The Copenhagen Test, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

THE COPENHAGEN TEST - KAUSI 1

Luoja: Thomas Brandon

Näyttelijät: Simu Liu, Melissa Barrera, Sinclair Daniel, Brian d'Arcy James, Mark O'Brien, Kathleen Chalfant, Adina Porter, Sara Amini, Saul Rubinek, Hannah Cruz, Marnie McPhail, Adam Godley, Oscar Hsu ja Lauren Tom

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Copenhagen Test on uusi vakoojasarja. Thomas Brandon kehitteli sarjan idean ja sai Peacock-kanavan tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 työnimellä "Copenhagen" ja lopulta The Copenhagen Testin avauskausi julkaistiin Yhdysvalloissa joulukuussa 2025 ja nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julisteen näyttelijöineen. Ryhdyinkin katsomaan The Copenhagen Testiä heti, kun sen esitys alkoi Suomessa.

Huippusalaisen vakoojaorganisaatio Orpokodin analyytikko Alexander Hale saa kauhukseen tietää, että hänestä on tehty vakoojien myyrä uudenlaisella teknologialla, joka mahdollistaa ihmisten hakkeroinnin.

Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) tuttu Simu Liu näyttelee Alexander Halea, joka työskentelee tiedusteluanalyytikkona Yhdysvaltojen salaisimmassa vakoojajärjestössä nimeltä Orpokoti. Järjestö on niinkin salainen, ettei sen olemassaolosta tiedä moni vakoojakaan. Mutta joku tuntuu jatkuvasti olevan askeleen edellä Orpokotia ja niinpä järjestössä tullaan samaan lopputulokseen - joku heistä on myyrä. Halelle tämä realisoituu kauhistuttavalla tavalla, kun hänelle selviää, että hän itse on myyrä. Uusi teknologia nimittäin mahdollistaa nanobottien pistämisen ihmisten elimistöön niin, että pistäjä voi monitoroida kaiken, mitä hakkeroitu yksilö näkee ja kuulee. Hale pistetäänkin ahtaalle ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka mies hoitaa tilanteen. Liu on oiva valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa suoraselkäisyyttä ja päättäväisyyttä, mutta myös tiettyjä epäilyjä käskyttäjien suuntaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Orpokodin pomo St. George (Kathleen Chalfant), Orpokodin operatiivinen johtaja Peter Moira (Brian d'Arcy James), analyytikot Samantha (Sinclair Daniel), Edmund (Mark O'Brien) ja Ellie (Sara Amini), agentti Remy (Anthony Jhade), Orpokodilla myös työskentelevä Marlowe (Adina Porter), sekä kaikkeen tähän mukaan joutuva baarimikko Michelle (Melissa Barrera). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti James johtaja Moirana ja Barrera Michellenä, joka tarttuu Halen matkaan.

The Copenhagen Test osoittautui varsin mainioksi vakoojasarjaksi, jonka villihkö scifipuoli saattaa kuitenkin käännyttää osan tavanomaisempaa agenttiviihdettä fanittavat heti ovella. Ihmisten hakkerointi nanobottien avulla kuulostaa aikamoiselta, mutta siitä on saatu kekseliään kiinnostava vakoojajännäri, joka pääasiassa pitää otteessaan läpi kahdeksan jakson kestonsa ja jättää odottamaan jatkoa. Avausjakso kulkee vielä sopivasti mysteerisiä latuja, kunnes karu totuus lävähtää päin Halen kasvoja ja loppukausi sitten pohditaan, mitä asialle pitäisi tehdä ja kuka hakkeroinnin takana oikein on?

Hakkerointi tuo sopivan jännittävän puolensa perinteisempään vakoojamenoon, sillä kun joku ulkopuolinen taho näkee ja kuulee kaiken minkä Halekin, Orpokodin pitää tanssahdella erittäin varovasti ja nokkelasti tilanteen ympärillä, jottei organisaation tietämys hakkeroinnista käy ilmi hakkeroijalle. Tuttuun agenttitapaan sekaan mahtuu toki monenmoisia käänteitä ja koukkuja, sekä selkäänpuukotuksia ja niin Halelle kuin katsojalle iskostuu nopeasti ajatus siitä, että keneenkään ei oikeasti voi luottaa. Toimintakohtauksia on ripoteltu sopivissa määrin kauden varrelle ja niin käsirysyt, ammuskelut kuin takaa-ajot on pääasiassa hyvin hoidettu. Silti sarjan teho hiipuu pienesti jakso jaksolta ja paikoitellen tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pari kertaa mielessäni kävikin ajatus siitä, että kenties The Copenhagen Testin olisi voinut tiivistää parin tunnin elokuvaksi.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiivistä tunnelmaa suurimmaksi osaksi hyvin yllä, samalla kun Thomas Brandonin johdolla käsikirjoitustiimi leikittelee vekkulin premissin ympärillä. Teknisesti The Copenhagen Test on myös oivallinen. Avauskausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tappeluista saadut ruhjeet on kuitenkin pidetty sen verran maltillisina, että sarjalle on saatu alhaisempi K12-ikäraja. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta eivät huimaa päätä. Äänimaailma sen sijaan on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Copenhagen Test, Yhdysvallat, 2025-, Atomic Monster, Universal Content Productions

Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005)

JALI JA SUKLAATEHDAS

CHARLIE AND THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Helena Bonham Carter, Noah Taylor, Deep Roy, Julia Winter, James Fox, AnnaSophia Robb, Missi Pyle, Jordan Fry, Adam Godley, Philip Wiegratz, Franziska Troegner, Christopher Lee, Blair Dunlop, Liz Smith, Eileen Essell ja David Morris

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Charlie and the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1964. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1971 tehty elokuva Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory), mutta Dahl itse inhosi sitä. 1990-luvulla Warner Bros. Pictures ja Brillstein-Grey Entertainment yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja tehdäkseen filmatisoinnin, jonka Dahl olisi hyväksynyt. Scott Frank ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja ohjaajaksi pohdittiin muun muassa Ang Leetä ja Terry Gilliamia, kunnes pestin sai hetkellisesti Gary Ross. Ross ja Frank kuitenkin jättivät projektin ja Gwyn Lurie pestattiin uudeksi käsikirjoittajaksi, Rob Minkoffin saadessa ohjaajan hommat. Hekin poistuivat projektista ja Warner Bros. yritti taivutella Tom Shadyacia ohjaamaan elokuvan ja Jim Carreyn tähdittämään sitä, mutta Dahlin perikunta ei suostunut heihin. Vuonna 2003 Tim Burton vahvisti paikkansa elokuvan ohjaajana ja tämä valitsi John Augustin kirjoittamaan uuden käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli iso menestys. Itse kävin katsomassa Jalin ja suklaatehtaan leffateatterissa, kun se saapui Suomeen ja pidin siitä. Olen katsonut leffan useasti uudelleen, joskin viime katselusta on tainnut vierähtää lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Jalin ja suklaatehtaan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella elokuvan.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa viisi onnekasta voivat päästä vierailulle hänen hulppeaan suklaatehtaaseensa. Köyhän perheen Jali-pojalla käy elämänsä tuuri, kun hän löytää erään suklaalevyn välistä kultaisen voittokupongin.

Kun Tim Burton valikoitui Jali ja suklaatehtaan ohjaajaksi, elokuvan keulakuvaksi ajautui totta kai Johnny Depp, Burtonin luottonäyttelijä. Depp esittää Villi Vonkkaa, eksentristä suklaatehtailijaa, joka joitain vuosia sitten sulki tehtaansa vakoojien takia, mutta on nyt päättänyt yllättäen tarjota mahdollisuuden viidelle onnekkaalle päästä vierailemaan hänen tehtaassaan. Depp on roolissaan... hmmm... mitenköhän sen nyt sanoisi. Toisaalta Depp istuu hyvin osaansa ja useat hänen ilmeistään ovat onnistuneita. Miehen valitsema puheääni on kuitenkin kummallinen, eikä asiaa auta käsikirjoitukselliset erikoisuudet, repliikeistä lähtien.

     Nimikkohahmo Jalin rooli taas meni Freddie Highmorelle, jonka kanssa Depp oli näytellyt Finding Neverland - tarinan lähteillä -elokuvassa (Finding Neverland - 2004) ja joka oli tehnyt Deppiin niin suuren vaikutuksen, että Depp suostutteli Burtonin valitsemaan Highmoren. Highmore olikin nappivalinta Jaliksi, tulkiten esimerkillisesti hahmonsa hyveellisyyttä, viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Jali tulee rutiköyhästä perheestä, johon kuuluvat muun muassa Jalin vanhemmat (Helena Bonham Carter ja Noah Taylor), Jalia tsemppaava isoisä Justus (David Kelly) ja höpsö isoäiti Elviira (Liz Smith). Jalin haluaa nähdä kokevan onnen ja katsojanakin meinaa liikuttua, kun poika löytää kuin löytääkin suklaalevystään kultaisen pääsylipun Vonkan tehtaalle.

Elokuvassa nähdään lisäksi Philip Wiegratz, Julia Winter, AnnaSophia Robb ja Jordan Fry Aukusti Lihavistona, Marina Hillona, Orvokki Jauhiaisena ja Ari Telkkarina, neljänä muuna onnekkaana lapsena, jotka pääsevät vierailulle Vonkkan tehtaalla, Franziska Troegner Aukustin äitinä, James Fox Marinan isänä, Missi Pyle Orvokin äitinä ja Adam Godley Arin isänä, sekä Christopher Lee Villi Vonkan hammaslääkäri-isänä Vilpurina. Eikä pidä missään nimessä unohtaa Deep Royta, joka esittää yksinään lukuisia Umppa-Lumppia, pienikokoisia miehiä, jotka työskentelevät Vonkan tehtaalla. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pääasiassa hyvin, jylhä-äänisen Leen uhkuessa karismaa Vonkan suklaata vihaavana isänä.

Monet eivät paljoa piittaa tästä Burtonin Jalista ja suklaatehtaasta, useinmiten sen takia, että heille vuoden 1971 elokuvasovitus on niin lähellä sydäntä. Liekkö kyse siitä, että näin Burtonin version monia vuosia aiemmin, joten se on minulle se tutuin versio Dahlin kirjan pohjalta, vai puhtaasta nostalgiasta, mutta minä kyllä pidän tästä elokuvasta. Ei se ole yhtä hyvä kuin vuoden 1971 elokuva, mutta ei myöskään mikään vaivaannuttava pohjanoteeraus, jota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Deppin roolityö on ailahteleva, mutta silloin kuin Villi Vonkan kanssa onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan. Parasta antia hahmossa on hänelle kirjoitettu taustatarina vaikean isäsuhteen kera, joka auttaa ymmärtämään, miksi kummallinen erakko-Vonkka on sellainen kuin hän on.

Tämän lisäksi leffa on muutenkin mainio. Se vetäisee heti mukaansa ja vaikka tarina olisikin tuttu, seikkailu tässä ihmeellisessä suklaatehtaassa täynnä ties minkälaisia huoneita, on viihdyttävää seurattavaa. Kun kehuin Deppin ilmeitä, meinasin erityisesti sitä, kuinka Vonkka salakavalasti pistää voittajalapset koetukselle ja katsoo, kuinka nämä setvivät tiensä erilaisista pulmista. Tehtaassa Vonkka vie aika lailla kaiken huomion, mutta ei pidä unohtaa Jaliin keskittyvää alku- ja loppupäätä, joista löytyy runsaasti ihastuttavaa sydäntä ja lämpöä. Jalin arvomaailmat ovat niin erilaiset kuin leffan muiden ylimielisten ja töykeiden kakaroiden, ettei katsojana voi muuta kuin tsempata poikaa onnistumaan. Elokuvasta leviää hyvä fiilis ja se sopii täydellisesti katseltavaksi etenkin talviaikaan, lämpimän peiton, villasukkien ja kaakaomukin kera. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä suklaata. Tähän elokuvailtaan kannattaa varata suklaalevy jos toinenkin.

Tim Burtonin rakentama tunnelma on niin satumainen ja hurmaava kuin leikkisä ja ohjaajalle ominaisesti myös hieman vinksahtanutkin. Burtonilta löytyy myös jälleen silmää visuaaliselle tyylittelylle, lähtien elokuvan värimaailmasta. Muu maailma esitetään ankeana ja harmaana, kun taas Vonkan tehdas on täynnä väriloistoa, lisäten paikan taianomaisuutta. Elokuvan lavasteet ovat upeat. Vonkan tehdas vie toki lähes kaiken huomion, mutta haluan myös huomioida Jalin perheen talon, joka on niin vinksallaan joka suuntaan ja täynnä reikiä lahoissa puissaan, etten tiedä, millä tahdonvoimalla se edes pysyy pystyssä. Puvustus on pääasiassa oivaa, joskin Vonkan yleisilme on hiukan kyseenalainen. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten ja digitaalisuudet ja taustakankaan käytöt paistavat läpi monessa kohtauksessa. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin työstämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti (ja paikoitellen jopa vähän karmivasti) taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Charlie and the Chocolate Factory, 2005, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions, Craig Miller Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu