä koko lajille. Näistä hahmoista Dustin Target nousi selkeästi esille ja hänestä on tehty onnistuneen epämiellyttävä, jolloin katsojana haluaa nähdä, kuinka Eddie osoittaa taitonsa hänelle.
     Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent pienessä roolissa olympialaisten juontajana ja Christopher Walken todella pienessä roolissa Bronsonin vanhana valmentajana. Suomalaiset katsojat voivat olla tyytyväisiä, sillä leffassa on myös mukana Suomen mäkkihyppääjälegenda Matti Nykänen, jota Eddie ihailee ja joka näyttää useasti olevansa alan huippu. Valitettavasti Nykästä ei esitä suomalainen, vaan ruotsalainen Edvin Endre, mikä ei tietenkään ole oikein. Erimaalaisen näyttelijän huomaa selkeästi aina, kun Matti avaa suunsa, sillä kukaan muu ei osaa suomienglantia kuin suomalainen.

Eddie the Eagle on erittäin inspiroiva elokuva. Eddien hahmon innostus ja haaveilu välittyy niin hienosti katsojalle, että itsekin alkaa uskoa, että minkä tahansa asian voisi toteuttaa. Elokuva on myös täynnä riemua ja sydäntä jo ensimmäisistä kuvista alkaen, jolloin leffa nappaa katsojan samantien mukaansa hyppäämään mäkeä. Alussa pääsee naureskelemaan Eddien kömpelyydelle, mutta samalla ihailee, kuinka päättäväinen henkilö on kyseessä. Eddie ei tosiaan anna minkään asian tulla eteensä ja hän uskoo itseensä täysillä. Vähän liiankin täysillä, sillä heti kun hän on kerralla onnistunut laskeutumaan viidentoista metrin mäestä, hän päättää kokeilla neljänkymmenen metrin mäkeä, joka vaatisi paljon harjoittelua. Hän ei myöskään tunnu oppivan virheistään, jolloin katsojana kykenee usein näkemään tilanteen muiden hyppääjien näkökulmasta, jotka ovat pysähtyneet tuijottamaan, että mitä ihmettä tuo yksi älykääpiö puuhailee? Kuitenkin joka kerta, kun jonkun hahmon kuulee epäilevän jotain, katsojana pysyy Eddien puolella ja tietää, että Eddie tulee näyttämään muille olleensa oikeassa... ainakin jollain tapaa. Ihmiset uskovat Eddien epäonnistuvan, mutta Eddiepä ei tee niin, vaan onnistuu juuri ja juuri, tullen kisoissa viimeiseksi. Heikoimmatkin hypyt ovat silti Eddielle kuin lottovoittoja, jolloin ei voi vastustaa hymyn leviämistä kasvoille, kun katselee riemastunutta, onnellista Eddieä.

Elokuvasta löytyy onneksi myös koskettavampaakin puolta. Välillä käy sääliksi Eddieä, kun muut yrittävät tahallaan sabotoida hänen onnistumistaan. Parissa kohtaa Eddie itsekin pysähtyy miettimään, että miten hän ikinä voisi voittaa muita kilpailijoita ja onko koko juttu sittenkin typerää ajanhukkaa, kuten hänen isänsä on aina sanonut? Tunteikkaat kohdat välittyvät kotikatsomoon erinomaisesti. Kannattaa siis varata nenäliinat mukaan kyyneleiden varalta - oli sitten kyseessä surun tai onnen kyyneleet. Leffassa on nimittäin mukana paljon onnellisia hetkiä, jotka koskettavat myös voimakkaasti. Eddie the Eagle todella on hieno elokuva, jonka aikana voi iloita, nauraa, nyyhkyttää, jännittää ja uskoa täysillä itseensä. Eddien ja Bronsonin ystävyyden kehittymistä on yhtä hienoa seurata kuin Eddien taitojen paranemista. On myös upeaa nähdä, kuinka epäilijät alkavat pikkuhiljaa ottaa Eddieä riemuiten vastaan. Elokuva naurattaa todella usein, eikä mukana ole huonoa huumoria tai kehnoja vitsejä. Eddie the Eagle on monin puolin onnistunut teos, joka nousee vuoden 2016 elokuvien parhaimmistoon!

Ohjauksesta vastaa Dexter Fletcher, joka todella osaa asiansa. Hänellä on ollut hieno visio, jonka hän on saanut vangittua lopputulokseen asti. Eddie the Eagle on Fletcherin kolmas ohjaustyö ja aiemmin hänet on nähty pääasiassa näyttelijänä. Käsikirjoituksesta vastaavat Sean Macaulay ja Simon Kelton ovat myös tehneet upeaa työtä. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Lavasteet ovat hienoja ja puvustuksella on tuotu 1980-luvun ajan henkeä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Useassa mäkihyppykohdassa voi nähdä, että näyttelijä on seissyt vihreän taustakankaan edessä ja tausta on luotu jälkikäteen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun muu elokuva on niin huikea. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisätunnelmaa vauhtiin. Musiikista vastaa Matthew Margeson, jonka sävellykset toimivat elokuvassa mainiosti. Todella monet sävellykset tuovat mieleen Van Halenin kappaleen "Jump", joka myös kuullaan elokuvassa.

Yhteenveto: Eddie the Eagle on erinomainen elokuva unelmista ja niiden toteuttamisesta. Se on erittäin inspiroiva teos, jolloin alkaa itsekin uskoa, että mikä tahansa on saavutettavissa. Elokuva on erittäin hauska, mutta myös koskettava. Se tuottaa riemun ja onnen tunteen, joka syntyy erittäin upeasti luodusta tunnelmasta, sekä hienoista roolisuorituksista. Eddie Edwardsia näyttelevä Taron Egerton on aivan tajuttoman huikea roolissaan! Hänestä tullaan kuulemaan vielä useita kertoja, jos taso vain pysyy samana, eikä mikään nouse näyttelijän päähän. Myös Hugh Jackman on todella mainio, mutta jää usein Egertonin varjoon. Suomalaista katsojaa jää harmittamaan, ettei Matti Nykästä esitä suomalainen, vaan ruotsalainen, joka ei ikinä osaisi suomienglantia niin kuin suomalainen. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta se ei haittaa, kun leffa on muuten niin upea. Elokuvassa on myös erittäin hyvät musiikit. Ei todellakaan tarvitse olla urheilun ystävä, jotta voi pitää tästä. Suosittelenkin katsomaan Eddie the Eaglen, jos pidätte inspiroivista tai tositapahtumiin perustuvista tai hauskoista tai koskettavista leffoista, joissa on erittäin hyvää näyttelemistä. Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden 2016 parhaista elokuvista!

Kirjoittanut: Joonatan, 5.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Eddie the Eagle, 2016, Marv Films, Saville Productions, Studio Babelsberg