Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Lentsikat (Planes - 2013)

LENTSIKAT

PLANES

Ohjaus: Klay Hall

Pääosissa: Dane Cook, Brad Garrett, Teri Hatcher, Stacy Keach, Roger Craig Smith, Carlos Alazraqui, Priyanka Chopra, Julia Louis-Dreyfus, Cedric the Entertainer, Gabriel Iglesias, John Cleese, Colin Cowherd, Oliver Kalkofe, John Ratzenberger ja Val Kilmer

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Autot (Cars - 2006) oli taloudellinen menestys ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) vielä isompi hitti, joten Pixarin omistava Disney-yhtiö päätti tahkota elokuvilla lisää rahaa ja tehdä niiden rinnalle animaatioelokuvan elävistä lentokoneista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointi alkoi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan Blu-raylle ja DVD:lle, mutta tekijät päättivätkin lopulta antaa sille kunnon teatterikierroksen ja Planes, eli suomalaisittain Lentsikat sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta sai lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta. Itse katsoin Lentsikat muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana animaatiorainana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella juhlavuoden kunniaksi.

Peltoja lannoittava lentokone Dusty Crophopper haaveilee urasta kilpalentäjänä. Hän päättääkin osallistua huippuvaativaan Siivin ympäri maailman -kisaan, jossa hän kohtaa parhaista parhaat lentokoneet.

Elokuvan päähahmo on Dusty Crophopper (äänenä Dane Cook), peltoja lannoittava lentokone, jolla on aikamoiset haaveet osallistua vaativaan lentokisaan. Kukaan ei tietenkään usko, että ruiskukoneella olisi mitään saumaa voittaa kisaa tai edes haaveilla kisaavansa kovimmista kovimpien lentokoneiden rinnalla. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan Dustyä lannista, vaan hän päättää puskea entistä kovempaa todistaakseen epäilijänsä vääriksi. Hahmo on erittäin tyypillinen altavastaajatyyppi, joka saa nopeasti katsojan sympatiat ja kannustukset puolelleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Dustyn kaverit, tankkeriauto Puksu (Brad Garrett) ja mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher), Dustyn pomona pelloilla toimiva Lyijyperä (Cedric the Entertainer), konkarilentokone Kippari (Stacy Keach), sekä Siivin ympäri maailman -lentokisan muut kilpailijat, lentokoneet Ripslinger (Roger Craig Smith), El Chupacabra (Carlos Alazraqui), Bulldog (John Cleese), Ishani (Priyanka Chopra) ja Rochelle (Julia Louis-Dreyfus). Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvan (Top Gun - 1986) tähti Val Kilmer tekee veikeän cameon hävittäjänä. Sivuhahmoista yksikään ei erityisemmin tee vaikutusta, mutta kaikki toimivat kelvollisesti mukana. Puksu ja El Chupacabra ovat tavanomaiset huumorisivuhahmot, vanha ja kokenut Kippari toimii tietty päähenkilön mentorina ja ylimielinen Ripslinger ajaa asiansa pahimpana vastuksena, joka pilkkaa Dustya minkä ehtii.

Toisellakaan katselukerralla ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Letsikat ei onnistunut tekemään erityistä vaikutusta. Se on ihan kiva lastenleffa, joka iskee varmasti kohdeyleisöönsä hyvin, mutta jättää aikuiskatsojat kylmäksi. Ensimmäinen Autot-elokuva onnistui tasapainottelemaan taidokkaasti koko perheelle sopivana filminä, mutta se olikin Pixarin teos. Lentsikat on pelkkä Disneyn päivänselvä yritys tienata lisää rahaa. Elokuva tuntuu olevan olemassa vain sen oheistuotteita, leluja sun muita varten. Silti leffa jaksaa viihdyttää ihan tarpeeksi hyvin ja sen puolentoista tunnin kesto kulkee aika nopeasti, elokuvan omatessa toimivan reippaan tahdin.

Reippaan rytmityksenkin kanssa aikuiskatsoja voi huomata ajatustensa harhailevan vähän väliä, sillä tarina kulkee niin kliseisiä ja turvallisia urheiluelokuvan latuja. Filmi yrittää päästä pälkähästä viittauksilla esimerkiksi Rockyyn (1976), mutta ei se auta, kun mukaan ei ole edes yritetty tuoda mitään twistiä. Jo traileria katsoessa on helppo arvata, kuinka elokuva tulee kulkemaan, eikä lopputulos yllätä kertaakaan. Lapsia tämä tuskin haittaa, jos vastaavia tarinoita ei ole nähnyt ja lukenut jo kymmeniä aiemmin. Meininki on perheen pienimmille varmasti onnistuneen jännittävää ja mukana oleva huumori naurattaa takuulla. Aikuinen saattaa sen sijaan pohtia joitain leffan kummallisuuksia logiikassa, lähtien siitä, että jos tämän maailman kaikki elävät olennot ovat koneita, jotka syövät bensiiniä ja sen sellaista, mihin ihmeeseen edes tarvitaan maissipeltoja ja Dustyn kaltaisia ruiskukoneita pitämään ne hyvässä kunnossa?

Elokuva on animoitu hyvin, joskin se ei ole visuaalisesti yhtä yksityiskohtainen kuin Autot. Lentsikoista huomaa aika ajoin, että sitä ryhdyttiin alun perin tekemään suoraan televisiokatselua varten teatterikierroksen sijaan. Silti leffaa on miellyttävä katsoa, etenkin sen ollessa toimivan värikäs. Myös äänimaailma on rakennettu oivallisesti ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tunnelmoivat passelisti taustalla. Ohjaaja Klay Hall pitää pakettia ihan hyvin kasassa, mutta Jeffrey M. Howardin kirjoittama käsikirjoitus on aivan liian turvallinen, kulkiessaan useita kertoja nähtyjä latuja pitkin.

Yhteenveto: Lentsikat on aika keskinkertainen rahastuslisäosa mainiolle Autot-elokuvalle. Siitä suorastaan paistaa läpi oheistuotteiden myynnistä haaveilevien Disney-pomojen dollarikuvat silmissä, mutta on lopputulos silti ajoittain ihan viihdyttävää menoa. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta pitää tarpeeksi mukavasti mukanaan. Aikuisille elokuva voi ripeästä rytmityksestäänkin huolimatta käydä toisinaan pitkäveteiseksi, mutta lapsia leffan luulisi riemastuttavan. Mukana on joitain hetkiä, jotka ovat takuulla jännittäviä perheen pienimmille, sekä joitain vitsejä, jotka naurattavat koko perhettä. Animaatiojälki on oikein kelvollista, mutta siitä voi välillä huomata, ettei elokuvaa ollut alun perin tarkoitus julkaista teattereissa. Lentsikat on periaatteessa tarpeeton rahastusraina, mutta toisaalta se myös laajentaa ihan kivasti Autot-elokuvien maailmaa. Jos pidit Autot-elokuvista, voi Lentsikat katsoa sujuvasti niiden perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes, 2013, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997)

HUOMINEN EI KOSKAAN KUOLE

TOMORROW NEVER DIES

Ohjaus: Roger Spottiswoode
Pääosissa: Pierce Brosnan, Jonathan Pryce, Michelle Yeoh, Teri Hatcher, Götz Otto, Ricky Jay, Judi Dench, Desmond Llewelyn, Samantha Bond, Joe Don Baker, Vincent Schiavelli, Colin Salmon, Geoffrey Palmer, Julian Fellowes, Gerard Butler ja Hugh Bonneville
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Huominen ei koskaan kuole on 18. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Kuusi vuotta Timothy Daltonin viimeisen Bond-leffan, 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) jälkeen tehty Bond-filmi, Pierce Brosnanin tähdittämä 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys. Tekijät kokivat suurta painetta toistaa elokuvan suosio, etenkin kun sarjan luonut Albert R. Broccoli oli juuri menehtynyt. Jatkoa alettiinkin tekemään suurella kiireellä, mikä myös nosti filmin budjetin huomattavasti korkeammaksi kuin sarjan aiempien osien. 007 ja kultaisen silmän ohjaaja Martin Campbell ei halunnut jatkaa sarjan parissa, joten uudeksi tekijäksi palkattiin nopeasti Roger Spottiswoode. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin vimmalla, mutta kesti kauan, kunnes siihen oltiin tyytyväisiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1997 ja lopulta Huominen ei koskaan kuole onnistuttiin vielä julkaisemaan saman vuoden joulukuussa. Vaikka elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se jäi lipputuloissa todella pahasti samaan aikaan ilmestyneen Titanicin (1997) jalkoihin, se oli silti iso menestys. Itse näin filmin lapsena samana kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen kerran tai kaksi uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Noin viikko 007 ja kultaisen silmän jälkeen katsoinkin Huominen ei koskaan kuole.

MI6:n salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan mediamoguli Elliot Carverin bisneksiä. Carverin uutislehti Huomisen uutiset tekee juttuja tragedioista niin nopeasti, että MI6 epäilee Carverin liittyvän tapaturmiin jollain tavalla...

Pierce Brosnan tekee paluun agentti 007:n eli James Bondin rooliin ja tarjoaa toistamiseen erittäin mainion suorituksen. Brosnan on vielä paremmin kotonaan roolissa kuin 007 ja kultaisessa silmässä. Brosnan omaksuu yhä vahvemmin hurmurivakoojan ja toimintasankarin osat, yhdistäen ne toimivaksi kokonaisuudeksi. Tässä Bond on entistä isommin toimintasankari - tai millaiseksi sellainen nykypäivänä määritellään. Bond pistää useampaan otteeseen haisemaan erilaisilla aseilla, sekä tekee erilaisia hurjia stuntteja.

Elokuvan pahis on Jonathan Prycen näyttelemä mediamoguli Elliot Carver, Carverin Mediaryhmän johtaja. Kyseessä on pitkästä aikaa todella suuruudenhullu Bond-roisto. Aluksi hahmo tuntuu oudon epärealistiselta, mutta toisaalta on hauska nähdä, kuinka Sean Conneryn Bond-aikojen roistotyyppi on siirretty nykyaikaan... vaikkakin hahmo tuntuu välillä kuuluvan enemmänkin Austin Powersiin kuin James Bondiin. Prycen suunnitelma on monilta osin todella hölmö, mutta samalla hänen Carver-hahmonsa viestii satiirin keinoin uutisoinnin ja etenkin feikki-uutisten vaikutuksesta. Käsiteltävä asia onkin kenties vielä ajankohtaisempi nykypäivän some-aikana. Pryce sopii erinomaisesti itsestään aivan liian paljon luulevan bisnesmiehen rooliin ja vaikkei hän ole millään lailla fyysinen uhka Bondille, on hän omalla tavallaan hyvä vastus. Carverin pähkähullujen ideoiden toteutuksessa auttavat mm. tietokonevelho Gupta (Ricky Jay), lihaksikas kätyri Stamper (Götz Otto), sekä kidutusekspertti Kaufman (Vincent Schiavelli).
     Perinteisiä "Bond-tyttöjä" ovat tällä kertaa Carverin vaimo Paris Carver (Teri Hatcher), joka ei tietenkään voi vastustaa vakoojaa, sekä kiinalaisvakooja Wai Lin (Michelle Yeoh), joka ei todellakaan kaipaa Bondin apua, vaan on lähitappeluissa vielä 007:ääkin tehokkaampi. Wai Lin on toimiva pari Bondille ja on yllättävänkin mielenkiintoista seurata, kuinka he vähitellen lämpenevät toisilleen. Yeoh on vakuuttava toimintasankarina ja Hatcherkin on kelpo omassa osassaan.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi MI6:n johtaja M (mahtava Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), sekä Bondin vempaimet suunnitteleva Q (aina yhtä mainio Desmond Llewelyn). Joe Don Bakerin esittämä CIA-vitsiniekka Jack Wade käy myös piipahtamassa filmissä. Lisäksi elokuvassa nähdään todella pienissä rooleissa hittisarja Downton Abbeyn (2010-2015) luoja Julian Fellowes Iso-Britannian puolustusministerinä, sekä sarjaa tähdittävä Hugh Bonneville ja toimintastara Gerard Butler laivaston miehinä. Sekä Butlerille että Bonnevillelle Huominen ei koskaan kuole on molempien näyttelijäuran toinen elokuvarooli.

Huominen ei koskaan kuole on neljäs peräkkäinen erittäin hyvä James Bond -elokuva. Vaikka Roger Moore olikin erinomainen Bond, hänen filmiensä taso vaihteli huomattavasti, mutta 1980-luvun lopulla sarja lähti selvästi uuteen nousuun Daltonin ja Brosnanin kautta... ainakin näiden neljän elokuvan verran. Ei filmi pääse 007 ja kultaisen silmän tasolle, mutta on se silti erittäin mainio. Heti alussa Huominen ei koskaan kuole nappaa mukaansa vauhdikkaan toimintakohtauksensa ansiosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan tylsistyä sen jälkeen. Elokuva tarjoaa useammankin upean toimintakohtauksen. Etenkin kaikki Vietnamissa tapahtuva on todella koukuttavaa ja näyttävää seurattavaa. Mukana on yksi sarjan hienoimmista takaa-ajoista, mitä onnistutaan vain parantamaan ja parantamaan, mitä pidemmälle se kulkee. Lisäksi Bond saa jälleen uuden huipputeknologisen auton Q:lta ja jos 007 ja kultaisessa silmässä tuli pettymyksenä, ettei Bond käyttänyt autoaan lähes mihinkään, tässä ei voi valittaa samasta. Autoa hyödynnetään todella vaikuttavilla tavoilla ja siihenkin liittyvä toimintakohtaus vain paranee, mitä pidemmälle se kulkee. Kun kyseessä on puhtaampi toimintafilmi kuin monet aiemmista Bond-leffoista, mitkä nojaavat enemmän jännärin suuntaan, on tietty hienoa, kun toimintaan on panostettu näin paljon.

Elokuvasta kyllä löytyy heikkoutensa ja vaikka tavallaan pidän Prycen roistohahmo Carverista, on hänen suunnitelmansa tosiaan aika pöhkö, kun sitä alkaa tosissaan miettimään. Vaikka mukana on hieman vitsailua, leffa on monin tavoin vakava, jolloin Carverin hölmö pahissuunnitelma tuntuu olevan pienessä ristiriidassa elokuvan tunnelman kanssa. Loppupäässä katsoja alkaa ottamaan Carverin ideoita hieman vakavammin, mutta muuten pitkin leffaa saa kohotella kulmiaan. Tämän hölmöyden kuitenkin unohtaa aina, kun elokuva tarjoaa uuden upean toimintakohtauksen. Pitkät taistot pidetään tiivistunnelmaisina, kekseliäinä, jatkuvasti kehittyvinä ja erilaisina toisistaan, aina ihan loppuun saakka, jolloin niitä katsoessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Huominen ei koskaan kuole onkin erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Elokuvan on ohjannut Roger Spottiswoode, joka pistää parastaan toiminnan kanssa ja viihdyttää niin hyvin kuin vain voi. Spottiswoode rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää pakettia taidokkaasti kasassa. Ei olekaan hänen vikansa, että käsikirjoittaja Bruce Feirsteinin teksti sisältää tiettyjä heikkouksia. Feirsteinin puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että hän pitää tarinaa toimivasti jatkuvassa liikkeessä, johtaen tapahtumat yhä vain uuteen, päräyttävään taistoon tai takaa-ajoon. Huominen ei koskaan kuole on usein hienosti kuvattu filmi. Etenkin toimintakohtausten aikana on paljon tyylikästä kameratyöskentelyä. Leikkauskin on erittäin sujuvaa. Lavaste-, puvustus-, valaisu- ja maskeeraustiimitkin hoitavat hommansa hyvin ja efektit ovat parantuneet parissa vuodessa 007 ja kultaisen silmän jälkeen. Myös musiikit ovat huomattavasti paremmat ja David Arnold jäi ihan syystäkin sarjan säveltäjäksi useamman elokuvan ajaksi. Arnold tuo omaa särmää tuttuihin sävelmiin ja lisää mukaan myös omia, oivallisesti jumputtavia melodioita. Valitettavasti elokuvan tunnuslaulu, Sheryl Crow'n laulama "Tomorrow Never Dies" on yksi leffasarjan heikoimmista ja ennen kaikkea tylsimmistä. Kappale sai jostain syystä sekä Grammy-, että Golden Globe -ehdokkuudet, mutta täysin ymmärrettävästi hävisi molemmissa Celine Dionin "My Heart Will Go On" -laululle Titanicista. Lopputekstien aikana kuultava k.d. langin laulama "Surrender" on huomattavasti parempi biisi.

Yhteenveto: Huominen ei koskaan kuole on jälleen todella hyvä James Bond -elokuva. Pierce Brosnan näyttää kykynsä toistamiseen ja vakuuttaa toimintasankarina. Leffan toimintakohtaukset ovat vaikuttavia ja erittäin viihdyttäviä. Mukaan mahtuu vangitsevaa takaa-ajoa, mikä vain paranee, mitä pidemmälle se etenee, sekä napakkaa käsirysyä. Itse tarina on mukaansatempaava, vaikka pahiksen suunnitelmat pistävät välillä kohottelemaan kulmia epäuskoisesti. Pryce kuitenkin toimii roiston roolissa, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Michelle Yeoh on nappivalinta toiminnallisen naissankarin osaan. Harmillisesti tämänkertainen tunnuslaulu ei ole kovinkaan kummoinen ja omasta mielestäni lopputeksteissä kuultava "Surrender"-kappale on parempi. Jos pidit 007 ja kultaisesta silmästä ja Brosnanista Bondina, kannattaa katsoa myös Huominen ei koskaan kuole. Se ei ole yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta on se parempi kuin mitä Brosnan seuraavaksi teki Bondina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tomorrow Never Dies, 1997, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists

Arvostelu: Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009)

CORALINE JA TOINEN TODELLISUUS

CORALINE

Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Dakota Fanning, Teri Hatcher, Robert Bailey Jr., John Hodgman, Keith David, Jennifer Saunders, Dawn French ja Ian McShane
Genre: animaatio, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Coraline, eli suomalaisittain Coraline ja toinen todellisuus perustuu Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2002. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle jo ennen kirjan julkaisua, kun Gaiman tapasi ohjaaja Henry Selickin. Selick kiinnostui kirjasta ja koska Gaiman fanitti Selickin aiempaa elokuvaa, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), hän suostui heti Selickin pyyntöön tehdä kirjasta filmatisointi. Painajainen ennen joulua -leffan tavoin Selick halusi toteuttaa myös Coralinen nukkeanimaationa. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäisiä lavasteita ja sitä työstettiin usean vuoden ajan. Lopulta helmikuun 5. päivä 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, filmi sai ensi-iltansa Portlandin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se alkoi leviämään ympäri maailman. Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mistä myös kriitikot innostuivat kovasti. Leffa voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Vuosien varrella filmistä on tullut jonkin sortin moderni klassikko animaatiointoilijoiden keskuudessa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Coralinea, kun se ilmestyi Suomeen. Kiinnostukseni sitä kohtaan heräsi vasta, kun kuulin koulussa monilta, että kyseessä on yksi pelottavimmista animaatioista ikinä. Vasta vuonna 2014, kun animaatiokurssin aikana meille näytettiin pari pätkää elokuvasta ja sen teosta, kiinnostuin siitä todella ja kävin samana päivänä vuokraamassa sen. Pidin leffasta todella paljon, joten ostin sen Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun kesällä 2018 huomasin, että Coraline ja toinen todellisuus täyttäisi helmikuussa 2009 kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi! Hyvää syntymäpäivää Coraline!

Ankean tylsää elämää puutarhurivanhempiensa kanssa viettävä nuori Coraline-tyttö löytää asunnostaan oven, joka johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa kaikki vaikuttaisi olevan paremmin - vanhemmatkin ovat siellä iloisia! Aluksi paikka tuntuu kuin unelmalta Coralinelle, mutta pikkuhiljaa hän huomaa, että siellä on jotain pahasti vialla...

Pääroolissa Coraline Jonesina kuullaan nuori Dakota Fanning, joka on erinomainen valinta rooliin, sillä hän tuo hienosti esille Coralinen tunteet pelkällä äänellään - oli hahmo sitten innokas, turhautunut tai surullinen. Aluksi hahmo saattaa vaikuttaa hieman ilkeältä, sillä hän puhuu välillä aika inhottavaan sävyyn. Tähän kuitenkin löytyy täysin ymmärrettäviä syitä, sillä Coralinen vanhemmilla ei ole aikaa tyttärelleen, eikä heitä tunnu kiinnostavan tytön asiat lainkaan, minkä lisäksi kukaan ei sano Coralinen nimeä oikein. Hapan puhetapa on hahmon suojautumiskeino, mutta hän ei ole kuitenkaan pelkästään tympeä muille. Elokuvan aikana Coraline osoittaa useasti olevan lämpöä ja rakkautta kaipaava seikkailunhaluinen persoona ja pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo kehittyy läpi leffan. Coraline on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hyvin uskottava nuori naisenalku.
     Coralinen vanhemmat eivät todellakaan ole yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin tyttärensä, mutta heidän on tarkoituskin olla tylsiä. Sarkastisen töykeästi puhuva äiti (Teri Hatcher) ja selkeästi pahasta unenpuutteesta kärsivä isä (John Hodgman) työskentelevät puutarhakataloginsa kanssa, eikä kumpikaan jaksa kuunnella, mitä Coralinella on sanottavanaan. Jo yhden kohtauksen jälkeen voi hyvin ymmärtää, miksi Coraline näkee vaihtoehtotodellisuuden paljon ihanampana kotina.
     Coralinella ja hänen vanhemmillaan on hyvin eriskummallisia naapureita. Alakerrassa asuu iäkäs ex-näyttelijäduo April (Jennifer Saunders) ja Miriam (Dawn French), jotka ovat erittäin hauskoja tapauksia. Heidän outo luonteensa ja heidän suhteensa koiriinsa tarjoavat useat naurut, joita vahvistaa hulvaton äänityö Saundersilta ja Frenchiltä, jotka ovat todella päässeet leikkimään hahmojensa kanssa. Yläkerrassa taas asustelee sirkustaiteilija Bobinsky (mainio Ian McShane), joka ei ole niinkään hauska, mutta sitäkin oudompi sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Lähistöllä asuu myös nuori poika Wybie (Robert Bailey Jr.), joka luotiin vasta elokuvaa varten. Wybien on tarkoitus luoda jonkinlaista seuraa Coralinelle, vaikkei hänkään mikään kummoinen ystävä ole, sillä Wybiekaan ei kuuntele yhtään Coralinen puheita, mikä johtaa hyvin turhauttavaan tunteeseen. Wybiella on kissa (äänenä Keith David), josta on saatu hienosti oma hahmonsa. Coralinea ja kissaa lukuunottamatta rinnakkaistodellisuudessa jokaisesta hahmosta on olemassa toinen versio, jotka ovat myös hyvin kiehtovia tapauksia - etenkin Coralinen vanhemmat ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin tylsät oikeat versiot...

Kuten jo nopeasti sanoin, Coraline ja toinen todellisuus -elokuva nauttii kaikkien aikojen pelottavimman lastenleffan maineesta, eikä mikään ihme. Kyseessä nimittäin on hyvinkin jännittävä filmi, joka lainailee paljon kuvastoa klassisista kauhuelokuvista ja hyödyntää niitä upeasti läpi filmin. Perheen pienimmille elokuva ei todellakaan sovi ja leffan K7-ikäraja on hieman kummallinen päätös, sillä elokuva saa jopa aikuiskatsojan jännittämään tosissaan. Filmiin on hienosti luotu goottimaista kauhumaailmaa, joka on samaan aikaan hyvin lumoavan maaginen, mutta myös luotaantyöntävän karmiva. Elokuva jopa tarjoaa pari kunnon säikäytystä, jotka saivat ainakin minut säpsähtämään. En yleensä välitä äkkisäikäytyksistä ja pidän niitä lähinnä halpana kauhukikkana, mutta jos lastenleffa onnistuu tosissaan säikäyttämään, tekijät ovat onnistuneet todella hyvin tunnelmassaan. Erinomaisena vastapainona kauhuhengelle mukana on myös oivallista huumoria, mitä esimerkiksi April ja Miriam tarjoavat. Huumori on rytmitetty mestarillisesti, jolloin sitä tarjoillaan juuri oikeissa kohtauksissa, eivätkä kauhu ja komedia vie toisiltaan pois tunnelmaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja se vie mahtavasti mukanaan.

Myös itse tarina on hyvin mukaansatempaava. Katsojana lyöttäytyy Coralinen puolelle heti alussa, kun ensimmäisestä kohtauksesta alkaen voi huomata, kuinka pitkästyttävän ikävää hänen elämänsä on. Tästä syystä kun Coraline löytää salaisen oven ja käytävän rinnakkaismaailmaan, katsojana haluaa lähteä tytön mukaan tutkimaan paikkaa. Tekijät ovat huikeasti saaneet aikaiseksi taianomaisen maailman, jonne itsekin voisi jäädä asustelemaan... kunnes alkaa huomata kaikenlaisia pieniä outouksia, jotka viestivät, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Elokuva rakentaa loistavasti tunnelmaansa ja lumoaa katsojansa yhä vain paremmin. Näin jännittävät kohtaukset tehoavat entistäkin voimakkaammin, sillä mahtavan maailmanrakentamisen ja tarinankertomisen ansiosta katsoja on imaistu syvälle seikkailuun mukaan. Filmi pitää tunnelmansa hienosti kasassa aina loppuun saakka. Huipennuksesta minulta tosin löytyy pientä negatiivista sanottavaa. Se nimittäin kiirehtii hieman liikaa ja jotkut tapahtumat tuntuvat ratkeavan liian helposti. Coralinen täytyy löytää erilaisia esineitä, eikä hänen valitettavasti tunnu tarvitsevan nähdä vaivaa onnistuakseen siinä. Onneksi kamppailu tarinan kammottavaa pahuutta vastaan on kuitenkin paljon paremmin rytmitetty ja siihen on saatu todellista epätoivon tunnetta. Leffan pahiksesta puheenollen, kun todella alkaa miettiä, mitä hahmo on puuhaillut jo ties kuinka kauan, muuttuu tarina entistäkin pelottavammaksi.

Coraline ja toinen todellisuus on myös aivan mielettömän upeasti animoitu. Elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, eikä voi muuta kuin ihailla kaikkea sitä kovaa työtä, mikä leffan tekoon on käytetty. Muutamia pieniä liikkeessä tapahtuvia nykimisiä lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti täydellinen. Filmiin rakennetut pienoismallilavasteet ovat täynnä mitä näyttävimpiä yksityiskohtia. Esimerkiksi talo, missä Coraline asuu vanhempiensa kanssa, on pienillä tavoilla saatu näyttämään hyvinkin todelliselta. Eräässä teatterikohtauksessa jättimäinen sali on vaikuttava näky, minkä lisäksi vauhdikkaammissa kohtauksissa, joissa esiintyy kymmeniä kipittäviä hiiriä, täytyy vain kunnioittaa tekijöiden panosta, sillä niiden kohtausten teko on varmasti ollut aivan järjettömän vaativa urakka. Hahmojen ulkoasu on karikatyyrimäinen, mutta sopii täysin leffan henkeen. Värimaailmalla on hienosti korostettu tylsää todellista maailmaa harmaan eri sävyin, kun taas rinnakkaistodellisuus on täynnä värejä. Elokuva on myös mestarillisesti leikattu. Etenkin alkupäässä muutamien kohtauksien välissä tapahtuu todella kekseliäitä siirtymiä. Äänimaailmakin on fantastisesti rakennettu. Ääniefekteihin on tuotu kauhuelementtejä mukaan ja Bruno Coulaisin melankoliset ja jännittävät sävellykset tuovat oman lumoavan lisäyksensä elokuvan tunnelmaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Selick on onnistunut Coralinen kanssa mahtavasti. Selick on työstänyt kiehtovan käsikirjoituksen ja luonut siihen mitä parhaimman tunnelman, minkä ansiosta leffa toimii vielä monien katselukertojen jälkeen ihan yhtä hienosti.

Yhteenveto: Coraline ja toinen todellisuus on fantastinen kauhuseikkailu, mistä kaikki voivat nauttia. Heikkohermoisille ja perheen pienimmille leffa voi tosin olla liiankin karmiva, mutta muuten sen upea tunnelma lähinnä lumoaa. Elokuva rakentaa tarinaansa ja päähenkilöään erinomaisesti, ja katsojana lähtee kiehtoutuneena tutkimaan erikoista maailmaa Coralinen kanssa. Mukana on useita hauskoja tilanteita, sekä hyvinkin jännittäviä hetkiä. Leffa ei onneksi päästä katsojaansa helpolla, vaan pelottelee hienosti loppuun saakka. Lopusta minun täytyy kuitenkin sanoa, että huipennus kiirehtii hieman liikaa, jolloin Coraline tuntuu selviävän joistain tilanteista turhankin helposti. Tästä huolimatta kyseessä on aivan mahtava elokuva, mikä on myös animoitu huikean taidokkaasti. Filmi häikäisee vähän väliä upealla tyylillään ja näyttävällä kuvastollaan. Suosittelen Coralinea erittäin lämpimästi kaikille animaatioelokuvien, sekä hauskojen että jännittävien seikkailujen ystäville. Jos lapsenne alkavat kiinnostua kauhuleffoista, mutta heillä ei ole vielä ikää mihinkään kunnon kauhuteoksiin, on Coraline ja toinen todellisuus täydellinen tapa aloittaa heidän kauhuleffamatkansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coraline, 2009, Laika Entertainment, Focus Features, Pandemonium