Näyttelijät: Simu Liu, Melissa Barrera, Sinclair Daniel, Brian d'Arcy James, Mark O'Brien, Kathleen Chalfant, Adina Porter, Sara Amini, Saul Rubinek, Hannah Cruz, Marnie McPhail, Adam Godley, Oscar Hsu ja Lauren Tom
Genre: toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 12
The Copenhagen Test on uusi vakoojasarja. Thomas Brandon kehitteli sarjan idean ja sai Peacock-kanavan tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 työnimellä "Copenhagen" ja lopulta The Copenhagen Testin avauskausi julkaistiin Yhdysvalloissa joulukuussa 2025 ja nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julisteen näyttelijöineen. Ryhdyinkin katsomaan The Copenhagen Testiä heti, kun sen esitys alkoi Suomessa.
Huippusalaisen vakoojaorganisaatio Orpokodin analyytikko Alexander Hale saa kauhukseen tietää, että hänestä on tehty vakoojien myyrä uudenlaisella teknologialla, joka mahdollistaa ihmisten hakkeroinnin.
Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) tuttu Simu Liu näyttelee Alexander Halea, joka työskentelee tiedusteluanalyytikkona Yhdysvaltojen salaisimmassa vakoojajärjestössä nimeltä Orpokoti. Järjestö on niinkin salainen, ettei sen olemassaolosta tiedä moni vakoojakaan. Mutta joku tuntuu jatkuvasti olevan askeleen edellä Orpokotia ja niinpä järjestössä tullaan samaan lopputulokseen - joku heistä on myyrä. Halelle tämä realisoituu kauhistuttavalla tavalla, kun hänelle selviää, että hän itse on myyrä. Uusi teknologia nimittäin mahdollistaa nanobottien pistämisen ihmisten elimistöön niin, että pistäjä voi monitoroida kaiken, mitä hakkeroitu yksilö näkee ja kuulee. Hale pistetäänkin ahtaalle ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka mies hoitaa tilanteen. Liu on oiva valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa suoraselkäisyyttä ja päättäväisyyttä, mutta myös tiettyjä epäilyjä käskyttäjien suuntaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Orpokodin pomo St. George (Kathleen Chalfant), Orpokodin operatiivinen johtaja Peter Moira (Brian d'Arcy James), analyytikot Samantha (Sinclair Daniel), Edmund (Mark O'Brien) ja Ellie (Sara Amini), agentti Remy (Anthony Jhade), Orpokodilla myös työskentelevä Marlowe (Adina Porter), sekä kaikkeen tähän mukaan joutuva baarimikko Michelle (Melissa Barrera). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti James johtaja Moirana ja Barrera Michellenä, joka tarttuu Halen matkaan.
The Copenhagen Test osoittautui varsin mainioksi vakoojasarjaksi, jonka villihkö scifipuoli saattaa kuitenkin käännyttää osan tavanomaisempaa agenttiviihdettä fanittavat heti ovella. Ihmisten hakkerointi nanobottien avulla kuulostaa aikamoiselta, mutta siitä on saatu kekseliään kiinnostava vakoojajännäri, joka pääasiassa pitää otteessaan läpi kahdeksan jakson kestonsa ja jättää odottamaan jatkoa. Avausjakso kulkee vielä sopivasti mysteerisiä latuja, kunnes karu totuus lävähtää päin Halen kasvoja ja loppukausi sitten pohditaan, mitä asialle pitäisi tehdä ja kuka hakkeroinnin takana oikein on?
Hakkerointi tuo sopivan jännittävän puolensa perinteisempään vakoojamenoon, sillä kun joku ulkopuolinen taho näkee ja kuulee kaiken minkä Halekin, Orpokodin pitää tanssahdella erittäin varovasti ja nokkelasti tilanteen ympärillä, jottei organisaation tietämys hakkeroinnista käy ilmi hakkeroijalle. Tuttuun agenttitapaan sekaan mahtuu toki monenmoisia käänteitä ja koukkuja, sekä selkäänpuukotuksia ja niin Halelle kuin katsojalle iskostuu nopeasti ajatus siitä, että keneenkään ei oikeasti voi luottaa. Toimintakohtauksia on ripoteltu sopivissa määrin kauden varrelle ja niin käsirysyt, ammuskelut kuin takaa-ajot on pääasiassa hyvin hoidettu. Silti sarjan teho hiipuu pienesti jakso jaksolta ja paikoitellen tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pari kertaa mielessäni kävikin ajatus siitä, että kenties The Copenhagen Testin olisi voinut tiivistää parin tunnin elokuvaksi.
Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiivistä tunnelmaa suurimmaksi osaksi hyvin yllä, samalla kun Thomas Brandonin johdolla käsikirjoitustiimi leikittelee vekkulin premissin ympärillä. Teknisesti The Copenhagen Test on myös oivallinen. Avauskausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tappeluista saadut ruhjeet on kuitenkin pidetty sen verran maltillisina, että sarjalle on saatu alhaisempi K12-ikäraja. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta eivät huimaa päätä. Äänimaailma sen sijaan on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Copenhagen Test, Yhdysvallat, 2025-, Atomic Monster, Universal Content Productions
Näyttelijät: Izaac Wang, Gabrielle Nevaeh Green, Ming-Na Wen, B. D. Wong, James Hong, A.J. LoCascio, George Takei, Simu Liu, Keone Young, Ronny Chieng ja Jimmy O. Yang
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, komedia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 12
Kauhukomedia Riiviöt(Gremlins - 1984) oli kehuttu hitti, jolle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Gremlins 2 - uudesta pesueesta (Gremlins 2: The New Batch - 1990) muodostui kulttiklassikko, mutta taloudellisesti se jäi tappiolle ja suunnitelmat kolmannesta elokuvasta kariutuivat. Riiviöiden tarinaa päätettiin lopulta jatkaa animaatiosarjan muodossa ja lopulta Gremlins-sarjan ensimmäinen tuotantokausi Secrets of the Mogwai julkaistiin keväällä 2023. Katsojaluvut olivat tarpeeksi korkeat, että sarjaa päätettiin jatkaa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Gremlinsin toinen kausi Riiviöryhmä julkaistiin Yhdysvalloissa lokakuussa 2024. Suomeen tämänkin kauden ilmestymistä on jouduttu odottelemaan ja vasta nyt Gremlinsin kakkoskausi on saapunut myös meidän HBO Maxin valikoimaan. Itse pidin avauskautta ihan kivana ja olenkin turhautuneena odotellut jatkokauden ilmestymistä katsottavaksi. Ryhdyinkin katsomaan Gremlinsin uusia jaksoja heti, kun ne olivat saapuneet Suomeen.
Kun Sam ja Elle saavat kuulla, että San Franciscossa riehuu riiviöitä, he ottavat Gizmon mukaan ja lähtevät seikkailulle Yhdysvaltoihin, ennen kuin vihreät oliot tuhoavat kaiken.
Gremlins-animaatiosarjan tutut hahmot tekevät paluun. Avauskaudella Sam Wing (äänenä Izaac Wang) sai vastuulleen mogwain nimeltä Gizmo (A.J. LoCascio), johon kuuluu kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa kastella, altistaa kirkkaalle valolle, eikä ruokkia keskiyön jälkeen. Tietty pari näistä kohdista pääsivät unohtumaan matkan varrella, mikä johti keppostelevien riiviöiden syntymiseen. Sam, hänen vanhempansa Fong-äiti (Ming-Na Wen) ja Hon-isä (B. D. Wong), hänen isoisänsä (James Hong), sekä katurosvo Elle (Gabrielle Nevaeh Green) saivat riiviölauman pysäytettyä, mutta uusi seikkailu kutsuu, kun käy selväksi, että osa niistä on livahtanut laivaan ja sitä kautta Yhdysvaltojen San Franciscoon. Hahmot ovat edelleen toimivat. Sam ja Elle ovat tykättävät muksut, joiden kanssa lähteä taas seikkailulle. Gizmo on toki edelleen ylisöpö otus, joskin tällä kaudella kaikkien rakastama mogwai näyttää jostain syystä pimeämpää puolta itsestään.
Matkansa varrella hahmot kohtaavat myös muun muassa rikollisen nimeltä Chang (Simu Liu), tämän isän pomo-Changin (Keone Young), hienostuneen Margotin (Yael Grobglas) ja älykkään riiviön nimeltä Noggin (George Takei). Noggin on ihan kiinnostava tapaus, sillä tämä riiviö havittelee muuta kuin yksinkertaisesti kaiken pistämistä tuusannuuskaksi, mutta muuten uudet hahmot jättävät hieman kylmäksi.
Mielsin Gremlinsin avauskauden, Secrets of the Mogwain ihan kivaksi, joskin minua häiritsi, kuinka paljon mukaan oli tungettu erilaisia fantasiaelementtejä, jolloin itse Gizmo ja riiviöt jäivät turhauttavasti taka-alalle. Kakkoskausi Riiviöryhmässä nämä ykköskaudella häirinneet asiat mielestäni vain pahenivat. Tätä kautta katsoessa mietin usein, että halusivatko tekijät edes tehdä sarjaa Gremlinsistä, vai oliko projekti alun perin jotain muuta, mutta jonkin studiovaatimuksen tai vastaavan takia mukaan piti tunkea tuttuja otuksia varmistamaan sarjan menestys? Kakkoskausi on nimittäin ahdettu niin täyteen ties mitä kummituksista lohikäärmeisiin ja elävistä patsaista aika-avaruuden halki kaahaavaan junaan, että välillä pitää tosissaan muistutella itseään, että kyse on mukamas Gremlinsistä.
Gizmo on söpö, päähahmot toimivia ja lähtökohdiltaan kauden juoni on lupaava, mutta jo avausjakso lässähtää, eikä meno siitä parane. Itse riiviöitä tällä kaudella ei juuri edes ole. Kenties tekijät kokivat, että niiden taukoamaton, villi ja kovaääninen keppostelu alkaisi ärsyttää nopeasti. Se taas toki herättää kysymyksen, kannattiko Gremlinsistä sitten edes tehdä sarjaa? Kieltämättä sarjassa kyllä tapahtuu hektisesti koko ajan jotain, mutta hektisyys ei synny riiviöistä. Hahmoja heitellään Kiinasta muun muassa Alcatrazin vankilaan ja villin lännen pikkukaupunkiin, mutta mistään ei löydy tarttumapintaa. Finaalijakson taistelu godzillamaista jättihirviötä vastaan on viimeinen naula sarjan arkkuun. Kenties jotakuta sarja viihdyttää tällaisenaan, mutta minulle Gremlins-animaatio oli aivan valtava hukattu mahdollisuus. Toivon mukaan työn alla oleva kolmas näytelty elokuva olisi sitten odotuksen arvoinen...
Sentään visuaalisesti Gremlins-animaatiosarja pysyy mainiona. Hahmot liikkuvat sulavasti, Gizmosta on tehty hurjan suloinen ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Yhdysvaltoihin siirtyminen tarjoaa animaattoreille toki mahdollisuuden tarjota paljon erilaisia maisemia kuin viime kaudella. Lisäksi kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on pätevästi työstetty Sherri Chungin säveltämiä musiikkeja myöten. Ja onhan sarjan tunnusmusiikki toki mukaelma Jerry Goldsmithin tutusta riiviömelodiasta leffoista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Gremlins, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Animation, Amblin Television
Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 13
Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.
Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.
Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.
Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.
Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.
Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman(Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 7
Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.
Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.
Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.
Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.
Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva(The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia(Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.
Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?
Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.
Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.
Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.
Yhteenveto:Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment
Pääosissa: Simu Liu, Awkwafina, Meng'er Zhang, Tony Leung, Florian Munteanu, Fala Chen, Michelle Yeoh, Benedict Wong, Ronny Chieng ja Ben Kingsley
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Marvelin elokuvauniversumin 25. elokuva ja se perustuu vuonna 1973 luotuun Marvelin sarjakuvahahmoon. Sarjakuvien pohjalta suunniteltiin jo 1980-luvulla elokuvasovitusta, johon kaavailtiin tähdeksi Brandon Leetä, mutta nämä ideat eivät toteutuneet. Vuonna 2003 DreamWorks Pictures työsti hahmosta leffaa, joka kulki nimellä "The Hands of Shang-Chi". Ohjaajaksi ehdittiin valita Stephen Norrington ja käsikirjoittajaksi Bruce C. McKenna, mutta projekti kaatui ja hahmon oikeudet siirtyivät Marvel Studiosin omistukseen. 2010-luvun alussa Marvelilla alettiin pohtia elokuvaa hahmosta ja vuonna 2018 sen tuotanto käynnistyi kunnolla. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2020, mutta jo seuraavassa kuussa ne täytyi keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas elokuussa, mutta tämä johti elokuvan julkaisun lykkääntymiseen jopa pariinkin otteeseen. Nyt Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kuitenkin vihdoin saatu valmiiksi ja elokuva saapuu viimein elokuvateattereihin. Itselleni Shang-Chi ei ollut ollenkaan tuttu hahmo entuudestaan, joten en alkanut erityisemmin odottaa filmin näkemistä, kun siitä ilmoitettiin. Elokuvan trailerit eivät myöskään tehneet kummoista vaikutusta, joten tämän vuoden Marvel-leffojen ja -sarjojen joukossa elokuva ei kuulunut eniten odottamieni joukkoon. Ensi-illan lähestyessä aloin kuitenkin kiinnostua leffasta enemmän, lähinnä sen takia, että kyseessä on kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestyneen Captain Marvelin (2019) jälkeen ensimmäinen Marvel-tuotanto, joka kertoisi uudesta sankarista, eikä elokuvauniversumissa jo useasti esiintyneistä hahmoista, kuten elokuvat Avengers: Endgame (2019), Spider-Man: Far From Home (2019) ja Black Widow (2021), sekä televisiosarjat WandaVision (2021), The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja Loki(2021-). Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Shang-Chi joutuu kohtaamaan pakenemansa menneisyyden, kun hänen julman isänsä johtama Ten Rings -organisaatio lähtee jahtaamaan häntä.
Itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä Simu Liu nähdään uransa tähän asti isoimmassa roolissa Shang-Chinä, menneisyytensä haamuja pakenevana nuorena miehenä. Liu onnistuu vaikuttavasti hyppäämään Marvelin uuden sukupolven supersankarin saappaisiin ja tekee Shang-Chistä nopeasti hahmon, jonka uusia seikkailuja odottaa innolla näkevänsä. Liu on erittäin pidettävä roolissaan, tasapainotellen hyvin Marvel-sankarin vaatiman vakavuuden ja huumorin välillä. Erityisen vaikuttavaa aiemmin stunt-hommia tehneessä Liussa on, että hän todella pistää itseään likoon toimintakohtausten aikana. Hahmona Shang-Chi on kiinnostava, erityisesti kun hänen taustojaan ryhdytään vähitellen selvittämään elokuvan edetessä.
Vastaansa Shang-Chi saa oman isänsä, aiemminkin Marvelin elokuvissa nähtyä Ten Rings -organisaatiota johtavan Wenwun, eli Mandariinin, jota näyttelee hongkongilainen toimintastara Tony Leung. Karismaattinen Leung on nappivalinta pahisrooliin ja parasta on, että Wenwusta on onnistuttu kirjoittamaan hyvä hahmo, jonka motiiveja pystyy jopa ymmärtämään. Lisäksi Wenwun hallussa olevia kymmentä rengasta hyödynnetään todella iskevin tavoin taisteluissa.
Elokuvassa nähdään myös mm. Awkwafina Shang-Chin kaverina Katyna, Meng'er Zhang Shang-Chin siskona Xialingina, Fala Chen Shang-Chin äitinä, sekä Michelle Yeoh tämän siskona. Kaikin puolin näyttelijät ovat hyvin valittuja. Yeohista löytyy oikeaa arvokkuutta osaansa, kun taas Chenissä on äidillistä pehmeyttä. Zhang säväyttää toimintakohtauksissa ja Awkwafina toimii yllättävänkin hyvänä komediallisena kaverihahmona.
Luultavasti juuri siksi, ettei minulla ollut erityisempiä odotuksia elokuvaa kohtaan, Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings pääsi yllättämään minut oikein toden teolla. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu esittelemään uuden mainion sankarin, se myös tarjoaa täysin uudenlaisen maailman Marvelin alati laajenevassa elokuvauniversumissa. Filmi ammentaa paljon itämaisesta kulttuurista ja legendoista, kuljettaen katsojan täysin uudenlaiselle superseikkailulle. Tuttuun Marvelin tyyliin leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Toimintaa on runsaasti ja on kyllä pakko kehua, että elokuva tarjoaa joitain Marvelin tyylikkäimmistä tappeluista ikinä. Turpaanvedot ovat todella komeaa katseltavaa ja suuni loksahti kerran jos toisenkin auki, kun seurasin, miten näyttelijät liikkuvat upeiden koreografioiden saattelemina ja kuinka stunt-työtä oikein ihastellaan pitkillä laajakuvilla. Kamppailulajeja hyödyntävät taistelut ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja jännittäviä. Korkean paikan kammoisille yksi pilvenpiirtäjän rakennustelineillä tapahtuva tappelu voi olla suorastaan piinaava.
Elokuvan tarjoama tarina pitää myös hyvin mukanaan, sillä Shang-Chin perheen sisäiset vaikeudet ovat onnistuneesti rakennettuja. Kun sankarin ja hänen pahisisänsä välille saadaan muodostettua kunnollinen konflikti, ovat välienselvittelyt entistä mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää puuhaa. Draama on yllättävänkin toimivaa ja paikoitellen aika herkkääkin. Marvelin perinteitä kunnioittaen mukana on toki huumoria sopivassa määrin keventämässä tilanteita. Elokuvan aikana saa muutamaan otteeseen nauraa ihan ääneen. Eräs bussitaistelu on tyylikkyyden ja jännittävyyden lisäksi myös varsin hilpeä.
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuitenkaan ole ongelmaton teos. Vaikka perhedraama onkin hyvin rakennettu, siihen jämähdetään junnaamaan liiankin pitkäksi aikaa filmin toisella puoliskolla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on vauhdikas ja riemastuttava, mutta toisella puolikkaalla leffa lipsuu ja menettää otettaan hieman. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu toisen puoliskon jatkuva tarve selittää katsojalle uusia asioita hahmojen menneisyydestä. Kun elokuva pistää pyörimään jo kolmannen pitkän takauman peräkkäin, katsoja alkaa pohtimaan, että milloinkohan juoni lähtee taas kulkemaan eteenpäin? Lisäksi elokuvan loppuhuipennus oli itselleni pienoinen pettymys leffassa aiemmin nähtyjen, päheiden käsirysyjen jälkeen. Efektirymistelyn keskeltä löytyy omat huippuhetkensä, mutta filmin pienimuotoisemmat tappelut tekivät itseeni paljon isomman vaikutuksen.
Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. parin vuoden takainen koskettava lakidraama Just Mercy (2019). Crettonin työ pienimuotoisempien draamojen parissa auttaa häntä työstämään taistelujen keskelle sydämellisen, henkilövetoisen kertomuksen. Hänen, Dave Callahamin ja Andrew Lanhamin työstämä käsikirjoitus tarvitsisi toisen puoliskon aikana hiomista ja tiivistämistä, mutta jo tällaisena homma toimii oikein hyvin. Shang-Chi and the Legend of the Rings on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu leikkauksessa, vaan stuntit päästään näkemään koko komeudessaan. Lavasteita, valaisua, asuja ja maskeerauksia myöten puitteet ovat kunnossa, mutta erikoistehosteet näyttävät välillä viimeistelemättömiltä. Mukana on monia vakuuttavia efektejä, mutta osaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että Marvelin pitäisi vuonna 2021 pystytä tarjoamaan parempaa. Äänimaailma sen sijaan on voimakas ja Joel P. Westin säveltämät musiikit erittäin hyvät. Westin työstä löytyy itämaisten seesteisten melodioiden vaikutteita, kuten myös modernimpaa, sähäkkää tykitystä toimintakohtausten aikana.
Yhteenveto:Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on erittäin hyvä lisäys Marvelin kaiken aikaa kasvavaan elokuvauniversumiin, tarjoten uuden mahtavan sankarihahmon, jonka matkaa seurata. Simu Liu on nappivalinta päärooliin Shang-Chiksi ja innolla odotan, mitä ovia lupaavalle näyttelijälle elokuvan myötä aukeaa. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin Tony Leungista Awkwafinaan. Shang-Chin perheen sisäinen konflikti on yllättävänkin onnistuneesti rakennettu, mikä saa katsojan välittämään enemmän kaikesta ruudulla tapahtuvasta. Toimintakohtaukset ovat lopun liian isoksi äityvää efektimekastusta lukuun ottamatta hienoja. Leffan tappelut eivät ole vain Marvel-elokuvien parhaimmistoa, vaan myös muiden viime vuosien Hollywood-teosten. Huumoria on tietty ripoteltu passelisti sekaan. Elokuvan ongelmaksi koituu kuitenkin tarinan jämähtäminen paikoilleen toisen tunnin aikana. Pitkät selittelyt ja takaumat kaipaisivat tiivistämistä. Vaikka muuten elokuva on teknisesti taidokkaasti rakennettu, tietokonetehosteet eivät ole vakuuttavimmasta päästä. Heikkouksistaan huolimatta Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävänkin oivallinen supersankariseikkailu, jonka haluaa nähdä uudestaankin ja jolle katsoisi erittäin mielellään jatkoa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia, 5150 Action
