The Copenhagen Test, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

THE COPENHAGEN TEST - KAUSI 1

Luoja: Thomas Brandon

Näyttelijät: Simu Liu, Melissa Barrera, Sinclair Daniel, Brian d'Arcy James, Mark O'Brien, Kathleen Chalfant, Adina Porter, Sara Amini, Saul Rubinek, Hannah Cruz, Marnie McPhail, Adam Godley, Oscar Hsu ja Lauren Tom

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Copenhagen Test on uusi vakoojasarja. Thomas Brandon kehitteli sarjan idean ja sai Peacock-kanavan tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 työnimellä "Copenhagen" ja lopulta The Copenhagen Testin avauskausi julkaistiin Yhdysvalloissa joulukuussa 2025 ja nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julisteen näyttelijöineen. Ryhdyinkin katsomaan The Copenhagen Testiä heti, kun sen esitys alkoi Suomessa.

Huippusalaisen vakoojaorganisaatio Orpokodin analyytikko Alexander Hale saa kauhukseen tietää, että hänestä on tehty vakoojien myyrä uudenlaisella teknologialla, joka mahdollistaa ihmisten hakkeroinnin.

Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) tuttu Simu Liu näyttelee Alexander Halea, joka työskentelee tiedusteluanalyytikkona Yhdysvaltojen salaisimmassa vakoojajärjestössä nimeltä Orpokoti. Järjestö on niinkin salainen, ettei sen olemassaolosta tiedä moni vakoojakaan. Mutta joku tuntuu jatkuvasti olevan askeleen edellä Orpokotia ja niinpä järjestössä tullaan samaan lopputulokseen - joku heistä on myyrä. Halelle tämä realisoituu kauhistuttavalla tavalla, kun hänelle selviää, että hän itse on myyrä. Uusi teknologia nimittäin mahdollistaa nanobottien pistämisen ihmisten elimistöön niin, että pistäjä voi monitoroida kaiken, mitä hakkeroitu yksilö näkee ja kuulee. Hale pistetäänkin ahtaalle ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka mies hoitaa tilanteen. Liu on oiva valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa suoraselkäisyyttä ja päättäväisyyttä, mutta myös tiettyjä epäilyjä käskyttäjien suuntaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Orpokodin pomo St. George (Kathleen Chalfant), Orpokodin operatiivinen johtaja Peter Moira (Brian d'Arcy James), analyytikot Samantha (Sinclair Daniel), Edmund (Mark O'Brien) ja Ellie (Sara Amini), agentti Remy (Anthony Jhade), Orpokodilla myös työskentelevä Marlowe (Adina Porter), sekä kaikkeen tähän mukaan joutuva baarimikko Michelle (Melissa Barrera). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti James johtaja Moirana ja Barrera Michellenä, joka tarttuu Halen matkaan.

The Copenhagen Test osoittautui varsin mainioksi vakoojasarjaksi, jonka villihkö scifipuoli saattaa kuitenkin käännyttää osan tavanomaisempaa agenttiviihdettä fanittavat heti ovella. Ihmisten hakkerointi nanobottien avulla kuulostaa aikamoiselta, mutta siitä on saatu kekseliään kiinnostava vakoojajännäri, joka pääasiassa pitää otteessaan läpi kahdeksan jakson kestonsa ja jättää odottamaan jatkoa. Avausjakso kulkee vielä sopivasti mysteerisiä latuja, kunnes karu totuus lävähtää päin Halen kasvoja ja loppukausi sitten pohditaan, mitä asialle pitäisi tehdä ja kuka hakkeroinnin takana oikein on?

Hakkerointi tuo sopivan jännittävän puolensa perinteisempään vakoojamenoon, sillä kun joku ulkopuolinen taho näkee ja kuulee kaiken minkä Halekin, Orpokodin pitää tanssahdella erittäin varovasti ja nokkelasti tilanteen ympärillä, jottei organisaation tietämys hakkeroinnista käy ilmi hakkeroijalle. Tuttuun agenttitapaan sekaan mahtuu toki monenmoisia käänteitä ja koukkuja, sekä selkäänpuukotuksia ja niin Halelle kuin katsojalle iskostuu nopeasti ajatus siitä, että keneenkään ei oikeasti voi luottaa. Toimintakohtauksia on ripoteltu sopivissa määrin kauden varrelle ja niin käsirysyt, ammuskelut kuin takaa-ajot on pääasiassa hyvin hoidettu. Silti sarjan teho hiipuu pienesti jakso jaksolta ja paikoitellen tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pari kertaa mielessäni kävikin ajatus siitä, että kenties The Copenhagen Testin olisi voinut tiivistää parin tunnin elokuvaksi.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiivistä tunnelmaa suurimmaksi osaksi hyvin yllä, samalla kun Thomas Brandonin johdolla käsikirjoitustiimi leikittelee vekkulin premissin ympärillä. Teknisesti The Copenhagen Test on myös oivallinen. Avauskausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tappeluista saadut ruhjeet on kuitenkin pidetty sen verran maltillisina, että sarjalle on saatu alhaisempi K12-ikäraja. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta eivät huimaa päätä. Äänimaailma sen sijaan on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Copenhagen Test, Yhdysvallat, 2025-, Atomic Monster, Universal Content Productions

Arvostelu: Spotlight (2015)

SPOTLIGHT

Ohjaus: Tom McCarthy

Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, Brian d'Arcy James, Liev Schreiber, John Slattery, Stanley Tucci, Gene Amoroso, Jamey Sheridan, Billy Crudup ja Richard Jenkins

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Spotlight perustuu tositapahtumiin The Boston Globe -sanomalehden tutkivista journalisteista, jotka toivat esille katolisen kirkon vuosikymmeniä kestäneet lasten hyväksikäyttötapaukset Bostonissa. Tom McCarthy ja Josh Singer työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja vuonna 2013 teksti pyöri Hollywoodin mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kaksikko sai rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta Spotlight sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan ja alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse kävin katsomassa Spotlightin samana maanantaina, kun se oli juuri voittanut parhaan elokuvan Oscar-pystin. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Huomatessani elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2001 The Boston Globe -sanomalehti saa uuden päätoimittajan, joka kiinnostuu vanhasta tapauksesta, missä katolisen kirkon pappi ahdisteli useita lapsia. Hän pistää lehden tutkivaa journalismia harjoittavan Spotlight-tiimin selvittämään asiaa lisää ja tiimi päätyy pian järkyttävien tulosten äärelle.

Spotlight sisältää väkevän näyttelijäkaartin esittämässä todellisia ihmisiä, jotka paljastivat katolisen kirkon hyväksikäyttötapaukset. Liev Schreiber näyttelee Marty Baronia, joka pestataan elokuvan alussa The Boston Globe -sanomalehden uudeksi päätoimittajaksi ja huomaa vanhan uutisen useita lapsia ahdistelleesta papista. Hän pistää asiaa tutkimaan Spotlight-tiimin, johon kuuluvat Michael Keatonin näyttelemä Walter "Robby" Robinson, Mark Ruffalon esittämä Michael Rezendes, Rachel McAdamsin näyttelemä Sacha Pfeiffer ja Brian d'Arcy Jamesin esittämä Matt Carroll. Aluksi tiimi pitää juttua vanhana uutisena, jossa tuskin on mitään sen enempää, mutta pian he päätyvät shokeeravan tapauksen äärelle, joka järisytti katolista kirkkoa oikein tosissaan. Näyttelijät ovat kaikki väkevässä vedossa, Ruffalon tarjotessa elokuvassa parhaan roolityön Rezendesinä, journalistina, jolle tapauksen selvittäminen muuttuu suorastaan pakkomielteiseksi. Mielestäni Ruffalo olisi ihan hyvin voinut voittaa parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon, mistä hän olikin täysin ansaitusti ehdolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Slattery The Boston Globen toimittaja Ben Bradlee Jr:na, Stanley Tucci asianajaja Mitchell Garabedianina, joka on ollut jo vuosia katolisen kirkon jäljillä ja jonka kirkko on yrittänyt jo pitkään hiljentää, sekä Billy Crudup asianajaja Eric MacLeishinä, joka on myös ollut jo vuosia tietoinen tapahtuneesta, mutta pysynyt hiljaa asiasta. Eikä pidä unohtaa Neal Huffia, Michael Cyril Creightonia ja Jimmy LeBlancia, jotka vakuuttavat pappien hyväksikäyttöä lapsina kohdanneina selviytyjinä.

Ei ole ihme, että Spotlight nappasi Oscar-gaalassa niin pääpystin kuin myös parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kyseessä on hieno filmi kauhistuttavasta aiheesta, joka muuttuu aina vain hirvittävämmäksi hetki hetkeltä. Aluksi itse Spotlight-tiimikin epäilee, onko tästä nyt todelliseksi jutuksi, mutta kun he ryhtyvät selvittämään yhtä ahdistelutapausta, he huomaavat usean muun nostelevan päitään. Kyse ei olekaan vain yksittäisistä papeista ja heidän sairaalloisista mieltymyksistään, vaan isoa osaa katolisesta kirkosta vaivaavasta asiasta, jota kirkko on vuosikymmenten varrella yrittänyt peitellä. Korruptio ulottuu vähän joka suuntaan ja Spotlight-tiimi joutuukin taistelemaan vastaan, mikäli he haluavat saada selviytyjien tarinat kerrottua ja kirkon vastuuseen teoistaan.

Spotlight on yllättävänkin mukaansatempaava jännitysnäytelmä, joka ei ole mikään puhdasverinen trilleri, mutta joka silti naulaa katsojansa tehokkaasti penkkiin. On erittäin kiinnostavaa seurata näiden journalistien työtä, kun nämä yrittävät puskea läpi turhauttavien asiakirjabyrokratioiden, asiaa hyssyttelevien lakimiesten ja muiden esteiden, tuodakseen totuuden päivänvaloon. Selviytyjien haastattelut ovat tunteikkaita, etenkin jos katsoja itse on joskus ollut ahdistelun uhri. Elokuvassa tuodaan hyvin esille, miksi monet uhreista ovat aluksi suostuvaisia vastenmielisiin asioihin ja minkä takia he eivät välttämättä koskaan suostu paljastamaan tapahtunutta kenellekään. Leffassa myös pohditaan, mitä tällainen tekee ihmisen uskolle, kun Jumalan sanansaattajina pidetyt syyllistyvät johonkin näin kuvottavaan ja kun kirkko itse peittelee tätä suurta syntiä. Kaikin puolin väkevästi tehty elokuva vetää hiljaiseksi, etenkin kun lopputeksteissä paljastetaan, kuinka laajaksi asiaksi kirkon salailu paljastui vielä alkuperäisen artikkelin teon jälkeen.

Ohjaaja Tom McCarthy rakentaa tunnelmaa väkevästi, samalla kun hän kuljettaa kertomusta sulavasti yhdessä käsikirjoittaja Josh Singerin kanssa. Kaksikko on työstänyt runsaasti vahvaa dialogia, joka auttaa näyttelijöitä heittäytymään entistä vakuuttavammin. Spotlight on myös taitavasti kuvattu elokuva. Lavasteilla ja asuilla 2000-luvun alku herätetään uudelleen henkiin. Äänityöskentelykin on pätevää ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spotlight, 2015, Open Road Films, Entertainment One, Topic Studios, Participant, First Look Media, Anonymous Content, Rocklin/Faust

Arvostelu: West Side Story (2021)

WEST SIDE STORY

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Ansel Elgort, Rachel Zegler, Mike Faist, Ariana DeBose, David Alvarez, Rita Moreno, Brian d'Arcy James, Corey Stoll, Josh Andrés Rivera ja Iris Menas

Genre: musikaali, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

West Side Story on uudelleenfilmatisointi vuoden 1961 musikaaliklassikosta West Side Story, joka perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1957. Vuonna 2014 ohjaaja Steven Spielberg ilmaisi halukkuutta tehdä oman versionsa elokuvasta ja sai 20th Century Foxin kautta hankittua oikeudet. Alun perin Spielberg aikoi tehdä ensin viidennen Indiana Jones -elokuvan, mutta sen tuotannon viivästyessä hän päättikin ottaa West Side Storyn käsittelyyn. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt West Side Story saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin todella skeptinen elokuvaa kohtaan. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä ja koin täysin tarpeettomaksi, että siitä tehdään uusi versio. Trailerit eivät saaneet minua vakuutettua ja meninkin vähäisin odotuksin katsomaan West Side Storya sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

New Yorkin länsipuolella kaksi katujengiä, Jets ja Sharks tappelevat alueensa hallinnasta. Kiista äityy sodaksi, kun jetsiläinen Tony rakastuu sharksilaiseen Maríaan.

Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuvasta (The Fault in Our Stars - 2014) tuttu Ansel Elgort nähdään Tonyna, joka toimi ennen Jets-jengin johtajana, mutta joka on vankilareissun jälkeen päättänyt parantaa tapansa. Hän päätyy kuitenkin takaisin keskelle jengikiistaa, rakastuessaan palavasti puertoricolaiseen Sharks-jengiin kuuluvan Bernardon (David Alvarez) siskoon, Maríaan (Rachel Zegler). Jo alkuperäisen elokuvan kohdalla kritisoin hieman, kuinka äkkinäisesti tämä rakkauskuvio kehittyy, mutta tällä kertaa homma tuntuu jopa väkinäiseltä. Elgortin ja ensimmäistä kertaa elokuvassa näyttelevän Zeglerin väliltä löytyy lopulta kemiaa, muttei aluksi tarpeeksi, jotta katsojana pääsisi kunnolla mukaan tähän "kiellettyyn suhteeseen". Omillaan Elgort ja Zegler toimivat kelvollisesti ja Alvarez on oiva valinta Sharks-jengiä johtavaksi Bernardoksi, joka näkee punaista aina jetsiläisen kohdatessaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Mike Faist Jets-jengiä johtavana Riffinä, Ariana DeBose Bernardon vaimona Anitana, Josh Andrés Rivera Maríasta kiinnostuneena Chinona, Brian d'Arcy James konstaapeli Krupkena, Corey Stoll luutnantti Schrankina, sekä alkuperäisen elokuvan Anitaa näytellyt Rita Moreno Valentinana, jolla on korvattu jetsien kantapaikan omistaja Doc. Vaikka on kiva nähdä Moreno tässäkin filmissä, on hänen hahmonsa hieman tarpeeton uudistus. DeBose on hyvä valinta Anitaksi, Rivera on ihan sympaattinen Chinona ja James sopii hieman epävarmaksi poliisiksi. Stoll ei saa tarpeeksi ruutuaikaa tehdäkseen Schrank-hahmostaan aidosti epämiellyttävää, eikä Faist onnistu täysin vakuuttamaan kapinahenkisenä Riffinä.

West Side Story vuosimallia 2021 oli juuri sitä, mitä siltä ennakkoon odotinkin. Aika hajuton ja mauton kopio musikaalielokuvien suurklassikosta, joka ei onnistu millään perustelemaan olemassaoloaan. Docin muuttaminen Valentinaksi on yksi harvoja muutoksia, joita elokuvaversioiden väliltä löytyy ja loput muutokset ovatkin lähinnä muutamien kohtausten ja musikaalinumeroiden paikkojen vaihtamista hieman. Riemastuttava America-kappale esitetään päiväsaikaan keskellä katua, eikä yöllä talon katolla. I Feel Pretty -laulussa "gay"-sana on vaihdettu sanaksi "bright". Muutokset ovat lähinnä todella pieniä ja jatkuvasti tuntuukin siltä, että käsikirjoituksena on toiminut alkuperäinen teksti 60 vuoden takaa, johon on vain rustattu päälle muutamia vaihtoehtoisia toteutusideoita. Elokuva ei kuitenkaan onnistu kertomaan mitään uutta tai päivittämään tarinan sanomaa 2020-luvulle. Siinä, missä alkuperäinen elokuva (ja toki Broadway-esitys ennen sitä) edusti William Shakespearen Romeo ja Julia -tarinan (Romeo and Juliet - 1597) päivittämistä sukukiistasta jengitappeluksi, tämä uusi leffasovitus ei tuo mitään uutta twistiä pakkaan. 

Samalla elokuva on myös täysin harmiton turhake. Se tekee aika lailla kaiken heikommin kuin alkuperäinen (joskin pidin kovasti, kuinka Gee, Officer Krupke -kappale esitetään tällä kertaa), mutta samalla se on silti osaavasti tehty filmi. Vaikka leffa auttamattomasti vajoaa Spielbergin filmografian heikompaan päätyyn, ohjaaja osoittaa silti lahjansa eri tavoin. Spielberg on onnistunut tekemään elokuvan oikealla tavalla vanhanaikaisesti, eikä se erityisemmin tunnu 2000-luvulla tehdyltä. Musikaalinumerot ovat tyylikkäitä ja energisiä, ja kappaleet ovat mainiosti laulettuja. Kaikki on kuitenkin töksähtelevän laskelmoitua. Laulut eivät lähde käyntiin luontevasti, vaan pikemminkin niin kuin näyttelijät yhtäkkiä tajuaisivat, että "ai niin, nyt tulee tämä biisi". Tunnepuoli on hakusessa ja sielu uupuu kokonaan. Jostain syystä en silti kykene olemaan erityisen vihainen elokuvalle - kenties siksi, että se oli juuri niin tylsä kopio kuin ennakkoon odotinkin. Se ei ollut huonompi kuin pelkäsin, muttei myöskään päässyt yllättämään positiivisesti. West Side Story 2021 nyt vain on. Ja monen, monen muun uudelleenfilmatisoinnin tavoin se jää kastiin "tulipahan mulkaistua, mutta eipä tarvitse mulkaista toistamiseen".

Jos jotain elokuvasta on vaikea kritisoida, niin sen teknisiä ansioita. Spielberg osaa tehdä visuaalisesti hienoja filmejä, eikä uusi West Side Story ole poikkeus. Kuvaus on todella tyylikästä ja kameraa pyöritellään sulavasti tanssijoiden ympärillä, sekä kuljetellaan hienosti pitkin erilaisia lokaatioita. Lavasteet ovat upeat, asut myös. Valaisua ja värejä hyödynnetään joissain kohtauksissa erittäin tehokkaasti. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin ikoniset kappaleet toimivat edelleen todella hyvin. Hyviä musiikkeja ja lauluja ei tosin voi laskea tämän elokuvan onnistumisiksi.

Yhteenveto: West Side Story 2021 on pätevästi tehty turhake. Elokuva on pääasiassa tylsä ja sieluton kopio alkuperäisestä suurklassikosta, mutta samalla siitä löytyy ammattitaitoa taustalta. Steven Spielberg ohjaa elokuvaa onnistuneen vanhanaikaisella tyylillä ja häneltä todella löytyy silmää visuaalisesti näyttävälle toteutukselle. Teknisiltä ansioiltaan leffa on laadukas, mutta se ei vielä riitä, kun tunnepuoli on lattea ja kokonaisuus tuntuu liian laskelmoidulta. Luontevuus ja sulavuus uupuvat, etenkin kun musikaalinumerot pitäisi aloittaa. America ja varsinkin Gee, Officer Kripke ovat kyllä lopulta hienosti esitettyjä kappaleita, mutta hyvinäkin hetkinä en voinut olla pohtimatta, kuinka tarpeeton ja ennen kaikkea tylsä kierrätys elokuva on. Tehdyt muutokset ovat vähäisiä, eivätkä vie hommaa parempaan suuntaan. Näyttelijät suoriutuvat osistaan suurimmaksi osaksi kelvollisesti, mutta eipä kukaan erotu edukseen tai jää mieleen. Veikkaisin koko filmin katoavan pian mielestäni. West Side Story 2021 toimii luultavasti, jos 1960-luvun elokuvaa ei ole nähnyt tai jos haluaa nähdä paljon erilaisia sovituksia Broadway-esityksen pohjalta. Muuten se on tyhjänpäiväinen rahastus ja yksi mitäänsanomattomimmista uudelleenfilmatisoinneista, jonka olen hetkeen nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

West Side Story, 2021, 20th Century Studios, Amblin Entertainment

Arvostelu: Molly's Game (2017)

MOLLY'S GAME

Ohjaus: Aaron Sorkin
Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa.

FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.

Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen.
     Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa.
     Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myös Michael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä.
     Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).

Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.

Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.

En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One