Arvostelu: Black Adam (2022)

BLACK ADAM

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Dwayne Johnson, Sarah Shahi, Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo, Quintessa Swindell, Bodhi Sabongui, Marwan Kenzari, Mohammed Amer, Viola Davis, Jennifer Holland ja Djimon Hounsou

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Adam perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1945. Hahmo tunnetaan parhaiten DC:n Captain Marvelin, eli Shazam-hahmon arkkivihollisena. New Line Cinema ryhtyi työstämään elokuvaa Shazamista 2000-luvun alussa, jolloin päärooliin kaavailtiin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, kunnes vuonna 2014 New Line Cineman omistava Warner Bros. aloitti työstämään Shazam! -leffaa (2019). Siinä kohtaa Johnson kuitenkin osoitti halukkuuttaan esittää mieluummin Black Adam -pahista, eikä Shazamia. Hän ei tosin tyytynyt näyttelemään pahista Shazamin elokuvassa, vaan halusi tehdä Black Adamista täysin oman filminsä. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2021 ja nyt Black Adam saapuu elokuvateattereihin. Itselleni hahmo ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin kuitenkin leffasta, kun siitä ilmoitettiin. Johnsonin kiusallisen machoileva somehypetys ja elokuvan heikot trailerit ovat kuitenkin hiljalleen tappaneet odotukseni elokuvaa kohtaan ja meninkin aika skeptisin tuntein katsomaan Black Adamia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Rikollisorganisaatio Intergang pitää muinaista Kahndaqin kaupunkia vallassaan, etsien myyttistä Sabbacin kruunua, joka suo pitelijälleen demoniset voimat. Vastarintataistelija Adrianna yrittää löytää kruunun ensin ja kätkeä sen muualle. Yrityksensä aikana hän herättää 5000 vuotta uinuneen Teth-Adamin.

Dwayne Johnsonille ei tosiaan tavallisen sankarin rooli kelvannut, vaan hän kiinnostui enemmän antisankari Teth-Adamin, eli Black Adamin roolista. Tämä on itse asiassa jo toinen kerta, kun Johnson esiintyy roolissa, ääninäyteltyään hahmoa jo kesällä ilmestyneessä animaatioseikkailussa DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022). Black Adamina Johnson pääsee machoilemaan ja pullistelemaan lihaksiaan oikein tosissaan. Tämä äijäily toimii yleensä parhaiten, kun Johnson tekee sen kieli poskessa, kuten Jumanji-leffoissa (2017-) ja Jungle Cruisessa (2021). Black Adamissa hän yrittää välillä liikaakin olla kova jätkä, synkistellen jopa koomisen vakavana. Pääasiassa hän kuitenkin istuu passelisti rooliinsa ja hahmoa voisi mielellään nähdä lisääkin tulevissa DC-elokuvissa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Shahi Black Adamin herättävänä vastarintataistelijana Adriannana, Bodhi Sabongui Adriannan DC:tä fanittavana poikana Amonina (pojan huone on täynnä fanikrääsää Batmanista, Supermanista, Wonder Womanista ja kumppaneista), Mohammed Amer Adriannan huumoria mukaan tuovana veljenä Karimina, Marwan Kenzari Sabbacin kruunua etsivänä Intergang-johtajana Ishmaelina, sekä Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo ja Quintessa Swindell Justice Society -supersankaritiimin jäseninä, Hawkmanina, Doctor Fatena, Atom Smasherina ja Cyclonena. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa. Kenzari ei vakuuta pahiksena yhtään ja nuori Sabongui saa hieman liikaa ruutuaikaa, ottaen huomioon, kuinka rasittava hänen yli-innokas hahmonsa välillä on. Hodge, Brosnan, Centineo ja Swindell istuvat oivallisesti Justice Societyn jäseniksi, joista on jokaisesta saatu hyvin omanlainen persoonansa. Elokuva kuitenkin luottaa liikaa, että valkokangasdebyyttinsä tekevät Hawkman, Doctor Fate, Atom Smasher ja Cyclone ovat katsojille entuudestaan tuttuja sarjakuvien sivuilta, sillä hahmot saavat todella vähän taustatarinaa ja sisältöä.

Skeptisiin ennakko-odotuksiini verrattuna Black Adam osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tosin sen sanottuani pitää ottaa huomioon, että odotin aikamoista fiaskoa, joten tämä ihan viihdyttävä, mutta silti varsin keskinkertainen toimintarymistelykin onnistui yllättämään. Nimikkohahmonsa tavoin itse elokuvakin synkistelee menemään, pyrkien selvästi miellyttämään tämän DC-elokuvauniversumin aloittaneen ohjaaja Zack Snyderin kannattajia. Leffasta löytyy paljon snydermaista kikkailua hidastuskuvista lähtien ja heti elokuvan prologista tulee vahvasti mieleen ohjaajan vanhempi sarjakuvafilmatisointi 300 (2006). Snyderin tapaan Black Adaminkin toimintakohtaukset ovat läpikotaisin mammuttimaista rymistelyä, jossa rakennuksia pistetään tuusan nuuskaksi, eikä sivullisten kohtaloista paljoa piitata. Vaikka meno onkin viihdyttävää, toimintakohtaukset ovat turhankin tasaisesti megalomaanista mäiskettä, jolloin lopputaisteluun päästessä on jo ähky iskenyt. On myös sääli, että tekijät pakotettiin leikkaamaan toimintaa lapsiyställisemmäksi. Black Adam pistää pahiksia hengiltä aika tylysti ja leffa toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi muutenkin olla brutaalimpi.

Vaikka elokuva onkin pääasiassa aika yhdentekevää ryminää, jonka aikana ei pahemmin jännitä kenenkään puolesta, löytyy toiminnan välistä ihan fiksuakin sanottavaa. Supersankarien paikkaa maailmassa kyseenalaistetaan oivaltavasti. Justice Society saapuu Kahndaqiin pistämään Black Adamia aisoihin, mutta sankarit saavat lähinnä suitsutusta kansalaisilta, jotka uskovat kyseessä olevan kaupungin vuosituhansiksi kadonnut suojelija. Sankariyhdistystä myös kyseenalaistetaan siitä, etteivät he tehneet elettäkään, kun Intergang aloitti kaupungissa hirmuhallintonsa. Pitkään leffan aikana kuljetaankin toimivan harmaalla alueella, eikä katsojakaan osaa päättää, kuka tapahtumavyyhdin keskellä on oikeassa. Jokaisen pointit ovat ymmärrettäviä - paitsi pääpahiksen, joka tosiaan jättää kylmäksi, erityisesti loppuhuipennuksessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jaume Collet-Serra, joka oli aiemmin ohjannut mm. Johnsonin tähdittämän Jungle Cruisen. Collet-Serran tyyli ei oikein pääse koskaan esille, vaan hän tosiaan päätyy lähinnä matkimaan Snyderiä, joka taas ei hassua kyllä ole missään roolissa filmin tuotannossa. Adam Sztykielin, Rory Hainesin ja Sohrab Noshirvanin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään ihan hyviä teemoja harmaalta alueelta, mutta teksti on muuten aika yhdentekevä, välillä jopa korni, jättäen hahmot turhan yksiulotteisiksi pahveiksi. Leffan visuaalinen anti on myös ailahtelevaa. Siitä löytyy onnistumisia kuvauksessa, lavasteissa, asuissa ja äänimaailmassa (Lorne Balfen säveltämät musiikit vahvistavat filmin mahtipontisuutta), mutta myös heikkouksia. Kellertävä värimaailma ei ole kovin mairitteleva ja digitehosteiden taso vaihtelee pitkin leffaa. Välillä efektit ovat kelvollisia, mutta pääasiassa meno näyttää videopeliltä.

Yhteenveto: Black Adam on aika keskinkertainen, mutta ihan viihdyttävä toimintarymistely. Toimintaa on paljon ja vaikka se onkin paikoitellen tyylikästä ja jopa ihan brutaalia, on se vailla jännitettä. Taistelut ovat myös niin mammuttimaisia, että ähky iskee jo ennen videopeliltä näyttävää lopputaistelua digiörkkiä vastaan. Toimintakohtausten välistä löytyy ihan hyvää pohdintaa supersankarien kyseenalaisesta asemasta. Leffassa onkin pitkiä pätkiä, jolloin on vaikea sanoa, kenen puolella olisi ja kuka onkaan oikeassa näkemystensä kanssa. Dwayne Johnson murjottaa ihan kivasti Black Adamin roolissa, muskelipullistellen välillä jopa koomisesti. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika ohuiksi, eikä Justice Societyn hahmoista irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Pääpahis vasta onkin kehno. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on ailahteleva. Ohjaaja Jaume Collet-Serra ei tuo oikein mitään omaa mukaan, vaan lähinnä vain kopioi Zack Snyderin tyyliä. Black Adam sopii passelisti kertakäyttöiseksi popcorn-viihteeksi, mutta ei siitä oikein muuta jää käteen. Toivottavasti Blu-raylla julkaistaisiin elokuvan alkuperäinen, raaempi leikkausversio, sillä kenties vielä tylymmän menon kanssa filmistä löytyisi oikeasti sitä särmää, jota se nyt vain esittää omaavansa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Adam, 2022, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema, Seven Bucks Productions, Flynn Picture Company

Arvostelu: The Old Guard (2020)

THE OLD GUARD

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood
Pääosissa: Charlize Theron, KiKi Layne, Matthias Schoenaerts, Marwan Kenzari, Luca Marinelli, Chiwetel Ejiofor, Harry Melling ja Veronica Ngo
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

The Old Guard perustuu Greg Ruckan kirjoittamiin ja Leandro Fernandezin piirtämiin samannimisiin sarjakuviin, joita alettiin julkaista vuonna 2017. Samana vuonna Skydance Media hankki sarjakuvien elokuvaoikeudet ja palkkasi Ruckan kirjoittamaan myös elokuvan käsikirjoituksen. Vuonna 2019 Netflix saapui mukaan projektiin ja hankki oikeudet elokuvaan. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2019 ja nyt The Old Guard on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ruckan ja Fernandezin sarjakuvia, mutta kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja katsoin sen päivä sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Kuolemattomien palkkasotureiden ryhmä paljastuu ja heitä aletaan jahtaamaan, jotta heidän kykynsä voitaisiin varastaa. Samaan aikaan he löytävät uuden kuolemattoman, jonka he päättävät kouluttaa joukkoihinsa.

Elokuvan neljä kuolematonta palkkasoturia ovat ryhmän johtohahmo Andromache Skyyttalainen, eli Andy (Charlize Theron), joka on jo niin vanha, ettei hän itsekään pysy enää iästään kärryillä, aikoinaan Napoleonin joukoissa taistellut Booker (Matthias Schoenaerts), sekä ristiretkillä toisiaan vastaan taistelleet, mutta nykyään toisiaan palavasti rakastavat Joe (Marwan Kenzari) ja Nicky (Luca Marinelli). Nelikosta kiinnostuu viimeistään siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran näkee heidän kuolevan ja heräävän takaisin henkiin, ja pitkin leffaa hahmoja syvennetään lisää. Andyn taustoja avataan parhaiten, kun taas kolmesta muusta haluaisi tietää vielä enemmän. Tiiminä he toimivat erittäin hyvin ja alusta alkaen tuntuu siltä, että Andy, Booker, Joe ja Nicky ovat tehneet hommiaan kauan. Theron loistaa pääroolissa tehokkaana taistelijana. Schoenaerts, Kenzari ja Marinellikin ovat mainioita, mutta jäävät kaiken aikaa Theronin varjoon.

Muita hahmoja elokuvassa ovat merijalkaväen sotilas Nile Freeman (KiKi Layne), joka kuolee taistelussa ja kaikkien ihmetykseksi herää takaisin henkiin ilman minkäänlaista jälkeä kuolettavasta iskusta, menestyksekkään lääkefirman nuori johtaja Stephen Merrick (Harry Melling), joka haluaa löytää keinon kuolemattomuuteen, sekä tätä auttava Copley (Chiwetel Ejiofor), joka on todella kömpelösti kirjoitettu hahmo. Copley tuntuu monen persoonan sekoitukselta, eikä Ejiofor onnistu rakentamaan yhtenäisyyttä useille puolille. Parempaa työtä hän kuitenkin tekee kuin Harry Potter -leffojen (2001-2011) Dudley Dursley -kiusaajana tunnettu Melling, jonka pahishahmo on vähintäänkin nolo. Hahmo muistuttaa karikatyyrimaisen ilkikurista piirrossarjan roistoa, eikä sovi lainkaan mukaan vakavaan leffaan, mikä pyrkii ottamaan yliluonnollisuutensa täysin todesta. Stephen Merrick onkin yksi tekijä, mikä vesittää muuten erittäin potentiaalista toimintaleffaa. Layne toimii onneksi hyvin uutena kuolemattomana, jonka kautta katsoja voi helpommin tutustua yliluonnollisuuksiin.

Kehnon antagonistin lisäksi The Old Guardista löytyy muitakin puolia, mitkä puskevat sitä alaspäin silloin, kun katsoja toivoisi sen nousevan korkeuksiin. Tarinankerronta on paikoitellen kömpelöä ja rytmitys epätasaista. Paikoitellen elokuva pikakelaa merkittävät asiat ja joskus se taas laahustaa jutuissa, mitkä eivät kiinnosta. Pari kohtausta käytetään ihan vain pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mihin myös kovasti viitataan juuri ennen lopputekstien alkua. Olen lukenut sarjakuvien fanien kommentteja, että elokuva on hämmästyttävän tarkka adaptaatio sarjakuvien ensimmäisistä numeroista. Se onkin ymmärrettävää, kun asialla on sama heppu, joka kirjoitti sarjikset. On kuitenkin selvää, että Greg Rucka ei ole kummoinen elokuvakäsikirjoittaja. Seasta löytyy selkeitä piirteitä, mitkä kuuluvat iskevästi sarjakuviin, mutta mitkä töksähtävät filmissä. Kun muuten sarjakuvaelokuvat ovat kehittyneet roimasti vuosien varrella, The Old Guard tuntuu askeleelta taaksepäin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huono tekele! Leffasta löytyy selvät heikkoutensa, mitkä latistavat sen tasoa, mutta samalla siitä löytyy myös vahvuudet, mitkä estävät sitä vajoamasta pohjamutiin. Kuolemattomien nelikko on tosiaan toimiva, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata, kun Nile otetaan mukaan jengiin ja häntä aletaan kouluttamaan. Aluksi kuolemattomuus esitetään samanaikaisesti niin pelottavana kuin todella hienona käsitteenä. Yksi elokuvan parhaista puolista on, kuinka leffan mittaan kuolemattomuudesta tuodaan esille asioita, joita ei välttämättä edes miettisi, kun siitä haaveilee. Kuinka monet asiat menettävät merkityksensä läheisten kuollessa ympäriltä ja kuinka elämästä katoaa tietty erityisyys, kun se ei olekaan tietyn mittainen ja ainutlaatuinen kokemus.

The Old Guard myös tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia, joissa etenkin Charlize Theron pääsee näyttämään lahjakkuuttaan toimintastarana. Taisteluihin on selvästi otettu vaikutteita John Wick -elokuvista (2014-). Mukana on samanlaisia hetkiä, joissa hyödynnetään monenlaisia aseita nopeatempoisesti. Meno on brutaalia ja rujoa - kenties eniten silloin, kun taistelun jälkeen näytetään, kuinka kuolemattomien vammat parantuvat. Samaan aikaan on niin epämiellyttävää kuin miellyttävääkin, kun törröttävät luut palaavat takaisin ihon alle ja katkenneet sormet ja raajat naksahtelevat paikoilleen. Toimintakohtauksetkaan eivät valitettavasti yllä potentiaaliinsa ja niitä latistaa jatkuvasti todella surkea musiikkien käyttö. Elokuvaan on sävelletty hyviä melodioita, mitkä jumputtavat kelvollisesti monien kohtausten taustalla, mutta jostain syystä taisteluiden päälle on ujutettu pop-lauluja, jotka eivät sovi kohtauksiin lainkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on aiemmin tehnyt lähinnä pienemmän luokan draama- ja komediafilmejä. Prince-Bythewood hyppää tarpeeksi tyylikkäästi toiminnan pariin, mutta hänen ongelmaksi koituu Greg Ruckan käsikirjoitus. Lisäksi hänen olisi pitänyt hoksata, kuinka pöljä pahis vakavaan leffaan on tulossa. Tekniseltä puoleltaan The Old Guard on mainio filmi. Kuvaus on sulavaa etenkin toimintakohtausten aikana, eikä taisteluja ole leikattu silpuksi. Leikkauksessa kuitenkin tuntuu parissa kohtaa siltä, että jotain puuttuu tai jotain vain tykitetään mahdollisimman nopeasti, jotta päästään eteenpäin. Kuolemattomien parantumisefektit toimivat hyvin ja oiva äänimaailma tehostaa hyvin toimintakohtauksia.

Yhteenveto: The Old Guard on harmillisen keskinkertainen toimintaelokuva, mikä ei yllä vahvaan potentiaaliinsa. Kuolematon nelikko on mielenkiintoinen joukko, jonka seikkailua alkaa mielellään seurata ja Charlize Theron vakuuttaa hyvin joukon johtajana. On myös kiinnostavaa nähdä, kuinka Nile otetaan mukaan jengiin. Elokuvan pahis on kuitenkin äärimmäisen myötähäpeällinen tapaus, eikä kaikessa piirrossarjan pahishengessään sovi lainkaan vakavasti itseään ottavaan filmiin. Tarinankerronnastakin löytyvät ongelmansa. Jotkut jutut kiirehditään ja välillä taas laahataan. Elokuva kadottaa mukaansatempaavuuden vähän väliä. Sentään toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta niitä taas heikentävät todella kummalliset kappalevalinnat, jotka eivät sovi lainkaan mukaan. Lopulta parasta on elokuvan pohdiskelu kuolemattomuuden hyvistä ja huonoista puolista. Leffasta löytyvät selvät vahvuutensa, mutta myös selvät ja harmilliset heikkoutensa, mitkä estävät sitä nousemasta toivottuihin korkeuksiin. Lopussa elokuva pohjustaa jatko-osaa ja vaikka tämä ensimmäinen osa tuotti pienen pettymyksen, olen silti avoin katsomaan The Old Guard 2:n, jos sellainen päätetään tehdä. Toivon vain, että käsikirjoittajaksi valitaan joku muu ja Greg Rucka pysyttelisi sarjakuvien puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Old Guard, 2020, Netflix, Denver and Delilah Productions, Dune Films, Image Comics, Skydance Media

Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari, Navid Negahban, Nasim Pedrad, Numan Acar, Alan Tudyk ja Billy Magnussen
Genre: seikkailu, fantasia, musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 7

Aladdin on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1992, mikä taas perustuu arabialaiseen satuun 1700-luvulta. 2000-luvun aikana Disney on innostunut tekemään uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Kun vuoden 2010 Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) osoittautui isoksi hitiksi, yhtiö huomasi, että ihmisiä voisi kiinnostaa uudet näkemykset tutuista leffoista ja viime vuosien aikana onkin ilmestynyt leffoja, kuten Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017), sekä uusimpana aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dumbo (2019). Aladdin on yksi Disneyn suosituimmista leffoista, joten olikin vain ajan kysymys, kun siitäkin tehtäisiin uusi versio. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Itse ilahduin, kun kuulin leffasta, sillä vanha Aladdin on yksi Disney-suosikeistani. Vähitellen innostukseni on kuitenkin hiipunut. Aluksi elokuvan ohjaaja Guy Ritchie tuotti suuren pettymyksen parin vuoden takaisella King Arthur: Legend of the Sword -fantasiallaan (2017), minkä jälkeen Aladdinin trailerit eivät ole tehneet kovin kummoista vaikutusta. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Aladdinia lehdistönäytökseen yhdessä leffahullu-ystäväni kanssa.

Kauan sitten Agraban kaupungissa nuori varas Aladdin päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet huijataan hakemaan Ihmeiden onkalosta myyttinen taikalamppu. Lampussa asustaa henki, jolla on mahti toteuttaa löytäjänsä kolme toivetta.

Varastelevana Aladdinina nähdään Mena Massoud, joka oli tätä ennen tehnyt lähinnä pieniä rooleja parissa elokuvassa ja muutamissa televisiosarjoissa. Massoud osoittautuu onneksi mainioksi valinnaksi ja hänestä löytyy oikeaa vekkulimaisuutta, mutta samalla myös hyväsydämisyyttä, mitä rooli vaatii. Aladdin elää Agraban kaduilla Abu-apinan kanssa ja joutuu jatkuvasti ongelmiin vartijoiden kanssa. Animaation tavoin hahmosta alkaa pitämään aika lailla heti ja on mielenkiintoista lähteä kokemaan tuttu seikkailu Massoudin tähdittämänä.
     Agraban prinsessa Jasminea näyttelee Naomi Scott, joka toimii vielä Massoudia paremmin roolissaan. Scott onnistuu tuomaan mukaan arvokkuutta ja pystyy tekemään prinsessahahmostaan oikealla tavalla jääräpään, ilman että hän tuntuu koskaan hemmotellulta kakaralta. Näin 2010-luvulla Jasminea tietty käsitellään eri tavalla kuin alkuperäisessä animaatiossa ja hän osoittaa esimerkiksi aiempaa enemmän halua johtaa Agrabaa, koska uskoo olevansa oikeudenmukainen, mutta kansaa rakastava hallitsija. Mistään avuttomasta neidosta ei siis todellakaan ole kyse ja tekijät ovat saaneet prinsessasta hieman syvällisemmän ja kiinnostavamman tapauksen kuin animaatiossa.
     Etukäteen monet kauhistelivat Will Smithin roolitusta lampun hengeksi - etenkin kun hän joutuisi astumaan Robin Williamsin valtaviin saappaisiin, joka teki aikoinaan legendaarisen suorituksen lampun hengen äänenä. Lampun henki on tässäkin osassa isosti esillä ja hänen on tarkoitus varastaa show useassa kohtauksessa, ja jos Smithin suoritus ei toimisi, vaikuttaisi se erittäin huonolla tavalla itse leffan toimivuuteen. Onneksi Smith kuitenkin toimii. Ainakin suurimmaksi osaksi. Joskus hänen yliampuva esiintymisensä pistää katsojan pyörittelemään silmiään, mutta pääasiassa hän on tarvittava piristysruiske muuten aika huumorittomaan filmiin. Smithin on helppo varastaa show, kun hänen vastanäyttelijöinään toimii Massoudin ja Scottin kaltaisia pienempiä nimiä.

Valitettavasti elokuvan pahishahmo, häijy sulttaanin neuvonantaja Jafar tuottaa suuren pettymyksen ja tämä johtuu täysin väärästä näyttelijävalinnasta. Marwan Kenzari jää pahasti kauas animaation julmasta ja karmivasta, mutta aivan mahtavasta Jafarista ja hänen tulkintansa hahmosta on valitettavasti todella laimea. Hän ei ole koskaan tarpeeksi kiero, tarpeeksi häijy tai lainkaan uhkaava. Tämä on todella suuri pettymys itselleni, sillä Jafar on ehdottomasti yksi suosikkipahiksistani Disneyn animaatioissa ja harmillisesti Kenzarin kohdalla käy juuri niin, että koska hän ei toimi, koko elokuvasta romahtaa tärkeä osa.
     Elokuvassa nähdään myös Navid Negahban prinsessa Jasminen isänä eli sulttaanina, joka ei valitettavasti ole millään lailla se hassu hahmo kuin animaatiossa, Nasim Pedrad prinsessa Jasminen hovineito Daliana, joka saa yllättävänkin paljon ruutuaikaa, sekä Billy Magnussen Jasminea kosiskelevana prinssi Andersina, joka on todella myötähäpeällinen lisäys. Jafarin uskollisen papukaijan äänenä kuullaan Disneyn 2010-luvun vakioääni Alan Tudyk ja mukana ovat tietty myös persoonallinen taikamatto, jolla Aladdin lentää seikkailemaan, sekä prinsessa Jasminen tiikeri Rajah.

Kuten trailereista oli pääteltävissä, uusi Aladdin-elokuva ei tuo paljoa uutta pöytään, vaan se on aika pitkälti pelkkä toisinto animaatiosta, tällä kertaa oikeiden näyttelijöiden, lavasteiden, asujen ja digiefektien kera. Mukana on pieniä lisäyksiä, kuten prinsessa Jasminen hovineito, joilla puolentoista tunnin animaatio on saatu venytettyä hieman yli kaksituntiseksi näytellyksi elokuvaksi, mutta tarina on täysin sama, joten jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä tarjoa lainkaan yllätyksiä. Lopulta itseäni jäi jopa harmittamaan, ettei elokuva kertaakaan tarjonnut minulle vau-elämystä, että "oho, he tekivätkin tuon tuolla tavalla, aika hienoa!" Suunnilleen puolet kohtauksista siirtyy menevästi animaatiosta näyteltyyn versioon, mutta toinen puolikas saa vain jatkuvasti miettimään, kuinka paljon paremmin tämä oli tehty animaatiossa. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei kyseessä ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin alkuperäinen animaatio, mikä kuuluu itselläni kymmenen suosikki Disney-leffani joukkoon.

Jos alkuperäisen animaation on nähnyt, on tätä elokuvaa lähes mahdotonta katsoa ilman, että kahta teosta vertaa jatkuvasti toisiinsa. Silti tärkein kysymys kuuluu, että onko uusi Aladdin hyvä elokuva omillaan? Noh, on ja ei. Kyseessä on täysin sujuvasti katsottava koko perheen seikkailu, mikä onnistuu viihdyttämään useassa kohtaa, tarjoaa hieman jännitystä, suloista romantiikka ja muutamat hyvät naurut. Samalla kyseessä on myös hieman ylipitkä teos, minkä aikana huomaa haukottelevansa useampaankin otteeseen ja jolla tuntuu kestävän oudon kauan, ennen kuin edes päästään Ihmeiden onkaloon ja tarina lähtee kunnolla käyntiin. Osa vitseistä menee myös pahasti vikaan ja myötähäpeä iskee väärissä kohdissa. Pääpahiksen mitäänsanomattomuus on iso ongelma ja etenkin lopputaistelun aikana Kenzarin onneton esitys pistää katsojan toivomaan, että leffa osaisi jo viedä tarinansa päätökseen. Koska olen nähnyt alkuperäisen animaation, minun on vaikea sanoa, toimiiko uusi Aladdin täysin itsenäisenä fantasialeffana. Kenties joillekin katsojista, mutta monet niistäkin, jotka eivät ole animaatiota nähneet, voivat varmasti huomata, että tämä on lähinnä vanhan kierrätystä nostalgiannälkäisten katsojien kalastelun toivossa, eikä elokuvan olemassaololle ole oikein muuta perustetta kuin Disneyn rikastuttaminen. Vaikka Aladdin on lopulta hieman parempi kuin uusi Dumbo, oli Dumbossa sentään enemmän uusia ideoita ja perustetta sille, miksi tarina täytyi kertoa uusiksi.

Alkuperäisen animaation tavoin myös uusi Aladdin on musikaali ja laulut ovat tietty samat kuin animaatiossa. Itse asiassa niiden lisäksi mukaan on kirjoitettu pari uutta kappaletta prinsessa Jasminelle, jolla ei ollut ainuttakaan soololaulua animaatiossa. Uudet laulut ovat kuitenkin tyylillisesti oudon erilaiset elokuvan muista kappaleista, jolloin on täysin selvää, että ne kirjoitettiin yli 20 vuotta vanhojen jälkeen. Toisaalta ne eivät kuitenkaan haittaa erityisemmin, sillä Scottilla on todella hyvä lauluääni. Vanhojen kappaleiden uusia sovituksia on hauska kuulla ja esimerkiksi mahtipontinen "Prince Ali" -laulu onnistui nostamaan ihoni kananlihalle. Myös hengen laulama "Friend Like Me" nostaa hymyn huulille energisyydellään - vaikka se pistääkin kohottelemaan kulmia, kun henki alkaa beatboxaamaan - ja "A Whole New World" on aina yhtä mahtava. Sen sijaan aloitushoilotus "Arabian Nights" ei ole tarvittavan hieno tapa kuljettaa katsoja Agrabaan. Ehdottomasti heikointa musikaalipuolella on Aladdinin laulama "One Jump Ahead", sillä se tuntuu olevan mukana pakotetusti. Kappale alkaa oudon kömpelösti, eikä itse musikaalinumero ole kovin hyvin toteutettu. Vaikka Massoud toimii muuten Aladdinina, hänelle näyttää tuottavan vaikeuksia laulaa ja esiintyä samanaikaisesti. Kyseessä on yksi niistä hetkistä, jotka katsoja toivoisi olevan nopeammin ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Ritchie, joka tekee tässä uransa ensimmäisen oikeasti lapsiystävällisen filmin. Rikoskomedioista fantasian pariin siirtyneen Ritchien kannattaisi kuitenkin miettiä uravalintojaan uusiksi, sillä Aladdin ei ole kovin paljoa parempi kuin parin vuoden takainen ankean harmaa King Arthur: Legend of the Sword. En voi muuta kuin ihmetellä, miksei Ritchie vain voi tehdä kolmatta Sherlock Holmesia... Tässä Ritchie kokee ongelmia pitäessään tunnelmaa kasassa ja pyörittäessään isoja musikaalinumeroita. Hän on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä John Augustin kanssa. Kaksikko on vain ottanut animaation käsikirjoituksen ja lisäillyt sinne asioita pidentääkseen kestoa. Elokuvan tekninen puoli on pääasiassa kunnossa, jos tiivistämistä vaativaa leikkausta ei lasketa mukaan. Aladdin on hyvin kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat tietty upeasti toteutetut ja kaikesta huokuu vahva Disney-henki. Tehosteetkin toimivat mainiosti ja jopa etukäteen kammoksittu henki näyttää itse elokuvassa yllättävänkin hyvältä. Aluksi sininen Will Smith vaatii pientä totuttelua, mutta ei aikaakaan, kun itse olin jo päässyt alkuhämmästyksen yli. Abu-apina ja Rajah-tiikeri ovat vaikuttavimmat efektiluomukset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu tehosteista Alan Menkenin tuttuihin musiikkeihin asti, joihin on kuitenkin tuotu joitain mielenkiintoisia lisäyksiä.

Yhteenveto: Uusi Aladdin on harmillisen keskinkertainen uusinta fantastisesta animaatiosta, mutta kyllä sitä pääasiassa ihan mielellään katsoo. Elokuva on usein viihdyttävä, mutta samalla se on myös paikoitellen pitkäveteinen. Leffa tarjoaa muutamat naurut, mutta siinä on paljon vitsejä, jotka eivät toimi ollenkaan. Erityistä jännitystä elokuvaan ei ole onnistuttu luomaan, sillä pääpahis Jafaria näyttelevä Marwan Kenzari on täysin väärä henkilö rooliinsa. Kenzari tekee yhdestä Disneyn parhaimmista vihollisista surullisen laimean tapauksen. Pituutta leffalle on yritetty vääntää mm. parilla uudella hahmolla ja prinsessa Jasminen uusilla lauluilla, ja paikoitellen lisäykset toimivat ihan hyvin. Vanhat tutut musikaalinumerot tuntuvat välillä hieman pakotetuilta, mutta "Friend Like Me", "Prince Ali" ja "A Whole New World" on saatu istutettua mukaan mainiosti. Mena Massoud ja Naomi Scott pärjäävät oivallisesti Aladdinina ja Jasminena, ja Will Smith pääsee yllättämään hengen roolissa. Visuaalisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, mutta muuten se kaipaisi viilausta vähän sieltä sun täältä. Lopputuloksena on ihan kiva koko perheen seikkailu, jonka olemassaolon unohtaa kuitenkin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Jos pitää alkuperäisestä Aladdin-animaatiosta, voi tämän uudenkin version vilkaista, mutta sillä varauksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä elokuva. Teatteriin asti tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua, vaan voi ihan rauhassa odottaa, että Aladdin ilmestyy vaikkapa Disneyn tulevaan striimipalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aladdin, 2019, Walt Disney Pictures, Lin Pictures, Rideback, Marc Platt Productions