Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005)

JALI JA SUKLAATEHDAS

CHARLIE AND THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Freddie Highmore, Johnny Depp, David Kelly, Helena Bonham Carter, Noah Taylor, Deep Roy, Julia Winter, James Fox, AnnaSophia Robb, Missi Pyle, Jordan Fry, Adam Godley, Philip Wiegratz, Franziska Troegner, Christopher Lee, Blair Dunlop, Liz Smith, Eileen Essell ja David Morris

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Charlie and the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1964. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1971 tehty elokuva Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory), mutta Dahl itse inhosi sitä. 1990-luvulla Warner Bros. Pictures ja Brillstein-Grey Entertainment yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja tehdäkseen filmatisoinnin, jonka Dahl olisi hyväksynyt. Scott Frank ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja ohjaajaksi pohdittiin muun muassa Ang Leetä ja Terry Gilliamia, kunnes pestin sai hetkellisesti Gary Ross. Ross ja Frank kuitenkin jättivät projektin ja Gwyn Lurie pestattiin uudeksi käsikirjoittajaksi, Rob Minkoffin saadessa ohjaajan hommat. Hekin poistuivat projektista ja Warner Bros. yritti taivutella Tom Shadyacia ohjaamaan elokuvan ja Jim Carreyn tähdittämään sitä, mutta Dahlin perikunta ei suostunut heihin. Vuonna 2003 Tim Burton vahvisti paikkansa elokuvan ohjaajana ja tämä valitsi John Augustin kirjoittamaan uuden käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli iso menestys. Itse kävin katsomassa Jalin ja suklaatehtaan leffateatterissa, kun se saapui Suomeen ja pidin siitä. Olen katsonut leffan useasti uudelleen, joskin viime katselusta on tainnut vierähtää lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Jalin ja suklaatehtaan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella elokuvan.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Villi Vonkka järjestää kilpailun, jossa viisi onnekasta voivat päästä vierailulle hänen hulppeaan suklaatehtaaseensa. Köyhän perheen Jali-pojalla käy elämänsä tuuri, kun hän löytää erään suklaalevyn välistä kultaisen voittokupongin.

Kun Tim Burton valikoitui Jali ja suklaatehtaan ohjaajaksi, elokuvan keulakuvaksi ajautui totta kai Johnny Depp, Burtonin luottonäyttelijä. Depp esittää Villi Vonkkaa, eksentristä suklaatehtailijaa, joka joitain vuosia sitten sulki tehtaansa vakoojien takia, mutta on nyt päättänyt yllättäen tarjota mahdollisuuden viidelle onnekkaalle päästä vierailemaan hänen tehtaassaan. Depp on roolissaan... hmmm... mitenköhän sen nyt sanoisi. Toisaalta Depp istuu hyvin osaansa ja useat hänen ilmeistään ovat onnistuneita. Miehen valitsema puheääni on kuitenkin kummallinen, eikä asiaa auta käsikirjoitukselliset erikoisuudet, repliikeistä lähtien.

     Nimikkohahmo Jalin rooli taas meni Freddie Highmorelle, jonka kanssa Depp oli näytellyt Finding Neverland - tarinan lähteillä -elokuvassa (Finding Neverland - 2004) ja joka oli tehnyt Deppiin niin suuren vaikutuksen, että Depp suostutteli Burtonin valitsemaan Highmoren. Highmore olikin nappivalinta Jaliksi, tulkiten esimerkillisesti hahmonsa hyveellisyyttä, viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Jali tulee rutiköyhästä perheestä, johon kuuluvat muun muassa Jalin vanhemmat (Helena Bonham Carter ja Noah Taylor), Jalia tsemppaava isoisä Justus (David Kelly) ja höpsö isoäiti Elviira (Liz Smith). Jalin haluaa nähdä kokevan onnen ja katsojanakin meinaa liikuttua, kun poika löytää kuin löytääkin suklaalevystään kultaisen pääsylipun Vonkan tehtaalle.

Elokuvassa nähdään lisäksi Philip Wiegratz, Julia Winter, AnnaSophia Robb ja Jordan Fry Aukusti Lihavistona, Marina Hillona, Orvokki Jauhiaisena ja Ari Telkkarina, neljänä muuna onnekkaana lapsena, jotka pääsevät vierailulle Vonkkan tehtaalla, Franziska Troegner Aukustin äitinä, James Fox Marinan isänä, Missi Pyle Orvokin äitinä ja Adam Godley Arin isänä, sekä Christopher Lee Villi Vonkan hammaslääkäri-isänä Vilpurina. Eikä pidä missään nimessä unohtaa Deep Royta, joka esittää yksinään lukuisia Umppa-Lumppia, pienikokoisia miehiä, jotka työskentelevät Vonkan tehtaalla. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pääasiassa hyvin, jylhä-äänisen Leen uhkuessa karismaa Vonkan suklaata vihaavana isänä.

Monet eivät paljoa piittaa tästä Burtonin Jalista ja suklaatehtaasta, useinmiten sen takia, että heille vuoden 1971 elokuvasovitus on niin lähellä sydäntä. Liekkö kyse siitä, että näin Burtonin version monia vuosia aiemmin, joten se on minulle se tutuin versio Dahlin kirjan pohjalta, vai puhtaasta nostalgiasta, mutta minä kyllä pidän tästä elokuvasta. Ei se ole yhtä hyvä kuin vuoden 1971 elokuva, mutta ei myöskään mikään vaivaannuttava pohjanoteeraus, jota ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Deppin roolityö on ailahteleva, mutta silloin kuin Villi Vonkan kanssa onnistutaan, niin sitten myös onnistutaan. Parasta antia hahmossa on hänelle kirjoitettu taustatarina vaikean isäsuhteen kera, joka auttaa ymmärtämään, miksi kummallinen erakko-Vonkka on sellainen kuin hän on.

Tämän lisäksi leffa on muutenkin mainio. Se vetäisee heti mukaansa ja vaikka tarina olisikin tuttu, seikkailu tässä ihmeellisessä suklaatehtaassa täynnä ties minkälaisia huoneita, on viihdyttävää seurattavaa. Kun kehuin Deppin ilmeitä, meinasin erityisesti sitä, kuinka Vonkka salakavalasti pistää voittajalapset koetukselle ja katsoo, kuinka nämä setvivät tiensä erilaisista pulmista. Tehtaassa Vonkka vie aika lailla kaiken huomion, mutta ei pidä unohtaa Jaliin keskittyvää alku- ja loppupäätä, joista löytyy runsaasti ihastuttavaa sydäntä ja lämpöä. Jalin arvomaailmat ovat niin erilaiset kuin leffan muiden ylimielisten ja töykeiden kakaroiden, ettei katsojana voi muuta kuin tsempata poikaa onnistumaan. Elokuvasta leviää hyvä fiilis ja se sopii täydellisesti katseltavaksi etenkin talviaikaan, lämpimän peiton, villasukkien ja kaakaomukin kera. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä suklaata. Tähän elokuvailtaan kannattaa varata suklaalevy jos toinenkin.

Tim Burtonin rakentama tunnelma on niin satumainen ja hurmaava kuin leikkisä ja ohjaajalle ominaisesti myös hieman vinksahtanutkin. Burtonilta löytyy myös jälleen silmää visuaaliselle tyylittelylle, lähtien elokuvan värimaailmasta. Muu maailma esitetään ankeana ja harmaana, kun taas Vonkan tehdas on täynnä väriloistoa, lisäten paikan taianomaisuutta. Elokuvan lavasteet ovat upeat. Vonkan tehdas vie toki lähes kaiken huomion, mutta haluan myös huomioida Jalin perheen talon, joka on niin vinksallaan joka suuntaan ja täynnä reikiä lahoissa puissaan, etten tiedä, millä tahdonvoimalla se edes pysyy pystyssä. Puvustus on pääasiassa oivaa, joskin Vonkan yleisilme on hiukan kyseenalainen. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten ja digitaalisuudet ja taustakankaan käytöt paistavat läpi monessa kohtauksessa. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin työstämät musiikit tunnelmoivat mahtavasti (ja paikoitellen jopa vähän karmivasti) taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Charlie and the Chocolate Factory, 2005, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions, Craig Miller Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003)

LARA CROFT TOMB RAIDER - ELÄMÄN LÄHDE

LARA CROFT: TOMB RAIDER - THE CRADLE OF LIFE

Ohjaus: Jan de Bont
Pääosissa: Angelina Jolie, Gerard Butler, Ciarán Hinds, Chris Barrie, Noah Taylor, Djimon Hounsou, Til Schweiger ja Simon Yam
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Menestyneeseen Tomb Raider -videopelisarjaan (1994-) perustuva elokuva Lara Croft: Tomb Raider (2001) oli iso menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Käsikirjoitus työstettiin nopeasti valmiiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2002. Lopulta Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life, eli suomalaisittain Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Vaikka elokuva sai hieman paremmat arviot kriitikoilta kuin murskapalautetta kerännyt ensimmäinen osa, eivät leffan tuotot päässeet lähellekään ensimmäisen elokuvan rahasummia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä, mutta olin nähnyt ensimmäisen osan noin kymmenen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä yhtään. Kuitenkin kun Lara Croft: Tomb Raider täytti tänä vuonna 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Leffa oli mielestäni yhä surkea, mutta tällä kertaa päätin vihdoin katsoa myös jatko-osan.

Lara Croft ottaa tehtäväkseen löytää myyttisen Pandoran lippaan, ennen kuin paha tiedemies Jonathan Reiss saa sen käsiinsä ja muuttaa sen superaseeksi.

Angelina Jolie palaa rooliinsa rikkaana haudanryöstäjä Lara Croftina, josta löytyvät samat hyvät ja huonot puolet kuin viimeksi. Jolie näyttää kyllä täydelliseltä osaan ja on uskottava toimintakohtauksissa, mutta muuten hän tekee yhä kehnoa työtä näyttelijänä. Jolie saikin roolityöstään huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Sentään tässä leffassa Jolien ei tarvitse yrittää esittää vahvoja tunteita isähahmon vuoksi, vaan hänen täytyy lähinnä tuijottaa muita itsevarmasti ja tympeästi. Hahmolle itselleen ei ole kirjoitettu sen kummempaa kehityskaarta ja kyseessä on selvästi vain yksi seikkailu lisää Laran uralla, minkä hahmo luultavasti unohtaa yhtä pian kuin katsojakin.

Tällä kertaa Lara Croft saa vastaansa Ciarán Hindsin näyttelemän Jonathan Reissin, aikoinaan ihaillun tiedemiehen, joka on nyt kehittynyt kemiallisiin aseisiin. Reiss on valitettavasti todella mitäänsanomaton roisto, jonka motiivit jäävät lopulta löyhiksi, eikä Hinds onnistu olemaan uhkaava roolissa. Til Schweiger on kelpo valinta Reissiä auttavaksi kätyriksi, mutta hänkin on aika tylsä tapaus.
     Edellisestä osasta tutut hovimestari Hillary (Chris Barrie) ja tietokonevelho Bryce (Noah Taylor) tekevät paluun ja auttavat Laraa jollain tapaa. Kunnon apuna kuitenkin toimii Gerard Butlerin näyttelemä Laran entinen heila Terry, joka yrittää pysyä temppuilevan Laran perässä. Hahmoon tuo kiinnostavan lisän se, ettei häneen oikein luota ja pitkin elokuvaa pohtiikin, pettääkö tämä Laran jossain kohtaa. Jolien tavoin Butlerkin on uskottava toimintakohtauksissa, mutta eipä hänkään muuten vakuuta tässä näyttelijäntaidoillaan.

Se, että Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä oli kutsuttu edeltäjäänsä paremmaksi elokuvaksi, nosti ihan pienesti odotuksiani sen näkemistä kohtaan. Lopulta mielestäni tämä leffa on ihan yhtä huono kuin edellinenkin, ellei jopa huonompi. Jos jotain, niin tämä on tylsempi elokuva. Miten toiminnallisesta seikkailuelokuvasta voikaan saada näin pitkäveteisen? Itse juoni Pandoran lippaan etsimisestä voisi toimia, mutta tämä ei ole se toimiva lopputulos. Jo elokuvan pöljä aloitus Laran ja hain välisen nyrkkeilymatsin kera viestii, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Surullista onkin, että se, kun Lara vetää haita turpaan veden alla, on koko elokuvan tähtihetki. Ihan mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina ei millään onnistu nappaamaan mukaansa. Jonkin sortin karttana toimivan pallon jahtaaminen johtaa lähinnä kömpelösti toteutettuihin toimintakohtauksiin ja kun lopussa päästään itse Pandoran lippaan luokse, on vastassa tietty pettymys.

Loppuhuipennuksesta sentään löytyy yksi, aika lyhyt, mutta veikeä toimintajakso, mikä on vähintäänkin yhtä huvittava kaikessa äkillisessä yliampuvuudessaan kuin ensimmäisen elokuvan taistelu henkiinherääviä kiviörkkejä vastaan. Muuten taistelut ovat täysin jännityksettömiä ja innottomia räpellyksiä, joissa matkitaan surkuhupaisasti esimerkiksi John Woon tyyliä. Yhdessä kohtaa nähdään jotain, mikä voisi olla onnistuneena huima stuntti - ja sitä se toisaalta onkin, sillä hurja temppu toteutettiin ilman erikoistehosteita - mutta sekin on saatu vesitettyä todella laimeaksi. Missä on seikkailuhenki? Missä vaaran tuntu? Leffa ei ole edes menevää kertakäyttöviihdettä. Vähäinenkään huumori ei toimi ja ainoat naurut tarjoavat cooleiksi tarkoitetut idioottimaisuudet. Ihan oikeasti, katsoin Laran lyövän haita ties kuinka monta kertaa, sillä se tarjosi niin makeat naurut.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jan de Bont, jonka ura on todella mielenkiintoinen ja hämmentävä. Hänen esikoisteoksensa oli jännittävä toimintafilmi Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), mitä seurasi ihan viihdyttävä Twister (1996), mutta sen jälkeen hän päätyi tekemään haukutun Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen. Eikä hän ole tämän jälkeen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Mitä ihmettä tapahtui? De Bont ei onnistu luomaan lainkaan hyvää tunnelmaa, eikä saa imaistua katsojaa mukaan tapahtumiin. Dean Georgarisin käsikirjoituskaan ei vakuuta ja leffaa olisi pitänyt tiivistää joko kirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Mukana on tyylikkäitä kuvia, mutta toimintakohtauksista löytyy myös paljon kehnoa kameratyöskentelyä ja tökeröitä hidastuksia. Efektitkään eivät vakuuta enää tänä päivänä. Sentään seasta löytyy tyylikkäitä lavasteita. Äänitehosteetkin toimivat tarpeeksi hyvin. Alan Silvestrin säveltämät musiikit jumputtavat paikoitellen kivasti taustalla, mutta eivät nouse muuten esille.

Yhteenveto: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde on vielä ensimmäistä osaa kehnompi ja ennen kaikkea tylsempi seikkailuraina. Itse seikkailuhenki uupuu täysin, kuten myös jännittävät vaaratilanteet ja mukaansatempaavat toimintakohtaukset. Loppuhuipennus viihdyttää pienesti pöljyydellään, mutta siihen päästäkseen katsojan pitää taistella noin puolentoista tunnin pitkäveteisyyden läpi. Vähäiset vitsit ovat kiusallisen huonoja ja naurut syntyvät lähinnä hetkistä, joiden on luultu olevan tosi siistejä. Kun Lara lyö veden alla haita nyrkillä päin näköä, on kyseessä elokuvan huippuhetki. Angelina Jolie sopii yhä ulkonäkönsä puolesta Lara Croftin rooliin, mutta tekee näyttelijänä edelleen kehnoa työtä. Ciarán Hinds sopii roistoksi, mutta hänen hahmonsa onkin sitten tylsä. Kaiken kaikkiaan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde jatkaa täysillä edellisen elokuvan jalanjäljissä. Olen kyllä iloinen, että vuonna 2018 elokuvasarja päätettiin käynnistää uudelleen Alicia Vikanderin tähdittämällä Tomb Raiderilla. Ei sekään erityisen vahva teos ollut, mutta huomattavasti laadukkaampi kuin nämä kaksi kammotusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life, 2003, Paramount Pictures, Mutual Film Company, BBC, Lawrence Gordon Productions, Eidos Interactive, H2L Media Group, October Pictures, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft

Arvostelu: Lara Croft: Tomb Raider (2001)

LARA CROFT: TOMB RAIDER

Ohjaus: Simon West
Pääosissa: Angelina Jolie, Iain Glen, Noah Taylor, Daniel Craig, Chris Barrie, Richard Johnson, Julian Rhind-Tutt ja Jon Voight
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Lara Croft: Tomb Raider perustuu Tomb Raider -videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1994 ja mistä tehdään pelejä edelleen. Hyvin pian alkuperäisen pelin ilmestyttyä alkoi elokuvasovituksen teko. Paramount Pictures hankki pelin elokuvaoikeudet, ja videopeleihin perustuvia leffoja, kuten Street Fighter (1994) ja Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) kirjoittaneet Steven E. de Souza ja Brent V. Friedman työstivät käsikirjoitusversioita, mitkä kaikki Paramount kuitenkin hylkäsi. Odotellessaan oikeaa käsikirjoitusta, studio myi oikeudet parillekin eri verofirmalle ja osti ne takaisin pienemmällä summalla, tienaten jo sillä yli 20 miljoonaa dollaria. Lopulta elokuvan teko saatiin rullaamaan, kun yhtiön hyväksymä käsikirjoitus saatiin aikaiseksi. Päärooliin Lara Croftiksi oli ehdolla mm. Jennifer Lopez, Sandra Bullock, Demi Moore, Famke Janssen ja Denise Richards, kunnes Angelina Jolie sai roolin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Lara Croft: Tomb Raider sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta sai murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin monilta pelien faneilta. Itse näin leffan noin kymmenisen vuotta myöhemmin, kun se tuli televisiosta ja suorastaan inhosin sitä, enkä ole katsonut elokuvan jatko-osaa, Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähdettä (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Kuitenkin nyt kun ensimmäinen Lara Croft: Tomb Raider -elokuva täyttää 20 vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden.

Haudanryöstäjä Lara Croft päätyy seikkailuun, kun salaperäinen järjestö varastaa hänen edesmenneen isänsä kellon, mikä sisältää avaimen, jolla voi avata käyttöönsä mystisiä voimia, planeettojen linjautuessa 5000 vuoden välein.

Pääroolissa Lara Croftina nähdään Angelina Jolie, joka saattaa ulkonäkönsä puolesta sopia rooliin ja on tarpeeksi uskottava toimintakohtauksissa, mutta joka ei vakuuta näyttelijänä lainkaan. Kyseessä ei ole Jolien surkein roolisuoritus, mutta ei hän kovin kummoinen tässä ole. Draamakohtauksissa hänen taidottomuutensa paistaa vahvasti. Hahmona Lara Croft voisi olla mielenkiintoinen tapaus, mutta eipä elokuva tee kummoista työtä panostaakseen häneen. Elokuvan ilmestyessä naisten tähdittämiä ison luokan toimintaleffoja ei ollut montaa, joten on sinänsä hienoa nähdä nainen pieksemässä pahiksia ja ammuskelemassa kahdella pistoolilla samaan aikaan. On kuitenkin selvää, ettei Lara Croftia tehty idoliksi naisille, vaan pelkäksi silmäkarkiksi mieskatsojille, studioiden luultavasti ajatellessa, ettei naisia kiinnostaisi tämä elokuva, eikä miehiäkään kiinnostaisi, jos Lara Croft ei pukeutui kaiken aikaa näin paljastavasti. Jopa hyytävässä pakkasessa hahmo on pitänyt pukea tiukkaan ihonmyötäiseen asuun ja tropiikissa hahmolla saa olla päällään vain niin paljon vaatteita, ettei leffan ikäraja nouse liian korkeaksi ja kiimaiset teinipojat saadaan teattereihin.
     Vastaansa Lara Croft saa ilkikurisen Manfred Powellin, jota näyttelee mm. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) nykyään parhaiten tunnettu Iain Glen. Glen yrmyilee tarpeeksi uhkaavan oloisesti Powellina, mutta eipä pahis silti herätä sen kummempia tunteita. Powell on tyypillinen roisto, joka on suurten voimien perässä ja pari kertaa osoittaa häijyytensä tappamalla jonkun kylmäsydämisesti.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Barrie Laran hovimestarina Hillaryna, Noah Taylor teknistä apua tarjoavana Brycena, Daniel "James Bond" Craig kilpailevana haudanryöstäjä Alexina, sekä Angelina Jolien oikea isä, Jon Voight Laran isänä, lordi Richard Croftina. Barrie ja Taylor yrittävät tuoda mukaan huumoria muuten itsensä liiankin vakavasti ottavaan elokuvaan; vain Barrien pari kertaa onnistuessa siinä. Nuori Craig ei harmillisesti vakuuta ylimielisenä haudanryöstäjänä, vaikkakin Alexin tähdätessä aseella, on vaikea nähdä muuta kuin agentti 007. Voight istuu passelisti Laran edesmenneeksi rikkaaksi seikkailijaisäksi, jota nähdään tahattoman koomisten ja myötähäpeällisen ylidramaattisten muistelujen kautta.

Valitettavasti mielipiteeni Lara Croft: Tomb Raiderista ei ollut sen kummemmin muuttunut. Ei tämä nyt mikään "maailman huonoin elokuva" ole, millaisena sitä pidin jonkin aikaa, nähtyäni sen ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten, mutta onhan tämä aikamoista roskaa. Välittömästi alun toimintakohellus ja esimerkiksi The Matrixia (1999) epätoivoisesti kopioivat stuntit osoittavat, millaista menoa on luvassa. Elokuva on todella pöljä - paikoitellen suorastaan idioottimainen - ja se riippuu lähinnä katsojasta, näkeekö sen urpouden viihdyttävänä vai ei. Itseäni leffa ei onnistu viihdyttämään lainkaan. Laran uneliaat muistelmat isästään ja yritys rakentaa mysteeriä salahuoneesta löydetyn kellon ympärille ovat suorastaan pitkästyttäviä ja minun oli pakko pitää parikin happihyppelytaukoa, jotta löysin itsestäni energiaa katsoa elokuvan loppuun saakka. Kyseessä on malliesimerkki siitä, kuinka huonosti tarinan voi toteuttaa laittamalla ns. "MacGuffinin" kaiken keskiöön. MacGuffinilla siis tarkoitetaan objektia, jolla on valtava merkitys hahmoille ja jonka perässä hahmot ovat, mutta josta katsoja ei piittaa lainkaan. Ja asiat, joiden perässä hahmot ovat koko elokuvan ajan, edustavat MacGuffineja tylsimmästä päästä.

On kenties jopa ironista, että kun aika on tärkeä asia leffassa (homma lähtee liikkeelle kellosta, hahmot mainitsevat jatkuvasti, kuinka kauan on aikaa planeettojen linjautumiseen ja pahisten haaveilemien mahtivoimien joukkoon kuuluu ajan ohjailu), elokuva ei tarjoa lainkaan tunnetta siitä, että hahmoilla olisi oikeasti kiire. Yhdessä kohtaa Powell nähdään hierottavana, kun linjautumiseen on enää muutamia kymmeniä tunteja aikaa. Jännitettäkään ei löydy, etenkin kun päähahmo on täysin ylivoimainen pahiksia vastaan. On vaikea jännittää sellaisen puolesta, jonka ilme ei lähes värähdäkään taistelussa. Seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja muutenkin tunnelma on todella mitäänsanomattomasti rakennettu.

Toimintakohtauksista löytyy sentään edes jotain tyylikkyyttä, jos ei muuta. Vaikka monet taistelut käyvät totaalisen älyvapaiksi (elokuvan silti esittäessä asiat vakavasti), löytyy seasta suurta ammattitaitoa vaativia stuntteja. Kaikkien hyppyjen, volttien, ammuskelun ja nyrkkimäiskeen seassa suosikkihetkeni on kuitenkin, kun Lara Croft pyöräyttää moottoripyöräänsä ja onnistuu lyömään pahikselta tajun kankaalle takapyörällä. Noin puolessa välissä elokuvaa nähtävä taistelu jonkinsortin kivimörköjä vastaan taas on noloa ja aivotonta sähellystä. Taistelu on oudon irrallinen muusta elokuvasta henkiinheräävien kivimonstereiden vuoksi (jotka voi voittaa naurettavan helposti), mutta sentään se yrittää tuoda mukaan jonkinlaista videopelitunnelmaa, jättäen isoimman mörököllin viimeiseksi vastukseksi. Loppuhuipennuksestakin löytyy omat typeryytensä, jolloin elokuvan vain jo toivoisi päättyvän. Muutamien älyttömien käänteiden kautta elokuva tarjoaa vielä viimeisen muka-coolin pysäytyskuvan, ennen kuin se hoksaa pistää lopputekstit rullaamaan.

Elokuvan on ohjannut Simon West, jonka aiempiin töihin kuuluu ysärin lopun toimintaleffa Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Se oli hänen esikoisteoksensa, eikä hän olekaan sen jälkeen tehnyt lähes mitään kovin kummoista. Lara Croft: Tomb Raiderissa West yrittää kikkailla toimintakohtauksilla The Matrixin innoittamana, tuoden mukaan tiettyä pelimäisyyttä, mutta epäonnistuen siinä ja monessa muussakin jutussa. Westin työtä ei lainkaan helpota Patrick Massettin ja John Zinmanin kehno käsikirjoitus kömpelön juonen kera. Sentään lavasteet ovat usein näyttävät (lavastus taitaa olla elokuvan parasta antia) ja kuvauksestakin löytyy hyviä puolia. Mukana on kuitenkin myös sekavaa kameratyöskentelyä ja todella tönkköjä hidastuksia, jotka lähinnä laimentavat tehokkuutta, eivätkä lisää sitä. Leikkaus on paikoitellen erittäin tökkivää, niin kohtausten sisällä kuin kohtauksesta toiseen siirryttäessä. Erikoistehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani kivihirviöt ovat nykyään vain huvittavia. Ääniefektit jytisevät menevästi, mutta leffan elektroniset musiikit ovat todella ärsyttävät. Ne kuvastavat täydellisesti 2000-luvun vaihteen elokuvamusiikkikokeiluja, joista ymmärrettiin äkkiä siirtyä poispäin.

Yhteenveto: Lara Croft: Tomb Raider on pitkästyttävä ja ärsyttävän tyhmä seikkailuraina, jonka seikkailu ei koskaan nappaa mukaansa, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä. Nimikkohahmossa ja tarinassa olisi potentiaalia, mutta näyttelijävalinnan ja toteutuksen ollessa näin pielessä, potentiaali valuu täysin hukkaan. Angelina Jolie saattaa näyttää oikealta Lara Croftiksi, mutta näyttelijänä hän ei tee hyvää työtä. Draamakohtauksissa Jolie on suorastaan surkea. Ongelma ei tosin ole vain Joliessa, vaan myös ohjauksessa, jossa dramaattisuus paisuu surkuhupaisan yliampuvaksi ja kiusalliseksi. Kiusallisuutta ja myötähäpeää on muutenkin luvassa mm. pöljien toimintakohtausten, kökköjen takaumien ja tönkön tarinankerronnan vuoksi. Seasta löytyy muutama ihan tyylikäs stuntti, mutta eivät ne millään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Pääasiassa filmi on vain turhauttavaa koheltamista, jonka aikana itse jouduin pitämään parikin taukoa, jotta jaksoin katsoa leffan loppuun. Lara Croft: Tomb Raider ei pääse pakoon huonojen videopelileffojen kirousta. Ei se kaikista surkein tekele ole siinä joukossa, mutta on se elokuvana todella kehno.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft: Tomb Raider, 2001, Paramount Pictures, BBC Films, H2L Media Group, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft, KFP Produktions GmbH & Co. KG, Eidos Interactive, Marubeni, Lawrence Gordon Productions, Mutual Film Company

Arvostelu: Skyscraper (2018)

SKYSCRAPER

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Dwayne Johnson, Neve Campbell, Chin Han, Roland Møller, McKenna Roberts, Noah Cottrell, Byron Mann, Adrian Holmes, Noah Taylor, Pablo Schreiber ja Hannah Quinlivan
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Skyscraperin teko alkoi vuonna 2016, kun Legendary Entertainment -yhtiö voitti kaupan, jolla he saivat leffan idean itselleen. Hyvin nopeasti yhtiö palkkasi Rawson Marshall Thurberin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, ja kun tarina oli kasassa, päätähdeksi valittiin Dwayne Johnson. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Skyscraper saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen trailerin. Vaikka idea vaikuttikin pöhköltä, löytyy Johnsonista tiettyä henkeä, miksi hänen leffojaan jaksaa katsella. Filmi vaikutti myös visuaalisesti tyylikkäältä ja jännittävän toiminnalliselta, jolloin aloin jopa hieman odottamaan elokuvan näkemistä. Vaikken uskonut näkeväni mitään tulevaa klassikkoa, menin positiivisin mielin katsomaan Skyscraperin, etenkin kun se näytettiin lehdistölle Finnkinon hienossa Scape-salissa 3D:nä!

Will Sawyerin työ on tarkistaa ennätyskorkean ja huipputeknologisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvallisuus. Eräänä iltana Pearlin tunkeutuu rikollisia, jotka sytyttävät rakennuksen tuleen. Willin perhe jää vangiksi palavaan rakennukseen ja Willin täytyy päästä sisälle Pearliin pelastaakseen perheensä.

Pääroolissa Will Sawyerina nähdään 2010-luvun äijien äijä, Dwayne "The Rock" Johnson, joka sopii rooliin täydellisesti. Ei Johnson mitään erityisen ihmeellistä roolityötä tarjoa, mutta on vaikea kuvitella ketään muuta yhtä vakuuttavaa toimintastaraa pääosaan. Johnsonin leffoissa on aina ollut hauskaa, mitä selityksiä tekijät ovat keksineet Johnsonin lihaksikkuudelle ja tässä hänen hahmonsa Will on entinen FBI-agentti. Monet Willin suorittamista tempuista vaativat myös erinomaista kuntoa, minkä takia rooliin onkin tarvittu Johnsonin kaltainen järkäle. Will ei kuitenkaan onneksi ole mikään supersankari, joka selviää helposti kaikista tilanteista, vaan hahmoon on onnistuttu tuomaan inhimmillistäviä tekijöitä. Parissa kohtaa hahmo esimerkiksi jää hetkeksi makaamaan, sillä hän on kaiken toiminnan takia aivan poikki ja hengästynyt. Tämän lisäksi Willin toinen jalka on amputoitu ja sen tilalla on proteesi, minkä takia Will ontuu hieman koko ajan. Proteesi tarjoaa mukaan lisäjännitystä ja sille on parissa kohtaa keksitty hauskoja hyödyntämistapoja.
     Sen lisäksi, että pidin kovasti, miten tarinan sankarista oli tehty haavoittuvainen ihminen, pidin erittäin paljon myös siitä, ettei Willin vaimosta ole tehty tavanomaista "neito pulassa" -hahmoa. Tällaisissa elokuvissa on paha tapa esittää sankarin rakas heikkona, mutta onneksi Willin Sarah-vaimosta (Scream-elokuvista, 1996-2011, tuttu Neve Campbell) ei ole kirjoitettu sellaista. Sarahille on annettu taustatarinaa, että hän toimi sotakirurgina ja on saanut taistelukoulutusta, minkä ansiosta hänkin voi kolkata roistot, jos he uhkaavat hänen lapsiaan. Sarah ei jää odottelemaan pelastavaa miestään, vaan yrittää itse keksiä ratkaisun ongelmaan, mikä oli hienoa. Campbell sopii osaansa mainiosti ja niin sopivat myös pariskunnan lapsia esittävät McKenna Roberts ja Noah Cottrell. Lapsille ei ole paljoa keksitty tekemistä, mutta he toimivat silti hyvin filmissä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Pearl-tornitalon rikas omistaja Zhao Min Ji (arvokkaana miljonäärinä uskottava Chin Han), Willin vanha FBI-kamu Ben (Pablo Schreiber ei vakuuta ennalta-arvattavassa roolissaan), Pearlin turvallisuuspäällikkö Okeke (Adrian Holmes), tympeä herra Pierce (ärsyttävän roolityön tekevä Noah Taylor), poliisiylikomisario Wu (tylsästi näyttelevä Byron Mann), sekä rikollisia johtava Kores Botha (mainion pahisroolin tekevä tanskalainen Roland Møller) ja tämän tärkein avustaja (tehokkaasta tappajasta uskottavasti käyvä Hannah Quinlivan).

Jo useamman kuukauden ajan sosiaalisessa mediassa on vitsailtu siitä, kuinka Skyscraperin idea muistuttaa hyvin paljon toimintaklassikkoa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). Jollain tapaa poliisiin liittyvä sankarimies yrittää pelastaa rakkaansa tornitalosta, minkä on ottanut haltuunsa ryhmä roistoja. Kieltämättä filmit sisältävät selkeitä samanlaisuuksia, mutta Skyscraper onnistuu silti olemaan pätevä oma teoksensa. Leffa ei todellakaan saavuta Die Hardin tasoa, mutta kyseessä on juuri sellaista mukavan toiminnallista ja jännittävää aivot narikkaan popcornviihdettä, mitä trailerit ovat lupailleet. Siirappista hahmoesittelyä ja muutamaa hidastempoisempaa kohtausta lukuunottamatta elokuva viihdytti minua läpi kestonsa ja oli jopa toimivampi kokonaisuus kuin mitä odotin. Filmi yllätti minut normaalia paremmalla päähenkilöllään ja tavallista rohkeammalla vaimohahmollaan, mikä on jo iso plussa. Miinusta taas tuo hieman roistojen juoni; miksi he haluavat vallata rakennuksen ja sytyttää sen tuleen? Toisaalta syy ajaa asiansa, niin kuin aika pitkälti kaikki leffassa. Muutamia pieniä viilauksia olisi voinut tehdä siellä täällä, mutta muuten on vaikea kuvitella, että Skyscraperista edes voisi tehdä tämän laadukkaampaa elokuvaa.

Leffassa onneksi riittää toimintakohtauksia, mutta vaikka tulitukset ja käsikähmät ovat hätäisestä leikkauksestaan huolimatta viihdyttäviä, parasta antia toiminnan osalta ovat tietysti hetket, jolloin Will joutuu olemaan satojen metrien korkeudella kiipeilemässä Pearlia pitkin. Ne ovat ehdottomasti filmin jännittävimpiä hetkiä ja vaikken ole koskaan kokenut omaavani korkeanpaikankammoa, vatsassani tuntui oudolta, kun näytettiin, kuinka korkealla Will roikuskelee. Täytyy myös todeta, että minulle täytyisi maksaa aika mojova summa, jotta suostuisin katsomaan Pearlin korkeimman kerroksen ikkunasta alas. Hyi hyi! Mutta palatakseni Willin seikkailuihin pilvenpiirtäjän seinällä, olisin toivonut samanlaisia hetkiä lisää. Filmi ei edes sisällä tappelua, joka käytäisiin rikkinäisen ikkunan vieressä, jolloin olisi vaarana, että hahmot putoavat kuolemaansa - mikä hukattu mahdollisuus! Yhdessä kiipeilykohtauksessa Skyscraper yrittää selkeästi päihittää ikoniseksi nousseen kohtauksen Mission: Impossible - Ghost Protocolista (2011), missä Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan lasiseinällä. Skyscraper kuitenkin epäonnistuu yrityksessään pahasti, vaikka nostaa panoksia lisäämällä roihuavan tulipalon. Sen lisäksi, että kohtaus on kuvattu ja leikattu kehnommin kuin Ghost Protocolin kohtaus, on leffoissa se vissi ero, että Cruise oikeasti kiipeili todellista rakennusta pitkin, kun taas Johnson kiipeili studiossa vihreää kangasta vasten, mikä muutettiin jälkituotannossa pilvenpiirtäjäksi. Tästä huolimatta kohtaus on kieltämättä jännittävä.

Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka teki pari vuotta sitten Dwayne Johnsonin kanssa komedian Central Intelligence (2016). Thurber onkin aiemmin tehnyt vain komedioita, mutta Skyscraperilla hän osoittaa taitavansa myös kelpo toiminnan. Thurberin käsikirjoitus sisältää muutamia hölmöjä hetkiä ja repliikkejä, sekä kliseitä, mutta nehän juuri kuuluvat toimintaleffoihin. Filmi on muuten oivallisesti kuvattu, mutta olisin silti kaivannut enemmän kuvia, jotka näyttävät kuinka korkealla hahmot ovatkaan. Pidin kuitenkin siitä, että aina välillä kuvataan maan tasalla olevia ihmisiä, jotka kauhistelevat Pearlin tapahtumia uutisten kautta. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta toimintakohtausten aikana se muuttuu liian kiirehtiväksi. Maskeeraukset ovat mainiosti toteutetut ja lavasteet ovat tyylikkäät. Visuaaliset tehosteet ovat monessa kohtaa näyttävät, mutta paikoitellen digiliekit ovat liiankin tietokoneella tehdyn näköiset. Ääniefektit ovat huikeat, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Skyscraper on oikein mainio viihdeleffa, jonka katsoo mielellään kesän kuumana päivänä viileässä teatterissa - vaikka elokuvan hahmoilla onkin aika kuumat oltavat. Leffan idea on hölmö, mutta toteutus on niin mukaansatempaava, että filmistä voi vain nauttia. Dwayne Johnson on nappivalinta päärooliin ja on hienoa, että hahmo ei ole pysäyttämätön supersankari, vaan hänelle on löydetty vikoja. On myös mahtavaa, ettei päähahmon vaimo ole tyypillisen avuton neitokainen, vaan Neve Campbellin Sarah-hahmo vetää turpaan siinä missä miehensäkin. Elokuva sisältää oivallisia - joskin kömpelöhkösti - leikattuja toimintakohtauksia ja parhaimmat jännitykset tarjoavat hetket, joissa Will kiipeilee Pearl-tornia pitkin. Ohjaaja Rawson Marshall Thurber on selkeästi toimintaleffansa katsonut ja kopioikin niitä täysin sujuvasti. Ei hän Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli -leffan kaltaista klassikkoa saa luotua, mutta on Skyscraper silti katsomisen arvoinen, jos haluaa nähdä puhdasta viihdettä vajaan parin tunnin ajan. Korkeanpaikankammoisille elokuva voi olla hyvinkin hurja kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Skyscraper, 2018, Legendary Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions

Arvostelu: Free Fire (2016)

FREE FIRE (2016)

Ohjaus: Ben Wheatley
Pääosissa: Cillian Murphy, Sharlto Copley, Brie Larson, Armie Hammer, Michael Smiley, Sam Riley, Babou Ceesay, Jack Reynor, Enzo Cilenti ja Noah Taylor
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut tietoinen Free Firesta, kunnes kuulin siitä CHIPSin (2017) lehdistönäytöksessä. Kuulin, että kyseessä on toimintaleffa, jossa nähtäisiin mm. District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley, Batman Beginsistä (2005) tuttu Cillian Murphy, Roomista (2015) Oscarin voittanut Brie Larson ja The Lone Rangerin (2013) nimikkohahmoa esittänyt Armie Hammer. Näyttelijät saivat minut kiinnostumaan elokuvasta ja ajattelin, että puhdas toimintaleffa voisi olla ihan hyvä pitkästä aikaa, etenkin kun se kestäisi vain puolitoista tuntia. Tein kuitenkin sen virheen, että katsoin Free Firen trailerin ennen leffan näkemistä, jolloin minulle syntyi ennakko-odotuksia ja valitettavasti trailer ei lupaillut kovin kummoista teosta. Menin kuitenkin katsomaan elokuvan, toivoen, että se tarjoaisi enemmän kuin trailer antoi ymmärtää.

Kaksi ryhmää kohtaavat varastolla; toinen kauppaa aseita ja toinen on valmis maksamaan niistä. Pari juttua menee pieleen, jolloin varasto muuttu taistelukentäksi, kun kaksi ryhmää alkavat tulittamaan toisiaan.

Aseita ostavaan ryhmään kuuluu Cillian Murphyn näyttelemä Chris, hänen hyvä ystävänsä Frank (Michael Smiley), hieman kummallinen Bernie (Enzo Cilenti) ja tämän pössyttelijäkaveri Stevo (Sam Riley). Hahmoista Chris pääsee parhaiten esille, minkä lisäksi Stevo on tärkeässä roolissa tarinan kannalta. Stevo on nimittäin yksi syy, miksi taistelu alkaa. Hän on nimittäin pahoinpidellyt vastustajatiimin jäsenen serkun, mistä jäsen ei pidä yhtään. Stevo on ärsyttävä tyyppi, joka esittää kovaa, mutta jota muut pitävät vain tyhmänä. Bernie jää nelikosta enemmän taka-alalle, eikä ole kovin muistettava. Frank taas on jokseenkin tylsä tapaus, vaikka toimiikin Chrisin tukena kaiken aikaa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, mutta hahmot eivät ole kovin innostavia, sillä he eivät oikeastaan kehity mihinkään elokuvan aikana.
     Aseita kauppaavaan ryhmään kuuluu Sharlto Copleyn esittämä Vern, hänen avustajansa Martin (Babou Ceesay), aika mitäänsanomaton Gordon (Noah Taylor) ja hänen ystävänsä, tyylikästä hattua käyttävä Harry (Jack Reynor), joka on katkera Stevolle. Vern erottuu selvästi parhaiten, Copleyn ollessa mainio näyttelijä. Hahmo luulee itsestään liikoja ja kuvittelee voivansa pomotella kaikkia. Martin on ihan sympaattinen tapaus, muttei pääse tekemään paljoa. Loput kaksi eivät erityisemmin kiinnosta. Nämäkään hahmot eivät kehity elokuvassa, vaan pysyvät samanlaisina loppuun asti.
     Varastolla mukana ovat myös Armie Hammerin näyttelemä Ord, joka haluaisi olla puolueeton, mutta osaa kyllä ampua, jos tarve vaatii, sekä Brie Larsonin esittämä Justine, joka ei tunnu toimintahahmolta, mutta jolta löytyy kyllä ase ja uskallus käyttää sitä. Justine jää mieleen, ottaen huomioon, että kyseessä on leffan ainoa naishahmo ja Ord toimii ollessaan ihan mielenkiintoinen tapaus. Valitettavasti nämäkään hahmot eivät kehity mihinkään suuntaan.

Elokuvan alussa hahmot esitellään pikaisesti, jotta heihin loisi jonkinlaisen tunnesiteen. Leffa alkaa lähes suoraan varastolta, jossa ryhmät kohtaavat. Valitettavasti aseet, joita Vernin porukka kauppaa, eivät olekaan samoja, joita Chrisin joukko tuli ostamaan. Tämä aloittaa epäilykset siitä, että jotain hämärää on meneillään ja kun käy selväksi, että Stevolla ja Harrylla on todella huonot välit, ei voi muuta kuin alkaa tulittamaan vastapuolen hahmoja... ja siinä se sitten onkin. Alussa käytetään alle puoli tuntia tarinan heppoiseen rakentamiseen ja monen hahmon esittelyyn, minkä jälkeen kaikki ampuvat toisiaan isossa varastossa koko loppuleffan ajan. Siinä kaikki. Free Fire tuntuu lähinnä loppuhuipennukselta jostain isommasta kokonaisuudesta, eikä kokonaiselta tarinalta itsessään. Alun hahmoesittelyt tapahtuvat niin heppoisesti, ettei heistä kukaan oikein tunnu miltään. Nimet muistaa lähinnä vain sen takia, että hahmot huutavat toistensa nimiä kaiken aikaa. Vaikka jotkut näyttelijät olisivat hyviä, se ei tarkoita, että heidän hahmonsakin olisivat hyviä. Kun yksikään hahmo ei kehity mihinkään, ei kukaan tunnu koskaan miltään. Ja kun kukaan ei tunnu miltään, ei katsojalle ole mitään väliä, kuka kuolee. Koko elokuvan aikana en välittänyt yhdestäkään hahmosta, eikä minua liikauttanut yhdenkään hahmon kuolema.

Free Firessä on muitakin ongelmia. Kun koko leffa tapahtuu yhdessä isossa varastossa ja hahmot ovat piiloutuneet eri asioiden taakse, joita varastosta löytyy, olisi hienoa, jos katsojalle olisi aina selvää, missä kaikki ovat. Tietty on niitä hetkiä, jolloin on tarkoituksenakin, että joku tulee yhtäkkiä jostain piilosta, eikä haluta näyttää, missä hän kulkee, mutta suurimmaksi osaksi leffan ajasta minulla ei ollut mitään käsitystä, missä hahmot olivat varastossa. Kaikki vain räiskivät pistooleillaan jonnekin ja piileskelivät joko isojen kivien tai laatikoiden takana, ja vain harvoin tajusi katsojana, missä joku hahmo sijaitsi. Yhdessä kohtaa pari hahmoa lähtevät toiseen paikkaan varastossa, jolloin ihmettelee, että missä ihmeessä he nyt seikkailevat? Todella yksinkertaiseksi elokuvaksi Free Fire osaa olla todella sekava. Leffassa ei myöskään selitetä koskaan, miksi ja mihin Chrisin tiimi tarvitsee aseita? Tekijät ovat selkeästi vain halunneet luoda pitkän taistelukohtauksen ja unohtivat siinä samalla keksiä kunnon tarinan tai että yleensä hahmojen olisi tarkoitus muuttua tarinan aikana. Jälkituotannossa on varmaan huomattu, kuinka ontto ja mitäänsanomaton tekele on saatu aikaiseksi, mutta silloin on vain toivottu, että mukana on tarpeeksi tyylikkäitä toimintapätkiä, jotta katsoja hämääntyy tarpeeksi ja luulee leffassa olevan sisältöä. Jotkut sanovat samaa esimerkiksi Transformers-elokuvista (2007-), mutta niistä sentään löytyy selkeästi alku, keskikohta ja loppu, sekä juonenkäänteitä, kiinnostavia hahmoja ja kehitystä. Ihan sama, vaikka leffat toistaisivatkin itseään, jokaisesta löytyy kuitenkin nämä asiat. Monien mielestä Transformers: Dark of the Moonin (2011) tunnin mittainen lopputaistelu on liian pitkä, mutta entä jos se taistelu olisikin koko elokuva, ilman mitään muuta sisältöä? Sellainen on Free Fire... tosin ilman niitä jättirobotteja jne.

Kyseessä ei kuitenkaan ole läpimätä tai edes huono elokuva. Free Firesta löytyy nimittäin toimivia kohtia, hauskoja hetkiä ja mainiota tunnelmaa - aina välillä. Muutamaan otteeseen pääsee naurahtamaan ja muutamat ammuskelukohtaukset ovat ihan tyylikkäästi toteutetut. Valitettavasti kuitenkin kun kaksi kolmasosaa leffan kestosta käytetään perinteiseen ammuskeluun, käy se nopeasti tylsäksi, varsinkin kun lokaatio ei muutu lähes ollenkaan. Eniten koko elokuvassa pidin siitä, että loppupäässä elokuvaa kaikki hahmot ovat jo täysin rikki, eivätkä he enää jaksaisi taistella. Mutta kun ei löydy luottamusta, että vastapuolenkin hahmot olisivat valmiit lopettamaan, ei voi muuta kuin jatkaa. Lopussa hahmot lähinnä raahautuvat lattiaa pitkin, sillä heihin on jo osunut muutaman kerran, eivätkä he enää kykene nousemaan ylös. Tämä toi hieman realismin tuntua leffaan, sillä kaikki sivuhahmoista päähenkilöihin tuntuivat siltä, että he voisivat kuolla, toisin kuin perinteisissä toimintapätkissä, joissa sankarit voittavat aina. Tässä on myös se poikkeus, ettei leffalla ole sankaria. Lähes kaikki hahmot ovat yhtä isoissa rooleissa, jolloin kukaan ei erotu joukosta tarinan päähenkilönä. Lähinnä leffan aikana voi valita, kumpaa tiimiä kannustaa. Tämäkin oli toimiva ratkaisu, joka olisi oikeasti toiminut, jos välittäisi edes yhdestä hahmosta, mutta kun ei. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Toimivien juttujen takia leffa on parempi kuin huono, mutta toimivat jutut eivät kuitenkaan ole tarpeeksi toimivia, jotta Free Fire olisi ihan kiva. Komediana tämä olisi voinut olla parempi, mutta valitettavasti vitsejä - etenkään hyviä sellaisia - ei ole tarpeeksi, jotta tämän voisi laskea komediaksi.

Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka on minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta pienen taustatutkimuksen myötä tuli huomattua, ettei hän ole tehnyt yhtäkään kovin pidettyä leffaa. Free Fire ei herätä katsojan kiinnostusta tutkia Wheatleyn aiempaa tuotantoa. Wheatley toimii myös toisena käsikirjoittajana ja hänen ideastaan koko juttu lähti liikkeelle, mikä jo kertoo, ettei kovin osaavasta henkilöstä ole kyse. Elokuva on sentään kuvattu ihan hyvin, vaikka mukana on monta hieman heiluvaa kuvaa. Leikkaus ei ole kovin kummoista, koska se on yksi syy, miksei leffan aikana saa kunnon käsitystä, missä hahmot sijaitsevat varastossa. Onneksi on myös kohtia, joissa leikkaus on onnistunutta. Varasto on hyvin lavastettu, minkä lisäksi maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänitehosteet koostuvat selkeiten erilaisista laukauksista, jotka kuulostivat hyviltä teatterin kaiuttimista kuultuna. Musiikista vastaavat Geoff Barrow ja Ben Salisbury, ja yllättävää kyllä, heidän työnsä toimii ihan hyvin. Leffassa onkin tällaisia yksittäisiä hyviä juttuja, joiden kohdalla toivoisi, että ne voisi siirtää johonkin parempaan kokonaisuuteen, jolloin ne pääsisivät oikeuksiinsa.

Yhteenveto: Free Fire on kivoista jutuistaan huolimatta heikko, ontto ja ennen kaikkea jokseenkin tylsä elokuva, mikä on erikoista, kun kyseessä on vain puolitoista tuntia kestävä toimintapätkä. Kaikki tapahtuu vain varastossa, jolloin yksi tapahtumapaikka alkaa käydä jossain kohtaa tylsäksi. Hahmot eivät ole mielenkiintoisia, eivätkä he kehity ollenkaan leffan aikana. Tämän takia ei myöskään kiinnosta hahmojen kohtalot. Hienointa koko jutussa on, että hahmot selvästi haavoittuvat leffan aikana ja taistelu käy raskaaksi, sillä loppupäässä he lähinnä ryömivät ja laahaavat paikasta toiseen, mitä ei kovin monissa toimintapätkissä näe. Mukana on ihan hauskoja vitsejä ja viihdyttäviä toimintapätkiä, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Free Fire ei edes tunnu kokonaiselta teokselta, vaan lähinnä vain pitkitetyltä loppuhuipennukselta jollekin rikostarinalle. Ohjaajakäsikirjoittaja Wheatley ei tunnu osaavan, eikä hän ole erityisen hyvää lopputulosta saanut aikaiseksi. En suosittelisi leffateatterikäyntiä Free Firen parissa. Jos leffa kiinnostaa, niin kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä että se tulee joskus televisiosta. Varmasti jonkun mielestä leffa toimii, sillä se on puhdas ja perinteinen ammuskelupätkä, eikä sisällä mitään yliluonnollista. Puhdas ja perinteinen räiskintä ei kuitenkaan riitä, kun tarinaa ei ole lähes ollenkaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 11.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Free Fire, 2016, Film4, Protagonist Pictures, Rook Films

Arvostelu: Edge of Tomorrow (2014)

EDGE OF TOMORROW (2014)

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Tom Cruise, Emily Blunt, Bill Paxton, Brendan Gleeson ja Noah Taylor
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Vaikka kyseessä onkin Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva, niin en mennyt katsomaan Edge of Tomorrowia elokuvateattereihin, kun se ilmestyi keväällä 2014. Kesällä minulle tuli kaksi tilaisuutta mennä katsomaan se, mutta kumpanakin kertana päädyin katsomaan muuta - ensimmäisellä kerralla elokuvan Maleficent (2014) ja toisella kerralla elokuvan Snowpiercer (2013). Maleficentin kohdalla ärsytti oikeasti, että valintana olikin se elokuva, eikä Edge of Tomorrow. Syksyllä 2014, kun Edge of Tomorrow oli ilmestynyt myyntiin, niin kävin vuokraamassa sen Makuunista. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä en osannut odottaa niinkin toimivaa pätkää. Samana jouluna sain elokuvan kokoelmaani Blu-raylla.

Majuri William Cage pakotetaan sotatantereelle Ranskan rannikolle taistelemaan avaruusolioita vastaan. Tapettuaan alfamatkijaolion, Cage huomaa, että hänelle on tullut kyky aloittaa sama päivä uudestaan aina kuoltuaan. Hän lyöttäytyy yhteen kersantti Rita "Full Metal Bitch" Vertaskin kanssa, löytääkseen ratkaisun sodan lopettamiseksi.

Tom Cruise ei ole maailman parhaimpia näyttelijöitä, mutta hänessä on aina ollut karismaa toimintastarana. Edge of Tomorrowissa Cruise esittää majuri Cagea, joka ei halua joutua sotimaan ja vetää osan hyvin. Pelkuri hahmo, joka päättää kuitenkin yrittää kaikkensa pelastaakseen muut, on aina mielenkiintoinen tyyppi ja Cruise sopii osaan.
     Emily Blunt todistaa olevansa kova mimmi Rita Vertaskina, mätkiessään avaruusolioita palasiksi miekallaan. Hän pystyy vakuuttavasti esittämään hahmoa, jota muut sotilaat ihailevat ja kunnioittavat.
     Elokuvassa on valitettavasti mukana Bill Paxton, joka esittää vääpeli Farellia. Paxton on aina ollut erittäin ärsyttävä ja häntä on hieman vaikea katsoa tässäkin elokuvassa. Onneksi Paxtonin rooli ei ole suuri.
     Brendan Gleeson on mukana pienessä roolissa kenraali Brighamina. Elokuvassa esiintyy myös paljon stereotypisiä sotilashahmoja, jotka eivät ole kovin muistettavia. Pääosin Edge of Tomorrow pyörii vain Cagen ja Vertaskin ympärillä.

Avaruusoliot hyökkäävät nykyään Maapallolle elokuvissa ja televisiosarjoissa lähestulkoon joka vuosi. Miten samaan genreen voi tuoda jotain uutta? Ottamalla Bill Murrayn tähdittämä elokuva Groundhog Day (1993) ja lisäämällä se mukaan. William Cage joutuu käymään samaa päivää läpi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Itse päiviä katsoja ei näe kuin noin 25, mutta puheista päätellen Cage on elänyt saman päivän ehkä jopa yli 100 kertaa tai enemmän. Groundhog Day + avaruusoliot + Tom Cruise on mielenkiintoinen ja toimiva yhdistelmä. Etenkin ensimmäisellä katsomiskerralla oli jännittävää ja paikoitellen myös hauskaa seurata saman päivän toistumista yhä uudestaan. Kliseitäkin on totta kai mukana, kuten että alussa kaaosta ja tapahtumia esitellään uutiskuvien muodossa.

Ja koska avaruusolioelokuvia tulee todella paljon, niin on myös mielenkiintoista nähdä, millaisia uudenlaisia olentoja Hollywoodissa kehitellään. Edge of Tomorrowin avaruusoliot, joista käytetään nimeä "matkijat", ovat hieman sekavan näköisiä lonkeromörköjä. Tavallisten matkijoiden joukossa on alfaolentoja, joiden tappamisella saa mystisesti käyttöönsä voiman muuttaa aikaa, johon kykenee matkijoiden johtoaivo, eli omega. Matkijat ovat erittäin nopeita ja niitä näkyy elokuvassa useita, joten toimintaa on mukana paljon. Taistelu Ranskan rannalla on upeasti toteutettu ja katsojalle on hienoa, että taistelua näytetään läpi elokuvan, eikä se silti käy tylsäksi.

Kuten arvata saattaa, niin tehosteet elokuvassa ovat erittäin tyylikkäitä. Lentävät sota-alukset ja taistelukohdat näyttävät hienoilta. Edge of Tomorrow on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Myös puvustus - varsinkin sotilaiden huipputeknologiset puvut - ja lavastus ovat hyvin toteutettuja. Juoni kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä elokuva tunnu läheskään kaksituntiselta. Elokuvan ohjaaja Doug Liman on tunnettu elokuvista The Bourne Identity (2002), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Jumper (2008), ja Edge of Tomorrow on hänen ensimmäinen ison luokan scifielokuva. Liman on hoitanut homman tyylillä ja elokuva pysyy hyvin kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Taistelukohtaukset näyttävät upealta teräväpiirtona. Lisämateriaalina elokuvassa on poistettuja kohtauksia ja elokuvan tekoa käsittelevät pätkät "Operation Downfall" (joka sisältää rannan taistelusta kertovat osiot "Operation Downfall: Adrenaline Cut" ja "Storming the Beach"), "Weapons of the Future", "Creatures Not of This World" ja yli 40-minuuttinen "On the Edge with Doug Liman".

SPOILER! -mietteitä elokuvasta:
- Loppua kohti ei ole enää niin uskottavaa, että Vertaski on tuntenut Cagen vain pari päivää ja että he tutustuisivat joka kertaa uudestaan.
- Jännä juttu, että aurinko nousee tunnelmallisesti juuri, kun lopputaistelu on päättynyt...
- Elokuvan ihan loppu on aika outo, enkä ole vieläkään löytänyt järkevää selitystä, miten elokuvan loppu on mahdollinen. Elokuvan nähneet ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Yhteenveto: Edge of Tomorrow on oiva valinta illan toimintaelokuvaksi. Se ei ole päätähuimaava seikkailu, mutta onnistunut scifipätkä. Tom Cruise ja Emily Blunt puhaltavat hyvin yhteen hiileen tappaessaan matkijoita. Elokuva on todella viihdyttävä ja sen jaksaa helposti katsoa uudelleen. Jotkut kohtaukset voivat olla liian jännittäviä lapsille, mutta siinä ei kuitenkaan ole paljoa haitallista materiaalia. Lopputaistelusta tulee hieman mieleen Pacific Rim (2013), joka on hieman häiritsevää. Lopputaistelu tapahtuu pimeässä, eli jos ruudulta haluaa nähdä kunnolla, niin elokuva kannattaa katsoa hämärässä. Pakko sanoa, että hieman ärsyttää, etten nähnyt Edge of Tomorrowia elokuvateattereissa 3D:nä.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
Edge of Tomorrow, 2014, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films