Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Pimeyden armeija (Army of Darkness - 1992)

PIMEYDEN ARMEIJA

ARMY OF DARKNESS

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Embeth Davidtz, Marcus Gilbert, Ian Abercrombie ja Richard Grove
Genre: kauhu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä kauhuelokuva Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi vuosien saatossa menestykseksi, mitä niin kauhufanit kuin kriitikot ovat rakastaneet. Pitkän prosessin jälkeen kaksikko sai tehtyä jatko-osan, Evil Dead II:n (1987), josta on edeltäjänsä tavoin muodostunut kauhun kulttiklassikko. Elokuva oli myös tarpeeksi menestynyt, jotta tuottaja Dino De Laurentiis oli valmis rahoittamaan kolmannen osan. Raimi työsti käsikirjoitusta pitkään ja päätyi jopa tekemään välissä synkän supersankarifilmi Darkmanin (1990). "Medieval Dead" -nimellä kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1991 ja lopulta Pimeyden armeijaksi nimetty kolmas osa sai ensi-iltansa lokakuussa 1992. Elokuva tienasi tuplasti edelliseen osaan verrattuna ja se sai positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella myös tästä leffasta on muodostunut kulttiklassikko. Minä itse asiassa näin koko elokuvasarjasta ensimmäisenä juurikin Pimeyden armeijan joitain vuosia sitten. Katsoin leffan Netflixistä, tietämättä lainkaan, että kyseessä oli Evil Dead -sarjan kolmososa. Silloin en erityisemmin pitänyt elokuvasta, mutta kun olen myöhemmin katsonut kaksi ensimmäistä Evil Deadia, olen alkanut ymmärtämään tämänkin päälle. Kun päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Evil Dead - kauhun riivaamat sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla myös katsoa uudestaan Evil Dead II:n ja Pimeyden armeijan.

Imeydyttyään aikaportaalin läpi keskiajalle, Ash yrittää vimmaisesti keksiä pääsyä takaisin omaan aikaansa. Tarvittavaa loitsua varten hänen täytyy löytää Kuolleiden kirja, Necronomicon ja mikä tärkeintä, muistaa loitsu oikein, ettei hän vahingossa herätä pimeyden armeijaa.

Bruce Campbell nähdään kolmatta kertaa Ash Williamsin roolissa, jolla on ollut täysin sekopäinen viikonloppu. Ensin hän joutui painajaismaisten olentojen riivaamaksi mökillä ja menetti tyttöystävänsä (sekä myös kaverinsa ensimmäisen leffan mukaan), ja nyt hänet on viskattu keskiajalle, uusien vaikeuksien eteen. Ash vain haluaa kotiinsa ja hän on lopen kyllästynyt kaikenlaisiin demoniolentoihin. Niinpä Ash suurimmaksi osaksi puhuu töykeästi ja sarkastisesti muille, eikä anna kenenkään hyppiä hänen silmille. Campbell on jälleen loistavassa vedossa roolissa ja pääsee (tai joutuu) taas kerran tekemään ties mitä hullunkurista, sillä eivätpä Kuolleiden kirjan pirulaiset jätä häntä rauhaan 1300-luvullakaan.
     Elokuvassa nähdään myös Marcus Gilbert kuningas Arthurina, Richard Grove herttua Henry Punaisena, Ian Abercrombie viisaana tietäjänä, sekä Embeth Davidtz Sheilana, jolla on todella ristiriitaisia tunteita Ashia kohtaan. Sivunäyttelijät eivät tässäkään sarjan osassa vakuuta erityisemmin. He tekevät hommansa sujuvasti taustalla, antaen Campbellin loistaa parrasvaloissa.

Jälleen kerran Evil Dead -sarjassa tekijät haluavat jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi, mutta eivät halua käyttää edellisen osan lopun materiaalia uudestaan. Niinpä Pimeyden armeija tarjoaa uuden version siitä, kun Ash putoaa aikaportaalin läpi keskiajalle. Siinä, missä Evil Dead II:n lopussa Ash tappaa lentävän olennon ja häntä ylistetään sankarina, tämän elokuvan alussa Ash vain vangitaan suoraan ja viedään orjaksi kuningas Arthurin linnaan. Jatkuvuusongelmat katsoo kuitenkin helposti sormien läpi ja vaikka Ashin uusi tupsahtaminen 1300-luvulle on aiemmin nähtyä tylsempi, leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää jälleen mainiosti läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa. Meno on tuttuun tapaan aivan päätöntä, eikä mielikuvituksellisuudella ole vieläkään rajoja - tämän mahdollistaa myös huomattavasti edellisiä osia isompi budjetti.

Siirto keskiajalle tarkoittaa tietenkin sitä, että kahdelle edelliselle elokuvalle tuttu mökkiympäristö on poissa. Pimeyden armeija onkin hyvin erilainen leffa kuin edeltäjänsä ja se panostaa enemmän fantasiaan kuin puhtaaseen kauhuun. Toki kauhuelementtejä on mukana ja itse pimeyden armeija on erittäin karmiva ilmestys (tiettyine huvittavuuksineenkin). Tietty visvainen kuvottavuus ja yliampuva raakuuksilla mässäily on poissa, mutta silti tämä onnistuu tuntumaan täysin loogiselta jatkumolta Evil Deadeille. Ei se yhtä hyvä elokuva ole, mutta se on oikein mainio joka tapauksessa. Kiero huumori on tallella, eikä aika käy pitkäksi leffaa katsoessa. Varsinkin kohtaus, missä Ashin sisältä syntyy hänen paha kaksoisolentonsa, Bad-Ash, on riemastuttavaa sekoilua vanhaan tyyliin. Loppuhuipennus paisuu jopa yllättävänkin suuriin mittoihin, aikamoiseksi sotatantereeksi. Valitettavasti itse lopetus jättää kuitenkin toivomisen varaa... jos siis katsoo studion määräämän teatteriversion lopun. Alun perin lopetuksen oli tarkoitus olla jotain ihan muuta, mutta valitettavasti Raimi ei saanut tahtoaan läpi. Tämä vaihtoehtoinen loppu on huomattavasti parempi ja avaa mahdollisuuden kiehtovalle tarinalle Evil Dead 4:ssä... mitä emme tosin välttämättä koskaan näe.

Vielä isomman budjetinkin kanssa Sam Raimi on päättänyt tehdä, mitä huvittaa (jos lopetusta ei lasketa mukaan) ja pitää jälleen runsaasti hauskaa filmin parissa. Tunnelma on oivallisesti rakennettu ja kevyempi meno ei vieläkään tarkoita, etteikö myös oikeaa jännitettä löytyisi. Kuvaus on tyylikästä ja edellisestä osista tuttuja nopeatempoisia kamera-ajoja kohti saalista nähdään yhä. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja pimeyden armeija on upeasti luotu nukkejen ja stop motion -animaation kautta. Armeijan johtajan maskeeraukset ovat todella hienot, vaikkakin myös aidosti ällöttävät. Jotkut efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta pääasiassa elokuvan visuaalisuudet vaikuttavat edelleen. Äänimaailmasta löytyvät omat kömpelöt hetkensä, mutta Joseph LoDucan fantasiaseikkailua, kauhutunnelmia ja slapstick-komediaa yhdistelevät musiikit paikkaavat joidenkin ääniefektien aukkoja.

Yhteenveto: Pimeyden armeija on varsin mainiota jatkumoa Evil Dead -elokuville, vaikka onkin lähes totaalisen erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Mökkimaisema ja demoneiden riivaamat kaverit saavat kyytiä keskiaikaisten linnojen ja luuranko-armeijoiden ottaessa niiden paikan. Uusi tapahtumapaikka ja -aika ovat saaneet Sam Raimin luovuuden kukkimaan täysin uusin tavoin ja edellisistä osista tuttu sekopäinen mielikuvituksellisuus pysyy yllä. Hullunkurisuutta löytyy vähän väliä ja leffa onkin tehty visusti kieli poskessa. Jännittävyyttäkin on ilmassa, etenkin pimeyden armeijan johtajan astellessa kuvaan. Bruce Campbell on aina yhtä riemastuttava Ashin roolissa, vaikka hahmo onkin jo täysin kyllästynyt kokemuksiinsa. Elokuvan tekninen toteutus on niin tyylikäs kuin hilpeä. On sääli, että Raimi pakotettiin muuttamaan leffan lopetus, sillä alkuperäinen finaali olisi jättänyt auki mahdollisuuden todella kiehtovaan neljänteen elokuvaan. Noh, jatkoahan homma lopulta sai useassakin muodossa... Ensi vuonna käsittelyyn pääsevät nimittäin uudelleenfilmatisointi Evil Dead (2013), televisiosarja Ash vs Evil Dead (2015-2018) ja tuleva HBO Max -elokuva Evil Dead Rise (2022)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Army of Darkness, 1992, Universal Pictures, Renaissance Pictures, Dino De Laurentiis Company

Arvostelu: Evil Dead II (1987)

EVIL DEAD II

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Sarah Berry, Dan Hicks, Kassie Wesley, Richard Domeier ja Denise Bixler
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

"Groovy."

Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi vähitellen menestykseksi, mitä niin kriitikot kuin kauhufanit rakastivat, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jo ensimmäisen osan teon aikana Raimi ja kumppanit heittelivät ideoita jatko-osaa varten. Sheldon Lettichin kanssa Raimi työsti tarinan jatko-osalle ja yritti saada jonkin isomman studion kiinnostumaan leffasta. Esimerkiksi Universalin ja 20th Century Foxin kieltäydyttyä Raimi päätti siirtyä muihin projekteihin ja teki rikoskomedian Konnajengi (Crime Wave - 1985). Se ei kuitenkaan miellyttänyt kriitikoita, eikä menestynyt kummoisesti. Raimi palasi suunnittelemaan Evil Deadin jatko-osaa, mutta jälleen hänelle tuotti vaikeuksia saada ketään kiinnostumaan sen teosta. Kauhun kirjailijalegenda Stephen King sai kuulla siitä, että Raimi yritti tehdä jatkoleffaa heikoin tuloksin ja koska King oli ylistänyt alkuperäistä Evil Deadia maasta taivaisiin, hän päätti auttaa Raimia jatko-osan kanssa. King sai tuottaja Dino De Laurentiisin tarttumaan projektiin. Kuvaukset saatiin lopulta aloitettua ja Evil Dead II (joskus myös lisänimellä "Dead by Dawn") ilmestyi maaliskuussa 1987. Elokuvan raakuuden vuoksi sen esittämisessä koitui ongelmia ja leffalla kesti kauan nousta hitiksi. Kriitikot kehuivat leffaa kovasti ja nykyään se on saanut kulttiklassikon aseman kauhugenressä. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten, kun olin katsonut alkuperäisen Evil Dead - kauhun riivaamat -elokuvan. Leffan erilainen tunnelma ei kuitenkaan silloin iskenyt lainkaan, enkä pitänyt Evil Dead II:sta. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen leffan sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Evil Dead II:lle uuden mahdollisuuden.

Ash-parka on edelleen pahojen voimien riepoteltavana syrjäisellä mökillä, kun paikalle saapuu mökin alkuperäisten omistajien tytär, joka yrittää auttaa Ashia pysäyttämään paholaisten hyökkäyksen.

Jos alkuperäistä Evil Deadia katsoessa tuntui siltä, että Bruce Campbellin näyttelemä Ash joutui aikamoisen höykytyksen kohteeksi, ei se ollut mitään verrattuna siihen sekopäisyyteen, mitä hän joutuu tässä leffassa kokemaan. Campbell pistääkin itsensä toistamiseen likoon niin täysillä kuin vain voi, paiskoen itseään eri puolille mökkiä. Hänet myös peitetään ties millä mönjällä vähän väliä. Kokemus ei ole millään voinut olla erityisen mukava, mutta Campbellin työtä ei voi kuin ihailla. Parhaiten hän vakuuttaa, kun Ashin oikea käsi joutuu riivatuksi ja Ash joutuu taistelemaan oman kätensä kanssa. Aikamoista!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Annie (Sarah Berry), jonka professori-isä alun perin vapautti kauhut Kuolleiden kirjasta mökillään, sekä tämän kanssa liikkuvat Ed (Richard Domeier) ja pariskunta Jake (Dan Hicks) ja Bobby Joe (Kassie Wesley). Nämä hahmot eivät tee kummoista vaikutusta ja Campbellkin joutuu hillitsemään menoaan, kun muut saapuvat kuvioihin.

Evil Dead II:n aloitus saa ensikertalaiskatsojan helposti hämilleen siitä, että mikä ihme tämä elokuva oikein on olevinaan. Elokuva lähtee käyntiin siitä, kun Ash matkaa tyttöystävänsä Lindan (näyttelijä vaihdettu Denise Bixleriin) kanssa mökille, muttei vaikuta tietävän, mikä siellä odottaa. Jo tämä pistää katsojan pohtimaan, että onko tämä jatko-osa, vai näkeekö Ash unta, vai onko tämä osa demonien piinausta? Sitten käykin selväksi, että alku onkin nopea kertaus ensimmäisen osan tapahtumista, mutta sekin pistää kummastelemaan, missä muut kaverukset ovat? Ja miksi Kuolleiden kirja on edelleen täysin kunnossa, vaikka Ash poltti sen viime leffan lopussa? Lakisyistä Sam Raimi ei voinut käyttää kuvamateriaalia ensimmäisestä osasta, joten hänen täytyi kuvata se uudestaan leffan alkua varten. Säästösyistä tähän toisintoon on tarkoituksella tehty aukkoja, minkä vuoksi elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat lähinnä hämmentävät. Onko tämä jatko-osa lainkaan, vai pikakelauksella toimiva uudelleenfilmatisointi? Onneksi ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen päästään vihdoin jatkamaan siitä, mihin alkuperäinen Evil Dead päättyi ja pian kömpelö aloitus unohtuu, kun sekopäinen hulluttelu starttaa.

Pidin Evil Dead II:sta nyt huomattavasti enemmän kuin viimeksi, mutta hoksasin kyllä myös, miksei elokuva aiemmin uponnut. Sen lisäksi, että alun yritys toistaa ensimmäisen elokuvan tapahtumat on surkuhupaisa, on leffa hengeltään hyvin erilainen kuin edellinen osa. Vaikka ensimmäisessä Evil Deadissa oli huumoria, oli se silti enemmän kauhuelokuva. Evil Dead II työntää kauhun syrjään ja se on enemmänkin camp-henkinen slapstick-huumorilla varustettu sekoilu, mikä väärässä mielentilassa lähinnä ärsyttää mekastuksellaan. Nyt katsoin leffan keskellä yötä niin, että olin sopivassa määrin väsynyt, jolloin ylienerginen ja yliampuva hulluus viihdytti erittäin hyvin. Vaikka leffa on tehty isommalla rahalla, paremmilla laitteilla ja kuuden vuoden jälkeen selkeämmällä ammattitaidolla, elokuvasta löytyy samaa tekemisen meininkiä ja riemua kuin ensimmäisestäkin osasta. Nupit on väännetty visusti kaakkoon ja leffa vain painelee menemään, pistäen niin Ashin kuin katsojatkin aikamoiseen kyytiin.

Vaikka tämäkin leffa tapahtuu lähes sataprosenttisesti samassa mökissä kuin edellinenkin elokuva, Evil Dead II onnistuu pitämään menon kaiken aikaa raikkaana. Tuttuja juttuja löytyy, mutta sekaan heitellään jatkuvasti jotain uutta, millä pahat voimat yrittävät musertaa Ashin ja muut. Näiden pahojen voimien ja Kuolleiden kirjan mytologiaa syvennetään hieman enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Siinä, missä ensimmäinen osa lähinnä vain jätti loppunsa katsojan tulkinnan varaan, että kuinka Ashille käy, tämän elokuva loppu pohjustaa kolmatta osaa, Pimeyden armeijaa (Army of Darkness - 1992) oikein tosissaan.

Sam Raimi vie tunnelmaa paljon kevyempään suuntaan, mutta pitää silti tietyn Evil Dead -hengen läsnä kaiken aikaa. Pelottava leffa ei ole, mutta eipä Raimi ole tainnut sitä sellaiseksi edes tarkoittaa. Kuvauksesta löytyy tuttua vinksahtaneisuutta viime elokuvasta ja kameraa sommitellaan jälleen hauskoin tavoin. Jo ensimmäisessä osassa nähtiin vauhdikkaita kamera-ajoja läpi metsän, mutta tämän leffan alussa on uskomattoman upea kamera-ajo läpi mökin, mikä menee seinien sisällekin, pahan hengen jahdatessa Ashia. Teknisestä puolesta näkee, että rahaa on ollut käytössä enemmän kuin viimeksi. Tehosteet ovat monin tavoin parempia, vaikka osa efekteistä onkin jo nähnyt parhaat päivänsä. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Joseph LoDucan säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Evil Dead II on erittäin mainio jatko-osa(n tapainen), joka vääntää nupit vielä isommin kaakkoon ja antaa palaa täysillä. Kyyti on pähkähullun sekopäinen ja intensiivinen, mikä voi väärässä mielentilassa näyttäytyä ärsyttävänä hektisyytenä. Oikeassa mielentilassa leffan kummalliseen tykitykseen hyppää täysillä mukaan. Elokuva yllättää kerta toisensa perään sillä, kuinka oudoksi se voikaan mennä ja filmistä oikein huokuu, kuinka hauskaa tekijöillä on ollut. Bruce Campbell hyppää roolinsa vietäväksi ja riepoteltavaksi ihailtavalla antaumuksella ja Sam Raimi pitää lystiä kameran takana. Kauhua kaipaaville voi tulla pettymyksenä, ettei elokuva ole erityisen pelottava. Alku voi myös olla varsin hämmentävä, mutta kun näistä erikoisuuksista pääsee yli, tiedossa on varsinainen hupiajelu, joka hakee vertaistaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Evil Dead II, 1987, Renaissance Pictures, De Laurentiis Entertainment Group

Arvostelu: Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981)

THE EVIL DEAD

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Ellen Sandweiss, Betsy Baker, Hal Delrich ja Sarah York
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 18

The Evil Dead, eli suomalaisittain Evil Dead - kauhun riivaamat on Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä kauhuelokuva. Raimi ja Campbell olivat olleet ystäviä lapsesta asti ja he olivat tehneet useita lyhytelokuvia yhdessä. Tehtyään collegessa filmin It's Murder! (1977), he alkoivat suunnittelemaan kauhuleffan tekoa. Todistaakseen taitonsa, he tekivät lyhytleffan Within the Woods (1978), mikä toimi prototyyppinä täyspitkälle elokuvalle. Esittämällä sitä oikeille tahoille, Raimi ja Campbell saivat kerättyä tarvittavan summan leffan tekoon. Työryhmään he kasasivat paljon tuttujaan ja päättivät hyödyntää mahdollisimman paljon asioita, mitkä eivät kustantaisi heille melkein mitään. Kuvauksissa sattui ja tapahtui ongelmia ja haavereita, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Evil Dead - kauhun riivaamat sai maailmanensi-iltansa 15. lokakuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli budjettiinsa verrattuna valtava hitti ja kriitikotkin ihastuivat leffaan. Nykyään kyseessä on yksi kauhugenren merkkiteoksista. Itse näin Evil Dead - kauhun riivaamat ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten ja pidin leffasta kovasti. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Viisi kaveria matkustavat lomailemaan ränsistyneellä mökillä keskellä metsää. Mökistä he löytävät mystisen Kuolleiden kirjan, minkä tutkiminen herättää metsässä jotain pahaa...

Mökille lähtevät kaverukset ovat Campbellin näyttelemä Ash, hänen tyttöystävänsä Linda (Betsy Baker), Ashin sisko Cheryl (Ellen Sandweiss), sekä pariskunta Shelly (Sarah York) ja Scott (Hal Delrich). Lukuun ottamatta hahmojen suhteita toisiinsa, heistä ei sen kummemmin paljasteta mitään. Hahmojen persoonat korostuvat lähinnä siitä, kuinka he reagoivat, kun kauheudet alkavat. Näyttelijöistä huokuu amatöörimäisyys, mutta jokainen viisikosta onnistuu vakuuttamaan ainakin kerran leffan aikana. Parasta työtä tekee tietty Bruce Campbell, joka hyppää niin voimakkaasti menoon mukaan, ettei voi muuta kuin ihailla hänen omistautumistaan projektille.

Evil Deadin hienous ei todellakaan synny näyttelijäsuorituksista, joista löytyy kyllä omat onnistumisensa, mutta joista yksikään ei ole mitään Oscar-tasoista työtä. Tarina on erittäin yksinkertainen, eikä leffassa heittäydytä erityisen syvälliseksi koskaan. Hahmot menevät mökille ja hyvin pian alkaa tapahtua. Loppuleffa käytetäänkin hahmojen lähes keskeytymättömään piinaamiseen. Ei, Evil Deadin hienous syntyy puhtaasta elokuvan tekemisen riemusta ja vimmasta, mikä oikein huokuu läpi leffan. Vaikka näyttelijät ja tekijät enemmän tai vähemmän inhosivat työprosessia kurjien olosuhteiden takia, kaikki ovat täysillä menossa mukana ja pistävät itsensä likoon. Elokuva itsessään on sellaista menoa, että huh huh! Kun kaverukset alussa herättävät jotain pahaa pelottelemaan heitä, meininki käy yhä vain hullunkurisemmaksi ja painajaismaisemmaksi. Elokuva muistuttaakin usein painajaista, mikä käy kaiken aikaa isommilla kierroksilla ja samanaikaisesti sekä kiehtoo että pelottaa sekopäisyydellään.

Lisäksi Evil Dead - kauhun riivaamat on mitä täydellisin osoitus siitä, kuinka paljon voikaan saada aikaiseksi todella vähällä. Elokuvassa paistaa kaikessa läpi, kuinka mitättömällä budjetilla se on pistetty kasaan. Se on kuitenkin iso osa leffan suurta viehätystä. Campbell ja etenkin Sam Raimi osoittavat nerokkuuttaan pitkin elokuvaa, hyödyntämällä ties minkälaisia kikkailuja ja keksimällä ties mitä pähkähulluja ideoita, mitkä vain voimistuvat loppua kohti. Niin hahmot kuin katsojat saavat todella minimaalisia hengähdystaukoja ja muuten elokuva on aikamoista höykytystä. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Leffa onnistuu poukkoilemaan kauhun ja synkän komedian välillä tyylikkäästi. Elokuvassa on sellaista kunnon tekemisen meininkiä täysin eri tavalla kuin monissa muissa filmeissä ja sen innovatiivisuus saa katsojan innostumaan päästämään omankin luovuutensa valloilleen. Aika moni kauhutekijä on selvästi tuntenut samoin. Tuskinpa Raimilla ja kumppaneilla kävi lainkaan mielessä, kuinka paljon he tulevatkaan vaikuttamaan lajityyppiin leffallaan.

Teknisestä toteutuksesta huomaa, että työryhmällä ei ollut varaa uusimmista uusiin vempaimiin, mutta eipä tuo haittaa. Osa kuvista on epätarkkoja, mutta senkin voi katsoa sormien läpi, sillä kameratyöskentely on muuten niin taitavaa. Kameraa liikutellaan kekseliäin ja elokuvalle sopivasti sekopäisin tavoin, minkä lisäksi kamera on usein sommiteltu todella vinksahtaneesti, mikä vain lisää tyylikkyyttä. Valaisu ja inhottavat lavasteet tuovat oman lisänsä visuaalisuuteen. Maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi todella kuvottaviakin näkyjä. Demonien valtaamien hahmojen silmät toteutettiin todella epämiellyttävillä linsseillä ja pelkästään elokuvaa katsoessa voi tuntea näyttelijöiden tuskan. Tekoverta ei säästellä, vaan sillä roiskitaan yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Veren lisäksi näyttelijät joutuvat kaikenlaisen muunkin saastan peittoon. Osa efekteistä toimii yhä tänäkin päivänä, mutta esimerkiksi lopussa hyödynnetty stop motion -animaatio näki parhaat päivänsä aikoja sitten, hieman laimentaen huipennuksen tehokkuutta. Leikkauksessa turhat on karsittu pois ja vajaan puolentoista tunnin kesto on täyttä asiaa. Äänimaailma on hienosti luotu ja niin musiikit kuin ääniefektit lisäävät kasvavaa hulluutta.

Yhteenveto: Evil Dead - kauhun riivaamat on mahtavan sekopäinen kauhuelokuva ja ehta lajityyppinsä merkkiteos. Siitä suorastaan huokuu elokuvanteon into ja riemu, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja imaisee mukaan varsinaiseen elämykseen. Sam Raimin ohjaus on hengästyttävän hullunkurinen ja filmin kiero luonne kauhistuttaa ja ihastuttaa samanaikaisesti. Mielikuvituksellinen ja luovuutta pursuava työryhmä on päästänyt kekseliäisyytensä riehumaan valloillaan ja lopputulos on aikamoista tykitystä. Raimi onnistuu kuin ihmeen kaupalla pitämään hersyvän päättömyydenkin tyylikkäästi kasassa. Osa elokuvan viehätystä on sen rosoinen toteutus kaikessa. Hahmoista ei paljoa saa irti, mutta heidän näyttelijänsä heittäytyvät höykytykseen onnistuneesti. Bruce Campbell on riemastuttava Ashina. Kaikin puolin Evil Dead - kauhun riivaamat on aikamoinen klassikkoelokuva kaikin puolin. Sen lisäksi, että se inspiroi omassa lajityypissään lukuisia muita tekijöitä kokeilemaan samaa, se myös näytti, kuinka pientä budjettia ja hieman amatöörimäistä tuotantoa voi venyttää äärimmilleen ja saada aikaiseksi jotain mullistavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Evil Dead, 1981, Renaissance Pictures

Arvostelu: Pako L.A:sta (Escape from L.A. - 1996)

PAKO L.A:STA

ESCAPE FROM L.A.

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista (Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.

Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.

Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.

Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä. 

Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.

Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.

Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment