Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: Lauren Montgomery

Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.

Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.

     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.

Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.

Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios

Gremlins, kausi 2: Riiviöryhmä (Gremlins: The Wild Batch - 2024-2025) - sarja-arvostelu

GREMLINS - KAUSI 2: RIIVIÖRYHMÄ

GREMLINS: THE WILD BATCH

Luoja: Tze Chun

Näyttelijät: Izaac Wang, Gabrielle Nevaeh Green, Ming-Na Wen, B. D. Wong, James Hong, A.J. LoCascio, George Takei, Simu Liu, Keone Young, Ronny Chieng ja Jimmy O. Yang

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Kauhukomedia Riiviöt (Gremlins - 1984) oli kehuttu hitti, jolle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Gremlins 2 - uudesta pesueesta (Gremlins 2: The New Batch - 1990) muodostui kulttiklassikko, mutta taloudellisesti se jäi tappiolle ja suunnitelmat kolmannesta elokuvasta kariutuivat. Riiviöiden tarinaa päätettiin lopulta jatkaa animaatiosarjan muodossa ja lopulta Gremlins-sarjan ensimmäinen tuotantokausi Secrets of the Mogwai julkaistiin keväällä 2023. Katsojaluvut olivat tarpeeksi korkeat, että sarjaa päätettiin jatkaa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Gremlinsin toinen kausi Riiviöryhmä julkaistiin Yhdysvalloissa lokakuussa 2024. Suomeen tämänkin kauden ilmestymistä on jouduttu odottelemaan ja vasta nyt Gremlinsin kakkoskausi on saapunut myös meidän HBO Maxin valikoimaan. Itse pidin avauskautta ihan kivana ja olenkin turhautuneena odotellut jatkokauden ilmestymistä katsottavaksi. Ryhdyinkin katsomaan Gremlinsin uusia jaksoja heti, kun ne olivat saapuneet Suomeen.

Kun Sam ja Elle saavat kuulla, että San Franciscossa riehuu riiviöitä, he ottavat Gizmon mukaan ja lähtevät seikkailulle Yhdysvaltoihin, ennen kuin vihreät oliot tuhoavat kaiken.

Gremlins-animaatiosarjan tutut hahmot tekevät paluun. Avauskaudella Sam Wing (äänenä Izaac Wang) sai vastuulleen mogwain nimeltä Gizmo (A.J. LoCascio), johon kuuluu kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa kastella, altistaa kirkkaalle valolle, eikä ruokkia keskiyön jälkeen. Tietty pari näistä kohdista pääsivät unohtumaan matkan varrella, mikä johti keppostelevien riiviöiden syntymiseen. Sam, hänen vanhempansa Fong-äiti (Ming-Na Wen) ja Hon-isä (B. D. Wong), hänen isoisänsä (James Hong), sekä katurosvo Elle (Gabrielle Nevaeh Green) saivat riiviölauman pysäytettyä, mutta uusi seikkailu kutsuu, kun käy selväksi, että osa niistä on livahtanut laivaan ja sitä kautta Yhdysvaltojen San Franciscoon. Hahmot ovat edelleen toimivat. Sam ja Elle ovat tykättävät muksut, joiden kanssa lähteä taas seikkailulle. Gizmo on toki edelleen ylisöpö otus, joskin tällä kaudella kaikkien rakastama mogwai näyttää jostain syystä pimeämpää puolta itsestään.

     Matkansa varrella hahmot kohtaavat myös muun muassa rikollisen nimeltä Chang (Simu Liu), tämän isän pomo-Changin (Keone Young), hienostuneen Margotin (Yael Grobglas) ja älykkään riiviön nimeltä Noggin (George Takei). Noggin on ihan kiinnostava tapaus, sillä tämä riiviö havittelee muuta kuin yksinkertaisesti kaiken pistämistä tuusannuuskaksi, mutta muuten uudet hahmot jättävät hieman kylmäksi.

Mielsin Gremlinsin avauskauden, Secrets of the Mogwain ihan kivaksi, joskin minua häiritsi, kuinka paljon mukaan oli tungettu erilaisia fantasiaelementtejä, jolloin itse Gizmo ja riiviöt jäivät turhauttavasti taka-alalle. Kakkoskausi Riiviöryhmässä nämä ykköskaudella häirinneet asiat mielestäni vain pahenivat. Tätä kautta katsoessa mietin usein, että halusivatko tekijät edes tehdä sarjaa Gremlinsistä, vai oliko projekti alun perin jotain muuta, mutta jonkin studiovaatimuksen tai vastaavan takia mukaan piti tunkea tuttuja otuksia varmistamaan sarjan menestys? Kakkoskausi on nimittäin ahdettu niin täyteen ties mitä kummituksista lohikäärmeisiin ja elävistä patsaista aika-avaruuden halki kaahaavaan junaan, että välillä pitää tosissaan muistutella itseään, että kyse on mukamas Gremlinsistä.

Gizmo on söpö, päähahmot toimivia ja lähtökohdiltaan kauden juoni on lupaava, mutta jo avausjakso lässähtää, eikä meno siitä parane. Itse riiviöitä tällä kaudella ei juuri edes ole. Kenties tekijät kokivat, että niiden taukoamaton, villi ja kovaääninen keppostelu alkaisi ärsyttää nopeasti. Se taas toki herättää kysymyksen, kannattiko Gremlinsistä sitten edes tehdä sarjaa? Kieltämättä sarjassa kyllä tapahtuu hektisesti koko ajan jotain, mutta hektisyys ei synny riiviöistä. Hahmoja heitellään Kiinasta muun muassa Alcatrazin vankilaan ja villin lännen pikkukaupunkiin, mutta mistään ei löydy tarttumapintaa. Finaalijakson taistelu godzillamaista jättihirviötä vastaan on viimeinen naula sarjan arkkuun. Kenties jotakuta sarja viihdyttää tällaisenaan, mutta minulle Gremlins-animaatio oli aivan valtava hukattu mahdollisuus. Toivon mukaan työn alla oleva kolmas näytelty elokuva olisi sitten odotuksen arvoinen...

Sentään visuaalisesti Gremlins-animaatiosarja pysyy mainiona. Hahmot liikkuvat sulavasti, Gizmosta on tehty hurjan suloinen ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Yhdysvaltoihin siirtyminen tarjoaa animaattoreille toki mahdollisuuden tarjota paljon erilaisia maisemia kuin viime kaudella. Lisäksi kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on pätevästi työstetty Sherri Chungin säveltämiä musiikkeja myöten. Ja onhan sarjan tunnusmusiikki toki mukaelma Jerry Goldsmithin tutusta riiviömelodiasta leffoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Gremlins, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Animation, Amblin Television

Arvostelu: Kung Fu Panda 4 (2024)

KUNG FU PANDA 4

Ohjaus: Mike Mitchell

Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.

Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.

Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.

Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.

Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: M3GAN (2022)

M3GAN

Ohjaus: Gerard Johnstone

Pääosissa: Allison Williams, Violet McGraw, Amie Donald, Jenna Davis, Ronny Chieng, Jen Van Epps, Brian Jordan Alvarez, Lori Dungey, Stephane Garneau-Monten, Amy Usherwood, Jack Cassidy, Kira Josephson ja Arlo Green

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

M3GAN on Gerard Johnstonen ohjaama uusi kauhuelokuva. Kauhuleffojen Saw (2004) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) ohjaajana tunnettu James Wan kehitteli elokuvan tarinan yhdessä Akela Cooperin kanssa, joka työsti elokuvan käsikirjoituksen. Tuotannon oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2018, mutta erinäisistä syistä se viivästyi ja kuvaukset alkoivat vasta kesäkuussa 2021. Nyt M3GAN saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä aika ristiriitaisin tuntein. Kun elokuvasta ilmoitettiin, en innostunut ollenkaan ja ajattelin, että projekti oli heti tuomittu epäonnistumaan. Kuitenkin leffan ensi-illan lähestyessä, se alkoikin saamaan yllättävän positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta ja tuumin, että kenties elokuvalle täytyy sittenkin antaa reilu mahdollisuus. Menin lopulta uteliain mielin katsomaan M3GANia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Huipputeknologisia leluja suunnitteleva Gemma saa yllättäen vastuulleen autokolarissa menehtyneen siskonsa tyttären, Cadyn. Piristääkseen tyttöä, Gemma päättää antaa tälle kehittelemänsä tekoälyrobotin, M3GANin, jonka tehtävänä on suojella Cadya harmeilta. M3GAN ottaa kuitenkin tehtävänsä liian vakavasti ja pian ihmisiä alkaa mysteerisesti kuolla.

Allison Williams näyttelee Gemmaa, erittäin älykästä tekoälykehittäjää, joka on päätynyt tekemään hassuja pörröisiä leluja lapsille. Samaan aikaan hän kuitenkin käyttää työpaikkansa resursseja luodakseen tekoälyä hyödyntävän robottitytön, Mallin 3 Generatiivisen Androidin, eli M3GANin. Violet McGraw taas esittää nuorta Cady-tyttöä, joka on joutunut todistamaan vanhempiensa kuoleman auto-onnettomuudessa ja joka sijoitetaan Gemman huoltajuuteen. Enemmän koneista kuin ihmisistä tietävä Gemma päättää kokeilla uutta huipputeknologista luomustaan, M3GANia, josta sureva siskontytär saisi itselleen ystävän. Kuten katsoja odottaa, tekoälyrobotti kokee pian kaiken uhkana lapselle ja niinpä ruumiita alkaa löytymään paikoista, joissa hahmot vierailevat. Williams ja McGraw suoriutuvat kelvollisesti rooleistaan, joskin kummatkin kompuroivat tulkitessaan hahmojensa surua alussa tapahtuvan perhetragedian takia. Elokuvan todellinen tähti onkin M3GAN, hieman Chucky-elokuvien (1988-2019) tappajanukkea ja Kirottu-universumin (The Conjuring - 2013-) Annabelle-nukkea muistuttava lelu, joka karmii heti ensikohtauksestaan lähtien. Näyttelijää, nukkea ja tietokonetehosteita hyödyntävä M3GAN on vakuuttavasti tehty luomus.

     Elokuvassa nähdään myös Jen Van Epps, Brian Jordan Alvarez ja Stephane Garneau-Monten Gemman työkavereina Tessinä, Colena ja Kurtina, Ronny Chieng heidän pomonaan Davidina, Lori Dungey naapuri Celiana, sekä Amy Usherwood terapeutti Lydiana. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan passelisti aika pahvisiksi jäävistä hahmoistaan. Chiengin esittämä pomohahmo ja Dungeyn näyttelemä kyttääjänaapuri ovat aikamoisia karikatyyrejä, joiden kuolemia katsoja alkaa pian toivomaan.

M3GAN ei tarinaltaan tarjoa mitään päätähuimaavaa. Sen sekoavan tekoälylelun tarina tuntuu tutulta, nähtiinhän vastaavaa muun muassa vuoden 2019 Child's Play -uudelleenfilmatisoinnissa. Elokuvasta syntyykin mielleyhtymiä moniin leffoihin, eikä käsikirjoituksessa erityisemmin keksitä mitään uutta tai mullistavaa. Homma on varsin peruskauraa ja tarina etenee aika yllätyksettömästi. Tutuntuntuinen elokuva hyötyykin paljon sen päällisin puolin mainiosta toteutuksesta. Elokuva pitää hillitysti hauskaa konseptinsa kanssa, eikä ota tappajanukkeideaa liian vakavasti. Miksikään puhtaaksi komediaksi leffa ei muutu, mutta tekijöillä on ajoittain ollut kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, ja hyvä niin.

Erityisen pelottavasta leffasta ei ole kyse, mutta onnistuu M3GAN ajoittain tarjoamaan ihan pätevää jännitystä. Leffalta kestää aika kauan siirtyä kauhuosastoonsa ja se kasvattaakin kierroksiaan oikeastaan vasta toisen puoliskonsa aikana. Loppuhuipennuksesta on saatu tarpeeksi tiivistunnelmainen. Alun perin filmin oli tarkoitus olla hurjempi ja verisempi, mutta kun elokuvan trailerissa nähty robottitanssi alkoi trendata TikTokissa, studio halusi, että leffasta leikattaisiin siistimpi versio teattereihin, jotta teinit pääsisivät katsomaan elokuvan. Elokuva onkin turhan kesy ja olenkin iloinen, että alkuperäinen rajumpi leikkausversio on näillä näkymin tulossa myöhemmin kotijulkaisuihin.

Leffan ohjauksesta vastaa Gerard Johnstone, joka oli M3GANia ennen tehnyt vain yhden elokuvan, pienelle huomiolle jääneen kauhukomedian Housebound (2014). Johnstone ei ota hommaansa liian tosissaan, muttei myöskään vie elokuvaa ihan niin camp-henkiseksi kuin voisi kenties jopa toivoa. Kauhuviihteen ohjaaja taitaa huomattavasti alkupään ihmisdraamaa paremmin. Akela Cooperin käsikirjoitus ei todellakaan lähde keksimään pyörää uudestaan, mutta sentään tekstissä on ihan hyvää sanomaa siitä, kuinka nykypäivän lapset ovat liian kiinni teknologiassa ja kuinka vanhemmat mieluummin sysäävät lapselleen erilaisia laitteita kuin olisivat heidän kanssa oikeasti menossa mukana. M3GAN on sujuvasti kuvattu ja valaistu, sekä ihan hyvin leikattu, joskin alkupuolisko kaipaisi pientä tiivistämistä, jotta elokuva pääsisi napakammin itse asiaan. Eri tekniikoin toteutettu M3GAN on tosiaan vakuuttava ilmestys ja muutenkin leffan lavasteet, asut, maskeeraukset ja tehosteet toimivat hyvin. Äänimaailma ei onneksi liikaa luota kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Anthony Willisin säveltämät musiikit jäävät aika vaisuiksi, eivätkä nouse koskaan esille.

Yhteenveto: M3GAN on kelpo kauhuviihdettä, joka ei tarjoa oikeastaan mitään uutta, mutta joka kertoo tutuntuntuista tarinaansa tarpeeksi pätevästi ja mukaansatempaavasti. Elokuvalla kestää jonkin aikaa käynnistyä ja se nosteleekin kierroksiaan loppua kohti. Alun hieman kömpelösti esitetty surutyö väistyy vähitellen kauhun tieltä. Mukana on oivallisen jännittäviä hetkiä ja hienosti luotu M3GAN on onnistuneen karmiva tapaus. Elokuvaa ei kuitenkaan ole tehty vakavin mielin, vaan tekijöillä on ollut pilkettä silmäkulmassa. Puhdasverisestä kauhukomediasta ei ole kyse, mutta aavistuksen kevyempi ote lisää filmin viehätystä. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on osaavasti toteutettu. Käsikirjoitus kierrättää tuttuja ideoita, mutta pitää sentään sisällään hyvää pohdintaa siitä, kuinka teknologia tulee nykyään vanhempien ja lasten väliin, ja mitä vaikutuksia sillä kärjistetysti voikaan olla, kun vanhempi sysää vastuitaan erilaisten laitteiden varaan. Jos siis kaipaat alkuvuoteen menevää kauhuhömppää, on M3GAN erittäin passeli valinta. Leffa on osoittautunut maailmalla isoksi hitiksi, joten eipä ihme, että jo nyt on tiedossa, että jatkoa on tulossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

M3GAN, 2022, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Atomic Monster, Divide/Conquer

Arvostelu: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021)

SHANG-CHI AND THE LEGEND OF THE TEN RINGS

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Pääosissa: Simu Liu, Awkwafina, Meng'er Zhang, Tony Leung, Florian Munteanu, Fala Chen, Michelle Yeoh, Benedict Wong, Ronny Chieng ja Ben Kingsley

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Marvelin elokuvauniversumin 25. elokuva ja se perustuu vuonna 1973 luotuun Marvelin sarjakuvahahmoon. Sarjakuvien pohjalta suunniteltiin jo 1980-luvulla elokuvasovitusta, johon kaavailtiin tähdeksi Brandon Leetä, mutta nämä ideat eivät toteutuneet. Vuonna 2003 DreamWorks Pictures työsti hahmosta leffaa, joka kulki nimellä "The Hands of Shang-Chi". Ohjaajaksi ehdittiin valita Stephen Norrington ja käsikirjoittajaksi Bruce C. McKenna, mutta projekti kaatui ja hahmon oikeudet siirtyivät Marvel Studiosin omistukseen. 2010-luvun alussa Marvelilla alettiin pohtia elokuvaa hahmosta ja vuonna 2018 sen tuotanto käynnistyi kunnolla. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2020, mutta jo seuraavassa kuussa ne täytyi keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas elokuussa, mutta tämä johti elokuvan julkaisun lykkääntymiseen jopa pariinkin otteeseen. Nyt Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kuitenkin vihdoin saatu valmiiksi ja elokuva saapuu viimein elokuvateattereihin. Itselleni Shang-Chi ei ollut ollenkaan tuttu hahmo entuudestaan, joten en alkanut erityisemmin odottaa filmin näkemistä, kun siitä ilmoitettiin. Elokuvan trailerit eivät myöskään tehneet kummoista vaikutusta, joten tämän vuoden Marvel-leffojen ja -sarjojen joukossa elokuva ei kuulunut eniten odottamieni joukkoon. Ensi-illan lähestyessä aloin kuitenkin kiinnostua leffasta enemmän, lähinnä sen takia, että kyseessä on kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestyneen Captain Marvelin (2019) jälkeen ensimmäinen Marvel-tuotanto, joka kertoisi uudesta sankarista, eikä elokuvauniversumissa jo useasti esiintyneistä hahmoista, kuten elokuvat Avengers: Endgame (2019), Spider-Man: Far From Home (2019) ja Black Widow (2021), sekä televisiosarjat WandaVision (2021), The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja Loki (2021-). Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Shang-Chi joutuu kohtaamaan pakenemansa menneisyyden, kun hänen julman isänsä johtama Ten Rings -organisaatio lähtee jahtaamaan häntä.

Itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä Simu Liu nähdään uransa tähän asti isoimmassa roolissa Shang-Chinä, menneisyytensä haamuja pakenevana nuorena miehenä. Liu onnistuu vaikuttavasti hyppäämään Marvelin uuden sukupolven supersankarin saappaisiin ja tekee Shang-Chistä nopeasti hahmon, jonka uusia seikkailuja odottaa innolla näkevänsä. Liu on erittäin pidettävä roolissaan, tasapainotellen hyvin Marvel-sankarin vaatiman vakavuuden ja huumorin välillä. Erityisen vaikuttavaa aiemmin stunt-hommia tehneessä Liussa on, että hän todella pistää itseään likoon toimintakohtausten aikana. Hahmona Shang-Chi on kiinnostava, erityisesti kun hänen taustojaan ryhdytään vähitellen selvittämään elokuvan edetessä.

     Vastaansa Shang-Chi saa oman isänsä, aiemminkin Marvelin elokuvissa nähtyä Ten Rings -organisaatiota johtavan Wenwun, eli Mandariinin, jota näyttelee hongkongilainen toimintastara Tony Leung. Karismaattinen Leung on nappivalinta pahisrooliin ja parasta on, että Wenwusta on onnistuttu kirjoittamaan hyvä hahmo, jonka motiiveja pystyy jopa ymmärtämään. Lisäksi Wenwun hallussa olevia kymmentä rengasta hyödynnetään todella iskevin tavoin taisteluissa.

Elokuvassa nähdään myös mm. Awkwafina Shang-Chin kaverina Katyna, Meng'er Zhang Shang-Chin siskona Xialingina, Fala Chen Shang-Chin äitinä, sekä Michelle Yeoh tämän siskona. Kaikin puolin näyttelijät ovat hyvin valittuja. Yeohista löytyy oikeaa arvokkuutta osaansa, kun taas Chenissä on äidillistä pehmeyttä. Zhang säväyttää toimintakohtauksissa ja Awkwafina toimii yllättävänkin hyvänä komediallisena kaverihahmona.

Luultavasti juuri siksi, ettei minulla ollut erityisempiä odotuksia elokuvaa kohtaan, Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings pääsi yllättämään minut oikein toden teolla. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu esittelemään uuden mainion sankarin, se myös tarjoaa täysin uudenlaisen maailman Marvelin alati laajenevassa elokuvauniversumissa. Filmi ammentaa paljon itämaisesta kulttuurista ja legendoista, kuljettaen katsojan täysin uudenlaiselle superseikkailulle. Tuttuun Marvelin tyyliin leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Toimintaa on runsaasti ja on kyllä pakko kehua, että elokuva tarjoaa joitain Marvelin tyylikkäimmistä tappeluista ikinä. Turpaanvedot ovat todella komeaa katseltavaa ja suuni loksahti kerran jos toisenkin auki, kun seurasin, miten näyttelijät liikkuvat upeiden koreografioiden saattelemina ja kuinka stunt-työtä oikein ihastellaan pitkillä laajakuvilla. Kamppailulajeja hyödyntävät taistelut ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja jännittäviä. Korkean paikan kammoisille yksi pilvenpiirtäjän rakennustelineillä tapahtuva tappelu voi olla suorastaan piinaava.

Elokuvan tarjoama tarina pitää myös hyvin mukanaan, sillä Shang-Chin perheen sisäiset vaikeudet ovat onnistuneesti rakennettuja. Kun sankarin ja hänen pahisisänsä välille saadaan muodostettua kunnollinen konflikti, ovat välienselvittelyt entistä mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää puuhaa. Draama on yllättävänkin toimivaa ja paikoitellen aika herkkääkin. Marvelin perinteitä kunnioittaen mukana on toki huumoria sopivassa määrin keventämässä tilanteita. Elokuvan aikana saa muutamaan otteeseen nauraa ihan ääneen. Eräs bussitaistelu on tyylikkyyden ja jännittävyyden lisäksi myös varsin hilpeä.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuitenkaan ole ongelmaton teos. Vaikka perhedraama onkin hyvin rakennettu, siihen jämähdetään junnaamaan liiankin pitkäksi aikaa filmin toisella puoliskolla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on vauhdikas ja riemastuttava, mutta toisella puolikkaalla leffa lipsuu ja menettää otettaan hieman. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu toisen puoliskon jatkuva tarve selittää katsojalle uusia asioita hahmojen menneisyydestä. Kun elokuva pistää pyörimään jo kolmannen pitkän takauman peräkkäin, katsoja alkaa pohtimaan, että milloinkohan juoni lähtee taas kulkemaan eteenpäin? Lisäksi elokuvan loppuhuipennus oli itselleni pienoinen pettymys leffassa aiemmin nähtyjen, päheiden käsirysyjen jälkeen. Efektirymistelyn keskeltä löytyy omat huippuhetkensä, mutta filmin pienimuotoisemmat tappelut tekivät itseeni paljon isomman vaikutuksen.

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. parin vuoden takainen koskettava lakidraama Just Mercy (2019). Crettonin työ pienimuotoisempien draamojen parissa auttaa häntä työstämään taistelujen keskelle sydämellisen, henkilövetoisen kertomuksen. Hänen, Dave Callahamin ja Andrew Lanhamin työstämä käsikirjoitus tarvitsisi toisen puoliskon aikana hiomista ja tiivistämistä, mutta jo tällaisena homma toimii oikein hyvin. Shang-Chi and the Legend of the Rings on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu leikkauksessa, vaan stuntit päästään näkemään koko komeudessaan. Lavasteita, valaisua, asuja ja maskeerauksia myöten puitteet ovat kunnossa, mutta erikoistehosteet näyttävät välillä viimeistelemättömiltä. Mukana on monia vakuuttavia efektejä, mutta osaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että Marvelin pitäisi vuonna 2021 pystytä tarjoamaan parempaa. Äänimaailma sen sijaan on voimakas ja Joel P. Westin säveltämät musiikit erittäin hyvät. Westin työstä löytyy itämaisten seesteisten melodioiden vaikutteita, kuten myös modernimpaa, sähäkkää tykitystä toimintakohtausten aikana.

Yhteenveto: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on erittäin hyvä lisäys Marvelin kaiken aikaa kasvavaan elokuvauniversumiin, tarjoten uuden mahtavan sankarihahmon, jonka matkaa seurata. Simu Liu on nappivalinta päärooliin Shang-Chiksi ja innolla odotan, mitä ovia lupaavalle näyttelijälle elokuvan myötä aukeaa. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin Tony Leungista Awkwafinaan. Shang-Chin perheen sisäinen konflikti on yllättävänkin onnistuneesti rakennettu, mikä saa katsojan välittämään enemmän kaikesta ruudulla tapahtuvasta. Toimintakohtaukset ovat lopun liian isoksi äityvää efektimekastusta lukuun ottamatta hienoja. Leffan tappelut eivät ole vain Marvel-elokuvien parhaimmistoa, vaan myös muiden viime vuosien Hollywood-teosten. Huumoria on tietty ripoteltu passelisti sekaan. Elokuvan ongelmaksi koituu kuitenkin tarinan jämähtäminen paikoilleen toisen tunnin aikana. Pitkät selittelyt ja takaumat kaipaisivat tiivistämistä. Vaikka muuten elokuva on teknisesti taidokkaasti rakennettu, tietokonetehosteet eivät ole vakuuttavimmasta päästä. Heikkouksistaan huolimatta Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävänkin oivallinen supersankariseikkailu, jonka haluaa nähdä uudestaankin ja jolle katsoisi erittäin mielellään jatkoa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia, 5150 Action

Arvostelu: Toivomuslohikäärme (Wish Dragon - 2021)

TOIVOMUSLOHIKÄÄRME

WISH DRAGON

Ohjaus: Chris Appelhans

Pääosissa: Jimmy Wong, John Cho, Natasha Liu Bordizzo, Will Yun Lee, Constance Wu, Jimmy O. Yang, Aaron Yoo, Bobby Lee ja Ronny Chieng

Genre: animaatio, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish Dragon, eli suomalaisittain Toivomuslohikäärme on Sonyn uusi animaatioelokuva. Sony teki leffan yhteistyöllä kiinalaisstudio Base Animationin kanssa ja leffa lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Chris Appelhansin ideasta. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Kiinassa Toivomuslohikäärme ilmestyi elokuvateattereissa jo tammikuussa, mutta muualla maailmassa se julkaistaan vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä ja ryhdyinkin katsomaan sitä positiivisin mielin heti julkaisuviikonloppuna.

Nuorimies Din yrittää keksiä keinoa saada takaisin lapsuudenystävänsä Li Nan, joka muutti vuosia aiemmin suurkaupunkiin isänsä bisnesten vuoksi. Din saa haltuunsa maagisen teepannun, josta vapautuu lohikäärme Long Zhu, joka suo kutsujalleen kolme toivetta. Kenties Long voisi auttaa Diniä tavoitteessa.

Elokuvan päähenkilö on Din (äänenä Jimmy Wong), innokas nuori mies köyhästä perheestä, joka haaveilee tapaavansa uudestaan lapsuudenystävänsä Li Nan (Natasha Liu Bordizzo), joka muutti pois Dinin naapurustosta. Li Nan isä (Will Yun Lee) on rikas mies, jonka mielestä Li Nalla ei ole asiaa olla yhteyksissä Dinin kaltaisen rahvaan kanssa. Din on kuitenkin sinnikäs kaveri ja katsoja haluaa nähdä hänen onnistuvan tavoitteessaan. Varakkaasta isästään huolimatta Li Naa ei kiinnosta ylellinen elämä, vaan hän haluaisi palata takaisin maanläheisyyteen. Tämä luo siis asetelman, jossa Din yrittää tehdä itsestään varakkaan, luullen, että se tekisi Li Naan vaikutuksen, kun taas Li Na haluaisi palata siihen "yksinkertaisempaan" elämään Dinin kanssa.

     Ja tähän kuvioon on sekaan heitetty toivomuslohikäärme Long Zhu (John Cho), vekkulimainen henkiolento, joka suo kolme toivetta taianomaisen teepannunsa haltijalleen. Long Zhu on ihan hauska tyyppi, jolla on tietty omatkin toiveensa, joita hän ei voi kuitenkaan itselleen toteuttaa. Lohikäärme ryhtyy auttamaan Diniä, kun tämä saa pannun käsiinsä ja kaksikko on ihan menevä parivaljakko, jonka puuhailu jaksaa viihdyttää, vaikka heistä tuleekin mieleen erään toisen animaatioelokuvan duo...

Okei, sanotaan se nyt ihan suoraan: Toivomuslohikäärme on aika häpeilemätön kopio Walt Disneyn animaatioklassikosta Aladdin (1992). Vielä filmin alku tuntuu kiinnostavalta omalta jutultaan, leffan esitellessä Dinin ja Li Nan lapsena. Lapsihahmojen välille muodostuva ystävyys on aidosti sympaattinen ja katsojasta tuntuu pahalta, kun Li Nan isä päättää, että heidän on aika muuttaa pois Dinin luota suurkaupunkiin. Kun elokuva hyppää siitä ajassa eteenpäin siihen, kun Din ja Li Na ovat nuoria aikuisia, on katsojan yhä vain vaikeampi työntää mielestään jatkuvia vertauksia Aladdiniin. Päähenkilö on köyhähkö nuori mies, joka haaveilee varakkaan herran tyttärestä. Tytärtä taas ei kiinnosta ylellisyydet ja hän haluaisikin paeta luksuspalatsista. Nuori mies saa haltuunsa lampun/pannun, jonka sisällä on vitsikäs ja muotoaan muuttava henki, joka toteuttaa kolme toivetta. Henki ryhtyy auttamaan nuorta miestä tekemällä tästä rikkaamman, jotta tämä pääsisi helpommin lähestymään tytärhahmoa. Samalla henki haaveilee omasta vapaudestaan. Ja tietty mukana on luihu pahishahmo (Aaron Yoo), joka haluaa hengen itselleen ilkikurisia aikomuksia varten. Eikös kuulostakin tutulta?

Ei Toivomuslohikäärme kuitenkaan huono leffa ole, vaikka se kopioikin huomattavasti laadukkaammasta animaatioelokuvasta. Kyseessä on vain unohdettava ja mielikuvitukseton raina, jonka katsoo ihan sujuvasti kerran paremman puutteessa. Elokuvasta löytyy omat ihan hupaisat hetkensä ja erityisesti naureskelin Pockets-pahikselle, joka ei millään suostu ottamaan käsiään taskuistaan, vaan tekee aivan kaiken jaloillaan. Toimintakohtauksissa on hienoa, että elokuva hyödyntää itämaisia kamppailulajeja. Ei se ole kuitenkaan vielä tarpeeksi. On jopa harmillista, että kun tietää, kuinka paljon potentiaalia kiinalaisten omissa mytologioissa olisi, leffa vain kierrättää materiaalia toiseen kulttuuriin nojautuvasta filmistä. Sininen lampunhenki on muutettu pinkkiin lohikäärmeeseen ja muinainen Arabia moderniin Kiinaan. Ei se silti riitä.

Visuaalisesti Toivomuslohikäärme on pätevästi tehty, vaikkei sen animaatiolaatu ylläkään Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin kaltaisten studioiden aikaansaannosten tasolle. Elokuva on miellyttävän värikäs ja niin hahmoista kuin taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia, jolloin filmi ei ole visuaalisesti tylsä. Toki pari kuukautta sitten Netflixissä julkaistun hurjasti tykittelevän Sony-animaatio Mitchellin perhe ja koneiden kapinan (The Mitchells vs. the Machines - 2021) jälkeen Toivomuslohikäärme on turhankin tavanomainen visualisuuksiltaan. Äänimaailma on sujuvasti kasattu ja Philip Kleinin säveltämistä musiikeista löytyy oivallisia vaikutteita itämaisista soinnuista. Lopulta viat löytyvät ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Appelhansin mielikuvituksettomasta työstä. Jos Appelhans olisi pitänyt päähahmot lapsina ja kertonut heidän yrityksistään pitää pahikset erossa toivomuslohikäärmeestä, olisi filmi ollut jo monta astetta tuoreemman tuntuinen.

Yhteenveto: Toivomuslohikäärme on kertaalleen katsottava, mutta nopeasti unohdettava animaatioleffa, jonka suurin synti on mielikuvituksen puute. Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Appelhans sortuu harmillisesti kierrättämään hahmoja ja juonikuvioita Disneyn Aladdinista, siirtäen vain tutun kertomuksen Arabiasta Kiinaan. Vielä alku herättää toiveita lupaavasta omanlaisesta tarinasta, mutta pian alun aikahypyn jälkeen kopiointi käy liiankin selväksi. Leffa kulkee niin tuttuja latuja, että katsoja arvaa nopeasti, miten homma tulee menemään ja päättymään. Onneksi sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja ja pari tyylikästä toimintakohtausta, joissa hyödynnetään itämaisia kamppailulajeja. Visuaalinen ilmekin on menevä. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä pelastamaan Toivomuslohikäärmettä laiskuudesta ja keskinkertaisuudesta. Lapsille tämä voi toimia, jos he eivät vielä ole nähneet Aladdinia niin usein, että hoksaavat selvät kopioinnit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish Dragon, 2021, Sony Pictures Animation, Base Animation, Beijing Sparkle Roll Media Corporation, Base Media, Tencent Pictures, The Monk Studio