Näytetään tekstit, joissa on tunniste Don Johnson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Don Johnson. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. elokuuta 2023

Arvostelu: Book Club - uusi luku (Book Club: The Next Chapter - 2023)

BOOK CLUB - UUSI LUKU

BOOK CLUB: THE NEXT CHAPTER



Ohjaus: Bill Holderman
Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Mary Steenburgen, Candice Bergen, Craig T. Nelson, Don Johnson, Andy García, Giancarlo Giannini, Hugh Quarshie ja Vincent Riotta
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: S

Vuonna 2018 ilmestynyt Book Club - suomalaiselta lisänimeltään "väreileviä lukunautintoja" - oli taloudellinen jättihitti, joten jatko-osan teko lähti heti käyntiin. Yksi elokuvan tähdistä, Candice Bergen sai idean, että elokuva pitäisi kuvata Italiassa ja tältä pohjalta käsikirjoituksen työstö käynnistyi. Koronaviruspandemian aiheuttamien viivästysten takia kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2022 ja nyt Book Club - uusi luku saapuu Suomenkin elokuvateattereihin, pari kuukautta muuta maailmaa jäljessä. Itse pidin ensimmäistä Book Clubia ihan kivana hömppänä, mutta yllätyin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Book Club - uuden luvun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vivian suostuu Arthurin kosintaan ja yhdessä ystäviensä Dianen, Sharonin ja Carolin kanssa hän lähtee vuosia suunnitteilla olleelle matkalleen Italiaan, juhlistamaan tulevia häitään.




Jane Fonda, Diane Keaton, Mary Steenburgen ja Candice Bergen palaavat rooleihinsa vuosikymmeniä ystävinä olleiksi ja kirjakerhoa ylläpitäviksi Vivianiksi, Dianeksi, Caroliksi ja Sharoniksi. Kun koronakaranteeni päättyy ja nelikko pääsee jälleen tapaamaan toisensa muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, he päättävät vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen ideansa lähteä lomamatkalle Italiaan. Kun Vivian vielä paljastaa, että hän on mennyt kihloihin, muuttuu reissu samalla polttareiksi. Fondan, Keatonin, Steenburgenin ja Bergenin kemiat pelaavat toistamiseen hyvin yhteen ja hahmot toimivat mainiosti nelistään. Fonda, Steenburgen ja Bergen suoriutuvat pätevästi myös omillaan, mutta Keaton jatkaa oudon epätasaista työtään. Hän ylinäyttelee pahasti eleillään ja ilmeillään, ja olen toistamiseen ihmeissäni, kuinka kehno aiemmin oiva Keaton näissä leffoissa onkaan.
     Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Don Johnson Viviania kosivana Arthurina, Craig T. Nelson Carolin miehenä Brucena, sekä Andy García Mitchellinä, jonka kanssa Dianella on juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole varma, pystyykö hän sitoutumaan uuteen mieheen, aviomiehensä kuoltua. Uusina hahmoina elokuvan varrella tavataan muun muassa Vincent Riottan näyttelemä kokki Gianni, Hugh Quarshien esittämä, Sharonista kiinnostuva Ousmane, sekä Giancarlo Gianninin näyttelemä italialaispoliisipäällikkö, jonka kanssa ystävykset joutuvat tekemisiin useaankin otteeseen.




Ensimmäinen Book Club -elokuva vei mukavasti mukanaan vekkulin premissinsä kanssa. Oli hupaisaa seurata, kun E. L. Jamesin erotiikkakirja Fifty Shades of Grey (2011) saa vanhojen rouvien sukat pyörimään jaloissa ja kun nämä kokevat yhtäkkistä piristystä väljähtäneisiin rakkauselämiinsä. Vain 14 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tahkosi lippuluukuilla päälle sata miljoonaa dollaria, joten jatkoa oli tietty luvassa - vaikkei sellaiselle selvästi ollut enää pointtia. Jos tykästyit kovasti tähän konkarinäyttelijöiden esittämään kaverinelikkoon, voi heidän uusi filminsä voittaa puolelleen, mutta arvelisin, että muuten tämä aika turha ja väkisin väännetty kakkososa jättää kylmäksi. Koko kirjakerhopuoli on puskettu taka-alalle ja lystikäs konsepti vaihtuu tylsän geneeriseen matkustuskomediaan, jonka vitseistä vain murto-osa saa aikaiseksi edes positiivisen hymähdyksen.

Book Club - uusi luku pitää sisällään muutamia ihan kivoja hetkiä, mutta se on kokonaisuutena todella ponneton. Näyttelijänelikko yrittää parhaansa heille annettujen käsikirjoitusten pohjalta, mutta välillä heistäkin näkee, kuinka vaikeaa näitä todella kuivia vitsejä on suoltaa ulos. Tylsän tekstin pohjalta kaikki yrittävät selvästi tsempata toisiaan, että "kyllä tästä hyvä saadaan, kunhan kaikki ovat vain täysillä menossa mukana". Liiallinen pirtsakkuus jatkuvine tekohymyineen on vaivaannuttavan väkinäistä, eikä leffa saa oikeasti luotua hyvää fiilistä katsomoon asti. Pisteenä i:n päällä toimii suorastaan typerryttävä ja kliseissä vellova finaali, jossa saa pudistella päätään enemmänkin kuin kerran, kun etuoikeutettujen amerikkalaisnaisten on saatava tahtonsa läpi - vaikka se sitten tarkoittaisi, että poliisikin joutuu rikkomaan lakia heidän eteensä.




Bill Holdermanin ja Erin Simmsin työstämä käsikirjoitus voisi olla todellisuudessa tekoälyn laatima, sillä niin tylsän tavanomainen ja kliseinen se on. Dialogikin kuulostaa usein luonnottomalta. Tekstin pohjalta Holderman yrittää luoda tekopirteää ilmapiiriä, mutta homma lässähtää. Sentään Book Club - uusi luku on ihan hyvin kuvattu. Italialaismaisemia esitellään antaumuksella ja vastikään itsekin Roomassa käyneenä ihastelin kaunista kaupunkia. Hahmojen asujen muodikkuus taas meni itseltäni usein ohi, sillä pidin joitain naisten ihastelemisa puvuista lähinnä tyylitajuttomina. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Tom Howe tehostaa yliampuvaa tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Book Club - uusi luku on harmillisen lattea ja väkinäinen jatko-osa ihan mukiinmenevälle komedialle. Ykköselokuvan hupaisa konsepti saa kyytiä ja tilalle tuodaan mitä geneerisin matkustushömppä, jolla ei ole oikein mitään tarjottavaa ja joka äityy loppua kohti suorastaan typeräksi. Käsikirjoitus voisi olla tekoälyn rustaama, sillä niin tavanomainen ja kliseitä viljelevä se on. Ponnettoman ja ajoittain suorastaan tylsän tekstin pohjalta kuvaustilanteiden hauskuus tuntuu pakotetulta ja tekopirteältä. Hauskuus ei tavoita katsojaa, vaan suuri osa heikoista ja monesti aiemmin kuulluista vitseistä eivät jaksa naurattaa. Kiusallisesti ylinäyttelevää Diane Keatonia lukuun ottamatta päänelikko on sentään hyvässä vireessä ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti. Hekään eivät kuitenkaan saa pelastettua lopputulosta. Jos pidit todella paljon ensimmäisestä Book Club -leffasta, jatko-osa saattaa viihdyttää mukavasti. Jos taas koit jo ykkösosan lähinnä ihan kivaksi hömpäksi, en pitäisi kiirettä Uuden luvun katselun kanssa. Sen katsoo joskus sitten ihan sujuvasti televisiosta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Book Club: The Next Chapter, 2023, Focus Features, Apartment Story, Fifth Season, Makeready


sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED



Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.




Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?
     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.




Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.




Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.




Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Arvostelu: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019)

VEITSET ESIIN - KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ

KNIVES OUT



Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Ana de Armas, Toni Collette, Jamie Lee Curtis, Chris Evans, Don Johnson, Katherine Langford, Michael Shannon, Lakeith Stanfield, Noah Segan, Riki Lindhome, Jaeden Martell, K Callan ja Christopher Plummer
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Knives Out, eli Suomessa hassun pitkällä nimellä kulkeva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama murhamysteeri. Johnson on jo vuosia halunnut tehdä oman Agatha Christien jännäreitä muistuttavan tarinansa. Hänen oli tarkoitus tehdä se scifielokuvansa Looperin (2012) jälkeen, mutta hän saikin pestin Star Wars: The Last Jedin (2017) ohjaajana. Samanaikaisesti hän kuitenkin kirjoitti omaa mysteeritekstiään ja vuonna 2018 hän ilmoitti vihdoin tekevänsä sen elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden lokakuussa ja nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Murhamysteerit ovat mielestäni aina kiehtovia jo ideansa tasolla ja kun näin, ketä kaikkia elokuvaan oli roolitettu, innostuinkin jopa. Lisäksi pidän Rian Johnsonista ohjaajana - kyllä, pidän jopa The Last Jedistä - ja minua kiinnosti nähdä, mitä hän saa tällaisella tarinalla aikaiseksi. Meninkin erittäin kiinnostunein ja positiivisin mielin katsomaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä sen lehdistönäytökseen.

Erittäin menestynyt rikoskirjailija Harlan Thrombey kutsuu sukunsa juhlimaan 85-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlien jälkeisenä aamuna Harlan löydetään murhattuna ja paikalle saapuu yksityisetsivä Benoit Blanc tutkimaan murhatapausta.

Nykyinen James Bond -tähti Daniel Craig suorastaan ilahduttaa kummallisesti puhuvan yksityisetsivä Benoit Blancin roolissa. Craigia harvemmin näkee nykyään muissa rooleissa kuin maailman tunnetuimpana agenttina ja onkin piristävää nähdä häneltä jotain muuta - ja Spectren (2015) jälkeen vieläpä jotain, mistä hän itse selvästi nauttii. Hahmona Benoit jää aika tyhjentäväksi siinä mielessä, ettei hänen taustojaan avata lähes lainkaan, eikä hänellä ole erityistä kehityskaarta filmin aikana, mutta Craig on niin mahtava roolissa, että Benoitin tutkimuksia olisi voinut katsoa vielä pidemmänkin aikaa. Avukseen tutkimuksiin Benoit saa kaksi poliisia, Elliotin (Lakeith Stanfield) ja Wagnerin (Noah Segan). Parivaljakko ovat toisistaan toimivan erilaiset ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.




Epäiltyjen listalla vasta hyviä näyttelijöitä onkin. Edesmenneen hittikirjailija Harlan Thrombeyn (aina yhtä arvokas ja karismaattinen Christopher Plummer) sukuun kuuluvat hänen tyttärensä Linda (Jamie Lee Curtis) ja tämän mies Richard (Don Johnson), heidän poikansa Ransom (Chris Evans), toinen poika Walt (Michael Shannon), tämän vaimo Donna (Riki Lindhome) ja heidän lapsensa Jacob (Jaeden Martell, entinen Lieberher), Lindan ja Richardin edesmenneen pojan vaimo Joni (Toni Collette), tämän tytär Meg (Katherine Langford), sekä suvun vanhin, Harlanin seniili äiti (K Callan). Epäilyttäviä ovat myös palvelijat Marta (Ana de Armas) ja Fran (Edi Patterson). On upeaa nähdä tällainen näyttelijäkaarti kasalla ja vieläpä esittämässä pääasiassa saman suvun jäseniä. Yhdessä ollessaan he tosissaan muovautuvat suureksi suvuksi, jolla on kiistoja vuosienkin takaa. Lee Curtis, Johnson, Evans, Shannon ja Collette ovat kaikki tuttuun tapaansa erittäin mainiota, mutta myös nouseva tähti Ana de Armas onnistuu omassa osassaan. Suurimmaksi osaksi suvun jäsenet jäävät yksiulotteisiksi hahmoiksi, mikä ei toisaalta haittaa, sillä jokainen on niin vahva persoona, ettei siihen kannata sotkea muuta, eikä leffalla edes olisi aikaa syventää heitä. Se tosin harmittaa, että joitakin hahmoja ja/tai heidän näyttelijöitään käytetään liian vähän.

Vanhanaikaisia murhamysteerejä, missä etsivä kokoaa epäillyt yhteen ja alkaa selvittämään alibeja, motiiveja ja muita kiehtovia yksityiskohtia, ilmestyy yhä vain harvemmin. Viimeisin, mikä nousee mieleeni, on parin vuoden takainen, Agatha Christien klassikkokirjaan perustunut Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017). Siinäkin on mielenkiintoinen asetelma ja vahva näyttelijäkaarti, mutta toisin kuin se, Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä ei hukkaa potentiaaliaan, vaan tarjoaa aidosti mukaansatempaavan, mielenkiintoisen ja yllättävänkin viihdyttävän kertomuksen. Craigin tavoin leffalla on jatkuvasti tietty pilke silmäkulmassaan. Ei kyseessä ole mikään selvä komedia, muttei elokuva erityisen vakavakaan ole. Oikeissa hetkissä filmi osaa muuttua totiseksi, mutta on selvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Johnson on halunnut lähinnä pitää hauskaa kertomuksensa kanssa. Sama tunne välittyy myös katsojaan ja elokuvaa on oikein miellyttävää seurata.




Johnsonin työssä tässä pidän eritoten siitä, kuinka hän yhdistää vanhanaikaisen Hercule Poirot -henkisen murhamysteerin ja modernimman otteen, tehden kokonaisuudesta veikeän ja omanlaisensa. Johnson on lainaillut selkeitä niksejä esikuviltaan, mutta tuo joihinkin juttuihin omaa vahvaa visiotaan ja twistiään, mikä sekoittaa perinteistä pakkaa ja tekee elokuvasta astetta omaperäisemmän. Mukana on rohkeita käänteitä ja ihailen montaa asiaa Johnsonin työssä, mutta harmikseni minun täytyy sanoa, ettei hänen tekstinsä ole ihan niin nokkela kuin hän on varmaan ajatellut. Tämä tosin on täysin katsojakohtainen juttu. Jotkut arvaavat murhaajan heti ensimmäisistä vihjeistä, toiset taas saavat sen selville vasta, kun iso paljastus tapahtuu ja se räjäyttää heidän tajuntansa. Filmi pitää sisällään nokkelia vihjeitä, mutta kenties jopa liiankin isoja, minkä vuoksi arvasin tekijän aika pian. Elokuvasta onneksi löytyi yllättäviäkin puolia, mitkä pitivät minut kiinnostuneena ihan loppuun saakka. Tietyllä hiomisella Johnson vain olisi saanut tästä vieläkin paremman. Jo nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli mielestäni erittäin mainio murhamysteeri.

Lisäksi elokuva on teknisesti todella tyylikkäästi toteutettu. Johnsonilla on tarkkaa silmää visuaalisuudelle ja hänen aiempien töiden tavoin Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä näyttää erittäin hyvältä. Thrombeyn suvun kartano on upea näky ja se on erinomaisesti lavastettu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Lavastuksella ja puvustuksella yhdistellään hienosti modernia ja vanhanaikaista. Kartanossa itsessään on jotain taianomaista ja modernimmassa lokaatiossa leffasta varmasti katoaisi paljon sen mystisyydestä. Elokuva on näyttävästi kuvattu. Kuvasommittelu on tarkkaa ja mukana on hienovaraista, mutta tyylikästä kamerakikkailua. Leikkaus on myös iskevää ja etenkin alkupään kuulusteluissa ja takaumissa on erittäin sähäkkää editointia. Valaisu ansaitsee myös kehut, kuten äänimaailmakin - niin äänitehosteista Rian Johnsonin Nathan-serkun säveltämiin, oivallisesti tunnelmaa rakentaviin musiikkeihin.




Yhteenveto: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on erittäin mukaansatempaava, kiehtova ja viihdyttävä murhamysteeri. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat hoksata ratkaisun nopeasti, mutta leffa tarjoaa loppuun asti paljon mainiota menoa, jolloin kiinnostus pysyy yllä kaiken aikaa. Monille katsojille ratkaisu tulee olemaan aikamoinen yllätys. Elokuvaa ei ole kovin vakavin mielin tehty, vaan siinä on vahvaa lystikkyyttä ilmassa. Rian Johnsonin rakentama tunnelma on veikeä ja hänen tapansa kertoa tarinaa on koukuttava. Johnson on ottanut paljon vaikutteita samanlaisista teoksista, mutta onnistuu tuomaan mukaan jotain omaansa. Leffassa yhdistellään taidokkaasti moderniutta vanhanaikaiseen henkeen. Näyttelijäkaarti on mahtava, vaikka harmikseni kaikkia ei hyödynnetä niin hyvin kuin voisi. Daniel Craig pääsee kuitenkin valloilleen mahtavana yksityisetsivänä ja on ilo nähdä hänen nauttivan näyttelemisestä jälleen. Käsikirjoituksen pienillä muokkauksilla elokuvasta voisi saada vielä paremman ja nokkelamman, mutta jo tällaisenaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on loistoleffa, jonka katsomista suosittelen kaikille murhamysteereistä nauttiville.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knives Out, 2019, FilmNation Entertainment, Media Rights Capital, Ram Bergman Productions


perjantai 22. maaliskuuta 2019

Arvostelu: Brawl in Cell Block 99 (2017)

BRAWL IN CELL BLOCK 99



Ohjaus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas, Dion Mucciacito, Geno Segers, Victor Almanzar, Willie C. Carpenter ja Mustafa Shakir
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 18

Brawl in Cell Block 99 on S. Craig Zahlerin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Se kuvattiin syksyllä 2016 ja se sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla. Siellä filmiä kehuttiin ja se levisi seuraavien kuiden aikana maailman leffateattereihin. Suomessa elokuvaa ei kuitenkaan koskaan nähty teattereissa, vaan se ilmestyi vasta alkuvuodesta 2018 suoraan DVD:lle ja Blu-raylle. Tämä harmitti itseäni kovasti, sillä kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffaa oltiin tosiaan kehuttu ja sitä oli myös kutsuttu yhdeksi väkivaltaisimmista teoksista pitkiin aikoihin, joten tietty halusin nähdä sen. Iloitsinkin, kun sain Brawl in Cell Block 99:n isältäni lainaan ja katsoin sen heti.

Huumekuriiri Bradley Thomas päätyy vankilaan pieleen menneen keikan takia. Eräs taho ei pidä epäonnistumisesta ja sieppaa Bradleyn raskaana olevan vaimon. Saadakseen vaimonsa takaisin, Bradleyn täytyy tappaa tietty vanki huippuvartioidulta selliosastolta 99.

Vince Vaughn tekee uransa rankimman roolin vankilaan joutuvana Bradley Thomasina - ja sanoisin jopa, että samalla myös uransa parhaimman roolityön. Vaughn näyttelee pääasiassa komedioissa, joissa hän ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut itseäni. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että hänestä löytyy pätevyyttä, jos hän vain niin tahtoo. Vaughn on uskottava synkkänä miehenä, joka menettää lähes kaiken. Hän tuo hienosti esille, kuinka Bradley jaksaa painaa eteenpäin ainoastaan vaimonsa ja syntymättömän tyttärensä takia. Hän myös näyttää, ettei Bradleylle kannata ryttyillä. Hahmo nimittäin vetää turpaan oikein kunnolla, eikä hänen ilmekään värähdä.
     Bradleyn vaimoa, Laurenia näyttelee Jennifer Carpenter, joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen osassaan. Vaughnin rinnalla Carpenter vaikuttaa hieman elottomalta, vaikka lopulta saakin yhden huippuhetken itselleen. Hahmosta on myös aika hankala välittää, sillä hyvin alkuvaiheilla käy ilmi, että hän on pettänyt miestään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bradleyn huumepomo Gil (Marc Blucas), vankilanjohtaja Tuggs (Don Johnson), vanginvartija Andre (Mustafa Shakir), Bradleylle vankilaa esittelevä vanki Lefty (Willie C. Carpenter), huumebisnestä hoitava Eleazar (Dion Mucciacito), tämän kätyrit Roman (Geno Segers) ja Pedro (Victor Almanzar), sekä Eleazarin kanssa työskentelevä inhottava mies (Udo Kier), joka on paljon vakuuttavampi roisto kuin pomonsa. Jopa Johnsonin esittämä vankilanjohtaja on uhkaavampi tapaus kuin Eleazar, jonka näyttelijällä ei ole tarpeeksi karismaa osaansa. Johnson sen sijaan on erinomainen tylynä johtajana, jota tavallaan inhoaa, mutta jota voi myös ymmärtää.




Harmillisesti Brawl in Cell Block 99 ei loppujen lopuksi ollut ihan sitä, mitä toivoin. En tietenkään odottanut mitään Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvan (The Shawshank Redemption - 1994) kaltaista mestariteosta, mutta ennakkohehkutusten takia odotin näkeväni paljon rankkaa toimintaa. Kyllä leffasta turpaanvetoja löytyy ja ne ovat erittäin hyvin toteutettuja, mutta jäin kaipaamaan jotain samanlaista kuin "Daredevil"-sarjan (2015-) toisella kaudella, kun Punisher joutuu vankilaan ja pistää siellä koko selliosaston sairaalakuntoon niin, että hahmo on mätkinnän jälkeen täysin veren peitossa. Rankkoja hetkiä on onneksi luvassa, mutta aivan liian maltillisesti omaan makuuni. Parissa kohtaa elokuvan raju meininki nousee sentään niin korkealle, että suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Pidin kovasti siitä, kuinka realistiseksi tappeluiden henki on onnistuttu luomaan ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Leffa ei sillä tavalla siis päästä katsojaansa helpolla, mutta olisin halunnut nähdä enemmän sitä turpaanvetoa. Tällaisenaan filmin korkea K18-ikäraja selittyy vain juuri ja juuri.

Pääasiassa elokuva pohjautuukin draamaan. Eikä siinä sinänsä mitään, jos draamapuoli olisi hyvin rakennettu. Ymmärrettävästi filmi haluaa pohjustaa Bradleyn hahmon, sekä hänen suhteensa Laurenin kanssa, jotta katsojana välittäisi vaikeasta tilanteesta, johon Bradley joutuu vankilassa. Pohjustus on kuitenkin tehty paikoitellen niin pitkäveteisesti, että ennen vankilaosuutta huomasin, etteivät hahmojen kohtalot oikeastaan kiinnosta minua. Brawl in Cell Block 99 hyötyisikin reilusta tiivistämisestä. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia voisi tiivistää lähes puoleen ajasta ja tarina voisi kulkea nopeammin vankilaan. Niinhän se Rita Hayworth - avain pakoonkin alkoi lähes välittömästi vankilasta ja siinä vasta välittääkin leffan henkilöistä. Tämä elokuva nappaakin paljon paremmin mukaansa, kunhan Bradleylle häkki heilahtaa. Vaikka puhun tiivistämisestä, en haluaisi sekuntiakaan pois siitä, kun Bradley saa tuomionsa ja kun hänet viedään vankilaan, missä hän joutuu odottamaan jonoissa, luovuttamaan omaisuutensa, vaihtamaan vaatteensa vartijoiden edessä ja kun hänelle kerrotaan vankilassa käyttäytymisestä. Tämä lisää filmin realistisuutta ja se oli yllättävän kiehtovasti toteutettu. Mielenkiintoinen (ja ennen kaikkea todella karu) vankilaosio siis onneksi pelastaa aluksi pitkäveteisen kertomuksen ja nostaa Brawl in Cell Block 99:n kelvoksi teokseksi.




Elokuvan on ohjannut itselleni lähes tuntematon S. Craig Zahler. Tiedän herran vain, koska minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus katsoa hänen edellinen teoksensa, Bone Tomahawk (2015). Zahler suoriutuu hommastaan mainiosti. Hän selvästi fanittaa 1970- ja 1980-luvun toimintafilmejä, sillä Brawl in Cell Block 99:n henki on usein kuin ryöstetty niistä. Tämän voi huomata helposti siitä, että filmissä on parissa kohtaa käytetty selkeää nukkea ihmisen tilalla. Vaikka idea onkin hauska, katkaisee viimeisessä kuvassa näkyvä nukke oman fiilikseni kuin seinään. Oli todella ärsyttävää, että kun olin vihdoin päässyt oikein kunnolla mukaan elokuvaan ja sitten ihan viime hetkellä juttu lässähtääkin, kun ruutuun ilmestyy niin selkeä nukkeihminen, ettei samanlaista hirvitystä ole nähty vuosikymmeniin. Zahlerin käsikirjoitus on myös oivallinen, mutta sitä olisi voinut tiivistää oikein kunnolla. Tiivistäminen olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkaamossa. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu ja kaikessa karuudessaan se näyttää visuaalisesti muuten hyvältä, mutta jostain syystä kuva on usein ylivalottunut. En tiedä, onko kyseessä kuvaajan vai valaisijan taidottomuus vai huono värimäärittely, vai oliko tämä tietoinen ratkaisu, että useat ulkokohtaukset näyttävät siltä kuin filmikela olisi palamassa puhki. Yhdessä pimeässä kohtauksessa musta väri taas muuttuu punaiseksi, mikä on erittäin häiritsevää. Äänimaailma on muuten onnistuneesti luotu (pidin etenkin voimakkaasti rusahtavista luista tappeluiden aikana), mutten pitänyt siitä, ettei leffasta löydy lähes lainkaan musiikkia. Musiikki olisi lisännyt kiinnostavuutta pitkäveteisiin kohtiin ja tuonut tarpeellista lisätunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: Pitkäveteisestä alkupäästään huolimatta Brawl in Cell Block 99 on oikein mainio vankiladraama. Vince Vaughn tekee uransa parhaan roolisuorituksen rankkana Bradley Thomasina, minkä lisäksi myös Don Johnson vakuuttaa inhottavana vankilanjohtajana. Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, vaikka Dion Mucciacito onkin aika karismaaton roisto ja Jennifer Carpenter on tylsä Bradleyn vaimona. Ohjaaja S. Craig Zahler on onnistunut luomaan kiehtovan ja karun maailman, muttei ole osannut käynnistää filmiään, eikä hän ole uskaltanut tarjota enempää ääriväkivaltaisia tappeluita. Silloin kun leffassa vedetään turpaan, on meno komeaa, mutta sitä on aivan liian vähän. Realistisen brutaalit mätkimiset ja yllättävän aidolta tuntuva vankilaan siirtyminen eivät kuitenkaan ole kovin hyvässä tasapainossa muutamien yliampuvien hölmöyksien kanssa. Jos elokuva olisi käynyt vielä kerran leikkaamossa tiivistettävänä, sekä jonkun säveltäjän luona ja jonkun taidokkaamman värimäärittelijän luona, olisi se varmasti parempi kokonaisuus. Karumman toiminnan ja 1970- ja 1980-luvun mätkintäleffojen ystäville suosittelen Brawl in Cell Block 99:ä oikein lämpimästi. Suoraviivaisempaa toimintarymistelyä odottavat kokevat luultavasti pettymyksen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Brawl in Cell Block 99, 2017, Assemble Media, Cinestate, Caliber Media Company, IMG Films, Nasser Group, Realmbuilders Productions, XYZ Films


torstai 7. kesäkuuta 2018

Arvostelu: Book Club - väreileviä lukunautintoja (Book Club - 2018)

BOOK CLUB - VÄREILEVIÄ LUKUNAUTINTOJA

BOOK CLUB



Ohjaus: Bill Holderman
Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Candice Bergen, Mary Steenburgen, Andy García, Don Johnson, Craig T. Nelson, Alicia Silverstone, Katie Aselton, Richard Dreyfuss ja Wallace Shawn
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Book Club - väreileviä lukunautintoja on tuottaja Bill Holdermanin esikoisohjaus, minkä hän on myös käsikirjoittanut itse. Elokuvan kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt se saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti hauskan mielenkiintoiselta ja samalla pidin myös sen näyttelijäkaartista. En ollut yllättynyt, kun en kuullut elokuvasta kovin kummoisia arvosteluita, mutta menin silti oikein positiivisin mielin katsomaan Book Clubin sen lehdistönäytökseen.

Neljä ystävää ovat vuosia sitten perustaneet kirjakerhon ja joka kuukausi he kokoontuvat keskustelemaan lukemastaan kirjasta. Kerran he päättävät lukea E. L. Jamesin menestyskirja "Fifty Shades of Greyn", mikä alkaa muuttamaan heistä jokaisen rakkauselämää.

Vaikka filmi keskittyykin aika tasaisesti jokaiseen neljästä ystävästä, on Book Club - väreileviä lukunautintoja kuitenkin Diane Keatonin elokuva. Hahmo toimii tarinan kertojana ja jos joku unohtaa leffan aikana näyttelijän nimen, on hahmonkin nimi Diane. Keaton vetää roolinsa tuttuun tyyliinsä olemalla usein hieman kummallinen, sekä eleilemällä ja heiluttelemalla käsiään samalla kun hän puhuu repliikkejään. Tiedän Keatonin osaavan, mutta tässä hän valitettavasti näyttelee useissa kohtauksissa niin innottomasti, että tuntuu siltä kuin hän olisi tehnyt filmin ihan vain rahan takia.
     Olinkin hyvin yllättynyt, kuinka paljon mielenkiintoisempia muut ystävyksistä ovat. Jane Fondan näyttelemä Vivian pyörittää omaa hotellia ja käy sängyssä siellä vierailevien miesten kanssa. Ei siis mikään ihme, että idea lukea "Fifty Shades of Grey" tulee häneltä. Fonda sopii osaansa täydellisesti ja hän osaa oikein heittäytyä hahmonsa kanssa joka kohtauksessa. Candice Bergenin esittämä, tuomarina työskentelevä Sharon taas on hieman ujompi tapaus. Kirjan innoittamana ja rohkaisemana Sharon päättää kuitenkin kokeilla nettideittipalvelua, mikä johtaa kiinnostaviin tilanteisiin. Myös Mary Steenburgenin näyttelemä Carol on hieman herkempi tapaus. Häntä kuitenkin kiehtovat kirjasta löytyvät seksileikit ja hän yrittääkin löytää jotain eloa hänen ja Bruce-miehensä (mainiosti yrmyä esittävä Craig T. Nelson) petipuuhiin. Vaikka Fonda uhkaakin varastaa shown energiallaan, eivät Bergen ja Steenburgen luovu omista hetkistään, vaan he nousivatkin suosikeikseni leffassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Dianen tyttäret Jill (Alicia Silverstone) ja raskaana oleva Adrianne (Katie Aselton), jotka ylihuolehtivat äidistään aina raivostuttavuuteen asti, Dianen tapaama hurmurimies Mitchell (Andy García), Vivianin entinen rakas Arthur (Fifty Shades of Grey -elokuvissa, 2015-2018, naispääosaa esittävän Dakota Johnsonin isä Don Johnson), sekä Sharonin tapaamat deittikumppanit, joita esittävät mm. huvittava Wallace Shawn ja esimerkiksi Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnettu Richard Dreyfuss.




Ylipitkän esittelypuheen jälkeen Book Club - väreileviä lukunautintoja lähtee käyntiin, eikä aikaakaan, kun kirjakerho kokoontuu ja ystävykset alkavat lukea "Fifty Shades of Greytä". On huvittavaa nähdä, kuinka vanhemmat rouvat lukevat E. L. Jamesin eroottisia tekstejä ja reagoivat niihin eri tavoin. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, miten Christian Greyn ja Anastasia Steelen tarina lisää maustetta hahmojen romansseihin ja harmillisesti sitä jää odottamaan vielä senkin jälkeen, kun leffa on päättynyt. Mitään kunnon tuhmuuksia ei siis ole luvassa. Yhdessä kohtauksessa Carolin mies Bruce on korjaamassa moottoripyöräänsä ja pyytää vaimoaan ojentamaan hänelle nippusiteitä, mihin Carol vastaa: "Ai, jotta voit sitoa minut sänkyyn?" Ja siihen se jää. Koko leffan irstain kohta on, kun Dreyfussin esittämä George poistuu Sharonin autosta posket täynnä huulipunan jälkiä. Book Clubista löytyisi paljon potentiaalia tarjota katsojille myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä ja pikkutuhmia sänkykohtauksia, mutta leffassa ei ole uskallettu hyödyntää sitä potentiaalia. Noin puolessa välissä elokuvaa koko "Fifty Shades of Grey" lähestulkoon unohdetaan kokonaan ja toinen puolisko on vain hyvin kliseistä ja nähtyä romanttista komediaa, joka ei onnistu millään lailla erottumaan massasta. Tavallaan on hyvä juttu, ettei elokuva vain yritä ratsastaa Jamesin kirjojen menestyksellä ... mutta toisaalta juuri sitä leffan olisi kenties pitänytkin tehdä.

Elokuvan on ohjannut Bill Holderman, joka ei tosiaan ole ennen toiminut ohjaajana. Valitettavasti sen kyllä huomaa. Hän on selvästi katsonut paljon television romanttisia komedioita ja yrittänyt luoda samaa tunnelmaa omaan leffaansa, mutta se saa Book Clubin tuntumaan lähinnä halvalta TV-tuotannolta, jonka koko budjetti meni tunnettuihin näyttelijöihin. Kenties elokuva olisikin toiminut paremmin televisiosarjana. Holderman on onnistunut keksimään hauskan idean, mutta hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa ja ohjata sitä, vaan antaa jonkun osaavamman hoitaa homman. Tai itse asiassa rohkeamman. Jos Book Club - väreileviä lukunautintoja ihan tosissaan kertoisi, kuinka "Fifty Shades of Grey" saa iäkkäät rouvat kokeilemaan uusia juttuja sängyssä, se voisi olla jollain omituisella tavalla viihdyttävä ja originaali. Leffa olisi kaivannut esimerkiksi sellaisia hetkiä, joissa joku naisista tuijottaa miestään ja alkaa yllättäen fantasioimaan tästä. Hän voisi vaikkapa nähdä, kuinka kukkia kasteleva mies repii yllättäen paitansa pois ja alkaa kastelemaan itseään. Fantasiointi tietenkin keskeytyy, kun nainen hätkähtää hereille ja tajuaa, kuinka arkista hänen elämä onkaan. Tällaisenaan elokuva on vain liian turvallinen, hyvin keskinkertainen ja yllättävän pitkäveteinen romanttinen komedia (joka ei muuten erityisemmin naurata). Neljä erilaista rakkaustarinaa eivät oikeastaan kiinnosta, kun arvaa heti, miten lopuksi käy. Kyllä Book Clubin kerran katsoi. Ei se huono ole, mutten koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä uudestaan.




Elokuvan teknisessäkään puolessa ei hirveästi ole kehumista. Filmi on kyllä kuvattu kelvollisesti ja vaikka leffa onkin ylipitkä, on leikkaus tarpeeksi sujuvaa. Pitkäveteisyys johtuu lähinnä Holdermanin ja Erin Simmsin innottomasta käsikirjoituksesta. Häiritsevintä kuvissa on niiden tietokoneella tehty jälkikäsittely. Useat päivällä tapahtuvat kohtaukset on muokattu ylivalottuneiksi, jolloin ne jopa hohtavat oudosti. Myös tämä lisää televisiotuotannon tuntua. Monissa kohtauksissa myös huomaa, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten - niin selkeästi voi nähdä, ettei tausta ole todellinen. Kaikkein kauhein taustakankaan käyttö löytyy kohtauksesta, jossa Mitchell vie Dianen lennolle. Book Clubin musiikitkin ovat kuin televisiosarjasta. Peter Nashelin sävellykset ovat usein hyvin yksitoikkoisen hilpeitä (tai surullisissa kohtauksissa geneerisen surullista), jotta katsojalle saisi nostettua hymyn huulille.

Yhteenveto: Book Clubista löytyy hauska idea, muttei osaavaa tekijää hyödyntämään leffan mahdollisuuksia. Elokuvasta olisi voinut saada aikaiseksi hulvattoman ja kiusallisen hömppäkomedian, joka onnistuu olemaan jopa hieman tuhma, mutta ensikertalaisohjaaja Holderman ei uskalla tarjota mitään tällaista. Hän on vain täyttänyt tarinansa puhkikulutetuilla juonikuvioilla ja kopioinut kaikenlaisia romanttisia televisiosarjoja, mikä saakin elokuvan tuntumaan televisioproduktiolta. Nimekkäät näyttelijät onnistuvat sentään hieman pelastamaan leffan toista puolikasta vajoamasta täysin pohjalle kliseidensä kanssa. Paikoitellen laiskanpulskeasti näyttelevää Keatonia lukuunottamatta muut näyttelijät onnistuvat osissaan hyvin, etenkin Bergen, Fonda ja Steenburgen. Tekniseltä puoleltakaan filmi ei ole kummoinen. On harmi, ettei Book Club - väreileviä lukunautintoja lopulta ole ihan katsottavaa parempi, sillä sen ideasta löytyisi paljon potentiaalia. Uskoisin, että vanhemmat naiset (varsinkin kirjoja ahmivat sellaiset) tulevat pitämään tästä, mutta muita kiinnostuneita kehotan katsomaan leffan vasta joskus televisiosta, mistä se on selkeästi tarkoitettukin katsoa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dvdsreleasedates.com
Book Club, 2018, June Pictures, Apartment Story