The Copenhagen Test, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

THE COPENHAGEN TEST - KAUSI 1

Luoja: Thomas Brandon

Näyttelijät: Simu Liu, Melissa Barrera, Sinclair Daniel, Brian d'Arcy James, Mark O'Brien, Kathleen Chalfant, Adina Porter, Sara Amini, Saul Rubinek, Hannah Cruz, Marnie McPhail, Adam Godley, Oscar Hsu ja Lauren Tom

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Copenhagen Test on uusi vakoojasarja. Thomas Brandon kehitteli sarjan idean ja sai Peacock-kanavan tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 työnimellä "Copenhagen" ja lopulta The Copenhagen Testin avauskausi julkaistiin Yhdysvalloissa joulukuussa 2025 ja nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julisteen näyttelijöineen. Ryhdyinkin katsomaan The Copenhagen Testiä heti, kun sen esitys alkoi Suomessa.

Huippusalaisen vakoojaorganisaatio Orpokodin analyytikko Alexander Hale saa kauhukseen tietää, että hänestä on tehty vakoojien myyrä uudenlaisella teknologialla, joka mahdollistaa ihmisten hakkeroinnin.

Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) tuttu Simu Liu näyttelee Alexander Halea, joka työskentelee tiedusteluanalyytikkona Yhdysvaltojen salaisimmassa vakoojajärjestössä nimeltä Orpokoti. Järjestö on niinkin salainen, ettei sen olemassaolosta tiedä moni vakoojakaan. Mutta joku tuntuu jatkuvasti olevan askeleen edellä Orpokotia ja niinpä järjestössä tullaan samaan lopputulokseen - joku heistä on myyrä. Halelle tämä realisoituu kauhistuttavalla tavalla, kun hänelle selviää, että hän itse on myyrä. Uusi teknologia nimittäin mahdollistaa nanobottien pistämisen ihmisten elimistöön niin, että pistäjä voi monitoroida kaiken, mitä hakkeroitu yksilö näkee ja kuulee. Hale pistetäänkin ahtaalle ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka mies hoitaa tilanteen. Liu on oiva valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa suoraselkäisyyttä ja päättäväisyyttä, mutta myös tiettyjä epäilyjä käskyttäjien suuntaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Orpokodin pomo St. George (Kathleen Chalfant), Orpokodin operatiivinen johtaja Peter Moira (Brian d'Arcy James), analyytikot Samantha (Sinclair Daniel), Edmund (Mark O'Brien) ja Ellie (Sara Amini), agentti Remy (Anthony Jhade), Orpokodilla myös työskentelevä Marlowe (Adina Porter), sekä kaikkeen tähän mukaan joutuva baarimikko Michelle (Melissa Barrera). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti James johtaja Moirana ja Barrera Michellenä, joka tarttuu Halen matkaan.

The Copenhagen Test osoittautui varsin mainioksi vakoojasarjaksi, jonka villihkö scifipuoli saattaa kuitenkin käännyttää osan tavanomaisempaa agenttiviihdettä fanittavat heti ovella. Ihmisten hakkerointi nanobottien avulla kuulostaa aikamoiselta, mutta siitä on saatu kekseliään kiinnostava vakoojajännäri, joka pääasiassa pitää otteessaan läpi kahdeksan jakson kestonsa ja jättää odottamaan jatkoa. Avausjakso kulkee vielä sopivasti mysteerisiä latuja, kunnes karu totuus lävähtää päin Halen kasvoja ja loppukausi sitten pohditaan, mitä asialle pitäisi tehdä ja kuka hakkeroinnin takana oikein on?

Hakkerointi tuo sopivan jännittävän puolensa perinteisempään vakoojamenoon, sillä kun joku ulkopuolinen taho näkee ja kuulee kaiken minkä Halekin, Orpokodin pitää tanssahdella erittäin varovasti ja nokkelasti tilanteen ympärillä, jottei organisaation tietämys hakkeroinnista käy ilmi hakkeroijalle. Tuttuun agenttitapaan sekaan mahtuu toki monenmoisia käänteitä ja koukkuja, sekä selkäänpuukotuksia ja niin Halelle kuin katsojalle iskostuu nopeasti ajatus siitä, että keneenkään ei oikeasti voi luottaa. Toimintakohtauksia on ripoteltu sopivissa määrin kauden varrelle ja niin käsirysyt, ammuskelut kuin takaa-ajot on pääasiassa hyvin hoidettu. Silti sarjan teho hiipuu pienesti jakso jaksolta ja paikoitellen tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pari kertaa mielessäni kävikin ajatus siitä, että kenties The Copenhagen Testin olisi voinut tiivistää parin tunnin elokuvaksi.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiivistä tunnelmaa suurimmaksi osaksi hyvin yllä, samalla kun Thomas Brandonin johdolla käsikirjoitustiimi leikittelee vekkulin premissin ympärillä. Teknisesti The Copenhagen Test on myös oivallinen. Avauskausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tappeluista saadut ruhjeet on kuitenkin pidetty sen verran maltillisina, että sarjalle on saatu alhaisempi K12-ikäraja. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta eivät huimaa päätä. Äänimaailma sen sijaan on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Copenhagen Test, Yhdysvallat, 2025-, Atomic Monster, Universal Content Productions

Arvostelu: Insidious: The Red Door (2023)

INSIDIOUS: THE RED DOOR

Ohjaus: Patrick Wilson

Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.

Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.

Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.

Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.

Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.

Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance