Arvostelu: Van Helsing (2004)

VAN HELSING

Ohjaus: Stephen Sommers

Pääosissa: Hugh Jackman, Kate Beckinsale, Richard Roxburgh, David Wenham, Shuler Hensley, Elena Anaya, Silvia Colloca, Josie Maran, Kevin J. O'Connor, Will Kemp, Alun Armstrong, Tom Fisher, Samuel West ja Robbie Coltrane

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Van Helsing perustuu Universalin hirviöklassikkoelokuviin, jotka puolestaan pohjautuvat muun muassa Bram Stokerin ja Mary Shelleyn kirjoihin vampyyrikreivi Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä. 2000-luvun taitteessa Universal Pictures alkoi kehitellä elokuvaa, jossa nämä hirviöt yhdistettäisiin ja esiteltäisiin uudestaan modernille yleisölle, yhtiön Muumio-elokuvan (The Mummy - 1999) osoittauduttua hitiksi. Muumion ohjaaja Stephen Sommers pestattiin myös tähän projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003. Lopulta Van Helsing sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Kyseessä oli ensiesittelyni useisiin klassikkohirviöihin elokuvaformaatissa. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Van Helsingin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Hirviönmetsästäjä Van Helsing saa tehtäväkseen matkustaa Transilvaniaan ja surmata pientä kylää kauhun vallassa pitävän vampyyrikreivi Draculan.

Muutamaa vuotta aiemmin Marvelin sarjakuviin perustuvan X-Men -elokuvan (2000) kautta kuuluisaksi noussut Hugh Jackman nähdään elokuvan nimikkohahmona, Van Helsinginä, alun perin vuonna 1897 Bram Stokerin luomana hirviönmetsästäjänä. Kuten jo Wolverinen rooli osoitti, Jackmanista löytyy karismaa toimintasankariksi (vieläpä menneisyytensä unohtaneeksi sellaiseksi) ja saman hän osoittaa myös tässä. Hän on nappivalinta Van Helsingiksi, hypäten hyvällä antaumuksella roolin vietäväksi. Hahmolle on myös kirjoitettu oiva kehityskaari, kun pitkään hirviöitä kylmästi tappanut Van Helsing joutuu viimeisimmällä tehtävällään ensi kertaa pohtimaan, onko oikein tehdä, kuten häneltä vaaditaan Vatikaanin salaisen veljeskunnan puolesta vai kuten hänestä tuntuu oikealta?

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Faramirina tunnettu David Wenham Van Helsingin apuun lähtevänä noviisi Carlina, vuotta aiemmin vampyyrien ja ihmissusien maailmaan Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) kautta hypännyt Kate Beckinsale transilvanialaiskylässä asuvana prinsessa Anna Valeriousina ja Will Kemp tämän prinssiveljenä Velkanina, Richard Roxburgh vampyyrikreivi Draculana, Elena Anaya, Silvia Colloca ja Josie Maran tämän morsiamina Aleerana, Veronana ja Marishkana, Kevin J. O'Connor Draculaa palvelevana Igorina, sekä Shuler Hensley Frankensteinin hirviönä. Sekaan mahtuu myös muita monstereita, kuten jättimäiseksi herra Hydeksi muuttuva tohtori Jekyll (Jekyllinä Stephen Fisher ja Hyden äänenä Robbie Coltrane), ihmissusia, sekä pahansuopia kääpiöolentoja. Beckinsale pärjää menevästi naispääroolissa, Wenhamin tuodessa kelpo huumoria mukaan. Hirviöiden näyttelijät taas ovat suorastaan ihanan teatraalisia rooleissaan, kanavoidessaan lähes vuosisadan vanhoja monsteriklassikkoleffoja.

Lapsena pidin Van Helsingistä valtavasti ja katsoin elokuvaa useita kertoja. Vuosien vieriessä katselukerrat ovat jääneet vähemmälle ja viime kerrasta onkin jo kulunut liki kymmenen vuotta. Kun palasin nyt elokuvan pariin, pelkäsin, ettei elokuva enää toimisi ja että saattaisin olla samaa mieltä kriitikoiden kanssa, jotka lyttäsivät leffan sen ilmestyessä. Ja mitä vielä, kyseessähän on edelleen todella viihdyttävä fantasiaelokuva, joka ihastuttavasti niputtaa ikonisia monstereita samaan tapahtumaketjuun. Leffan toimivuutta vain vahvistaa se, kuinka heikkoja esityksiä ennen sitä ja erityisesti sen jälkeen on jouduttu kärvistelemään läpi, oli kyse sitten vuotta aiemmin ilmestyneestä, myöskin klassikkohirviöillä leikkivästä Herrasmiesliigasta (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003) tai jälkeenpäin ilmestyneistä vastaavanlaisista rainoista, kuten Varjojen valtakunnan yhä vain kehnommista jatko-osista, Hannu ja Kerttu: Noitajahdista (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013), Dracula Untoldista (2014), I, Frankensteinista (2014) tai The Mummystä (2017).

Elokuva lähtee liikkeelle 1930-luvun klassikoita mukailevalla mustavalkoisella kohtauksella, jossa esitellään Frankensteinin hirviön synty ja onpahan mukaan tietty laitettu ikoninen "It's alive!" -huuto. Tämä ei jää ainoaksi klassikoiden toisinnoksi, vaan seasta löytyy paljon silmäniskuja näiden monsteriteosten ystäville. Alkuperäistarinoiden traagisuus on pidetty mielessä, mutta samalla modernit yleisöt on otettu huomioon. Nämä kaksi puolta kulkevat hyvin käsi kädessä ja tarjoavat napakan viihdepaketin, josta ei tylsää hetkeä löydy. Tarina vie hyvin mukanaan ja seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Taistelut eri hirviöitä vastaan ovat mainioita, paikoin jopa hieman jännittäviä. Huumoria löytyy seasta, samoin ripaus romantiikkaa. Jos elokuvalta hakee jotain erityisen syvällistä, se jättää luultavasti kylmäksi. Ikonisimpien elokuvahirviöiden yhteentörmäyksenä Van Helsing on kuitenkin varsin onnistunut tapaus.

Stephen Sommers oli viisi vuotta aiemmin siirtänyt Muumion onnistuneesti modernille yleisölle sopivaksi seikkailuleffaksi, joten oli täysin loogista, että hän hoitaisi muidenkin monstereiden yhteishipat. Sommersin työstä näkyy into näitä hirviöitä kohtaan ja hän rakentaakin erittäin viihdyttävän menon niiden ympärille. Hänen käsikirjoituksensa toimii passelisti, kuljettaen hahmoja jatkuvasti paikasta toiseen ja pyöritellessään hirviöitä menevästi. Van Helsingin tietokonetehosteet ovat nähneet jo parhaat päivänsä, mutta muuten filmi näyttää yhä hyvältä, paikoin jopa paremmalta kuin monet tänä päivänä ilmestyvät tehostemekastukset. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Lavasteet ovat toinen toistaan upeammat ja pienoismallina toteutettu Frankensteinin linna on näyttävä ilmestys. Asut ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset, etenkin Frankensteinin hirviöllä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät erittäin toimivat musiikit lisäävät seikkailun tuntua. Tunnussävelmä jää herkästi soimaan päähän vielä parin päivän ajaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Van Helsing, 2004, Universal Pictures, The Sommers Company, Stillking Films, Carpathian Pictures

Arvostelu: G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

G.I. JOE: THE RISE OF COBRA

Ohjaus: Stephen Sommers
Pääosissa: Channing Tatum, Marlon Wayans, Sienna Miller, Rachel Nichols, Ray Park, Saïd Taghmaoui, Christopher Eccleston, Byung-hun Lee, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Dennis Quaid, Joseph Gordon-Levitt, Arnold Vosloo, Jonathan Pryce ja Brendan Fraser
Genre: toiminta, seikkailu, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

G.I. Joe: The Rise of Cobra perustuu Hasbron 1960-luvulla alkaneeseen "G.I. Joe" -lelusarjaan ja sen pohjalta tehtyihin sarjakuviin ja animaatiosarjoihin. Lelujen elokuvaoikeudet päätyivät 1990-luvulla Threshold Entertainment -yhtiön käsiin, mutta kun yhtiö päättikin keskittyä Mortal Kombat -leffoihin (1995-1997), G.I. Joe -filmiä ei tapahtunutkaan. Vuonna 2003 tuottaja Lorenzo di Bonaventura kiinnostui elokuvan teosta ja alkoi työstämään sitä yhdessä Hasbron kanssa. Tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia, sillä maailma muuttui Irakin sodan myötä, eikä ollut enää varmaa, voiko tällaista armeijakeskeistä toimintaelokuvaa julkaista. 2007 Muumion (The Mummy - 1999) ohjaaja Stephen Sommers saatiin mukaan projektiin ja leffan teko alkoi tosissaan edistymään. Kuvaukset alkoivat vihdoin helmikuussa 2008 ja lopulta G.I. Joe: The Rise of Cobra sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva oli hitti lippuluukuilla, muttei voittanut faneja tai kriitikoita puolelleen. Leffa oli jopa ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, adaptaatio, miessivuosa ja naissivuosa, minkä elokuva "voitti") ja elokuvan päätähti Channing Tatum tunnusti myöhemmin haastattelussa, että hän inhosi leffan tekoa ja että hänen kolmen elokuvan sopimuksensa Paramount-yhtiön kanssa pakotti hänet tekemään leffan. Itse kyllä pidin G.I. Joe: The Rise of Cobrasta, kun kävin katsomassa sen isäni kanssa teattereissa kesällä 2009... mikä saattoi tosin johtua siitä, että olin silloin 11-vuotias. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo kahdeksan vuotta. Olen välillä pohtinut elokuvan uudelleenkatselua ja kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin kokeilla, kuinka hyvin filmi toimisi tällä kertaa. Ei hyvin.

Sotilaskaverukset Duke ja Ripcord päätyvät mukaan salaiseen G.I. Joe -tiimiin, joka yrittää pysäyttää vaarallisia nano-ohjuksia havittelevan Cobra-järjestön.

Armeijan ystäviä Dukea ja Ripcordia näyttelevät Channing Tatum ja Marlon Wayans. Kuten kerroin, Tatum koki, että hänet painostettiin mukaan elokuvaan, mutta hänen uransa ollessa vasta aluillaan, hän ei vielä uskaltanut näyttää tätä roolityössään ja toisaalta hyvä niin. Ei Tatum kovin kummoinen ole roolissa, mutta hän ainakin hyppää kunnolla mukaan ja yrittää parhaansa läpi leffan. Komedioista, kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996),  Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tuttu Marlon Wayans on erikoinen valinta sotilaan ja toimintasankarin rooliin, vaikka hänestä onkin tehty elokuvan vitsiniekka. Wayans sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon, muttei hän omasta mielestäni erityisen huono ole roolissaan. On veikeä nähdä hänet juoksemassa innokkaasti huipputeknologisten pyssyjen kanssa jointin sijaan.
     G.I. Joe -tiimiin kuuluvat porukan johtaja kenraali Hawk (Dennis Quaid), älykäs ja hyvä taistelija Scarlett (Rachel Nichols), hakkeri Breaker (Saïd Taghmaoui), suurikokoinen ja vahva Heavy (Adewale Akinnuoye-Agbaje), sekä ehdoton suosikkini, mustiin pukeutuva ninja Snake Eyes (Ray Park). Miekkaansa heilutteleva ja tyylikkäitä stuntteja tekevä mykkä Snake Eyes oli aivan mahtava 10 vuotta sitten, kun näin leffan ensimmäistä kertaa ja oli hauska huomata, kuinka hahmo tuotti yhä samanlaista lapsenomaista riemua. Hänelle ja parille muulle G.I. Joen tiimiläisistä on onnistuttu kirjoittamaan jonkinlaista taustatarinaa, mutta hahmot jäävät silti aika yksiulotteisiksi. Kenraali Hawk vain antaa ohjeita, Heavy on pelkästään uhkaavan lihaksikas ja Breaker on nero. Scarlett nostetaan usein toimivasti esille, mutta naisena hän joutuu valitettavasti myös olemaan jonkun miessankarin ihastuksen kohde. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan, mutta yksikään ei erityisemmin vakuuta taidoillaan.
     Tarinan pahiksia ovat Cobra-järjestön ilkikuriset jäsenet. Porukkaa johtaa asetehtailija herra McCullen (Christopher Eccleston), joka lähinnä seisoo tyylikäs puku päällään ja komentaa tympeästi ohjeita. Paronitar (huonoimman naissivuosan Razzien roolista voittanut Sienna Miller) on vakooja, joka taitaa monenlaiset taistelutyylit. Storm Shadow (Byung-hun Lee) on Snake Eyesin tavoin ninja ja muiden ammuskellessa toisiaan laseraseilla sun muilla, nämä kaksi ottavat miehestä mittaa miekoin. Zartan (Arnold Vosloo) taas on naamioitumisen mestari. Mukana on myös salaperäinen, erikoisia kokeiluja tekevä paha tiedemies, joka valmistaa Cobralle voittamatonta armeijaa. Isoja roistohahmoja on siis yllättävänkin paljon elokuvassa. Paronitar, Storm Shadow ja tiedemies ovat heistä kiinnostavimmat, kun taas herra McCullen on täysin unohdettava. Pahisten näyttelijöiden kohdalla taso hyppii enemmän kuin G.I. Joen tiimiläisten esittäjien kanssa. Eccleston on kehno osassaan ja Milleriltä löytyy selkeät heikommat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce Yhdysvaltain presidenttinä, sekä ohjaaja Stephen Sommersin Muumio-leffoista tuttu Brendan Fraser pienessä roolissa G.I. Joe-kersantti Stonena.

Jostain kumman syystä G.I. Joe: The Rise of Cobra toimi paremmin kymmenen vuotta sitten, kun olin 11... Silloin leffa oli todella "siisti" ja "kova", mutta nyt katsottuna se on aika surkuhupaisa tapaus. Ei tämä mikään läpimätä leffa sentään ole, muttei tämä todellakaan hyvä ole. Tai siis, pohjalla, kaiken keskellä vaikuttaisi olevan kelpo toimintapläjäys, mutta keskinkertaisten tekijöiden vuoksi elokuvan potentiaali valuu hukkaan. Leffa tekee kömpelöä työtä esitellessään G.I. Joe -tiimin maailmaa ja avatessaan Cobra-järjestön motiiveja. Lähes kaikki tärkeät henkilödraamaa sisältävät hetket on leikattu pois, jotta kahteen tuntiin on saatu tungettua mahdollisimman paljon toimintaa. Ja toimintaa kyllä riittää. Elokuva ei tunnu muuta olevankaan kuin jatkuvaa taistoa ja mäiskettä kohtaus toisensa perään. Jopa kaikki hahmoja hieman syventävät hetket tuntuvat tapahtuvan aina jonkinlaisen kamppailun aikana. Ja silloin kun ei taistella, rytmitys muuttuu lähes pikakelaukseksi, jotta hahmot saadaan siirrettyä seuraavaan toimintakohtaukseen. Lapsena tämä oli tietty aivan mahtavaa, mutta nyt elokuva oli paikoitellen jopa hengästyttävä vauhdikkuudessaan. Jos jotain hyvää G.I. Joe: The Rise of Cobrasta pitäisi löytää, niin ainakin voisi sanoa, ettei aika käy pitkäksi sen parissa.

Jatkuvassa toiminnassa on myös se ongelma, ettei katsojana jaksa välittää oikeastaan kenestäkään. Taisteluista ei löydy jännitettä, vaan lähinnä katsoja vain tuijottaa, kun miekat osuvat yhteen, paikat räjähtävät ja hahmot lentävät outojen paineaalto-aseiden voimasta. Ainoastaan Pariisin isoon toimintakohtaukseen on saatu jännitystä, kun Joet yrittävät saada Cobran jäsenet kiinni, ennen kuin he ehtivät käyttämään uusia tuhoaseitaan (mikä kieltämättä johtaa näyttävään tilanteeseen, joka onnistui tekemään vaikutuksen vielä tänäkin päivänä). Tavallaan on osuvaa, että elokuvalla tuntuu olevan hirveä kiire, sillä sankareillakin on kiire saada tuhoaseet pois roistojen käsistä. Oikeissa käsissä tätä kiirettä hyödynnettäisiin oivallisesti ja lopputuloksena olisi mitä mukaansatempaavin vuoristoratakyyti. Kömpelöissä käsissä elokuvan kyyti on harmillisen takelteleva ja täynnä todella typeriä hetkiä. Elokuvassa käytetyt takaumat ovat lähes ainoa tapa syventää hahmoja ja siksi onkin surkuhupaisaa, että takaumat ovat aika myötähäpeällisesti toteutettuja. Loppupäässä filmi myös unohtaa täysin kertoa omaa seikkailuaan ja muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi. Kokonaisuudessaan G.I. Joe: The Rise of Cobra jätti aika ristiriitaiset tunteet itselleni. Toisaalta oli hauska katsoa leffa pitkästä aikaa ja paikoitellen se onnistui viihdyttämään toiminnallaan ja hölmöydellään, mutta samalla sen hengästyttävä vauhti sai minut pohtimaan, alanko tulla jo vanhaksi. Se on ainakin selvää, etten enää kuulu elokuvan kohdeikäryhmään.

Vaikka Stephen Sommers onnistuu parhaimmillaan luomaan menevää viihdettä, ei hän kummoinen ohjaaja ole. Tässä hän ei selkeästi ole halunnut tehdä muuta kuin menevää viihdettä ja kaikki "ylimääräinen" on tungettu sivuun. Tai sitten tämä johtuu Stuart Beattien, David Elliottin ja Paul Lovettin käsikirjoituksesta, jossa monet yleensä tärkeinä pidetyt asiat pistetään syrjään, jotta saadaan mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin leffaan. Kolmikon teksti on usein todella kömpelöä, hahmojen repliikit ovat kehnoja ja yhden hahmon kehitys tapahtuu hölmön äkkinäisesti. G.I. Joe: The Rise of Cobra on sentään kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu niin näyttäviä kuin heikompiakin otoksia. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä sankareiden ja vihollisten asujen kanssa. Maskeeraajat pääsevät myös näyttämään taitojaan parissa kohtaa. Elokuvan efektit eivät valitettavasti ole kestäneet aikaa hyvin. Etenkin lentoalukset näyttävät todella digitaalisilta, minkä lisäksi joissain kohdissa on päivänselvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Mukana on joitain hyviäkin tehosteita, mutta pääasiassa leffa näyttää yllättävänkin heikolta ollakseen vain 10 vuotta vanha. Äänimaailma on sentään mainiosti luotu aina ääniefekteistä Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: G.I. Joe: The Rise of Cobra on ihan viihdyttävä pläjäys, mutta mitään muuta se ei onnistu tarjoamaan. Tarina kiirehtii hullua vauhtia eteenpäin, kun tekijät yrittävät tunkea mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin elokuvaan. Hahmot jäävät kuitenkin niin yksiulotteisiksi, ettei kenenkään puolesta jaksa jännittää, eikä Pariisia lukuunottamatta yhdelläkään toimintakohtauksella ole todellista koukkua. Hahmojen syventäminen takaumien kautta on todella kömpelösti toteutettu, minkä lisäksi näyttelijät eivät ole kovinkaan hyviä rooleissaan. Paikoitellen leffan yliampuvuus käy typeryyden puolella, eikä siltä kannata odottaa mitään vähänkään syvällistä. Tehosteidensa puolesta elokuva on kärsinyt yllättävänkin paljon vuosien varrella ja joissain kohdissa leffa näyttää enemmän siltä kuin se olisi ilmestynyt vuonna 1999 eikä 2009. On hassua ajatella, että samana vuonna ilmestyi visuaalisesti tuhatkertaisesti huikeampi Avatar (2009). G.I. Joe: The Rise of Cobra sopii tasan tarkkaan vain kohdeyleisölleen, eli ala-asteikäisille, jotka haluavat nähdä pelkkää isoa mäiskettä, eivätkä välitä niinkään tarinasta tai hahmoista. Loppupäässä leffa tosiaan muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi ja jatkoa saatiinkin vuonna 2013, kun G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation) sai ensi-iltansa. Kai senkin voisi vilkaista pitkästä aikaa uudelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
G.I. Joe: The Rise of Cobra, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Digital Image Associates