INSIDIOUS: THE RED DOOR
Ohjaus: Patrick Wilson
Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.
On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.
Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.
Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.
Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.
Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.
Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti