Pääosissa: Fantasia Barrino, Colman Domingo, Danielle Brooks, Taraji P. Henson, Corey Hawkins, H.E.R., Halle Bailey, David Alan Grier, Louis Gossett Jr., Deon Cole, Aunjanue Ellis-Taylor, Ciara, Elizabeth Marvel ja Whoopi Goldberg
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12
The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin, joka puolestaan perustuu Alice Walkerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1985 tehty elokuva Steven Spielbergin toimesta. 2010-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä uutta elokuvaa, tällä kertaa Broadway-esityksen pohjalta. Spielberg ja aiempaa elokuvaa tähdittänyt Oprah Winfrey ryhtyivät uuden elokuvan tuottajiksi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2022. Monissa maissa Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa jo viime jouluna ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse katsoin Spielbergin elokuvan vasta kuukausi sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä valtavasti. En nähnyt tarvetta uudelle leffalle ja minua epäilytti uuden elokuvan musikaaliaspekti. Päätin silti uteliaisuudesta käydä katsomassa uuden Häivähdys purppuraa -elokuvan.
Vuonna 1909 nuori Celie naitetaan vasten tahtoaan vastikään leskeksi jääneelle Misterille. Varttuessaan Celie alkaa löytämään itseään ja pyrkii pääsemään takaisin siskonsa, sekä lastensa luokse, jotka häneltä vietiin heti syntymän jälkeen.
Pääroolissa Celienä nähdään laulaja Fantasia Barrino, joka tekee Häivähdyksessä purppuraa elokuvadebyyttinsä. Täysin kokematon näyttelijähommista Barrino ei kuitenkaan ole, vaan hänet nähtiin Celienä jo yli kymmenen vuotta sitten Broadway-versiossa. On ollut varmasti kiinnostavaa ja jännittävää palata rooliin kymmenen vuoden jälkeen ja vielä eri formaatissa; teatterilavalta kameran eteen ja valkokankaalle. Barrino suoriutuu roolistaan oikein mukiinmenevästi, vakuuttaen loppua kohti yhä vain enemmän. Ongelma muodostuu pikemminkin siitä, kuinka Celie on tällä kertaa kirjoitettu. Ujosta tytöstä kuoriutuvan päättäväisen naisen matka esitetään hieman kömpelömmin, etenkin kun hahmo jätetään jatkuvasti huomattavasti eksentrisempien sivuhenkilöiden varjoon.
Uudesta Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 2023) tuttu Halle Bailey nähdään Celien siskona Nettienä, kun taas Colman Domingo esittää Celien vaimokseen ottavaa inhottavaa Misteriä. Corey Hawkins näyttelee Misterin poikaa Harpoa, Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Danielle Brooks esittää Harpon tyttöystävää Sofiaa ja Taraji P. Henson nähdään Shug Averyna, laulajatähtenä ja Misterin palavana rakkaudenkohteena. Sivuosissa esiintyvät myös laulaja H.E.R. Squeakina, David Alan Grier pastorina, Elizabeth Marvel pormestarin vaimona, sekä Deon Cole ja Aunjanue Ellis-Taylor Celien ja Nettien vanhempina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pätevästi. Domingo on mainio epämiellyttävänä Misterinä, kun taas Brooks ja Henson taistelevat valokeilasta upeilla roolisuorituksillaan Sofiana ja Shugina. Siinä, missä Barrino jää Spielbergin versiossa Celietä esittäneen Whoopi Goldbergin varjoon, Brooks ja Henson pistävät kyllä kampoihin Oprah Winfreyn ja Margaret Averyn hienoille tulkinnoille. Ei olekaan ihme, että Brooks sai roolistaan niin Oscar- kuin Golden Globe -ehdokkuudet.
Onkohan tästä tulossa joku uusi villitys, että ensin kirjan pohjalta tehdään elokuva, sitten siitä tehdään Broadway-musikaali ja siitä taas puolestaan tehdään uusi elokuvasovitus? Kuukauden sisällä on julkaistu nyt samalla kaavalla tehty uusi Mean Girls (2024), sekä uusi Häivähdys purppuraa. Uusi Häivähdys purppuraa on onneksi huomattavasti parempi kuin uusi Mean Girls -kammotus, mutta ei tämä vedä vertoja Spielbergin filmille - siitäkin huolimatta, että Danielle Brooks ja Taraji P. Henson ovat fantastiset rooleissaan.
Merkittävin vika on heti kättelyssä uuden elokuvan musikaaliaspekti. Näyttelijäkaarti osaa kyllä laulaa hyvin ja sekaan mahtuu pari menevää kappaletta, kuten Sofian Hell No!, mutta pääasiassa kappaleet jättävät kylmäksi. Laulujen aiheet tuntuvat rajoittuvan joko naisten voimaannuttamiseen tai Jumalan ylistämiseen. Eipä niissä aiheina juuri vikaa ole, mutta tuntuu hölmöltä kuunnella, kuinka naiset laulavat, että heidän olojaan pitäisi parantaa, mutta he eivät sitten teekään leffassa oikeastaan mitään asioiden eteen, kun laulu päättyy. Lauluja on myös ajoittain heitetty sekaan kömpelösti ja tyylitajuttomasti. Kuten Spielbergin leffan nähneet tai Alice Walkerin alkuperäiskirjan lukeneet tietävät, Häivähdys purppuraa käsittelee todella rankkoja aiheita ja niinpä tuntuu kummalta, kun yhtäkkiä varsin dramaattinen kohtaus muuttuukin lennokkaaksi laulu- ja tanssinumeroksi.
Ajoittain kömpelöä on elokuvan kerrontakin. Erityisesti ensimmäiset puoli tuntia hyppii turhankin vauhdilla eteenpäin, sen sijaan, että se rakentelisi kaikkea kunnolla. Celien lapsuus kiirehditään läpi ja hänen ja Nettie-siskon suhde jää väkisinkin vajaaksi, kun siihen käytetään liian vähän aikaa. Välillä tuntuu siltä, että tekijät eivät luota ujon Celien ja elokuvien puolella kokemattoman Fantasia Barrinon pitävän katsojien kiinnostusta yllä ja että heidän pitäisi saada tuotua Sofia ja Shug mahdollisimman nopeasti mukaan kuvioihin. Kun nämä kaksi ovat kohtauksessa mukana, he saavat runsaasti tilaa ja aikaa. Brooksia ja Hensonia on ilo katsoa, mutta samalla he syövät Barrinon ja Celien puolta.
Myös leffan aikahyppely on ajoittain kompastelevaa. Välillä tuntuu jopa siltä, että elokuvalla olisi kohtaus kesken, kun se jo hyppääkin viisi vuotta ajassa eteenpäin. Marcus Gardleyn käsikirjoituksesta myös uupuu tietty rakentelu ja kasvattelu, mistä täydellinen esimerkki on, kun Celie ajaa Misterin partaa. Spielbergin elokuvassa nämä kohtaukset olivat todella jännittäviä, kun taas tässä filmissä yksi ainoa vastaava kohtaus jää toteutukseltaan latteaksi. En haluaisi jatkuvasti verrata leffaa Spielbergin versioon, mutta se on vaikeaa, kun aiempi elokuva teki lähes kaiken paremmin. Oikeastaan vain Celien ja Shugin välille syttyvän lemmen kohdalla uusi versio päihittää vanhan. Spielberg onkin jälkikäteen harmitellut, ettei uskaltanut esittää Walkerin kirjan lesbopuolta ja tätä osuutta on kasvatettu uudessa tulkinnassa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Blitz Bazawule, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti, mutta joka ei ihan pysty pitämään vuosikymmenien tarinaa kertovaa elokuvaa pysymään täysin kasassa, etenkään tunnepuolella, jossa leffa hyppelee turhankin railakkaasti traumaattisista koettelemuksista riemukkaisiin musikaalinumeroihin. Veikkaisin homman toimivan paremmin näyttämöllä kuin elokuvamuodossa. Teknisiltä puoliltaan Häivähdys purppuraa on kuitenkin laadukas. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset ja puvut tyylikkäät.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Color Purple, 2023, Warner Bros., Amblin Entertainment, Harpo Films, Quincy Jones Productions, Scott Sanders Productions
Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12
The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.
Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.
Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.
Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista(Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä(Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.
Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.
Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta.
Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company
Ohjaus: Jerry Zucker Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root Genre: jännitys, romantiikka, fantasia Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 16
Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään!(Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.
Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.
Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.
Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.
Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.
Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.
Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.
Yhteenveto:Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions
Ohjaus: Lee Unkrich Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Ned Beatty, Don Rickles, Wallace Shawn, Blake Clark, John Ratzenberger, Estelle Harris, Jodi Benson, Michael Keaton, John Morris, Emily Hahn, Timothy Dalton, Kristen Schaal, Jeff Garlin, Bonnie Hunt, Bud Luckey, Whoopi Goldberg ja Laurie Metcalf Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
Pixar-yhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva ja ylipäätään kaikkien aikojen ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti. Jatkoa päätettiin tietty tehdä ja vaikka Toy Story 2:n tie teattereihin oli täynnä töyssyjä, saatiin se lopulta julkaistua vuonna 1999. Pixarin omistava yhtiö Disney halusi tietty jatkaa sarjaa vielä lisää, mutta Pixar halusi siirtyä muihin projekteihin. Pixarin ja Disneyn diiliin kuitenkin kuului, että Disney omisti oikeudet Pixarin hahmoihin ja voisi halutessaan tehdä jatkoa Toy Storylle. Vaikka Pixar yritti vastustella tätä, Disney alkoi työstämään kolmatta osaa. Kuitenkin vuonna 2006 Pixaria johtaneet Edwin Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon ja pistivät kolmannen Toy Story -elokuvan jäihin, siirtääkseen projektin takaisin Pixarille. Pixarin tekijät eivät edes lukeneet Disneyn käsikirjoitusta, vaan alkoivat suunnittelemaan kolmatta osaa puhtaalta pöydältä. Näyttelijät saatiin innokkaina takaisin mukaan, poislukien Slinky-koiraa esittävä Jim Varney, joka oli menehtynyt vuonna 2000 ja jonka tilalle valittiin Varneyn ystävä Blake Clark. Animointi lähti käyntiin ja Toy Story 3 sai ensi-iltansa kesällä 2010. Elokuva oli valtava hitti, tienaten yli miljardi dollaria, mikä teki siitä ilmestymisvuotensa menestyneimmän elokuvan, minkä lisäksi leffa sai suurta ylistystä kriitikoilta ja faneilta. Filmi oli ehdolla useista palkinnoista, kuten viidestä Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras sovitettu käsikirjoitus, paras animaatioelokuva, parhaat äänitehosteet ja paras laulu), joista se voitti parhaan animaatioleffan ja laulun palkinnot. Kyseessä oli elokuvahistorian kolmas animaatio Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009) jälkeen, mikä sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Minä kävin katsomassa Toy Story 3:n isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin siitä valtavan paljon. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.
Andy on kasvanut ja lähdössä collegeen, jolloin hänen lelunsa lahjoitetaan Päivänpaiste-päiväkotiin. Uusi seikkailu alkaa, kun Päivänpaiste ei olekaan yhtä ihana paikka kuin aluksi vaikuttaa.
Lähes kaikki Andyn (äänenä yhä John Morris) tutut lelut tekevät paluun. Vaikkei Andy ole leikkinyt leluillaan vuosiin, ei cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) suostu uskomaan, että Andy olisi unohtanut heidät. Woody on sama päättäväinen johtohahmo, joka kyllä huolehtii ystävistään, muttei välttämättä onnistu täysin näkemään, mikä olisi heille parasta. Jos Andy ei ole kiinnostunut heistä, kannattaako lelujen käyttää loppuelämänsä lojuen ja pölyttyen laatikossa? Avaruusrangerilelu Buzz Lightyear (Tim Allen) näkeekin tässä asiassa pidemmälle ja on jälleen mahtavaa nähdä, kuinka tämä vihamiehinä alkanut kaksikko tukee toisiaan jatkuvasti. Molempia hahmoja hyödynnetään hyvin ja tässä leffassa etenkin Buzz päästetään kunnolla vauhtiin ja tarjoamaan makeat naurut.
Woodya lukuunottamatta muut lelut ovat valmiita siirtymään eteenpäin Andysta. Äksy herra Perunapää (Don Rickles) ei enää välitäkään omistajasta, vaan haluaa vain päästä jonnekin, missä hänellä ja rouva Perunapäällä (Estelle Harris) olisi hyvä olla. Slinky-koira (Blake Clark) on uskollinen ystävä Woodylle, mutta tietää, ettei takertuminen tee leluille hyvää. Röh-säästöpossukin (John Ratzenberger) on sitä mieltä ja Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) seuraa kiltisti perässä. Toy Story 2:ssa esitellyt lehmityttö Jessie (Joan Cusack) ja hevonen Napakymppi ovat yhä mukana. Päivänpaisteeseen lähtevät myös Barbie-nukke (Jodi Benson), sekä edellisessä leffassa herra Perunapään pelastamat kolmisilmäiset alienit (Jeff Pidgeon). Jokainen hahmo saa hyvin ruutuaikaa ja jokaista onnistutaan hyödyntämään erittäin mainiosti. Tiettyjä leluja syvennetään entisestään ja elokuvan aikana katsojana voi huomata, että näistä hahmoista on alkanut välittämään kuin omista rakkaista lapsuudenleluista. Päivänpaiste-päiväkodissa Woody ja kumppanit tapaavat tietty ison liudan uusia leluja. Löytyy vihreää avaruushyönteistä (John Cygan), venyvää mustekalaa (Whoopi Goldberg), isoa vauvanukkea (Woody Smith), kasvojaan vaihtavaa kivihirviötä (Jack Angel), ovelaa puhelinta (Teddy Newton), sekä kauhistuttavaa, rääkyvää apinalelua. Tärkeimpiä uutuuksia ovat kuitenkin Ken-nukke (Michael Keaton), johon Barbie iskee tietysti silmänsä ja joiden romanssi on koomista seurattavaa, sekä Päivänpaisteen lelujen johtohahmo, mansikoilta tuoksuva ja oikein mukava Tuhti-nalle (Ned Beatty). Tuhti on ehdottomasti uusista hahmoista kiehtovin ja hahmoa hyödynnetään erinomaisin tavoin. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Andyn äiti (Laurie Metcalf), Andyn pikkusisko Molly (Beatrice Miller), Päivänpaisteessa käyvä tyttölapsi Bonnie (Emily Hahn), sekä tämän lelut, Maija-nukke (Bonnie Hunt), siilipehmo Pricklepants (Timothy Dalton), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), dinosauruslelu Trixie (Kristen Schaal), sekä murtunut klovni Virnu (Bud Luckey). Nämäkin uudet hahmot ovat oivallisia lisäyksiä.
En voisi kuvitella, että Pixar olisi voinut mitenkään tehdä parempaa jatkoa Toy Story -sarjalle tai keksiä parempaa tarinaa kolmannelle osalle kuin tämä. Elokuva ilmestyi 11 vuotta Toy Story 2:n jälkeen ja tekijät ovat päättäneet mennä elokuvasarjankin jatkumossa vuosia eteenpäin. Yksi Toy Story 2:n isoimmista pohdiskeluista oli, mitä leluille käy, kun Andy vääjäämättä kasvaa aikuiseksi ja siitä on erittäin hyvä jatkaa kolmannessa osassa, missä tämä käy toteen. Aikahyppy on paras mahdollinen ratkaisu myös siksi, että ne jotka näkivät kaksi ensimmäistä Toy Storya lapsena, kun ne ilmestyivät, ovat nyt kasvaneet Andyn ikään, jolloin Toy Story 3:n tarina iskee todella kovasti. Vaikken itse ollut vielä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun näin elokuvan leffateatterissa, se pisti minut jo silloin miettimään, miten itse toimin lelujen kanssa varttuessani. Noh, nykyään olen parikymppinen ja omistan yhä valtavan kasan legoja ja olen jo vuosia pohtinut, että ostaisin jostain Toy Story -elokuvien tärkeimmät lelut juuri samannäköisinä kuin ne leffoissa esiintyvät.
Mutta takaisin itse elokuvaan:Toy Story 3 lähtee liikkeelle mitä parhaimmalla tavalla, näyttäen ensimmäistä kertaa sarjan aikana, kuinka Andy näkee leikkinsä. Tämä imaisee katsojan välittömästi mukaansa ja kun sitä seuraa montaasi Andyn kasvamisesta, onnistuu leffa liikuttamaan jo ensimmäisen varttinsa aikana. Ja voin kyllä sanoa, etteivät koskettavat hetket siihen lopu, sillä elokuvasta löytyy vielä sydämen seisauttava ja koko kehon lamaannuttava kohtaus, mikä saa varmasti alahuulen väpättämään. Kohtaus ja syvällinen tarina ovat isot esimerkit siitä, ettei Toy Story 3:a ole todellakaan lähdetty tekemään vain lapsille, vaan siitä on haluttu tehdä oikeasti koko perheen elokuva, mistä kuka tahansa voi nauttia. Ja siinä on totta vieköön onnistuttu. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista kaikille. Lapset pääsevät viihdyttävään ja jännittävään seikkailuun suosikkilelujensa kanssa, kun taas aikuisilta loksahtaa vähän väliä suu auki ihmetyksestä, kuinka syvällisiä ja rankkoja puolia tekijät ovatkaan saaneet mukaan. Päivänpaisteen meininki herättää aikuisten mielissä varmasti mielikuvia ihan jostain muusta kuin päiväkodista, mikä tekee leffasta jopa omalla tavallaan kauhistuttavan. En ihmettele yhtään, miksi Toy Story 3 sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Tämä ei ole vain mahtava animaatioleffa, vaan aivan mieletön elokuva.
Joka katselukerralla filmi pääsee yllättämään, kuinka mestarillisesti sen tarina ja tunnelma ovatkaan rakennettuja. Elokuva kyllä sisältää paljon huumoria ja nauraa saa usein, mutta joidenkin muiden animaatioyhtiöiden teosten tyylistä poiketen Pixar ei pelkää, että katsoja tylsistyisi, jos vitsejä ei viljellä tauotta. Yhtiö uskoo vahvan tarinankerronnan ja erinomaisesti kirjoitettujen hahmojen voimaan. Juuri se tekee monista Pixarin filmeistä niin huikeita. Tämä on täysin hahmovetoinen kertomus, jolloin se pitää katsojaa tiukemmin otteessaan kuin jos se olisi vain vauhdikas ja viihdyttävä, mutta hieman tyhjänpäiväinen seikkailu. Toy Story 3 on kyllä viihdyttävä ja vauhdikaskin, muttei mitenkään tyhjänpäiväinen. Filmin tarina todella pitää katsojaansa rautaisella otteella mukanaan ja muuttuu koukuttavammaksi ja jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Loppupäässä ei todellakaan voi kyyneleiltä välttyä ja itsekin herkistyn valtavasti elokuvan viimeisen vartin aikana. Elokuva on mitä täydellisin päätös Woodyn, Buzzin ja muiden lelujen tarinalle... tai se olisi, jos Pixar ei olisi saanut päähänsä jatkaa sarjaa vielä neljännen osan voimin. Noh, pyrin katsomaan Toy Story 4:n mahdollisimman avoimin mielin, etenkin kun sitä on nyt kehuttu paljon kaikkialla. Ja vaikkei tarina päätykään, ei se vie sitä pois, että tällaisenaan elokuva on mielestäni täydellinen - tähän mennessä Toy Story -sarjan paras osa ja yksi Pixarin hienoimmista elokuvista.
Leffan ohjauksesta vastaa Lee Unkrich, joka oli aiemmin auttanut ohjaajan hommissa Pixarin leffoissa, kuten Toy Story 2 ja Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003), sekä leikannut osan Pixarin filmeistä. Toy Story 3 on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin oma ohjaustyönsä, enkä voi olla ihailematta, kuinka huikeaa työtä Unkrich tekee. Hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja tekee jokaisesta kohtauksesta parhaan mahdollisen. Unkrichia on tietty auttanut Michael Arndtin fantastinen käsikirjoitus, jossa hyvin syvennetyt hahmot seikkailevat täydellisesti kirjoitetussa tarinassa. Arndt tekee rohkeita valintoja, mitkä ovat todella kannattaneet, sillä ainakin omalla kohdallani ne nostavat elokuvan arvoa entisestään. Ja ylistystä saa tietty elokuvan animointi. Onko yllätys, että Pixarin tekemä leffa näyttää aivan mielettömän hienolta? Leffan alkaessa suuni loksahtaa joka katselukerralla auki, sillä kun on katsonut juuri vähän aikaa sitten kaksi ensimmäistä Toy Storya, on teknologian ja tekijöiden taitojen kehitys niin huomattavaa. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia ja mukana on useita kuvia, joiden aikana tekisi mieli pistää leffa pauselle ja ihastella animaattoreiden loistavaa ammattitaitoa. Hahmojen liikkeet ovat sulavampia kuin ennen, eikä minkäänlaista kaksiulotteisuutta ole enää nähtävissä. Värejäkin käytetään ihanasti hyödyksi. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu ja musiikeista yhä vastaava Randy Newman pistää parastaan sävellystensä kanssa.
Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 3 sisältää tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Kaikista näkyvin taitaa olla Bonnien huoneesta löytyvä Totoro-pehmolelu Studio Ghiblin valloittavan ihanasta Naapurini Totoro -animeleffasta (となりのトトロ - 1988), minkä lisäksi roskakuskin pääkallopaita viittaa vahvasti siihen, että kyseessä olisi aikuiseksi kasvanut Sid (kyseessä on jopa sama ääninäyttelijä). Elokuvan alussa Andyn leikissä Rexin karjaisu on lainattu Jurassic Parkista (1993), minkä lisäksi junan veturia koristaa numero 95, mikä viittaa ensimmäisen Toy Storyn ilmestymisvuoteen 1995, sekä Autot-leffan (Cars - 2006) Salama McQueenin kilpanumeroon. Salama McQueenista puheenollen, Päivänpaisteessa eräällä lapsella on hahmon logolla varustettu paita ja hahmosta tehty puinen lelu näkyy taustalla Woodyn ja kumppaneiden saapuessa päiväkotiin. Andyn huoneesta löytyy Autot 2:n (Cars 2 - 2011) Finn McMissilen juliste, Monsterit Oy:n (Monsters, Inc. - 2001) logo ja Nemoa etsimässä -elokuvan Tyrsky-tarra. Nemoa etsimässä -leffaan viitataan myös herra Rauskun leluversiolla. Buzz Lightyearin paristot on tehnyt WALL-E:sta (2008) tuttu Buy n Large -firma. California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on Andyn äidin auton rekisterinumero. Punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla koristettu keltainen Pixar-pallo on piilotettu mukaan monellakin eri tapaa. Aiemmista Toy Story -elokuvista (ja lähes kaikista muista Pixarin animaatioista) tuttu Pizza Planet -auto nähdään Virnu-klovnin muistoissa.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty ällistyttävän upea. Lisämateriaalina kahden levyn Blu-ray -julkaisulla on mm. leffateattereissa elokuvan yhteydessä esitetty "Day & Night" -lyhytanimaatio, sekä pätkä sen teosta, trailereita, julistegalleria, esittely elokuvan leluista, näyttelijöistä kertova "The Gang's All Here", huvipuistolaitteesta kertova "A Toy's Eye View: Creating a Whole New Land", elokuvan alun teosta kertovat "Rounding Up a Western Opening" ja "Life of a Shot", Bonnien leikkihetkestä kertova pätkä, "Toy Story Trivia" -peli, käsikirjoittaja Michael Arndtin ohjeita tarinan rakentamiseen, Pixarin leikkaajien esittely työstään, Pixarin työntekijöiden tarinoita elokuvan tekoajalta, sekä lyhyitä pätkiä ja mainoksia, joilla leffaa on mainostettu, kuten Tuhti-karhun mainos ja Kenin treffivinkkejä. Elokuvan voi myös katsoa kahden eri kommenttiraidan kanssa, joiden aikana nähdään kuvakäsikirjoituksia ja muita luonnoksia kohtauksista. Yhteensä lisäkatsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto:Toy Story 3 ei ole vain upea animaatioleffa - se on suorastaan täydellinen elokuva! Tekijät eivät olisi voineet keksiä parempaa tarinaa ja on mahtavaa, että leffa jatkaa toisen osan pohdiskelua lelujen kohtalosta, kun heidän omistajansa aikuistuu. Kyseessä on muutenkin hyvin syvällinen ja moniulotteinen teos, mikä saa aikuiskatsojan hämmästymään useaan otteeseen. Tekijät ovat tehneet yllättävänkin rohkeita ratkaisuja ja leffan loppuhuipennusta on vaikea olla katsomatta suu auki ja miettiä, saako näin edes tehdä lastenleffassa? Mutta Toy Story 3 ei olekaan vain lastenleffa, vaan oikeasti koko perheen filmi, mistä kuka tahansa voi nauttia suuresti. Se on mukaansatempaava ja koukuttava, hauska ja jännittävä, ja se luottaa täysillä tarinaansa, eikä usko, että katsoja pysyy kiinnostuneena vain, jos leffassa viljellään pelkkiä sketsiä ja typeriä tanssinumeroita viiden minuutin välein (kuten muut animaatioyhtiöt). Koskettavuudelta ei todellakaan voi välttyä ja kyynelhanat vuotavat hyvin varmasti. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän ääninäyttelijänsä tekevät loistotyötä. Fantastista työtä tekevät myös animaattorit, jotka herättävät leffan eloon käsittämättömän hienoilla visuaalisuuksilla. Kaikin puolin Toy Story 3 on mestarillinen paketti. Se vie lelujen tarinan täydellisesti päätökseensä, minkä vuoksi olenkin hieman skeptinen Toy Story 4:n olemassaolon tarpeellisuudesta. Yritän kuitenkin katsoa sen mahdollisimman avoimin mielin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 3, 2010, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: David Carson Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Malcolm McDowell, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Whoopi Goldberg, Gates McFadden, Barbara March, Gwynyth Walsh, William Shatner, James Doohan ja Walter Koenig Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
En ollut kovin kiinnostunut Gene Roddenberryn luomasta Star Trekistä (1966-) ennen kuin näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -leffan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain muutamia jaksoja vanhoista sarjoista ja ne näyttivät mielestäni todella tylsiltä. En siis katsonut menneisyyden Star Trekejä, vaan pysyin uusissa ja kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Jossain kohtaa aloin kuitenkin tuumia, että voisin katsoa joskus vanhat Star Trek -elokuvat (1979-2002). Katsoinkin Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016, mutta se oli mielestäni tylsä ja huono. Vilkaisin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli pieni parannus, mutta silti vain ihan kiva. Kesti siis aikaa, kunnes katsoin peräkkäin Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989). Sen enempää sarjan leffoja tyttöystäväni ei omistanut, joten kesti jälleen todella kauan - jopa viisi kuukautta - ennen kuin hankin sarjan loput osat ja katsoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja seitsemännen filmin Star Trek - sukupolvet.
78 vuotta kapteeni James Kirkin katoamisen jälkeen U.S.S. Enterprisen uutta miehistöä johtaa kapteeni Picard. Hänen ja miehistön täytyy pysäyttää tohtori Soran, jolla on vaarallinen, kokonaisia aurinkokuntia tuhoava ase. Star Trek - sukupolvet ei ole selvää jatkumoa kuudelle ensimmäiselle elokuvalle, vaikka se Kirkin sisältääkin, vaan se on jatkumoa toiselle Star Trek -sarjalle, "The Next Generationille" (1987-1994), jossa tutulla U.S.S. Enterprise -tähtilaivalla seikkailee uusi miehistö. Tämän miehistön kapteeni on tosiaan Jean-Luc Picard, jota näyttelee Patrick Stewart. Hyvin nopeasti leffan alussa huomaa, että Stewart on selvästi parempi näyttelijä kuin kapteeni Kirkin esittäjä William Shatner, mutta hahmosta ei ole saatu kovin kiinnostavaa. Stewartilla on oikeaa luonnetta johtajaksi, minkä hän osoitti myös muutamia vuosia myöhemmin leffassa X-Men (2000). Kapteeni Picardin miehistöön kuuluvat androidi Data (Brent Spiner), outoa visiiriä käyttävä konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton), klingonkomentaja Worf (Michael Dorn), försti William Riker (Jonathan Frakes) ja lääkintäupseeri Beverly (Gates McFadden). Worf saa heti alussa paljon huomiota ja on hauska nähdä, että vannoutuneet viholliset klingonit ja Tähtiliitto voivat toimia yhdessä, mutta suurimmaksi osaksi elokuvan aikana miehistön jäsenet lähinnä vain ovat leffassa mukana. He näkyvät taustoilla ja jokaisella on jotain sanottavaa, mutta vain yhden persoona tuodaan oikeasti esille ja hän on Data. Hahmo on aika samanlainen kuin edellisten elokuvien Spock siinä mielessä, että hän ei androidina ymmärrä tiettyjä asioita ihmisistä ja yrittääkin leffan aikana opetella juttuja kuten huumoria ja erilaisia tunteita. Datan juonikuvio voisi muuten olla kiinnostava, mutta hahmo on usein todella ärsyttävä - etenkin silloin kun hän opettelee vitsailua. Spiner näyttelee pahasti yli, jolloin hänen kohtauksiaan on hieman tukala katsoa. Elokuvan pahista, tohtori Sorania näyttelee Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu Malcolm McDowell, joka on harmillisen alikäytetty. Hahmon ilkeisiin puuhiin annetaan aika hölmö syy, jonka vuoksi aikoinaan todella nerokasta pahaa esittänyt McDowell vaikuttaa näyttelevän pelkkää hullua tiedemiestä... avaruudessa. Tohtori Soran ei ole mielenkiintoinen hahmo, eikä kovin uhkaavakaan, jolloin hänet unohtaa todella helposti. Muita hahmoja leffassa ovat U.S.S. Enterprisen baarimikko Guinan (Whoopi Goldberg), pahat klingonsiskokset Lursa (Barbara March) ja B'Etor (Gwynyth Walsh), sekä edellisistä elokuvista tutut kapteeni Kirk (edelleen Shatner), konemestari Scotty (James Doohan) ja Pavel Chekov (Walter Koenig). Spockia ja tohtori McCoyta näytelleitä Leonard Nimoyta ja DeForest Kelleytä pyydettiin filmiin mukaan, mutta heidän mielestään hahmojen tarina päättyi edellisen filmin kautta.
Kuten jo sanoin, Star Trek - sukupolvet ei ole jatkoa Star Trek VI: Tuntemattomalle maalle, mikä tuodaan selväksi jo sillä, ettei nimi kerro leffan olevan sarjan seitsemäs osa. Vanhaa leffasarjaa tosin "jatketaan" lyhyellä prologilla, jossa vanhat tutut hahmot esiintyvät pikaisesti ja kapteeni Kirk katoaa, mutta siitä hypätäänkin melkein kahdeksankymmentä vuotta eteenpäin, aikaan joka tapahtuu "Star Trek: The Next Generation" -sarjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäiset kohtaukset kapteeni Picardin johtaman miehistön kanssa ovat harmillisen tönkköjä, sillä elokuvaa on tehty sillä oletuksella, että kaikki katsojat olisivat nähneet "The Next Generationin" kaikki seitsemän kautta, eli lähes kaksisataa jaksoa, eikä filmissä käytetä lainkaan aikaa hahmojen esittelyyn. En sano, että elokuvan täytyisi aloittaa uuden miehistön tarina alusta, mutta lyhyt esittelyosio saisi napattua nekin katsojat mukaan, jotka eivät ole suuria Star Trek -nörttejä. "TNG"-sarjan faneille on varmasti hienoa, että vanha meininki jatkuu heti, mutta tekijöiden olisi pitänyt ajatella laajempaakin yleisöä. Esimerkiksi alkupään kohtauksessa, jossa kapteeni Picard saa kuulla traagisen uutisen, on monien katsojien vaikea luoda mitään tunnesidettä tapahtuneeseen, jolloin surukohtaukset tuntuvat äärimmäisen mitäänsanomattomilta. Sen ymmärrän, ettei televisiosarjan katselua kannata aloittaa jälkimmäisistä kausista, mutta televisiosarjat ja elokuvat ovat kaksi eri asiaa, ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää se. Esimerkiksi The Simpsons Movien (2007) voi katsoa todella sujuvasti, ilman että on nähnyt ainuttakaan Simpsonit -sarjan (The Simpsons - 1989-) jaksoa.
No mutta, takaisin Star Trek - sukupolvien pariin... Tönkön alun jälkeen elokuva saa onneksi katsojat mukaansa hiljalleen, vaikkei vieläkään saa kovin vakuuttuneeksi näkemästään. Tarina ei ole erityisen innostava ja mukana on pitkäveteisiä hetkiä, joiden toivoisi liikkuvan eteenpäin nopeammin. Ja kun mukaan on vielä lisätty Datan rasittavat tunteiden pohdiskelut - jotka eivät oikeastaan edes johda minnekään - filmi tuntuu usein venytetyltä. Siitä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan. Sen lisäksi, ettei leffaa ole tehty muille kuin "Star Trek: The Next Generationin" faneille, ei siitä ole tehty leffaa oikeastaan lainkaan. Suurimmaksi osaksi elokuva tuntuu vain todella väkisin pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuvasarjan aiemmat teokset olivat omia selkeitä seikkailujaan (jotkut parempia kuin toiset), mutta tästä tuntuu seikkailuhenki puuttuvan kokonaan. On leffassa kelvotkin puolensa, mutta kokonaisuus on todella laimea, varsinkin kun kapteeni Kirk pitää tuoda takaisin, jotta kovimmat fanit voivat tirauttaa onnen kyyneleet nähdessään hänet ja kapteeni Picardin yhdessä. Harmi vain, ettei kapteeni Kirkillä ole oikeasti merkitystä loppuhuipennuksessa, joka on muun filmin tavoin heikko.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David Carson, joka on ohjannut "Star Trek: The Next Generationia" muutaman jakson, sekä "Star Trek: Deep Space Nine" -sarjaa (1993-1999) saman määrän. Carson on onnistunut muutamissa hetkissä, muttei saa pidettyä täyspitkää leffaa kasassa. Toisaalta Ronald D. Mooren ja Brannon Bragan työstämä käsikirjoitus on jo kehno, joten onhan sellaisesta vaikea saada aikaiseksi hyvää filmiä. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tiivistää kokonaisuutta. Harmillisesti valaisussa on paikoitellen palattu ensimmäisten Star Trek -leffojen synkkyyteen, mikä ei sovi kevyeen tarinaan. Lavastus ja maskeeraus ovat tuttuun tyyliin ihan tyylikkäitä. Visuaaliset efektit eivät ole parhaimmasta päästä, etenkään yhteys-säteen kohdalla. Äänitehosteet ovat kuitenkin toimivia, mutta Dennis McCarthyn sävellykset eivät nouse erityisemmin esille.
Yhteenveto: Star Trek - sukupolvet on laimea filmi, joka tuntuu lähinnä pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuva ei lainkaan esittele hahmojaan, vaan aloittaa seikkailunsa sillä oletuksella, että katsojat olisivat nähneet "Star Trek: The Next Generation" -sarjan kaudet. Hahmoja ei muutenkaan pääse kunnolla tuntemaan, sillä uudesta miehistöstä seurataan lähinnä kapteeni Picardia ja Dataa, joista jälkimmäinen pääasiassa ärsyttää. Kunnon seikkailuhenkeäkään ei ole mukana, eikä tarina ole lainkaan mukaansatempaava. Lähinnä harmittaa mainion Malcolm McDowellin puolesta, etteivät hänen lahjansa pääse esille pahiksena. Kirkin tuominen loppuhuipennukseen mukaan on aika tönkösti toteutettu, eikä hänellä ole oikein mitään väliä. Star Trek - sukupolvet on todella unohdettava elokuva, eikä sitä voi suositella muille kuin "The Next Generationin" faneille. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) olisi parempi. Ainakin sitä katsoessa uudet hahmot ovat edes jokseenkin tutut... mutta eihän sillä ole väliä, jos tarina on näin mitäänsanomaton. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.denofgeek.com
Star Trek: Generations, 1994, Paramount Pictures
Ohjaus: Jonathan Liebesman Pääosissa: Megan Fox, Will Arnett, William Fichtner, Pete Ploszek, Johnny Knoxville, Alan Ritchson, Jeremy Howard, Noel Fisher, Danny Woodburn ja Whoopi Goldberg Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 12
Transformers. Biker Mice from Mars. Teenage Mutant Ninja Turtles. - lapsuuteni suosikkisarjani, mitä katsoin aina, kun ne tulivat televisiosta. Nykypäivänä nuo kaikki sarjat on pilattu uudemmilla versioilla. Niitä on myös alettu tuomaan valkokankaille (noh, Prätkähiiristä ei ole vielä tietoa...). Okei, olihan Turtleseista väännetty jo aiemmin kokonainen trilogia (1990-1993), mutta ne nyt ovat visuaalisesti mitä ovatkaan. Vuonna 2007 ilmestyi ensimmäinen näytelty Transformers -elokuva, joka räjäytti monien tajunnat - ihan sama, mitä he väittävätkin nykypäivänä - ja se osoitti, että lasten TV-sarjoista voitaisiin tehdä (jokseenkin) vakavasti otettavia elokuvia. Samana vuonna ilmestyi myös animaatio-Turtles -elokuva TMNT (2007), jonka kävin katsomassa elokuvateattereissa. Kun ilmoitettiin, että Teini-ikäisistä mutanttininja kilpikonnista tehtäisiin uusi näytelty filmatisointi, niin olin tietenkin innostunut. Niinpä meninkin heti ensi-iltaan katsomaan tämän Teenage Mutant Ninja Turtlesin. Olen myös lukenut alkuperäisen Turtles -sarjakuvan.
April O'Neil tutkii juttua Jalka-klaanista ja törmää samalla neljään ninjakilpikonnaan; Leonardoon, Raphaeliin, Donatelloon ja Michelangeloon. April tajuaa, että hänen menneisyytensä on ollut liitännäinen näihin kilpikonniin ja hän alkaa tutkia juttua lisää, joka johtaa hänet suuren paljastuksen äärelle.
April O'Neilina nähdään Megan Fox. Fox ei ole kummoinen näyttelijä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet valittiin rooliin, ottaen huomioon Foxin ongelmat elokuvan tuottajan Michael Bayn kanssa. O'Neiliksi hän sopii, mutta olisi rooliin voinut ottaa jonkun pätevämmänkin. Sinistä naamiota käyttävä Leonardo on ollut suosikkini kilppareista pienestä pitäen. Leonardo on johtajahahmo, joka kärsii siitä, etteivät hänen veljensä kuuntele häntä. Leonardoa esittää Pete Ploszek ja hänen äänenä kuullaan Jackassista (2000-) tuttu Johnny Knoxville. Punaista naamiota käyttävä Raphael on kovin jäbä kilppareista. Hahmon lihaksisuutta ja rajua asennetta on korostettu elokuvassa toimivasti. Raphaelia näyttelee Alan Ritchson. Violettia naamiota käyttävä Donatello ei ole koskaan hahmona innostanut minua. Donatello on porukan älykkö, joka vain haaveilee olevansa toimintasankari. Hahmosta on tehnyt minulle tylsän myös se, että hänellä on vain pitkä keppi aseenaan. Tässä keppiä on onnistuneesti hyödynnetty ja Donatellokin pääsee mätkimään turpaan. Donatelloa näyttelee Jeremy Howard. Oranssia naamiota käyttävä moottoriturpa Michelangelo oli toinen suosikkini muksuna. Ehkä sen takia, että itsekin olen aikamoinen papupata. Sarjoissa hahmo heittää kaiken aikaa huonoa läppää ja niin hän tekee myös tässä. Harmi, että vitsit ovat aivan törkeän huonoja ja hahmo on raivostuttava. Hahmon persoonallisuutta on korostettu aivan liikaa. Michelangeloa näyttelee Noel Fisher. Kilppareita kouluttava mestari Tikku -rotta on tietysti mukana elokuvassa, mutta todella vähän. Tikun isäroolia ei ole saatu tuotua kovin hyvin esille elokuvassa. Tikkua esittää Tony Shalhoub. Will Arnett näyttelee Vernon Fenwickiä, jonka tarkoitus on kai olla toinen komediahahmo. Vernon on Aprilin kuvaaja. Vernon yrittää iskeä Apriliä, muttei suostu kuuntelemaan Aprilin tarinaa jättimäisistä ninjakilpikonnista, mikä voisi saada Aprilin tajuamaan, että Vernon on oikeasti kiinnostunut hahmosta.. Ja tietysti mukana on myös Turtlesin arkkivihollinen Silppuri... joka tosin jää taka-alalle, sillä enemmän keskitytään hyvin ennalta-arvattavaan Eric Sacksiin, jota esittää William Fichtner. Fichtner on ihan hyvä näyttelijä, mutta tässä hän tuntuu vain ylimääräiseltä hepulta, kun haluaisi nähdä Silppurin vetämässä kilppareita turpaan. Toivottavasti Silppuri pääsee jatko-osassa oikeuksiinsa.
Elokuvan piti alunperin olla hieman erilainen. Oli nimittäin jopa suunnitelmana, että kilpikonnat olisivat avaruusolentoja, mutta faniraivon takia suunnitelma muutettiin sarjakuville uskolliseksi. Yhdessä kohtaa elokuvassa vitsaillaankin siitä, kuinka tyhmää olisi, jos kilpparit olisivatkin alieneita. Elokuvassa tehdään myös pilaa siitä, että koko jutun idea on todella hölmö. "Neljä kilpikonnaa, joista yksi taistelee robottisamuraita vastaan... Miksipä ei?" sanotaan elokuvassa. Ja hommahan on juurikin näin. Idea on hölmö ollut alunperinkin, joten miksi sen kuuluisi olla mitään muuta tässä elokuvassa.
Monilla on ongelmansa elokuvan kanssa. Joidenkin mielestä kilpikonnat ovat huonosti toteutettuja, eivätkä monet tykkää heidän designista, joka saa heidät näyttämään hieman jopa karmivilta. Elokuva on yritetty tehdä realistisen oloiseksi, joten tietysti kilpikonnien ulkonäköä on pitänyt muuttaa. Hahmojen asusteet ovat hyvin mietittyjä ja itse henkilökohtaisesti pidän elokuvaversion designista. Mestari Tikun ja Silppurin toteutuksesta taas en pidä. Silppurin ulkonäöstä ei oikein saa selvää ja Tikku on todella huonosti animoitu. Vuoden 2014 ison budjetin (noin 125 miljoonaa dollaria) elokuvaksi Tikku on aivan käsittämättömän digitaalisen näköinen. Ihmisten mielestä huonoa on myös se, että kilpparit vain mätkivät turpaan, heittävät huonoja vitsejä ja syövät pizzaa. Jos se on Turtleseissa huonoa, niin sitten on ymmärtänyt koko pointin väärin. Kaikin puolin parasta elokuvassa ovat juurikin kilpikonnat, vaikka Michelangelo käy usein ärsyttäväksi.
Minun ongelmani onkin, että kilppareita on käytetty aivan liian vähän. Elokuva on suurimmaksi osaksi Megan Foxin show, jossa on mukana neljä vihreää digimörköä. Elokuva on myös todella lyhyt, joten se ei ehdi kertomaan kovin monimutkaista tarinaa. Sen jälkeen, kun April viedään viemäriin, niin elokuva kiirehtii lopputaisteluun ja sitten se onkin jo ohi. Kilppareiden persoonallisuudet on hyvin saatu korostettua erilaisiksi, mutta heidän hyödyllisyytensä elokuvassa ei ole kovin suurta. Tunnesidettä on hieman vaikea luoda hahmoihin, jos ei ole jo piirretyistä syntynyttä tunnesidettä. April O'Neil on tärkeä hahmo sarjassa, mutta elokuvan nimi on Teenage Mutant Ninja Turtles, joten ehkä se kertoo jo, mitä elokuvassa pitäisi nähdä.
Teenage Mutant Ninja Turtlesin on ohjannut Jonathan Liebesman, mutta eipä sillä mitään väliä, sillä ohjaimissa on selkeästi ollut elokuvan tuottaja Michael Bay. Ei pelkästään elokuva ole samalla hengellä tehty kuin Bayn Transformersit (2007-), niin siinä on myös samanlainen värimaailma - aivan kuin värimäärittelijä olisi nostanut saturaatiota hieman liian korkealle - kirkkaita valoja ja toimintakohtauksissa kamera heiluu. Hidastuksia nähdään, kuten myös tuotesijoittelua. Elokuva on kirjoitettu aika huonosti ja dialogi on paikoitellen todella noloa. Elokuva on kuvattu toimintakohtauksia lukuunottamatta hyvin. Leikkaus on onnistunutta, kuten myös äänimaailma. Musiikki ei ole kovin ihmeellistä, mutta lopputeksteissä soiva "Shell Shocked" on viihdyttävä kappale. Nokkelasti elokuvassa kuullaan myös The Turtlesin "Happy Together". Tehosteet ovat paikoitellen todella kehnoja, mutta muuten elokuva on visuaalisesti hyvännäköinen.
Blu-rayn kuvanlaato on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on yhteensä hieman alle tunnin kestävät pätkät "Digital Reality", "In Your Face! The Turtles in 3D" (jonka voi katsoa 3D:nä, jos on tarpeellinen laitteisto), "It Ain't Easy Being Green", "Evolutionary Mash-Up", "Turtle Rock", "Extended Ending", "Shell Shocked - Music Video" ja "Making of Shell Shocked", jotka kertovat elokuvan teosta ja Turtlesien tuomisesta valkokankaalle.
Yhteenveto:Teenage Mutant Ninja Turtles on viihdyttävä elokuva, mutta se voisi olla paljon parempi. En vihaa elokuvaa, mutta se ei ollut sitä, mitä odotin ja halusin. Alussa nähtävä sarjakuvatyyli on todella tyylikästä katsottavaa, eikä minua haittaa, että kilpparit tulevat kunnolla mukaan vasta noin 20 minuutin kohdalla. Kilpparit ovat hyvin toteutettuja, heitä ei vain näe paljoa ja elokuva on liian lyhyt syventääkseen hahmoja tarpeeksi. Jos tykkää katsoa Megan Foxia, niin tässä häntä näkee enemmän kuin odottaisi. Hissikohtaus, jossa kilpparit alkavat yhtäkkiä jammailla, on yllättävän toimiva. Jos fanittaa Turtleseja, niin tietää tietysti maailman jo etukäteen ja on tunneside hahmoihin. Mutta jos Turtles on uusi juttu, niin ei tämä elokuva yksinään paljoa tarjoa ensikertalaiskatsojalle. Ihan kiva aloitus sarjalle, mutta toivon, että tuleva Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) olisi parempi. Ja jos elokuvan jotkut jutut tuntuvat tutuilta, niin vilkaiskaa The Amazing Spider-Man (2012) uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.summersunsettheatre.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 2014, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies
