Arvostelu: Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004)

TAHRATON MIELI

ETERNAL SUNSHINE OF THE SPOTLESS MIND

Ohjaus: Michel Gondry

Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Elijah Wood, Tom Wilkinson, Jane Adams, David Cross, Deirdre O'Connell ja Thomas Jay Ryan

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli suomalaisittain Tahraton mieli on Jim Carreyn ja Kate Winsletin tähdittämä romanttinen scifidraamaelokuva. 1990-luvun lopulla kirjoittaja Pierre Besmuth oli saanut idean tarinasta, jossa muita ihmisiä voisi poistaa omista muistoista ja kertoi tästä ohjaaja Michel Gondrylle. Ideasta innostunut Gondry ryhtyi kynäilemään tarinaa Besmuthin kanssa, mutta kaksikko pyysi Charlie Kaufmania kirjoittamaan lopullisen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2003 ja lopulta Tahraton mieli sai maailmanensi-iltansa 9. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti jälkimmäisen, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se on noussut kulttiklassikon asemaan, sekä esiintyy useilla listoilla vuosituhannen parhaiden elokuvien joukosta. Itse katsoin Tahrattoman mielen joitain vuosia sitten ensimmäisen kerran, enkä tuolloin paljoa piitannut leffasta. Kuitenkin kun katsoin sen pari vuotta sitten uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa, pidinkin elokuvasta valtavasti. Kun huomasin Tahrattoman mielen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Joel Barish saa tietää, että hänen tyttöystävänsä Clementine on suorittanut toimenpiteen, jolla kaikki muistot Joelista on pyyhitty naisen mielestä. Katkera Joel päättää suorittaa samanlaisen toimenpiteen, mutta prosessin aikana muistoihin jumiin jäänyt Joel tulee toisiin ajatuksiin. Voiko prosessia enää peruuttaa?

Elokuvan pääroolissa Joel Barishina nähdään Jim Carrey, jonka mukanaolo saattaa herkästi herättää mielikuvan, että luvassa olisi pöljää hassuttelua ja aikamoista naamanvääntelyä. Esimerkiksi Ace Ventura - lemmikkidekkarista (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijasta (Liar Liar - 1997) tuttu Carrey kuitenkin yllättää vähän samaan tapaan kuin The Truman Show'ssa (1998) ja näyttää itsestään näyttelijänä erittäin vakuuttavan puolen. Vaikkei minulla ole mitään Carreyn ikonista esiintymistapaa vastaan, on silti hienoa nähdä, että hänestä on muuhunkin. Hänen hahmonsa Joel on itse asiassa varsinainen introvertti hissukka. Carrey tulkitsee erittäin lahjakkaasti miestä, jonka sydän on kokenut pahemman luokan särkymisen. Hän näyttää riipaisevan menetyksen tuskan, mutta loistaa vielä paremmin, kun eriskummalliseen toimenpiteeseen ajauduttuaan, Joel haluaakin perua aikomuksensa.

     Joelin rakastamaa Clementine Kruczynskiä taas näyttelee tuohon aikaan maailman menestyneimmästä elokuvasta, Titanicista (1997) parhaiten tunnettu Kate Winslet. Ekstrovertti ja impulsiivinen Clementine on Joelin täysi vastakohta, eikä kestä kauaa, kun katsoja jo tuumii, että ehkä nämä kaksi hahmoa eivät välttämättä sovi toisilleen. Winsletin ja Carreyn väliltä löytyy kuitenkin vahvaa kemiaa. Winslet herkuttelee ansiokkaasti roolissaan, tuoden hienosti esille vaikean hahmonsa monet sävyt. On kumma ajatus, että Carreyn tähdittämässä elokuvassa joku muu pistäisi räikeämmän show'n päälle, mutta niin vain Winslet tekee jotain, mihin kukaan ei ole tainnut pystyä ennen tai jälkeen elokuvan ilmestymisen.

Elokuvassa nähdään myös Tom Wilkinson, Kirsten Dunst, Mark Ruffalo ja Elijah Wood ihmisten muistoja poistavassa Lacuna-yrityksessä työskentelevinä johtaja Howardina, tämän sihteerinä Maryna, teknikko Finkinä ja tämän assistenttina Patrickina, sekä Jane Adams ja David Cross Joelin ystäväpariskuntana Carriena ja Robina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Lacuna-poppoon välille on kirjoitettu omat sivujuonensa, jotka linkittyvät lopulta vahvasti Joeliin ja Clementineen.

Ensimmäisellä katselukerralla en tosiaan erityisemmin välittänyt Tahrattomasta mielestä, mutta uusintakatselulla se iski minuun todella lujaa - osittain siksi, että olin siinä kohtaa itse juuri käymässä läpi haastavan ihmissuhteen loppumista ja pohtimassa, että voisinpa poistaa koko ihmisen mielestäni. Vaikka olenkin nyt huomattavasti valoisammassa elämäntilanteessa äärimmäisen rakkaan ja rakastavan ihmisen kanssa, ei mielipiteeni elokuvaa kohtaan kääntynyt takaisin negatiiviseen suuntaan. Päinvastoin, pidin siitä vieläkin enemmän. Sen kertomus resonoi takuulla jokaisen kanssa, joka on käynyt läpi jonkinlaisen ihmissuhteen päättymisen, oli kyse sitten parisuhteesta, pitkästä avioliitosta tai lyhyemmästä vaikkapa kesäromanssista tai sitten ihan vain hankalasta kaveruudesta. Kenelläpä ei olisi käynyt mielessä ajatus, että voisipa mielestä poistaa tähän toiseen ihmiseen liittyvät kivuliaat muistot? Kukapa ei olisi joskus tuuminut, että voi kunpa en olisi koskaan tavannutkaan tätä tiettyä ihmistä? Tahrattomassa mielessä takerrutaan erinomaisesti tällaiseen ajatusmaailmaan.

Elokuva käsittelee todella hienosti teemojaan rakkaudesta ja erosta, sekä muistoista. Elokuvan aikana pohditaan, että olisiko kuitenkin parempi muistaa kuin poistaa nämä muistot? Sen lisäksi, että virheistä oppii, nämä kaikki erilaiset ja monimutkikkaat muistot ovat aikakausilta, jotka ovat tehneet meistä meidät, eikä niitä pidä ryhtyä sorkkimaan. Ihmissuhteet eivät myöskään ole mustavalkoisia, vaan niihin liittyy paljon kaikenlaisia ylä- ja alamäkiä. Kun Joel tekee päätöksen pyyhkiä Clementinen mielestään, on hän yhä vellomassa negatiivisissa ajatuksissa ja muistoissa, mutta kun hänet kytketään kiinni Lacunan koneisiin ja hän ajelehtii läpi naiseen liittyvien muistojensa, hän muistaa, kuinka paljon hyvää ja ihanaa Clementineen liittyikään. Onko niitä muistoja järkeä tuhota siinä samalla?

Charlie Kaufmanin käsikirjoitus ansaitsi kyllä palkintonsa, niin fantastinen se on. Kaufman pyörittelee kertomusta kekseliäästi, eikä päästä katsojaansa helpolla risteilevän kerrontansa kanssa. Erinomaisen tekstin pohjalta ohjaaja Michel Gondry rakentaa vaikuttavan unenomaisen yleishengen, joka istuu täydellisesti filmiin, joka sijoittuu suurilta osin päähenkilönsä pään sisälle ja muistoihin. Tätä muistoaspektia hyödynnetään erityisen hyvin. Tosielämässäkään ihminen ei luultavasti pysty käymään muistojaan läpi täysin lineaarisesti ja täydellisen yksityiskohtaisesti, ja niinpä myös Joelin muistot Clementinesta esitetään hajanaisessa järjestyksessä, välillä jopa sulautuen toisiinsa. Jotkut hetket jäävät riipaisevan tarkasti mieleen, kun taas toiset muistot ovat hatarampia, lähes satumaisia. Muistokohtaukset ovat täynnä yksityiskohtia, jotka saattaa poimia vasta uusintakatselulla. Kirjastokohtauksessa hyllyjen kirjat haalenevat, kunnes muuttuvat täysin valkoisiksi ja sisällöttömiksi, samalla lailla myös ihmisten kasvot sumenevat, kun ne hiljalleen pyyhkiytyvät Joelin mielestä.

Tahraton mieli on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut teos. Se on tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentelyä vaikeutti Gondryn toive toteuttaa suuri osa tehosteista käytännössä, ilman tietokonekikkailua. Niinpä lavastajien täytyi olla luovia, jotta paikkoja pystyttiin hyödyntämään moniin, unimaisiin tarkoituksiin ja esimerkiksi visiitti Joelin lapsuudessa hyödyntää vakuuttavasti pakotettua perspektiiviä, saaden Joelin näyttämään lapsenkokoiselta suurissa lavasteissa. Kuvaa myös tehostaa tietty unimainen usvaisuus. Leikkaus on tarkkaan huoliteltua, valaisu on välillä erittäin räikeää ja puvustajatkin tekevät hyvää työtä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Jon Brionin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004, Focus Features, Anonymous Content, This Is That Productions

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET

Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.

Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.

The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.

Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys