Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Josh Ashton, Lisa Eilbacher, Steven Berkoff, Ronny Cox, Jonathan Banks, Gilbert R. Hill, James Russo, Paul Reiser, Michael Champion ja Stephen Elliott
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16
Beverly Hills Cop, eli suomalaisittain Beverly Hills kyttä on Eddie Murphyn tähdittämä rikoskomedia. 1970-luvun lopulla tuottaja Don Simpson sai idean poliisista, joka saa siirron Beverly Hillsiin tutkimaan murhia. Danilo Bach palkattiin kirjoittamaan leffan käsikirjoitus, mutta kun Simpson oli tyytymätön hänen tekstiinsä, projekti jäi hetkellisesti jumiin. Vuonna 1983 Simpson päätti kuitenkin palata leffaidean pariin ja palkkasi Daniel Petrie Jr:n työstämään uuden tekstin. Simpson innostui Petrie Jr:n käsikirjoituksesta ja sai Paramount Picturesin tarttumaan projektiin. Alun perin ohjaajaksi yritettiin pestata Martin Scorsesea ja David Cronenbergiä, mutta he kieltäytyivät ja lopulta työn sai Martin Brest. Päärooliin taas kaavailtiin muun muassa Mickey Rourkea, Al Pacinoa, Harrison Fordia, James Caania ja Sylvester Stallonea, joka oli pitkään kiinnitetty projektiin ja käsikirjoitti elokuvan uusiksi, huomattavasti toimintapainotteisemmaksi. Stallone ja Paramount eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen filmistä ja Stallone poistui projektista vain kaksi viikkoa ennen kuvausten suunniteltua alkamispäivää. Simpson päätyi lopulta Eddie Murphyyn, suosiessaan leffalle komediallisempaa suuntaa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Beverly Hills kyttä sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein leffa - joka sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon. Itse näin Beverly Hills kytän joskus nuorempana ja pidin sitä veikeänä leffana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun leffa on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudelleen ja arvostella ne.
Detroitilaispoliisi Axel Foley matkustaa Beverly Hillsiin, tutkimaan ystävänsä murhaa ja päätyy epäilyttävän taidekauppiaan jäljille.
Muutaman mutkan kautta poliisi Axel Foleyn rooli päätyi Eddie Murphylle ja näin jälkikäteen on mahdotonta kuvitella ketään muuta leffan keulakuvaksi. Yrittäkääpä miettiä, millainen filmistä olisi tullut vaikkapa Stallonen kanssa. Tai Harrison Fordin. Murphy tekee kenties koko uransa huippuroolin detroitilaiskyttänä, joka matkaa Beverly Hillsiin, kun hänen ystävänsä Mikey (James Russo) murhataan kylmäverisesti. Axel on varsin omaperäinen poliisi, hoitaen hommansa tehokkaasti, mutta komentajansa Toddin (Gilbert R. Hill) mielestä liikaa oppikirjoja kierrellen. Hahmo on välittömästi pidettävä, mihin vaikuttaa Murphyn loistavan lystikkään roolityön lisäksi Axelille kirjoitetut repliikit. Hahmo heittää huulta minkä kerkeää, aiheuttaen närää kaikkialle minne meneekin. Axelin sutkautukset eivät ole koskaan ärsyttäviä, vaan aina nasevia ja hilpeitä.
Elokuvassa nähdään myös Lisa Eilbacher Axelin vanhana ystävänä Jennynä, Judge Reinhold ja John Ashton konstaapeleina Rosewoodina ja Taggartina, Ronny Cox heidän pomonaan komisario Bogomilinä, Steven Berkoff epäilyttävänä taidekauppias Victor Maitlandina, sekä Jonathan Banks tämän kätyrinä Zackina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös mainiosti. Bond-roistoakin Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) näytellyt Berkoff on oiva valinta katalaksi Victoriksi ja Banks toimii hyvin tämän oikeana kätenä. Reinhold ja Ashton muodostavat hyvän parivaljakon erilaisena poliisihahmoina. Rosewood on vielä aikamoinen keltanokka, Taggartin ollessa jo kokeneempi.
Beverly Hills kyttä oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan. Kyseessä on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää virneen katsojan huulilla ja naurattaa makeasti, ilman että elokuva äityy koskaan miksikään typerryttäväksi kohellukseksi, millaisena leffa luultavasti tänä päivänä tehtäisiin. Heti avauskohtaus, jossa Axelin omintakeiset metodit ja kettuileva luonne tulevat heti tutuiksi katsojalle, nappaa mukaansa ja loppuleffa pitää tiukasti otteessaan. Tunnin ja kolmen vartin kesto on vauhdilla ohi, eikä tylsää hetkeä löydy. Elokuva viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja sen päätteeksi katsojalle jää todella hyvä fiilis.
Eddie Murphy on roolissaan niin verraton, että eipä katsojalle olisi sinänsä väliä, mikä leffan tarina on - kunhan vain pääsee seuraamaan kieli poskessa heittäytyvää Murphyä Axel Foleynä. Katsoja onkin heti valmis pakkaamaan laukkunsa ja matkaamaan Axelin kanssa Beverly Hillsiin selvittämään Mikeyn murhaa ja maksamaan tekijälle potut pottuina. On erittäin hilpeää seurata Axelin menoa ja asennetta, kun tämä ihmettelee kalliin kaupungin meininkiä. Parhaimmillaan filmi on suorastaan hulvaton vitsailunsa kanssa. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään ihan puhdas komedia, vaan siitä löytyy myös vakavammin otettavan rikosteoksen aineksia ja oivaa jännitettäkin. Olin unohtanut, kuinka tylyksi ja veriseksi leffan toiminta äityykään loppuhuipennuksessa, eikä taisteluita esitetä lapsiystävällisenä hömppänä.
Sen lisäksi, että on jännä pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut jonkun muun tähdittämänä, on myös mielenkiintoista tuumia, millainen Beverly Hills kyttä olisi, jos sen olisi ohjannut rikosleffamaestro Martin Scorsese tai body horrorin kuningas David Cronenberg? Kenties ohjaajavaihtoehdoista vähiten tunnettu Martin Brest oli paras valinta hommaan. Brestin rakentama tunnelma on vekkulimainen, mutta hän osaa myös vakavoitua ja pistää haisemaan, kun tarve vaatii. Daniel Petrie Jr:n käsikirjoitus on lystikäs hahmoja ja heidän keskustelujaan myöten. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut toimivat ja erikoisefektit ovat pienimuotoisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Harold Faltermeyer tekee loistotyötä musiikkien parissa. Elokuvan tunnusmelodia on suorastaan fantastinen ja aikamoinen korvamato, josta on vaikea päästä eroon moneen päivään leffan katsomisen jälkeen.
Yhteenveto:Beverly Hills kyttä on aivan mahtava komediaelokuva, joka viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Eddie Murphy on huippuvireessä pääroolissa poliisi Axel Foleynä. Erinomaisesti vitsejä vääntävää Murphyä on yksinkertaisesti suuri ilo seurata. Hän tekee Axelista välittömästi pidettävän tyypin, jonka matkalle Beverly Hillsiin lähtee mielellään. Elokuva on täynnä toinen toistaan hupaisampia hetkiä ja heittoja, joiden parissa hymy pysyy visusti katsojan huulilla. Kohtaukset ovat nokkelan hilpeitä, eivätkä äidy typerryttäväksi koheltamiseksi. Leffa kuitenkin osaa myös vakavoitua tarpeen tullen, eikä yllättävänkin veriseksi äityvästä toiminnasta ole tehty lapsille sopivaa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia hyvän kyttäkaksikon muodostavista Judge Reinholdista ja John Ashtonista pahiksen virkaa hoitavaan Steven Berkoffiin. Martin Brestin ohjaus on mainiota ja tekninen puoli toimii. Kaiken kruunaa fantastinen korvamatotunnari, joka soi vielä pitkään päässä leffan päätyttyä. Beverly Hills kyttä on yksi kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista, jonka teho ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jostain syystä jäänyt näkemättä. Nelosleffan ilmestymistä odotellessa on myös hyvä vilkaista elokuva uusiksi, oli sen viime katselusta vierähtänyt pitkä tai vähän lyhyempikin tovi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Beverly Hills Cop, 1984, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions
Pääosissa: Jason Bateman, Melissa McCarthy, Amanda Peet, Jon Favreau, John Cho, Morris Chestnut, Génesis Rodríguez, T.I., Robert Patrick, Eric Stonestreet ja Jonathan Banks
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12
Identity Thief, eli suomalaisittain Väärät paperit on Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tähdittämä komediaelokuva. Jerry Eaten ja Craig Mazin kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Seth Gordonin kiinnostumaan sen ohjaamisesta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2012 ja lopulta Väärät paperit sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai heikon vastaanoton kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo komediana. Olen katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Väärät paperit jälleen ja arvostella sen.
Kun huijarinainen varastaa bisnesmies Sandy Pattersonin identiteetin, tuhlaa tämän rahat, tuhoaa tämän luottotiedot ja melkein hankkii tälle potkut, Sandyn on pakko lähteä etsimään naista, saadakseen varastetun elämänsä takaisin.
Jason Bateman näyttelee Sandy Pattersonia, liikemiestä, joka eräänä päivänä huomaa, että hänen korteillaan ei ole enää katetta ja poliisitkin saapuvat pidättämään häntä petoksesta. Sandylle selviää, että hänelle tuiki tuntematon nainen (Melissa McCarthy) on päässyt käsiksi hänen tietoihinsa ja esiintyy Sandyna tämän luottokortin ja henkilöllisyystodistuksen kanssa. Todistaakseen syyttömyytensä ja pelastaakseen elämänsä, Sandy lähtee etsimään naista ja tuomaan hänet oikeuden eteen. Bateman on roolissaan mainio ja katsoja voi tuntea hahmon ahdingon, kun hänen elämänsä päätyy hujauksessa varsinaiseen syöksykierteeseen. McCarthy on kuitenkin filmin todellinen vetonaula, tulkitessaan huijarihahmoaan lystikkäästi. Hahmo on viekas ja katala, mutta hänestä löytyy syvempiäkin puolia leffan edetessä ja jossain kohtaa katsoja saattaa huomata tuntevansa empatiaa ja ymmärrystä häntä kohtaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Amanda Peet Sandyn vaimona Trishinä, Jon Favreau Sandyn pomona Harold Cornishina, John Cho Sandyn työkaverina Danielina, Morris Chestnut poliisi Reillynä, sekä Génesis Rodríguez ja T.I. McCarthyn hahmoa jahtaavina rikollisina Marisolina ja Julianina. Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Jonathan Banks esittää heidän vankilassa viruvaa pomoaan, Terminator 2 - Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) pahaa T-1000:a esittänyt Robert Patrick näyttelee karkuteillä olevia pikkurikollisia jahtaavaa miestä ja Moderni perhe -komediasarjassa (Modern Family - 2009-2020) hauskuuttanut Eric Stonestreet tekee lyhyen roolin Big Chuckina, johon hahmot törmäävät reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti.
Väärät paperit voisi tarinansa puolesta toimia hyvin trillerinä. Onhan se kauhistuttava ajatus, että joku pääsisi sinun tietoihisi käsiksi ja voisi tekeytyä sinuksi, tuhlata sinun rahasi ja tehdä rikoksia sinun nimissäsi. Tiivistunnelmaisen jännärin sijaan karmaisevasta skenaariosta on kuitenkin kehitelty huumorifilmi ja mielestäni oikein toimiva sellainen. Kyseessä ei ole ihan niin hauska elokuva kuin voisi toivoa ja naurut vähenevät elokuvan edetessä. Toisen puoliskon aikana katsoja pääsee hekottelemaan ehkä vain pari kertaa, tunnelman siirtyessä enemmän draaman puolelle. Aluksi ärsyttävänä esitelty huijarinainen muovautuu filmin aikana katsojan silmissä pidettävämmäksi ja tarinan kiinnostavimmaksi tapaukseksi.
Vähäiset naurut elokuva onneksi korvaa toimivalla tarinalla, joka jaksaa kantaa lähes koko keston läpi. Ihan loppuhuipennuksessa leffa menettää tehoaan, mutta sitä ennen Väärät paperit on erittäin viihdyttävä road trip -matka, jossa sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikkei leffa tosiaan ole mikään trilleri, on pientä jännitettä luotu Marisolin ja Julianin muodostamalla roistokaksikolla ja Robert Patrickin esittämällä miehellä, jotka jahtaavat hahmoja. Tietystä ailahtelevuudestaan huolimatta Väärät paperit on mainio leffa, jonka jaksaa sujuvasti katsoa uudelleenkin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli juuri pari vuotta aiemmin tehnyt Batemanin kanssa yhteistyötä Kaameat pomot-komediassa (Horrible Bosses - 2011). Gordon on rakentanut lupsakan yleishengen, osaten niin hassutella kuin myös vakavoitua tarpeen tullessa. Craig Mazinin käsikirjoitus on toimiva, joskin lopetus jää hieman mitäänsanomattomaksi kaiken jälkeen. Väärät paperit on kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, joskin liki parin tunnin kesto on hieman liikaa. Lavastukset, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta parit erikoistehosteet eivät täysin vakuuta. Äänimaailma on toimivasti työstetty ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.
Yhteenveto:Väärät paperit on kelpo komediaelokuva, jonka mukaansatempaavassa tarinassa olisi aineksia jopa piinkovaksi trilleriksi. Identiteettivarkaus esitetään kuitenkin pääasiassa lupsakan huumorin kautta, vaikka pientä jännitettä tuodaankin mukaan hahmoja jahtaavien tyyppien kautta. Jason Bateman on mainio pääroolissa Sandy Pattersonina, mutta leffan todellinen stara on huijarinaista esittävä Melissa McCarthy. McCarthyn hahmo saattaa aluksi ärsyttää, mutta vähitellen tähän tykästyy ja sympatiat saattavat jopa siirtyä hänen puolelleen. Vajaa pari tuntia kestävä elokuva ei ihan onnistu pitämään lystikkyyttään yllä loppuun asti. Toinen puolisko on draamapainotteisempi ja loppupäässä elokuva alkaa muuttua hieman raskassoutuiseksi. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle oikein kelvollisena hömppänä, jota suosittelen komediagenren ystäville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16
Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.
Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.
Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.
Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.
Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain(Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät(Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.
Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.
Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.
Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.
Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment
Ohjaus: Sean Anders Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey Genre: komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot(Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.
Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.
Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.
Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti. Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.
Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.
Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.
Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.
Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.
Yhteenveto:Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink
Ohjaus: Vince Gilligan Pääosissa: Aaron Paul, Charles Baker, Matt Jones, Jesse Plemons, Scott MacArthur, Scott Shepherd, Robert Forster, Tess Harper, Michael Bofshever, Jonathan Banks, Bryan Cranston ja Krysten Ritter Genre: rikos, draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 16 Vince Gilliganin luoma Breaking Bad (2008-2013) on yksi maailman arvostetuimmista televisiosarjoista. Sarja on äärimmäisen suosittu, kriitikoiden ylistämä ja se on voittanut hurjan määrän palkintoja, kuten mm. 16 Primetime Emmy -pystiä 58:sta ehdokkuudestaan ja 12 Saturn Awardia 27:stä ehdokkuudestaan! Sarja jopa tehtiin lähes täysin kuva kuvalta uudestaan espanjalaisena versiona nimeltä Metástasis (2014). Gilligan itse taas auttoi luomaan asianajaja Saul Goodmanista kertovan lisäosasarjan Better Call Saul (2015-), minkä viides kausi saapuu ensi kuussa Netflixiin. Jo Breaking Badin päätöstä suunnitellessaan Gilligan mietti, mitä yhdelle sen päähahmoista, Jesse Pinkmanille kävisi sarjan loputtua. Kuitenkin vasta vuonna 2017 hän alkoi tosissaan suunnittelemaan Jessen jatkotarinaa ja alkoi puhumaan tästä hahmon näyttelijälle, Aaron Paulille, joka innostui. Aluksi Gilligan pohti yksinkertaista, noin puolen tunnin erikoisjaksoa, mutta vähitellen hänen tekstinsä muovautui kahden tunnin elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018 ja leffaa työstettiin mahdollisimman salassa, kunnes lopulta El Camino: Breaking Bad -elokuva julkaistiin Netflixissä lokakuussa 2019. Itse en ollut katsonut Breaking Badia koskaan aiemmin, vaikka sen katsomista on kehotettu minulle jo vuosia. Kun kuulin El Caminon olevan tulossa, ajattelin, että katsoisin sarjan vihdoin valmistautumisena siihen. Kuitenkin kun leffa ilmestyi nopeammin kuin ajattelin ja olin juuri katsonut koko Downton Abbey -sarjan (2010-2015) valmistautumisena sarjaa jatkavaan elokuvaan Downton Abbey (2019), en jaksanut käydä samaa prosessia läpi heti uudestaan Breaking Badin kanssa. Kuitenkin nyt, kun Better Call Saulin viides kausi on tosiaan tulossa, päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloin katsomaan Breaking Badia. Sarjan osoittauduttua aika lailla täydelliseksi paketiksi, olin todella jännittynyt, kun aloin katsomaan El Camino: Breaking Bad -elokuvaa, peläten, ettei se millään yltäisi sarjan tasolle.
Jesse Pinkman on paennut vangitsijoiltaan Walter Whiten pelastettua hänet, mutta poliisit ovat yhä hänen kintereillään. Jessen täytyykin pohtia, mitä tehdä tulevaisuudellaan. Paluu entiseen ei ole enää vaihtoehto.
Aaron Paul palaa tosiaan Jesse Pinkmanin rooliin ja hoitaa homman muutamien vuosienkin tauon jälkeen erinomaisesti. Kauas on jäänyt se virnuileva "yo, bitch!" -Jesse ja kaikkien tapahtumien vuoksi jäljelle on jäänyt murtunut mies, joka katuu elämänsä valintoja ja suree kaikkea menettämäänsä. Komediallisena sivuhahmona alkaneen Jessen matkaa on ollut kiehtovaa ja jopa yllättävän traagista seurata pitkin sarjaa ja ne fanit, jotka halusivat palavasti nähdä, mitä Jesse tekee sen jälkeen, kun on päässyt pakoon vangitsijoiltaan, saavat rahoilleen ihan tarpeeksi vastinetta. Elokuvan vahvuus syntyykin siitä, kuinka se vie katsojan päähenkilön mieleen ja näyttää, kuinka rikki se on. Paul vakuuttaa synkempänä versiona Jessestä, jota seuratessa katsojana ei voi olla miettimättä, kuinka paljon helpommalla hän olisi päässyt, jos ei olisi koskaan lähtenyt Walter Whiten (Bryan Cranston) bisneksiin mukaan.
Elokuvassa nähdään paljon tuttuja kasvoja Breaking Bad -sarjasta - niin eloon jääneitä kuin takaumien kautta kuolleitakin. Jessen huumekaverit Skinny Pete (Charles Baker) ja Badger (Matt Jones) ovat tietty mukana, vaikkakin oudon vähän aikaa. Elokuva olisi ollut loistava mahdollisuus tarjota heille enemmän tehtävää kuin he saivat itse sarjan lopetuskaudella. Osa takaumissa nähdyistä kuolleista hahmoista on ymmärrettävästi tuotu takaisin, etenkin Todd (Jesse Plemons), jota tarvitaan, kun näytetään katsojalle paremmin, mitä kaikkea Jesse joutui kokemaan vankeutensa aikana. Osa hahmoista taas on mukana ihan vain fanipalveluksena. Kun kyseessä on Breaking Badin jatkotarina, monet fanit olisivat varmasti raivoissaan, jos tietyt henkilöt eivät saisi edes yhtä kohtausta. Itse lähinnä kohottelin kulmia ja pohdin, että "jaa, kai hänetkin oli sitten pakko raahata takaisin".
Kirjoittaessani arvostelua Breaking Badin viimeisestä tuotantokaudesta, mietin, että olisin lisännyt loppuun spoileri-osion, missä olisin käsitellyt tarkemmin tiettyjä ratkaisuja, kuten hahmojen kuolemia ja loppuratkaisua, mitä en tietenkään voinut tehdä spoilerittomassa tekstissä. Tein samanlaisen spoileri-osion arviossani Game of Thronesin (2011-2019) päätöskaudesta ja vakavasti ajattelin, että Breaking Bad vaatisi samaa. Lopulta kuitenkin hoksasin, että voisin avata mietteitäni sarjan loppuratkaisusta tämän leffan, El Caminon arviossani. Sanoin kyllä Breaking Badin viimeisen kauden arvostelussani, että rakastin sarjan lopetusta ja pidin sitä täydellisenä päätöksenä. Walterin tunnustus vaimolleen siitä, että hän teki tämän kaiken, koska piti metamfetamiinibisneksestä, oli todella vaikuttava ja herkkä hetki, minkä lisäksi oli hirvittävää seurata Jessen elämää vankeudessa. Walterin matkan loppu oli upeasti toteutettu ja oli hienoa, että viimeisenä tekonaan hän lopulta pelasti Jessen, jota Walter selvästi piti usein kuin poikanaan. Walterin ja hänen huumeimperiuminsa kukistuessa, toivoa katsojaan loi lopetus, missä Jesse ajoi ulos porteista, kohti mahdollisesti parempaa tulevaisuutta. Jäisikö hän kiinni, vai pääsisikö hän elämään loppuelämänsä rauhassa, pidin siitä, kuinka sarja jätti hahmon tulevaisuuden auki.
Tai no, tämän elokuvan myötä hahmon tulevaisuus ei enää jäänytkään auki ja jo siinä on ensimmäinen ongelmani El Camino: Breaking Bad -elokuvan kanssa. Sitä ei olisi mielestäni tarvinnut tehdä. Elokuva yrittää tehdä samaa Jessen kohdalla kuin sarjan päätöskausi teki Walterin kanssa, missä hahmo pohtii tekojaan ja kauhistelee niiden seurauksia, tietäen, ettei takaisin ole enää paluuta. Walterin kohdalla tämä tehtiin iskevästi ja koskettavasti. Leffa ei valitettavasti pysty läheskään samaan. Elokuva tuo äärimmäisen vähän uutta pöytään ja kun sen tarina on vielä todella löyhä, lähes olematon, en voinut muuta kuin miettiä, että El Camino on aika väkisin väännetty teos. Leffa ei ole kovinkaan jännittävä, toisin kuin äärimmäisen intensiivinen ja vangitseva Breaking Bad. Sen draamapuoli ei liikuta katsojaansa jopa kyyneliin asti, kuten sarja teki. Tämä elokuva vain on. Se on hyvin näytelty ja on mahtavaa nähdä Aaron Paul esittämässä tunnetuinta hahmoaan näin hienosti vielä viimeisen kerran, mutta lopulta olen sitä mieltä, että jo Breaking Bad -sarja tarjosi hahmolle upean lopun. Ei El Camino todellakaan huono ole ja siinä on paljon hyvää, kuten mielenkiintoinen western-henki, sekä joitain erittäin hyviä kohtauksia, mutta kun täydellisen sarjan jälkeen tehdään elokuva, mikä on vain "kelvollinen", on pettymys valtava.
Sarjan luoja Vince Gilligan toimii El Caminossa sekä ohjaajana että käsikirjoittajana ja ottaen huomioon, kuinka mielettömän mestarillista työtä hän teki sarjan kanssa, on hämmentävää, kuinka vaisua hänen työnsä leffassa on. Gilligan halusi selkeästi palata sarjan pariin, mutta harmillisesti lopputulos tuntuu hieman epätoivoiselta. Jos Jessen tarinaa oli pakko jatkaa, Gilligan olisi voinut malttaa pitää tämän vajaan tunnin mittaisena televisiospesiaalina. Kun miettii elokuvan onnistumisia, täytyy kehua teknistä puolta, sekä tekijöiden taitoa saada filmi tuntumaan siltä kuin se olisi tehty heti sarjan päätyttyä. El Camino lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin sarja päättyi ja se tuntuu siltä kuin teon välissä ei olisi kulunut lainkaan vuosia. Vasta kun päästään pitkiin fanipalvelus-takaumiin, alkaa selvetä, että kuvaukset eivät startanneetkaan heti sarjan valmistuttua. Kuvaukseltaan El Camino on taattua Breaking Bad -laatua. Mukana on paljon todella tyylikkäitä otoksia, niin läheltä kuin kaukaa. Maskeeraukset ovat karun onnistuneita ja lavastus on oivallista. Äänimaailma on vaikuttavasti rakennettu ja sarjan tavoin leffakin hyödyntää hiljaisuutta hienosti.
Yhteenveto:El Camino: Breaking Bad -elokuva on ihan kelvollinen, mutta hyvinkin tarpeeton jatko-osa mestarilliselle televisiosarjalle. On selvää, että tekijöissä on ollut paljon samoja henkilöitä, mutta se vimma ja huikea taiturimaisuus, millä sarjaa työstettiin, loistaa elokuvassa poissaolollaan. Lähinnä tekninen puoli on ansiokasta ja Aaron Paulkin pistää parastaan pääroolissa Jesse Pinkmanina. Koko sarjan luonut Vince Gilligan aiheuttaa kuitenkin suuren pettymyksen käsikirjoituksellaan. Jessen jatkotarina on enemmänkin kahden tunnin mittaan venytetty epilogispesiaali. Kun fanipalveluksen vuoksi tehtyjä takaumia, sekä tylsää haahuilua leikkaisi pois, olisi tämä mahtunut tunnin mittaiseen televisiojaksoon. Leffa ei tuo mitään uutta pöytään, eikä sen tunnepuoli vakuuta. Toisin kuin sarja, elokuva ei jännitä tai kosketa. Ihan mukavan western-hengen Gilligan on saanut luotua, mutta lopulta El Camino: Breaking Bad -elokuva tuntuu lähinnä epätoivoiselta paluulta Gilliganin joskus-niin-nerokkaaseen luomukseen. Niille, jotka kokivat Breaking Badin päätyttyä valtavaa hinkua palata sarjan maailmaan, eikä Better Call Saul riittänyt, El Camino voi toimia passelisti. Mutta jos minun tavoin pidit Breaking Badin viimeistä jaksoa täydellisenä loppuna täydelliselle sarjalle, on kyseessä lähinnä turha tekele.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
El Camino: A Breaking Bad Movie, 2019, Netflix, Sony Pictures Television, High Bridge Productions, Gran Via Productions
Ohjaus: Brad Bird Pääosissa: Holly Hunter, Craig T. Nelson, Sarah Vowell, Huck Milner, Samuel L. Jackson, Bob Odenkirk, Catherine Keener, Brad Bird, Jonathan Banks, Michael Bird, Sophia Bush ja John Ratzenberger Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 7
Pixarin animaatioelokuva Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) oli suurmenestys, mikä voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä sai lukuisia palkintoja, kuten kaksi Oscar-pystiä. Kyseessä on yksi Pixarin suosituimmista elokuvista ja siitä lähtien, kun leffa ilmestyi, kaikki ovat kyselleet jatko-osan perään. Jopa Pixarin johtotiimi kyseli ohjaaja Brad Birdiltä jatko-osaa, mutta Bird vastasi, ettei aio tehdä sitä, jos hän ei keksi yhtä hyvää tarinaa. Vuosien varrella monen fanin toivo jatkoa kohtaan on jo kadonnut ja aina kun ilmestyi uusi Pixar-elokuva, tuntui siltä, ettei Ihmeperheen tarinaa koskaan jatkettaisi. Myös minä kuuluin niihin. Kun esimerkiksi Autot 2 (Cars 2 - 2011), Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013) ja Doria etsimässä(Finding Dory - 2016) ilmestyivät, pohdin, miksi Pixar käyttää aikaansa näihin jatko-osiin, eikä siihen mitä ihmiset oikeasti haluavat nähdä? Kuitenkin samalla kun fanien toivo laski, Birdin oma innostus kasvoi ja hän keksikin juonen ja alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa. Ja nyt, neljäntoista vuoden jälkeen Ihmeperhe 2 saa vihdoin ensi-iltansa! Itse hihkaisin riemusta, kun Pixar julkaisi ensimmäisen julisteen elokuvasta ja sain kylmiä väreitä, kun näin ensimmäisen trailerin. Alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suosikkileffoistani lapsena, enkä pystynyt käsittämään, että näkisimme vihdoin ja viimein jatkoa sille! Innostustani laski se, että tämäkin Disneyn levittämä animaatio saapuisi Suomeen pari kuukautta myöhemmin kuin muissa maissa, mutta kun lehdistönäytöksen päivä vihdoin koitti, mahassani myllersi ja menin epäuskon, jännityksen ja lapsenomaisen innon muodostaman tunneyhdistelmän kanssa katsomaan Ihmeperhe 2:n.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeperhe!
Elli Vaaran täytyy palata sankarihommiin Neiti Rajattomana ja osoittaa, että maailma tarvitsee sankareita, jotta supersankaruus saataisiin jälleen lailliseksi. Samalla Herra Ihmeen täytyy jäädä kotiin Ilu Vaarana ja vahtia heidän lapsia Ilonaa, Esaa ja Jaskaa, jolle alkaa kehittyä uusia voimia...
Siinä, missä ensimmäinen Ihmeperhe käsitteli Ilun keski-iän kriisiä ja henkistä kasvua, Ihmeperhe 2 tekee Ellistä (Holly Hunter), eli Neiti Rajattomasta pääsankarinsa, mikä on aivan mahtava idea! Vuosikausia supersankarihommat ovat kuuluneet enempi miehille, joten on hienoa nähdä, että Elli pääsee enemmän toimintaan kuin miehensä. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka Elli alkaa vähitellen nauttimaan Neiti Rajattomana olemisesta ja miten hänen ajatusmaailmansa muuttuu filmin aikana. Ilu (Craig T. Nelson), eli Herra Ihme on niin tottunut olemaan koko kansan sankari, että on erinomainen päätös jättää hänet tällä kertaa kotiin lastenvahdiksi. Yksi elokuvan syvällisimmistä puolista ja opetuksista (mikä Ilunkin täytyy oppia) on että vanhemmuus on myös sankariteko - kun se on tehty oikein. Lasten auttaminen koulun ja muutenkin elämän kanssa voi olla jopa raskaampaa kuin supersankarina seikkaileminen. Ilun ja Ellin roolien vaihto sankarina ja huoltajana ei ole mukana vain, koska on hauska nähdä, miten Ilu yrittää pärjätä lapsien kanssa yksin, vaan koska molemmat joutuvat tekemään sitä asiaa, missä he ovat heikompia, jolloin he voivat kehittyä paremmiksi elokuvan aikana.
Ellin ja Ilun lapset ovat tietty mukana ja viisikosta on jälleen onnistuttu luomaan uskottava perhe. Ilona-tytöllä (Sarah Vowell) alkaa tosissaan teini-ikä, kun hänellä tulee ongelmia ihastuksensa Toni Rytivuon (äänenä ohjaaja Bradin poika Michael Bird) kanssa. Esa (ääni vaihtunut Spencer Foxista Huck Milneriin) taas yrittää saada vanhempansa ylpeiksi pärjäämällä koulussa. Isoimpaan rooliin lapsista nousee kuitenkin Jaska-vauva (hassuja vauvaääniä päästelee Eli Fucile), joka ei viime leffassa päässyt seikkailuun mukaan. Ensimmäisessä Ihmeperheessä kuitenkin jo vihjattiin, että Jaskalla olisi useampia voimia ja niiden kehittymistä filmi esittelee todella kiehtovasti. Muita tuttuja hahmoja alkuperäisestä elokuvasta ovat Ilun supersankarikaveri Julius (Samuel L. Jackson), eli jäinen Hyytäjä, superasuja suunnitteleva Eira Kuosi (äänenä Brad Bird itse), sekä Vaaran perhettä suojeleva vanha agentti Dicker (Jonathan Banks). Brad Bird selkeästi huomasi, että Hyytäjä nousi monen fanin suosikiksi ja siksi hänet on nostettu aiempaa paremmin esille. Mutta nähdäänkö Juliuksen vaimoa vieläkään..? Agentti Dicker jää aika taustalle, mutta Eira tarjoaa tuttuun tapaansa pari hauskaa kohtausta. Uusina hahmoina elokuva esittelee mm. hölmösti nimetyn Voitto Taival -nimisen bisnesmiehen (Bob Odenkirk), joka ihailee supersankareita ja haluaa tehdä supersankaruudesta laillista, sekä hänen nerokkaan siskonsa Eveliinan (Catherine Keener), joka suunnittelee siistejä vempaimia Neiti Rajattomalle. Kaksikko on ihan toimiva lisä, vaikkeivät hahmot olekaan yhtä mieleenpainuvia kuin vanhat tutut. Mukana on myös uusia supersankareita, joista esille nousee parhaiten Portaali (Sophia Bush), joka kykenee nimensä mukaisesti luomaan portaaleja, joiden kautta hän tai joku muu voi matkustaa paikasta toiseen. Hahmolle on onnistuneesti luotu hyvää persoonaa ja siten hän nousee uusista hahmoista kiinnostavimmaksi. Tällä kertaa ihmeperhe saa vastaansa superrikollisen nimeltä Ruutukaappari, josta en halua paljastaa oikeastaan mitään. Sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti koko elokuvan heikoin lenkki. Ruutukaappari ei ole läheskään yhtä mahtava pahishahmo kuin edellisen leffan Syndrooma. Tähän vaikuttaa jo se, että Syndroomaa vastaan käydyt taistelut tuntuivat oikeasti henkilökohtaisilta, sillä hän todella inhosi Herra Ihmettä. Ruutukaapparin toiminnalle on kirjoitettu motiiveja, mutta ne ovat hieman liian heppoiset. Ihmeperhe 2:n oli alunperin tarkoitus ilmestyä vasta ensi vuonna, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa tälle vuodelle, jolloin tekijät saivat vuoden suunniteltua vähemmän aikaa työstää leffaa ja vaikuttaisi siltä, että tämä johti heikompaan pahikseen. Jos yksi lisävuosi olisi tarkoittanut parempaa roistoa, olisin hyvin kestänyt sen. Jaksoinhan minä odottaa tätä elokuvaa 14 vuotta, joten ei yksi vuosi siihen päälle olisi sydäntäni rikkonut.
Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, mikä on varmasti monien huulilla: onko Ihmeperhe 2 yhtä hyvä kuin alkuperäinen Ihmeperhe? No eihän se tietenkään ole, mutta on pakko sanoa, etten koskaan odottanutkaan sen olevan yhtä hyvä. Enkä todellakaan odottanut sen olevan edeltäjäänsä parempi, sillä se vasta olisikin vaatinut ihmeen! Enkä sano näin vain, koska alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suursuosikeistani lapsena. Kun katsoin sen uudestaan arvostelua varten, pyrin katsomaan sitä kriittisemmällä silmällä, mutta silloinkin oli vain pakko todeta, että kyseessä on mestarillisesti kerrottu ja ohjattu tarina. Ihmeperhe osoitti, että animaatiot eivät ole vain lastenleffoja ja että supersankarielokuvat eivät ole vain viihdettä. Ne voivat olla paljon syvällisempiä ja merkityksellisempiä. Ja kun filmi ei edes ole jatkuvaa toimintaa, vaan se on oikeasti hahmojen kautta kerrottu tarina, on se kypsempi kuin suuri osa supersankarileffoista. Kyseessä ei siis ole vain yksi lapsuuteni suosikeista, vaan yksi suosikkielokuvistani tänäkin päivänä!
Ja kun lähtee vertaamaan näitä kahta Ihmeperhe-elokuvaa, täytyy myös ottaa huomioon, milloin ne ovat ilmestyneet. Kun ensimmäinen Ihmeperhe ilmestyi vuonna 2004, supersankarileffat olivat vasta aloittaneet nousunsa kahden X-Menin (2000 ja 2003) ja kahden Spider-Manin (2002 ja 2004) voimin. Sen oli paljon helpompi erottua edukseen. Mutta tässä välissä on kulunut 14 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että vuosien varrella on ehtinyt ilmestyä esimerkiksi KAKSIKYMMENTÄ Marvelin elokuvauniversumin teosta Iron Manista (2008) Ant-Man and the Waspiin (2018), omassa genressään jo klassikoksi noussut The Dark Knight -trilogia (2005-2012), sekä monia monia muita, jolloin Ihmeperhe 2:n on paljon vaikeampi erottua joukosta kuin alkuperäisen elokuvan. Pelkästään tänä vuonna on ilmestynyt jo neljä supersankarileffaa! Siksi olikin hämmästyttävää, ettei Ihmeperhe 2 kalpene edes massiivisen Avengers: Infinity Warin (2018) rinnalla, vaan se saattaa jopa nousta vuoden parhaaksi supersankarielokuvaksi! Tämä on jo huikea saavutus. Alkuperäinen Ihmeperhe oli kuitenkin sekä animaation että supersankarileffojen mestariteos. Olisi hölmöä vaatia tältä samaa saavutusta.
Näiden 14 vuoden aikana varmasti kaikki Ihmeperheen nähneet ovat ehtineet miettiä ainakin yhden tavan, miten tarinaa voisi tai pitäisi jatkaa. En ole varmaan ainoa, joka pohti, että elokuvassa tehtäisiin samanlainen ratkaisu kuin Pixarin Toy Story 3:ssa (2010), mikä tapahtuu kymmenisen vuotta edellisten osien jälkeen. Ajattelin, että voisi olla kiinnostavaa nähdä Esa ja Ilona aikuisina ja Jaska teininä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Ihmeperhe 2 jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi; taistelusta Raivaajaa (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) vastaan! Tämä oli aivan fantastinen päätös, enkä enää miettinyt lainkaan omia ideoitani leffaa varten, vaan annoin tarinan vain viedä minut mukanaan. Kuten monet varmasti tietävät, kun jokainen luo vuosien varrella vahvoja mielipiteitä siitä, miten tarinan kuuluisi jatkoa, voi lopputulos tuntua pettymykseltä. On varmasti täysi mahdottomuus, että kukaan olisi pohtinut täysin samaa tarinaa kuin Brad Bird. Itselleni ei onneksi käynyt näin, vaan pidin todella paljon Birdin kirjoittamasta tarinasta, etenkin kun hän on työstänyt elokuvaa lähes samalla antaumuksella kuin alkuperäistä Ihmeperhettä.
Kyseessä on jälleen täysin hahmovetoinen tarina, mikä keskittyy paljon enemmän syventämään henkilöitä kuin tarjoamaan näyttäviä toimintakohtauksia. Kuten jo sanoin, filmi tarjoaa hyvin syvällisen näkemyksen sankaruudesta pistäessään Ilun hoitamaan lapsia. Vanhemmuus vaatii todella paljon ja olen varma, että monet lapsetkin ymmärtävät sen katsoessaan elokuvaa. Kohtaukset Ilun ja lasten kanssa ovat todella hyviä ja upean aidon tuntuisia. Monet vanhemmat voivat helposti samaistua Iluun, kun tämä yrittää auttaa Esaa matikan läksyissä, mutta laskutavat ovat erilaiset kuin Ilun nuoruudessa. Voimiaan kokeileva Jaska tarjoaa makeat naurut läpi leffan, etenkin hulvattomassa kohtauksessa varastelevan pesukarhun kanssa. Kotikohtaukset ja henkilödraama tuo täydellistä vastapainoa Neiti Rajattoman sankaripuuhille, mistä päästäänkin niihin näyttäviin toimintakohtauksiin. Alun taistelu Raivaajaa vastaan on mitä parhain tapa alottaa elokuva, mutta todellinen toiminnan tähtihetki on tiivistunnelmainen ja nopeatempoinen takaa-ajo, missä Neiti Rajaton pääsee todella esittelemään voimiaan. Yksi suosikkiasioistani elokuvassa onkin, miten hahmojen supervoimia hyödynnetään. Neiti Rajaton moottoripyörällään on yksi esimerkki tästä, kuten on myös Jaska. On myös hauska nähdä Ilonan kokeilevan voimiaan uusilla tavoilla, mutta erityisen huikeaa on, miten Portaali hyödyntää voimiaan toimintakohtauksissa!
Heikkouksiakin filmistä löytyy, joista mainitsinkin jo tarinan pahiksen. Noin puoleen väliin asti Ihmeperhe 2 on aivan mielettömän hyvä filmi kaikin puolin, mutta kun Ruutukaappari alkaa tosissaan nousta esille, alkaa taso harmillisesti laskemaan hieman. Tuotannossa tapahtuneen kiireen huomaa roiston lisäksi myös loppuhuipennuksesta, mikä on valitettavan antikliimaksinen. Se sisältää hyviä hetkiä, kuten mainitsemani hetket Portaalin kanssa ja on hyvä, että se on täysin erilainen kuin edellisessä osassa, mutta silti jäin kaipaamaan enemmän. Asiat tuntuvat ratkeavan jopa liian helposti. Tästä voisi sanoa, että kyseessä on kuitenkin lapsille tehty elokuva ja se kuuluu asiaan, mutta kun näin ei ole! Hienointa Brad Birdin ohjauksessa on, ettei hän aliarvioi lapsikatsojia, vaan todella määrittelee koko perheen elokuvan merkityksen, sillä tässä todella on jotain ihan kaikille. Mukana on syvällisempiä keskusteluja siitä, että naiset eivät jaksa olla miesten varjossa, vaan he näyttävät pystyvänsä samaan. Mukana on myös vertauskuvia siitä, miten vähemmistöjen asemaa voitaisiin parantaa tässä ennakkoluulojen yhteiskunnassa. Bird uskaltaa myös lisätä aitoa painostavuutta - esimerkiksi yhdessä kohtauksessa hahmo murtautuu sisälle taloon ja kohtaus on valaistu synkästi ja sen äänimaailma saa sen tuntumaan rikostrilleriltä! Kyseessä ei todellakaan ole pelkkä lastenleffa.
Kenellekään ei tule varmaan minään yllätyksenä, jos sanon, että Ihmeperhe 2 näyttää uskomattoman hyvältä. Aina kun voisi luulla, ettei Pixar enää pysty pistämään paremmaksi animointinsa kanssa, yhtiö osoittaa epäilykset vääräksi. Filmi on animoitu suoraan sanottuna täydellisesti! Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Sen lisäksi, että jokaisen hahmon yksittäiset hiukset voi nähdä, on animointitiimi tehnyt kaikista asuista lähes todellisen näköisen. Tarkkaan katsottuna voi nähdä, miten asut on kudottu ja tämä pistää ainakin oman pääni pyörälle. On varmasti turvallista jo nyt sanoa, että Ihmeperhe 2 vie parhaimman animaatioelokuvan palkinnot niin Oscareissa kuin monissa muissakin gaaloissa. Tekijät ovat hienosti säilyttäneet 1960-luvun ajankuvan ensimmäisestä osasta. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tekee jälleen loistotyötä musiikkien parissa. Tutut sävellykset ovat tietysti mukana ja pakko sanoa, että kun kuulin leffan tunnarin ensimmäistä kertaa tässä, ihoni nousi kananlihalle! Ja mitä olisikaan Pixar-animaatio ilman easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, kirjoihin jne. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Vaaran perhe syö kiinalaista ruokaa, mikä on pakattu saman ravintolaketjun paketteihin, mitä on nähty monissa Pixar-filmeistä. Kun Ilu ja Elli saavat Taival-sisarusten bisneskortin, siihen on merkitty Pixar-studion nykyinen osoite. Supersankarien käyttämät puhelimet tuovat vahvasti mieleen Adam Westin tähdittämän "Batman"-sarjan (1966-1968) lepakkopuhelimen. Esa katsoo televisiosta klassisia sarjoja, kuten "The Outer Limitsiä" (1963-1965) ja "Jonny Questia" (1964-1965). Takaa-ajokohtauksessa on nähtävissä mainosjuliste Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) tutulle purkalle. Ja tietysti mukana on monen Pixarin taiteilijan entisen opinahjon California Institute of the Artsin animaatioluokan numero A113. Se on nähtävissä jopa kolme kertaa: ensin erään huoneen numerona, sitten monorail-junan tunnusnumerona ja lopuksi elokuvateatterin ilmoitustaululla.
Pixarin tyyliin kuuluu myös näyttää lyhytanimaatio teattereissa ennen varsinaista elokuvaa.Ihmeperhe 2:a edeltää lyhäri nimeltä "Bao", mikä kertoo kiinalaisesta naisesta, jonka valmistama myky herää henkiin! Aluksi tämä tuntuu todella hassulta, mutta loppua kohti tarinasta paljastuu syvällisempi, hyvin kaunis puoli. Mielestäni kyseessä on yksi Pixarin parhaista alkulyhäreistä vuosiin.
Yhteenveto:Ihmeperhe 2 ei nouse edeltäjänsä mestarilliselle tasolle, mutta se on silti loistava jatko-osa. Elokuva nappaa hienosti mukaansa siitä, mihin edellinen osa jäi ja tarjoaa uuden kiehtovan tarinan. On aivan mahtavaa, että tällä kertaa Neiti Rajaton lähtee sankarihommiin, kun taas Herra Ihme jää hoitamaan lapsia. Tällä tuodaan hyvää syvällisyyttä mukaan, minkä lisäksi filmistä löytyy muitakin mainioita pohdintoja. Elokuva sisältää näyttäviä toimintakohtauksia, missä supersankarit hyödyntävät voimiaan häkellyttävän kekseliäästi, sekä todella hauskoja hetkiä Jaskan kanssa, mutta mikä tärkeintä, kyseessä on hahmovetoinen tarina, jolloin se on paljon enemmän kuin kevyttä viihdettä. Visuaalisesti kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, minkä yksityiskohtaisuus on tajunnanräjäyttävää, kun kaikkea ruudulla näkyvää alkaa tosissaan tutkimaan. Heikkouksia elokuvaan tuovat kehnonpuoleisesti kirjoitettu pahis, sekä hätiköivä loppuhuipennus vailla todellista jännitettä. Jos nämä johtuvat tiukemmasta aikataulusta, on se suuri sääli, sillä vuoden päästä olisimme saattaneet nähdä entistäkin paremman elokuvan. Jo tällaisenaan Ihmeperhe 2 on kuitenkin aivan mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Suosittelenkin filmiä erittäin lämpimästi edellisen osan faneille, supersankarien ystäville ja kaikille laadukkaita animaatioita rakastaville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Incredibles 2, 2018, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Dee Rees Pääosissa: Carey Mulligan, Jason Mitchell, Garrett Hedlund, Jason Clarke, Mary J. Blige, Rob Morgan, Jonathan Banks ja Kennedy Derosin Genre: draama Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 16
Mudbound perustuu Hillary Jordanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Kirjan filmatisoinnista ilmoitettiin alkuvuodesta 2016, kun sitä alettiin tosissaan toteuttamaan. Samana kesänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Mudbound sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Sen jälkeen filmiä on esitetty erilaisissa elokuvatapahtumissa, kunnes se julkaistiin kaikkien saataville Netflixin suoratoistopalveluun. Itseltäni leffa meni täysin ohi, kun se ilmestyi ja kuulinkin siitä vasta tänä vuonna, kun se sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa, paras sovitettu käsikirjoitus, paras alkuperäislaulu ja paras kuvaus). Aloin heti tutkimaan, milloin leffa saapuisi Suomeen ja yllätyinkin iloisesti, kun sain tietää, että se on ollut nähtävissä Netflixissä jo useamman kuukauden ajan. Vaikken yleensä arvostele suoraan Netflixissä julkaistuja teoksia, päätin tämän kohdalla tehdä poikkeuksen sen Oscar-ehdokkuuksien takia. Katsoin Mudboundin viikkoa ennen Oscar-gaalaa, mikä teki siitä 32. ehdokasleffan, jonka tämän vuoden ehdokkaista olen nähnyt.
Tarina kahdesta perheestä; tummaihoisista Jacksoneista ja valkoihoisista McAllaneista, jotka asuvat vierekkäisillä maatiloilla, ja perheiden nuorista miehistä, jotka palaavat kotiinsa toisesta maailmansodasta ja totuttelevat rasismin täyteiseen elämään samalla, kun he yrittävät toipua sodan aiheuttamista traumoista.
Carey Mulligan näyttelee Laura McAllania, joka ainakin ensimmäisen tunnin ajan vaikuttaisi olevan tarinan päähenkilö. Aluksi hän nimittäin kertoo elämästään ja kuinka päätyi yhteen Henry McAllanin (Jason Clarke) kanssa. Pariskunta sai lapsia (Elizabeth Windley ja Piper Blair) ja he muuttivat maatilalle asumaan. Mulligan näyttelee erinomaisesti kaupunkielämään tottunutta naista, joka rakastuneena kulkee miehensä perässä siihen asti, että tajuaa, ettei hänen elämänsä mennytkään niin kuin hän ajatteli, vaan hän on joutunut umpikujaan. Clarke taas suoriutuu oivallisesti Henryn roolista, joka ei vaikuta ajattelevan erityisemmin muita ihmisiä, mikä tekee hänen vaimostaan onnettomamman. Koska Henry ei kykene huomaamaan Lauran surua, katsojana on vaikea välittää hänestä lainkaan. Lauran ja Henryn mukana maatilalle muuttaa myös Henryn leskeksi jäänyt isä (Jonathan Banks), joka on ihan kauhea rasisti. Banks hoitaa homman täydellisesti, jolloin katsojana suorastaan vihaa isähahmoa. On aivan kauheaa nähdä, miten hän katsoo Jacksonien perhettä ja kuinka hän puhuu heistä. Jacksonin perheeseen taas kuuluvat mukava isä Hap (Rob Morgan), huolehtiva äiti Florence (Oscar-ehdokkuuden roolityöstään saanut Mary J. Blige), pojat Ruel (Joshua J. Williams) ja Marlon (Frankie Smith), sekä tytär Lilly May (Kennedy Derosin), joka haaveilee tekevänsä aikuisena jotain isoa. Lilly May saa selvästi enemmän persoonallisuutta kuin Ruel ja Marlon, joista ei oikeastaan kerrota mitään. Hap sen sijaan on esillä paljon ja Morgan on erittäin mainio näytellessään rehtiä miestä, joka tekee mitä vain perheensä eteen, vaikka se tarkoittaisikin työskentelyä rasisteille. Blige on myös hyvä osassaan ja katsojana pystyy hyvin nopeasti tuntemaan paljon Jacksonin perhettä kohtaan. Vaikka aluksi leffan päähenkilö vaikuttaa olevan Laura, noin puolessa välissä se tuntuukin kertovan Hapin ja Florencen vanhimmasta pojasta Ronsel Jacksonista (Jason Mitchell) ja Henryn veljestä Jamie McAllanista (Garrett Hedlund), jotka palaavat kotiin toisesta maailmansodasta. On erittäin mielenkiintoista seurata, kuinka sota on vaikuttanut molempiin hahmoihin ja millaista heidän kotielämään totuttelu on. Mitchell on hyvä valinta Ronseliksi ja hän tekee hahmosta helposti pidettävän. Hedlund taas tuo surua Jamie-hahmoonsa ja katsojana voi ymmärtää täysin, miksi Jamiesta on tullut sellainen kuin on. Kun sodasta palanneet persoonat ovat näin kiehtovia, on suuri harmi, ettei heidän sota-ajastaan näytetä ensimmäisen puoliskon aikana kuin todella lyhyitä pätkiä.
Mudbound ei ole hilpeä filmi, ei sitten millään. Pari iloisempaa kohtaa nostivat hymyn huulilleni ja pari vitsinheittoa naurattivat pienesti, mutta muuten kyseessä on erittäin karu elokuva. Joillekin voi tuottaa vaikeuksia katsoa leffa loppuun, mutta omasta mielestäni Mudbound on jopa vangitseva teos, vaikka ensimmäisen tunnin aikana olinkin hieman hämilläni, mikä leffan juoni oikein on? Elokuvan ensimmäinen tunti nimittäin esittelee McAllanin ja Jacksonin perheet, ja näyttää, miten perheiden elämät linkittyvät toisiinsa. Mutta siinä ei tunnu olevan tarinaa. Ensimmäisen puoliskon aikana en kyennyt sanomaan filmille muuta juonta kuin että se näyttää näiden hahmojen elämää. No mutta tottakai se näyttää näiden hahmojen elämää, sitähän elokuvat yleensä tekevät! Harry Potteritkin kertovat Harry Potterin ja kumppaneiden elämästä, mutta jokaisesta sen leffasarjan osasta voi helposti kertoa selkeämmänkin juonen. Mudboundin juoni tuntuu alkavan vasta puolessa välissä elokuvaa, kun Ronsel ja Jamie palaavat sodasta. Vasta siinä kohtaa filmi tuntuu kertovan jotain selkeää tarinaa, eikä näytä vain kahden perheen elämää.
Toinen puolisko onkin siinä mielessä kiinnostavampi kuin ensimmäinen, eikä se vaihda kertojaansa vähän väliä. Ensimmäisen tunnin ongelmana on nimittäin myös se, että se ei vaikuta tietävän, kuka sen päähenkilö on; kenestä se kertoo? Siinä pohjustetaan Ronselin ja Jamien perheitä, jotta katsoja tietää tasan tarkkaan, millaisiin oloihin miehet palaavat. Mutta kun he palaavat, leffa unohtaa usein muut perheenjäsenet ja keskittyy lähinnä kaksikkoon. Ja vaikka katsojana seuraa kiinnostuneena kaksikkoa, on tosiaan harmi, ettei ensimmäisen puoliskon aikana nähdä lähes lainkaan, kun he ovat sodassa, mikä auttaisi katsojaa ymmärtämään entistä paremmin, millaisia kauheuksia he ovat joutuneet kokemaan. Tarinankerronta on siis hyvin epätasapainoista läpi leffan ja paikoitellen tuntuu siltä, että Mudbound olisi saavuttanut potentiaalinsa paremmin televisiosarjana, jossa on enemmän aikaa näyttää useampia hahmoja. Silti, jostain kumman syystä, hahmosta toiseen oudosti hyppivä kerronta ei häirinnyt minua niin paljon kuin voisi luulla. Pidin Mudboundia itse asiassa todella hyvänä elokuvana! Heikkouksistaan huolimatta elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja katsojana pääsee hyvin filmin maailmaan mukaan. Ensimmäisen tunnin "juonettomuus" tavallaan auttaa katsojaa tutustumaan hahmoihin hyvin. Alkupuoliskon parasta antia onkin nähdä, kuinka kaksi hyvin erilaista perhettä ovat niin linkitettyjä toisiinsa. On erikoisen vangitsevaa seurata, miten karut oltavat Jacksoneilla on ja miten McAllanit käyttävät heitä. Pidän erittäin paljon siitä, kuinka ahdistava henki leffaan on luotu ja kuinka se ei päästä katsojaansa helpolla. Mudbound on hyvin raskas teos, mutta silti se tuntuu olevan nopeasti ohi. Ennen leffaa pelkäsin yli kaksituntisen draamaleffan käyvän pitkäveteiseksi, mutten kertaakaan tylsistynyt sen aikana. Sen lisäksi elokuva onnistuu loppupäässä yllättämään niin vaikuttavasti, että leffan päätyttyä kesti kyllä hetki, ennen kuin sain sen nostaman raskauden pois mielestäni. Elokuvan erinomainen lopetus yhdistää hienosti sen epätasapainoisen aloituksen ja sai minut antamaan hieman anteeksi kummalliselle tarinankerronnalle, vaikkakin täytyy sanoa, että olisihan tämä parempi teos selkeämmän käsikirjoituksen kanssa.
Elokuvan on ohjannut Dee Rees, joka on tehnyt erinomaista työtä tunnelman luomisessa ja hän on myös saanut näyttelijöistä irti parhaat roolisuoritukset. Onkin siis harmi, että hänen ja Virgil Williamsin työstämä käsikirjoitus on hieman epätasapainoinen. Keskustelukohtaukset he ovat kuitenkin osanneet kirjoittaa kiinnostaviksi. Ja vaikka leffan kertoja vaihtuu jatkuvasti, on jokaiselle kertojalle kirjoitettu upeita puheita, mitkä avaavat enemmän tarinaa ja hahmoja. Visuaalisesti Mudbound on todella tyylikkään näköinen. Ajankuva on mahtavasti luotu läpi leffan mestarillisen lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen ansiosta. Karu maailma on saatu usein näyttämään lumoavalta, mistä voi kiittää myös Rachel Morrisonin taidokasta kuvausta. Morrison pitää muutenkin nostaa esille, sillä hän on ENSIMMÄINEN naiskuvaaja, joka on saanut Oscar-ehdokkuuden kuvauksesta. Hän on siis tehnyt historiaa, vaikken uskokaan hänen voittavan, kun vastassa ovat häkellyttävästi kuvatut teokset Dunkirk (2017) ja Blade Runner 2049 (2017). Ja vaikka kritisoinkin tarinankerrontaa, on vika mielestäni käsikirjoituksessa eikä leikkauksessa, sillä mielestäni leikkaus on todella sujuvaa. Valaistusta täytyy kuitenkin hieman kritisoida, sillä joistain yökohtauksista on vaikea saada selvää. Äänet tosin kuulostavat hyviltä ja Tamar-kalin säveltämät musiikit säestävät mainiosti tunnelmaa.
Yhteenveto:Mudbound on erittäin mainio, vaikkakin hyvin raskas teos. Ensimmäisen tunnin ajan elokuvassa ei tunnu olevan selkeää juonta, mutta filmi esittelee ja näyttää hahmojaan niin taidokkaasti, ettei se oikeastaan haittaa. Toisen tunnin aikana on kiehtovaa seurata Ronselia ja Jamieta, kun he yrittävät sopeutua elämäänsä sodan jälkeen. Silti, vaikka molemmat puoliskot tavallaan toimivat hyvin, olisin kaivannut ensimmäiseen tuntiin enemmän kohtauksia sodasta, jolloin kaksikosta välittäisi enemmän toisen puoliskon aikana. Ja toisen tunnin aikana olisi voinut näyttää enemmän muita perheenjäseniä, jotka vaikuttavat jäävän unholaan. Loppuhuipennus kuitenkin veti maton jalkojeni alta niin hienosti ja läpi leffan tunnelma oli niin taidokkaasti luotu, että olin lähinnä vaikuttunut näkemästäni. Näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä, minkä lisäksi ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Yli kahden tunnin elokuvaksi Mudbound tuntui olevan hetkessä ohi, sillä sitä oli niin koukuttavaa katsoa. Silti olen täysin varma, ettei leffa tule voittamaan ainuttakaan ehdokkuuttaan seuraavan yön gaalassa. En usko, että akatemia välittäisi tarpeeksi Netflixin alkuperäistuotannosta, vaikka se olisikin parempi kuin jotkut parhaan elokuvan ehdokkaat. Suosittelen kuitenkin katsomaan Mudboundin, jos Netflix löytyy ja jos olette kiinnostuneet historiallisista elokuvista, eikä teille tuota suuria vaikeuksia katsoa rankkojakin teoksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Mudbound, 2017, Armory Films, ArtImage Entertainment, Black Bear Pictures, Elevated Films, MACRO, MMC Joule Films, Zeal Media
Ohjaus: Jaume Collet-Serra Pääosissa: Liam Neeson, Patrick Wilson, Vera Farmiga, Jonathan Banks, Elizabeth McGovern, Dean-Charles Chapman, Sam Neill, Colin McFarlane, Shazad Latif, Ella-Rae Smith, Kobna Holdbrook-Smith, Roland Møller, Adam Nagaitis ja Andy Nyman Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 16
The Commuter on ohjaaja Jaume Collet-Serran ja näyttelijä Liam Neesonin neljäs yhteistyöelokuva Unknownin (2011), Non-Stopin (2014) ja Run All Nightin (2015) jälkeen. Alunperin leffan ohjaajana oli kuitenkin tarkoitus toimia Olatunde Osunsanmi, mutta hän vaihtui Julian Jarroldiin, joka ehti työstää filmiä pitkään, kunnes hänet vaihdettiin Collet-Serraan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2017, mutta se siirrettiinkin tammikuulle 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin Liam Neesonin työstävän jälleen uutta toimintafilmiä, sillä mielestäni monet hänen aiemmista teoksistaan ovat olleet pelkkää kertakäyttötavaraa. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä mietin, että kai The Commuterin voisi käydä vilkaisemassa, jos se vaikka viihdyttäisi kestonsa ajan. Niinpä kävin katsomassa elokuvan ja lähdin yllättävän positiivisin mielin teatterista.
Ex-poliisi Michael saa junamatkallaan tehtävän mysteeriseltä naiselta: hänen täytyy löytää matkustaja, jonka laukku sisältää jotain varastettua. Hölmöltä pilalta tuntuva tehtävä alkaa nopeasti muuttua Michaelin elämän vaarallisimmaksi junamatkaksi.
Liam Neeson on aika lailla perinteinen Liam Neeson Michaelin roolissa. Hän ei muuta tuttua kaavaansa, vaan on sama mörisevä äijä kuin muissakin elokuvissaan. Eipä se toisaalta haittaa, sillä Neeson taitaa äijäilyn hienosti ja hänen ääntään on aina ilo kuulla. Michael on tosiaan entinen poliisi, millä selitetään hahmon taistelukyvyt ja miten hän keksii nokkelia ratkaisuja vaativissa tilanteissa. Hahmolle annetaan onneksi muutakin syvyyttä ja katsojana ymmärtää helposti, miksi hän aluksi ottaa kummallisen tehtävän vastaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Michaelin vaimo Karen (Elizabeth McGovern) ja heidän poikansa Danny (Dean-Charles Chapman), sekä Michaelin poliisiystävä Murphy (Patrick Wilson), ylikomisario Hawthorne (Sam Neill) ja erikoisen tehtävän antava Joanna (Vera Farmiga). Neesonin lisäksi muut näyttelijät eivät erityisemmin pääse esittelemään taitojaan, sillä heidän ruutuaikansa on huomattavasti pienempi. Olin erityisen harmissani, että Jurassic Parkista (1993) tuttu Neill menee täysin hukkaan minimaalisen pienellä esiintymisajallaan. Hauska yksityiskohta on, että Wilson ja Farmiga ovat näytelleet aiemminkin samassa elokuvassa; he nimittäin esittivät Warrenin pariskuntaa kauhuleffoissa Kirottu (The Conjuring - 2013) ja Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016). Neesonin lisäksi junassa matkustavia henkilöitä esittävät mm. Jonathan Banks, Colin McFarlane, Roland Møller, Shazad Latif, Andy Nyman, Ella-Rae Smith, Adam Nagaitis, Kobna Holdbrook-Smith ja Florence Pugh.
The Commuterilla kestää valitettavan kauan napata katsoja mukaansa. Ensimmäinen vartti tuntuu lähinnä pitkästyttävältä, mikä ei lupaile kovin hyvää. Siinä kohtaa, kun vihdoin päästään junaan ja Joanna saapuu kertomaan, mitä Michaelin pitäisi tehdä, koko homma tuntuu aika pöhköltä, jolloin ei ole vieläkään varma pitääkö leffasta vai ei. Elokuva ottaessa itsensä hyvin vakavasti, itse naureskelee mielessään, kuinka hölmöltä sen juoni kuulostaa. Onneksi mukaan lisätään aika nopeasti yllättävän pysäyttävä hetki, jolloin vihdoin tajuaa, että vakavasta asiastahan tässä on oikeasti kyse ja elokuvaan alkaa vihdoin pääsemään mukaan. The Commuter luo kiehtovasti jännitettä pikkuhiljaa, jolloin katsoja vedetään yhä vain paremmin ja paremmin tilanteen keskelle pohtimaan, kenet Michaelin täytyy löytää. Katsojana alkaa epäilemään helposti kaikkia ja kun jatkuvasti sekä Michael että katsoja tajuavat olevansa väärässä, ei edes mieti, kuka olisi koko homman takana. Ja kun ratkaisu on niin kliseisen ilmiselvä, toruu helposti itseään siitä, miten ei tajunnut paljastusta heti alussa? Katsojana voi tietty myös pohtia, suostuisiko itse hoitamaan tehtävän, josta saisi rahaa, muttei tietäisi, mitä käy kun tehtävä on ohi. Näin elokuva onnistuu olemaan yllättävän toimiva ja mukaansatempaava trilleri.
Kyseessä ei nimittäin ole puhdas toimintaelokuva, vaan perinteisempi jännäri. Mukaan on kyllä lisätty muutama tappelukohtaus, joista yksi on todella mainio, sillä se on kuvattu trendiksi nousevalla tavalla, mikä saa katsojan kuvittelemaan, että koko homma on saatu purkkiin yhdellä ainoalla kuvalla, joka liikkuu ympäri junan vaunua tappelijoiden ympärillä. Tarkkaavaisimmat leffafanit huomaavat tappelusta kohtia, joihin on selkeästi piilotettu leikkauksia. Se ei kuitenkaan haittaa, kun tappelua vertaa elokuvan aiempaan turpaanvetoon, joka on toteutettu sarjatulimaisella silppueditoinnilla. Tarpeettomia tappeluita ei ole luvassa, vaan ne kerrat, kun Neesonin nyrkit heiluvat, on se ihan perusteltua tarinan kannalta. Loppuhuipennuksestakin on luotu toimiva, mutta valitettavasti kaksi viimeistä kohtausta latistavat hieman hyvää tunnelmaa, minkä filmi on muuten tarjonnut. Alusta ja lopusta huolimatta The Commuter on tarpeeksi tiivistunnelmainen paketti, että sen katsoo jännittyneenä. Harmillisesti sitä tuntuu vaivaavan sama kuin monia muitakin Liam Neesonin toimintaleffoja: se on jokseenkin unohdettavaa kertakäyttökamaa. Sen tosin näyttävät vasta aika ja uudelleenkatsominen, että olenko oikeassa, vai onko kyseessä oikeasti pari astetta parempi Neeson-filmi.
Ohjaaja Jaume Collet-Serran ja Liam Neesonin yhteistyöelokuvistaThe Commuter on mielestäni kolmanneksi paras, Non-Stopin ja Unknownin ollessa hieman tätä parempia ja Run All Nightin ollessa huomattavasti tätä heikompi. Collet-Serra osaa luoda oivaa jännitettä, minkä osoitti myös hänen haielokuvansa The Shallows (2016). Harmi vain, että Byron Willingerin, Philip de Blasin ja Ryan Englen työstämä käsikirjoitus sisältää muutamia typeriä aukkoja, jotka olisi voinut helposti kirjoittaa pois. Sitä tiettyä toimintakohtausta lukuunottamatta filmi ei ole mitä parhaiten kuvattu. Joissain kohdissa näyttää siltä kuin kameramies ei edes tajuaisi kuvaavansa, kuvan heiluessa niin paljon. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta toiminnan aikana se muuttuu liian nopeatempoiseksi. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin kummoiset ja taustakankaan käytön, sekä välillä käytetyn digijunan huomaa helposti. Roque Bañosin musiikit eivät jää mieleen, mutta muuten äänimaailma on kuitenkin erittäin mainio.
Yhteenveto:The Commuter on kelpo tusinatrilleri, joka pitää toimivasti otteessaan melkein loppuun asti. Elokuvalla kestää herättää katsojansa mielenkiinto ja tehtävän alkaessa koko homma tuntuu aika hölmöltä, mutta onneksi erään yllättävän hetken kohdalla katsoja alkaa vihdoin pääsemään mukaan kyytiin. Filmi saa katsojan onnistuneesti pohtimaan ja jännittämään vain sitä, kenet Michaelin pitäisi löytää, jolloin lopun kliseinen paljastus siitä, kuka kaiken takana on, tuntuu jopa yllätykseltä ja katsoja kiroaa, että olisihan se pitänyt arvata! Liam Neeson vetää roolinsa tutusti ja turvallisesti, mutta hän vain on mainio siinä, mitä tekee, joten asia ei häiritse. Muut näyttelijät eivät ole ihmeellisiä, mutta sopivat tarkoitukseensa. Ohjaaja Collet-Serra on saanut rakennettua hyvää jännitettä, mutta käsikirjoituksen pienet kummallisuudet latistavat pienesti katselukokemusta. Myös selkeä digijuna ja heiluva kameratyöskentely ovat hieman häiritseviä, vaikkakin muka-yhden kuvan otolla toteutettu tappelukohtaus onkin tyylikästä katseltavaa. Neesonin toimintajännäreitä fanittaville The Commuter on oiva tapa aloittaa elokuvavuosi 2018. Muuten tämän voi helposti jättää väliin teatterissa ja katsoa vasta kotona suoratoistopalvelusta tai vuokralta. Neeson on puhunut toimintaelokuvien teon lopettamisesta ja vaikken niistä erityisemmin välitäkään, olisi se tavallaan sääli, sillä näitä katsoo kuitenkin ihan mielellään ainakin muutaman vuodessa. En tosin tiedä, jaksaisinko katsoa edes kahta Neeson-pätkää peräkkäin, ottaen huomioon kuinka samanlaisia ne loppujen lopuksi ovat...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Commuter, 2018, Ombra Films, StudioCanal, The Picture Company
