Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sam Riley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sam Riley. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Arvostelu: Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019)

MALEFICENT 2: PAHAN VALTIATAR

MALEFICENT: MISTRESS OF EVIL



Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuva Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.

Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.

Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.




Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa.
     Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina.

Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.




Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.

Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.




Yhteenveto: Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films


lauantai 12. lokakuuta 2019

Arvostelu: Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014)

MALEFICENT - PAHATAR

MALEFICENT



Ohjaus: Robert Stromberg
Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.

Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.

Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.




Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä.
     Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.

Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.




Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.




Yhteenveto: Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Arvostelu: Free Fire (2016)

FREE FIRE (2016)



Ohjaus: Ben Wheatley
Pääosissa: Cillian Murphy, Sharlto Copley, Brie Larson, Armie Hammer, Michael Smiley, Sam Riley, Babou Ceesay, Jack Reynor, Enzo Cilenti ja Noah Taylor
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut tietoinen Free Firesta, kunnes kuulin siitä CHIPSin (2017) lehdistönäytöksessä. Kuulin, että kyseessä on toimintaleffa, jossa nähtäisiin mm. District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley, Batman Beginsistä (2005) tuttu Cillian Murphy, Roomista (2015) Oscarin voittanut Brie Larson ja The Lone Rangerin (2013) nimikkohahmoa esittänyt Armie Hammer. Näyttelijät saivat minut kiinnostumaan elokuvasta ja ajattelin, että puhdas toimintaleffa voisi olla ihan hyvä pitkästä aikaa, etenkin kun se kestäisi vain puolitoista tuntia. Tein kuitenkin sen virheen, että katsoin Free Firen trailerin ennen leffan näkemistä, jolloin minulle syntyi ennakko-odotuksia ja valitettavasti trailer ei lupaillut kovin kummoista teosta. Menin kuitenkin katsomaan elokuvan, toivoen, että se tarjoaisi enemmän kuin trailer antoi ymmärtää.

Kaksi ryhmää kohtaavat varastolla; toinen kauppaa aseita ja toinen on valmis maksamaan niistä. Pari juttua menee pieleen, jolloin varasto muuttu taistelukentäksi, kun kaksi ryhmää alkavat tulittamaan toisiaan.

Aseita ostavaan ryhmään kuuluu Cillian Murphyn näyttelemä Chris, hänen hyvä ystävänsä Frank (Michael Smiley), hieman kummallinen Bernie (Enzo Cilenti) ja tämän pössyttelijäkaveri Stevo (Sam Riley). Hahmoista Chris pääsee parhaiten esille, minkä lisäksi Stevo on tärkeässä roolissa tarinan kannalta. Stevo on nimittäin yksi syy, miksi taistelu alkaa. Hän on nimittäin pahoinpidellyt vastustajatiimin jäsenen serkun, mistä jäsen ei pidä yhtään. Stevo on ärsyttävä tyyppi, joka esittää kovaa, mutta jota muut pitävät vain tyhmänä. Bernie jää nelikosta enemmän taka-alalle, eikä ole kovin muistettava. Frank taas on jokseenkin tylsä tapaus, vaikka toimiikin Chrisin tukena kaiken aikaa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, mutta hahmot eivät ole kovin innostavia, sillä he eivät oikeastaan kehity mihinkään elokuvan aikana.
     Aseita kauppaavaan ryhmään kuuluu Sharlto Copleyn esittämä Vern, hänen avustajansa Martin (Babou Ceesay), aika mitäänsanomaton Gordon (Noah Taylor) ja hänen ystävänsä, tyylikästä hattua käyttävä Harry (Jack Reynor), joka on katkera Stevolle. Vern erottuu selvästi parhaiten, Copleyn ollessa mainio näyttelijä. Hahmo luulee itsestään liikoja ja kuvittelee voivansa pomotella kaikkia. Martin on ihan sympaattinen tapaus, muttei pääse tekemään paljoa. Loput kaksi eivät erityisemmin kiinnosta. Nämäkään hahmot eivät kehity elokuvassa, vaan pysyvät samanlaisina loppuun asti.
     Varastolla mukana ovat myös Armie Hammerin näyttelemä Ord, joka haluaisi olla puolueeton, mutta osaa kyllä ampua, jos tarve vaatii, sekä Brie Larsonin esittämä Justine, joka ei tunnu toimintahahmolta, mutta jolta löytyy kyllä ase ja uskallus käyttää sitä. Justine jää mieleen, ottaen huomioon, että kyseessä on leffan ainoa naishahmo ja Ord toimii ollessaan ihan mielenkiintoinen tapaus. Valitettavasti nämäkään hahmot eivät kehity mihinkään suuntaan.

Elokuvan alussa hahmot esitellään pikaisesti, jotta heihin loisi jonkinlaisen tunnesiteen. Leffa alkaa lähes suoraan varastolta, jossa ryhmät kohtaavat. Valitettavasti aseet, joita Vernin porukka kauppaa, eivät olekaan samoja, joita Chrisin joukko tuli ostamaan. Tämä aloittaa epäilykset siitä, että jotain hämärää on meneillään ja kun käy selväksi, että Stevolla ja Harrylla on todella huonot välit, ei voi muuta kuin alkaa tulittamaan vastapuolen hahmoja... ja siinä se sitten onkin. Alussa käytetään alle puoli tuntia tarinan heppoiseen rakentamiseen ja monen hahmon esittelyyn, minkä jälkeen kaikki ampuvat toisiaan isossa varastossa koko loppuleffan ajan. Siinä kaikki. Free Fire tuntuu lähinnä loppuhuipennukselta jostain isommasta kokonaisuudesta, eikä kokonaiselta tarinalta itsessään. Alun hahmoesittelyt tapahtuvat niin heppoisesti, ettei heistä kukaan oikein tunnu miltään. Nimet muistaa lähinnä vain sen takia, että hahmot huutavat toistensa nimiä kaiken aikaa. Vaikka jotkut näyttelijät olisivat hyviä, se ei tarkoita, että heidän hahmonsakin olisivat hyviä. Kun yksikään hahmo ei kehity mihinkään, ei kukaan tunnu koskaan miltään. Ja kun kukaan ei tunnu miltään, ei katsojalle ole mitään väliä, kuka kuolee. Koko elokuvan aikana en välittänyt yhdestäkään hahmosta, eikä minua liikauttanut yhdenkään hahmon kuolema.

Free Firessä on muitakin ongelmia. Kun koko leffa tapahtuu yhdessä isossa varastossa ja hahmot ovat piiloutuneet eri asioiden taakse, joita varastosta löytyy, olisi hienoa, jos katsojalle olisi aina selvää, missä kaikki ovat. Tietty on niitä hetkiä, jolloin on tarkoituksenakin, että joku tulee yhtäkkiä jostain piilosta, eikä haluta näyttää, missä hän kulkee, mutta suurimmaksi osaksi leffan ajasta minulla ei ollut mitään käsitystä, missä hahmot olivat varastossa. Kaikki vain räiskivät pistooleillaan jonnekin ja piileskelivät joko isojen kivien tai laatikoiden takana, ja vain harvoin tajusi katsojana, missä joku hahmo sijaitsi. Yhdessä kohtaa pari hahmoa lähtevät toiseen paikkaan varastossa, jolloin ihmettelee, että missä ihmeessä he nyt seikkailevat? Todella yksinkertaiseksi elokuvaksi Free Fire osaa olla todella sekava. Leffassa ei myöskään selitetä koskaan, miksi ja mihin Chrisin tiimi tarvitsee aseita? Tekijät ovat selkeästi vain halunneet luoda pitkän taistelukohtauksen ja unohtivat siinä samalla keksiä kunnon tarinan tai että yleensä hahmojen olisi tarkoitus muuttua tarinan aikana. Jälkituotannossa on varmaan huomattu, kuinka ontto ja mitäänsanomaton tekele on saatu aikaiseksi, mutta silloin on vain toivottu, että mukana on tarpeeksi tyylikkäitä toimintapätkiä, jotta katsoja hämääntyy tarpeeksi ja luulee leffassa olevan sisältöä. Jotkut sanovat samaa esimerkiksi Transformers-elokuvista (2007-), mutta niistä sentään löytyy selkeästi alku, keskikohta ja loppu, sekä juonenkäänteitä, kiinnostavia hahmoja ja kehitystä. Ihan sama, vaikka leffat toistaisivatkin itseään, jokaisesta löytyy kuitenkin nämä asiat. Monien mielestä Transformers: Dark of the Moonin (2011) tunnin mittainen lopputaistelu on liian pitkä, mutta entä jos se taistelu olisikin koko elokuva, ilman mitään muuta sisältöä? Sellainen on Free Fire... tosin ilman niitä jättirobotteja jne.

Kyseessä ei kuitenkaan ole läpimätä tai edes huono elokuva. Free Firesta löytyy nimittäin toimivia kohtia, hauskoja hetkiä ja mainiota tunnelmaa - aina välillä. Muutamaan otteeseen pääsee naurahtamaan ja muutamat ammuskelukohtaukset ovat ihan tyylikkäästi toteutetut. Valitettavasti kuitenkin kun kaksi kolmasosaa leffan kestosta käytetään perinteiseen ammuskeluun, käy se nopeasti tylsäksi, varsinkin kun lokaatio ei muutu lähes ollenkaan. Eniten koko elokuvassa pidin siitä, että loppupäässä elokuvaa kaikki hahmot ovat jo täysin rikki, eivätkä he enää jaksaisi taistella. Mutta kun ei löydy luottamusta, että vastapuolenkin hahmot olisivat valmiit lopettamaan, ei voi muuta kuin jatkaa. Lopussa hahmot lähinnä raahautuvat lattiaa pitkin, sillä heihin on jo osunut muutaman kerran, eivätkä he enää kykene nousemaan ylös. Tämä toi hieman realismin tuntua leffaan, sillä kaikki sivuhahmoista päähenkilöihin tuntuivat siltä, että he voisivat kuolla, toisin kuin perinteisissä toimintapätkissä, joissa sankarit voittavat aina. Tässä on myös se poikkeus, ettei leffalla ole sankaria. Lähes kaikki hahmot ovat yhtä isoissa rooleissa, jolloin kukaan ei erotu joukosta tarinan päähenkilönä. Lähinnä leffan aikana voi valita, kumpaa tiimiä kannustaa. Tämäkin oli toimiva ratkaisu, joka olisi oikeasti toiminut, jos välittäisi edes yhdestä hahmosta, mutta kun ei. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Toimivien juttujen takia leffa on parempi kuin huono, mutta toimivat jutut eivät kuitenkaan ole tarpeeksi toimivia, jotta Free Fire olisi ihan kiva. Komediana tämä olisi voinut olla parempi, mutta valitettavasti vitsejä - etenkään hyviä sellaisia - ei ole tarpeeksi, jotta tämän voisi laskea komediaksi.

Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka on minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta pienen taustatutkimuksen myötä tuli huomattua, ettei hän ole tehnyt yhtäkään kovin pidettyä leffaa. Free Fire ei herätä katsojan kiinnostusta tutkia Wheatleyn aiempaa tuotantoa. Wheatley toimii myös toisena käsikirjoittajana ja hänen ideastaan koko juttu lähti liikkeelle, mikä jo kertoo, ettei kovin osaavasta henkilöstä ole kyse. Elokuva on sentään kuvattu ihan hyvin, vaikka mukana on monta hieman heiluvaa kuvaa. Leikkaus ei ole kovin kummoista, koska se on yksi syy, miksei leffan aikana saa kunnon käsitystä, missä hahmot sijaitsevat varastossa. Onneksi on myös kohtia, joissa leikkaus on onnistunutta. Varasto on hyvin lavastettu, minkä lisäksi maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänitehosteet koostuvat selkeiten erilaisista laukauksista, jotka kuulostivat hyviltä teatterin kaiuttimista kuultuna. Musiikista vastaavat Geoff Barrow ja Ben Salisbury, ja yllättävää kyllä, heidän työnsä toimii ihan hyvin. Leffassa onkin tällaisia yksittäisiä hyviä juttuja, joiden kohdalla toivoisi, että ne voisi siirtää johonkin parempaan kokonaisuuteen, jolloin ne pääsisivät oikeuksiinsa.

Yhteenveto: Free Fire on kivoista jutuistaan huolimatta heikko, ontto ja ennen kaikkea jokseenkin tylsä elokuva, mikä on erikoista, kun kyseessä on vain puolitoista tuntia kestävä toimintapätkä. Kaikki tapahtuu vain varastossa, jolloin yksi tapahtumapaikka alkaa käydä jossain kohtaa tylsäksi. Hahmot eivät ole mielenkiintoisia, eivätkä he kehity ollenkaan leffan aikana. Tämän takia ei myöskään kiinnosta hahmojen kohtalot. Hienointa koko jutussa on, että hahmot selvästi haavoittuvat leffan aikana ja taistelu käy raskaaksi, sillä loppupäässä he lähinnä ryömivät ja laahaavat paikasta toiseen, mitä ei kovin monissa toimintapätkissä näe. Mukana on ihan hauskoja vitsejä ja viihdyttäviä toimintapätkiä, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Free Fire ei edes tunnu kokonaiselta teokselta, vaan lähinnä vain pitkitetyltä loppuhuipennukselta jollekin rikostarinalle. Ohjaajakäsikirjoittaja Wheatley ei tunnu osaavan, eikä hän ole erityisen hyvää lopputulosta saanut aikaiseksi. En suosittelisi leffateatterikäyntiä Free Firen parissa. Jos leffa kiinnostaa, niin kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä että se tulee joskus televisiosta. Varmasti jonkun mielestä leffa toimii, sillä se on puhdas ja perinteinen ammuskelupätkä, eikä sisällä mitään yliluonnollista. Puhdas ja perinteinen räiskintä ei kuitenkaan riitä, kun tarinaa ei ole lähes ollenkaan.




Kirjoittanut: Joonatan, 11.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Free Fire, 2016, Film4, Protagonist Pictures, Rook Films