Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK

Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.

Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.

     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.

Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot

Arvostelu: Mafiaveljet (Goodfellas - 1990)

MAFIAVELJET

GOODFELLAS

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci, Lorraine Bracco, Paul Sorvino, Frank Sivero, Frank Vincent, Frank DiLeo, Tony Darrow, Michael Imperioli, Catherine Scorsese, Gina Mastrogiacomo ja Samuel L. Jackson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

Goodfellas, eli suomalaisittain Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy vuodelta 1985, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Henry Hillin elämästä gangsterina. Ohjaaja Martin Scorsese oli aina ollut kiehtoutunut mafiamaailmasta ja hän innostuikin Pileggin kirjasta. Scorsese soitti välittömästi Pileggille, jonka mukaan Scorsese oli sanonut "olen odottanut tätä kirjaa koko elämäni", mihin Pileggi oli vastannut "olen odottanut tätä puhelua koko elämäni". Scorsese alkoi suunnitella elokuvaa, mutta teki samalla Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988). Scorsese ja Pileggi kirjoittivat yhdessä leffan käsikirjoitusta ja päättivät muuttaa nimen "Wiseguysta" Goodfellasiksi, sillä Brian De Palma oli juuri tehnyt rikoselokuvan nimeltä Wise Guys (1986). Kuvausharjoituksissa Scorsese antoi näyttelijöille paljon vapauksia ja kirjoitti tekstiä uudestaan näyttelijöiden esiintymisen pohjalta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1989 ja lopulta Mafiaveljet sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa sai lukuisia palkintoehdokkuuksia, kuten kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, seitsemän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, leikkauksen ja puvustuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan. Nykyään Mafiaveljiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana ja esimerkiksi IMDb-sivulla leffa on päässyt parhaiden elokuvien listalla sijalle 19. Itse en valitettavasti ollut aiemmin katsonut tätä elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa. Nyt kun elokuva viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin korjata tämän vääryyden ja sivistää itseäni Mafiaveljillä.

Henry Hill on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän vain muistaa. Lapsesta asti Henry on pyrkinyt mafian piireihin ja vuosien varrella hänestä alkaa muodostua isokin kiho.

Pääroolissa Henry Hillinä nähdään Ray Liotta (nuorena Henrynä Christopher Serrone). On mielenkiintoista seurata Henryn matkaa mafiapiireissä ja nousua kohti huippua. Vaikka katsoja tietää, että hahmo tekee rikollisia hommia, on häntä vaikea olla kannustamatta onnistumaan. Henryn kertojaäänen avulla pääsemme entistä paremmin hahmon pään sisälle ja näemme tapahtumat hänen silmiensä kautta. Liotta on erittäin pätevä roolissaan ja hänkin kehittyy matkan varrella. Liottan täytyy uppoutua gangsterin osaan yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja suoriutuu roolistaan uskottavasti läpi filmin.

Liotta jää kuitenkin näyttelijänä Henryn mafiaveljiä, Jimmy Conwayta ja Tommy DeVitoa näyttelevien Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin. Kaksikko kahmi ehdokkuuksia ja itse palkintoja rooleistaan ja täysin ansaitusti. Varsinkin Pesci on täydellinen Tommyna, herkutellen roolillaan läpi leffan ja kiroillen lähes joka repliikissään. Hänen hahmonsa Tommy on pidettävä, mutta samalla hieman karmiva, sillä hänellä on lyhyt pinna ja herkkä liipaisinsormi. De Niro taas huokuu karismaa ja hän on nappivalinta hienosti pukeutuvan ja käyttäytyvän Jimmyn rooliin, joka voi kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua vaaralliseksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lorraine Bracco Henryn tyttöystävänä Karenina, Paul Sorvino gangstereiden toimia seuraavana ja tuomitsevana Pauliena, sekä Martin Scorsesen äiti Catherine Scorsese Tommyn äitinä. Martinin isä, Charles Scorsese tekee pienen roolityön leffassa, kuten tekee myös Samuel L. Jackson, joka ei vielä tätä tehdessään ollut iso stara. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät. Jokainen hyppää omaan osaansa täydellä antaumuksella - vaikka rooli kestäisi vain yhden kohtauksen verran.

Lukiessaan Nicholas Pileggin Wiseguy-kirjaa, Martin Scorsese äimisteli, ettei mikään muu opus ollut vienyt häntä yhtä taidokkaasti mafiaelämään mukaan ja hän halusi tarjota katsojalle samanlaisen kokemuksen elokuvallaan. Ja siinä hän totta vie onnistui. Mafiaveljet on erinomainen filmi, mikä kuljettaa katsojansa täydellisesti mafiakulttuuriin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. On todella kiehtovaa nähdä gangstereiden elämää ja heidän tapojaan. Katsoja ymmärtää helposti, miksi joku haluaisi ryhtyä sellaiseen elämään, vaikka samalla (ainakin toivottavasti) tietää myös, että se on väärin ja vaarallista - ei vain muille, vaan myös itselle. Jos pääset mafiaan mukaan ja he hyväksyvät sinut, olet osa heitä ja he osa sinua. Jos teet kuten käsketään, et väitä vastaan ylemmälle taholle, maksat velkasi ja käyttäydyt hyvin, tämä jengi on kuin toinen perheesi. He ovat valmiita suojelemaan sinua vaikka omalla hengellään ja kostavat sinun kuolemasi. Jos taas vaikkapa jätät rahoja maksamatta, etkä toimi ohjeiden mukaan ja vielä jos teet näin toistamiseen, voit päätyä takakonttiin ja hakattavaksi - tai pahempaa, suoraan hautaan luoti kallossa.

Sen lisäksi, että Mafiaveljet esittää gangsterikulttuurin kiehtovasti ja Henryn matkan siellä vangitsevasti, on elokuva muutenkin koukuttava. Martin Scorsesen huikea ohjaus, sekä hänen ja Nicholas Pileggin fantastinen käsikirjoitus pitävät katsojasta kiinni leffan alusta loppuun. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, sillä elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se tarjoaa koko ajan mielenkiintoista seurattavaa, eikä koskaan pysähdy - aivan kuin näiden gangstereiden elämä. Filmi kehittyy läpi leffan Henryn tavoin ja on hyvin vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Scorsesen ja Pileggin kirjoittama dialogi ja se, miten näyttelijät sen lausuvat, on ehdottomasti yksi elokuvan parhaista puolista. Replikointi on läpi elokuvan mestarillista ja jo ihan vain hahmojen keskustelut pitävät kiinnostuksen täysillä yllä, etenkin kun tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä keskusteluissa mukana. Dialogi on luontevaa - täydellisyyteen hiottua, mutta silti spontaania. Hahmojen väliset keskustelut ovat usein myös todella hauskoja. Elokuva herätti ilmestymisestään lähtien kohua voimakkaalla kielenkäytöllään, mutta omasta mielestäni yli 500 kertaa kuultava "fuck" toimii vain pisteenä i:n tai kirsikkana kakun päällä. Leffa ei myöskään pelkää esittää brutaalia väkivaltaa, kun sille päälle sattuu - aivan kuten todellinen gangsteri.

Mafiaveljet on myös teknisesti todella taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja leikkauksessa rytmi on hiottu mahdollisimman iskeväksi. On aivan nerokas idea pysäyttää kuva joka kerta, kun Henry oppii jotain uutta. Aluksi ruudun pysäyttäminen voi tuntua erikoiselta, mutta sekin muuttuu luontevaksi filmin aikana. Leikkaustyyli vaihtelee pitkin leffaa, osoittaen mafiaelämän hektisyyden ja jatkuvan muutoksen. Samalla se pitää kerrontatyylin jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Lavasteisiin on panostettu ja puvustajat ovat pistäneet gangsterit hienoihin pukuihin. Maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten ovat myös ääniefektit. Läpi elokuvan on tehty erittäin mainioita kappalevalintoja, mitkä säestävät tapahtumia erinomaisesti.

Yhteenveto: Mafiaveljet on upea gangsterifilmi, mikä viskaa katsojan mafian kiehtovaan maailmaan ja pitää rautaisessa otteessaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tarina koukuttaa heti ensimmäisestä kohtauksesta ja ikonisiksi muodostuneista ensirepliikeistä lähtien. Gangsterien tavoin itse filmikin on usein armoton, mutta samalla myös todella viihdyttävä. Se sisältää paljon hauskoja hetkiä, mutta se osaa myös äityä brutaaliksi. Ray Liotta on todella hyvä pääroolissa Henry Hillinä, jonka elämää on mielenkiintoista seurata. Silti hän jää pahasti mielettömän fantastisten Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin, jotka loistavat molemmat kirkkaina. Jokainen Pescin lausuma kirosana parantaa filmiä entisestään. Muutenkin elokuvan dialogi on läpikotaisin erinomaista ja on yksi osasyy koukuttavuuteen - hahmojen keskusteluja on vain niin vangitsevaa seurata. Martin Scorsesen ohjaus on huikeaa ja hän hyödyntää erilaisia tehokeinoja, kuten pysäytyskuvia nerokkaasti. Tekninen toteutus on muutenkin taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Mafiaveljet on aivan mahtava elokuva, mitä suosittelen lämpimästi kaikille - jopa niille, joita rikosleffat eivät yleensä kiinnosta. Mafiaveljet on niin hieno teos, että sen kautta voi monille katsojille avautua täysin uusi maailma elokuvien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goodfellas, 1990, Warner Bros.

Arvostelu: The Irishman (2019)

THE IRISHMAN

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci, Ray Romano, Bobby Cannavale, Anna Paquin, Stephen Graham, Harvey Keitel, Stephanie Kurtzuba, Kathrine Narducci, Jesse Plemons, Lucy Gallina, Gary Basabara, Louis Cancelmi ja Domenick Lombardozzi
Genre: rikos, draama
Kesto: 3 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16

The Irishman perustuu Charles Brandtin kirjaan "I Heard You Paint Houses" vuodelta 2004, mikä taas pohjautuu gangsteri Frank Sheeranin elämään. Näyttelijä Robert De Niro luki kirjan ja puhui siitä ohjaaja Martin Scorseselle, jonka kanssa De Niro oli tehnyt vuosikymmeniä yhteistyötä. Scorsese kiinnostui kirjasta ja päätti tehdä siitä elokuvan. Tekoprosessi alkoi jo vuonna 2007, mutta uudelleenkirjoitusten ja muiden ongelmien vuoksi tuotanto vain viivästyi ja Scorsese tekikin jopa kolme elokuvaa, Hugon (2011), The Wolf of Wall Streetin (2013) ja Silencen (2016), ennen kuin hän palasi Brandtin kirjan filmaamisen pariin. Elokuvalle oli vaikea löytää rahoitusta ja levittäjää, kunnes suoratoistopalvelu Netflix tarttui projektiin ja ilmoitti hoitavansa asiat. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017 ja lopulta The Irishman sai maailmanensi-iltansa kaksi vuotta myöhemmin New Yorkin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on myös saapunut Suomeen, ensin pikaiselle teatterikierrokselle ja sitten Netflixiin. Itse odotin leffan näkemistä innolla, vaikka minua hieman jännittikin, kun kuulin sen massiivisen, kolmen ja puolen tunnin keston. Keston vuoksi minun oli aluksi vaikea löytää päivää The Irishmanin katsomiseen ja ehdinkin katsomaan sen vasta muutama päivä sen jälkeen, kun se oli saapunut Netflixiin.

Kuoleman lähestyessä, vanha Frank Sheeran muistelee vuosiaan mafian leivissä.

Robert De Niro alkoi 2000-luvun puolella menettämään otettaan näyttelijänä ja etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hänestä on tullut todella tylsä tapaus, esittäessään vain samaa äksyä vanhaa herraa joka ikisessä leffassaan. Onkin siis aivan mahtavaa nähdä hänen vihdoin tekevän jotain muuta! De Niro näyttelee Frank Sheerania ja vaikka hän äksyilee tässäkin roolissa, on hän niin paljon enemmänkin. De Niro tekee kevyesti parhaan roolityönsä vuosiin ja hänestä huokuu into tehdä yhteistyötä Scorsesen kanssa pitkästä aikaa. Harmi vain, ettei hänen hahmonsa ollut mielestäni kovin mielenkiintoinen tapaus. Jokin hänessä jätti minut kaiken aikaa etäiseksi, mutta tämä johtuu enemmän tavasta, millä hahmo on kirjoitettu, eikä niinkään De Nirosta.

Siinä missä De Niro ja Scorsese tekevät yhdeksännen yhteisen leffansa tässä, Al Pacino nähdään ensimmäistä kertaa Scorsesen ohjauksessa. De Niron päädyttyä esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan viimeisten kymmenen vuoden aikana, Pacino taas on kadonnut suoraan DVD:lle päätyvien elokuvien pariin. Voikin siis sanoa, että kyseessä on kevyesti paras elokuva, missä Pacino on nähty noin kymmeneen vuoteen ja hänkin on mahtava roolissaan. Pacino näyttelee Teamstersin ammattiliiton johtajaa, Jimmy Hoffaa, jolla on kytköksiä mafiaan. Vaikutusvaltaisen ja leveästi esiintyvän johtohahmon rooli tulee Pacinolta kuin luonnostaan ja on hienoa nähdä, kuinka hän nauttii roolistaan.
     Scorsesen gangsterileffoissa Mafiaveljet (Goodfellas - 1990) ja Casino (1995) esiintynyt Joe Pesci on viimeisen kymmenen vuoden aikana jättänyt näyttelijänhommat sikseen. Nyt Pesci kuitenkin palaa gangsterin osaan (mihin vaadittiin kuulemma kymmeniä taivutteluja niin Scorsesen kuin De Niron puolelta) ja ai että, hän on huikea tässä filmissä. Pesci näyttelee mafiapomo Russell Bufalinoa ja hän todella huokuu karismaa ja arvokkuutta. Hänessä on jotain todella uhkaavaa ja Pesci on kohtauksissa läsnä mielettömällä tavalla.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano asianajaja Bill Bufalinona, Bobby Cannavale, Harvey Keitel, Stephen Graham, Gary Basaraba ja Domenick Lombardozzi gangstereina, Jesse Plemons Jimmy Hoffan poikana Chuckiena, Stephanie Kurtzuba Frankin vaimona Irene Sheeranina, sekä Anna Paquin ja Lucy Gallina heidän tyttärenään Peggynä. Miesnäyttelijät ovat todella osuvia rooleihinsa, mutta Plemons ei pääse esille lähes lainkaan. Naisnäyttelijät taas jätetään täysin miesten varjoon. Ja tällä tarkoitan sitä, että hyvä jos naisnäyttelijät pääsevät edes paria repliikkiä sanomaan. Frankin vaimo jää täysin statistiksi, eikä Paquinia hyödynnetä ollenkaan. Ilahduin, kun huomasin, että elokuvabisneksestä lähes kadonnut Paquin on mukana, vain pettyäkseni, kun hän saa sanottua ehkä kaksi sanaa koko kolmen ja puolen tunnin elokuvan aikana.

Robert De Niro tekee siis parhaan roolisuorituksensa kymmeneen vuoteen, Al Pacino esiintyy parhaassa elokuvassaan kymmeneen vuoteen ja Joe Pesci tekee ensimmäisen elokuvansa kymmeneen vuoteen. Mutta tekeekö Martin Scorsese tässä parhaan elokuvansa kymmeneen vuoteen? Ei minun mielestäni. The Irishman on oikein mainio filmi, mutta itselleni se tuotti harmillisen pettymyksen. Scorsese kyllä osaa hommansa kameran takana ja hän ohjaakin elokuvaa taidokkaasti. Minä olin kuitenkin pettynyt filmin käsikirjoitukseen kokonaisuutena - lähinnä leffan tarinaan. Mielestäni tarina ei nimittäin ole kovinkaan kummoinen. Se ei koskaan napannut minua mukaansa, se ei koskaan saanut minua tosissaan kiinnostumaan Frank Sheeranin elämästä, eikä se koskaan tehnyt vaikutusta tunnepuolella. Muutamassa kohtaa siitä löytyi jännitystä, mutta muuten tuijotin tapahtumia harmillisen neutraalisti. Kun leffaa vertaa vaikkapa juurikin Mafiaveljiin, ei The Irishman pärjää kamppailussa millään. Scorsese tekee tässä koko ajan samoja temppuja kuin Mafiaveljissä, mutta tällä kertaa niistä ei löydy samaa iskua ja potkua.

Kun elokuva ei saanut minua kovinkaan kiinnostuneeksi tarinasta, oli The Irishman minulle paikoitellen todella raskas kokemus. Kolme ja puoli tuntia on aivan liian pitkä kesto tälle elokuvalle. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin puoli tuntia pois ja se olisi silti todella pitkä. Kenties yhä liian pitkä. Lopputekstien alkaessa olin väsähtänyt, sillä filmin katselu oli osittain niin uuvuttavaa työtä. Vertaan jälleen tätä Scorsesen aiempiin teoksiin, mutta minkä sille voi, kun elokuvassa on täsmälleen samoja tehokeinoja, joita herra on käyttänyt aiemmissa teoksissaan ja vieläpä paremmin. Mafiaveljet kestää tunnin vähemmän kuin tämä ja se tuntuu vielä puoli tuntia lyhyemmältä, koska sen tarina on niin koukuttava. Se elokuva pitää jatkuvasti kiinnostuksen yllä kaikin eri tavoin, mihin The Irishman ei kykene sitten millään. The Departed (2006), mikä tarjosi Scorseselle parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-pystit, oli myös tunnin The Irishmania lyhyempi ja huomattavasti tehokkaampi. Casino, Gangs of New York (2002) ja The Wolf of Wall Street ovat kaikki puoli tuntia tätä lyhyempiä. The Irishman tuntuu tukehtuvan omaan massiivisuuteensa, vaikka siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi aikaa hengittää.

Tiedän, että tämä arvio kuulostaa nyt lähinnä negatiiviselta. Suurin tunteeni elokuvan nähtyäni oli pettymys, mutta samalla kyllä tiedostin leffan ansiotkin. De Niroa, Pacinoa ja Pesciä kehuinkin jo kovasti ja jokainen heistä tekee palkintojen arvoista työtä. Scorsesekin todella osaa, sen huomaa monista kohtauksista. Dialogi on hänen elokuvilleen tyypillisen mestarillista. Useat keskustelut ovat todella koukuttavia, sillä ne tuntuvat täysin luonnollisilta. Ne eivät tunnu kirjoitetuilta vuorosanoilta, vaan aidoilta keskusteluilta aitojen ihmisten välillä. Ja kun näin hienot näyttelijät tarjoavat nämä repliikit, on se entistä hienompaa. Mukana on useita mahtavia kohtauksia, joita katsoisi erittäin mielellään uusiksi. Itse olisin vain halunnut nähdä vahvemmat kehykset pitämässä tätä maalausta paikoillaan. Kenties sitten olisin pitänyt tätä sellaisena taideteoksena kuin toivoin sen olevan.

Vaikka Scorsese osoittaa lahjansa, on hänellä mielestäni vaikeuksia rakentaa tunnelmaa tällä kertaa. The Wolf of Wall Streetia katsoessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka tämä vanha herra on jaksanut tykittää sellaisen pläjäyksen, mutta The Irishmania katsoessa on hyvin selvää, että puikoissa istuskelee lähes 80-vuotias mies. Steven Zaillian tekee loistotyötä dialogin parissa, sekä useiden kohtauksien kanssa, mutta kokonaisuutena hänen käsikirjoituksensa kaipaisi mielestäni työstöä. Usein Zaillian taitaa eri aikakausilla hyppimisen, mutta tekstistä tuntuu silti puuttuvan jotain. Teknisesti elokuva on tietty upea. The Irishman on erinomaisesti kuvattu, mitä tukee pääasiassa hyvä leikkaus. Jälleen täytyy sanoa, että yksittäiset kohtaukset on leikattu hyvin, mutta kokonaisuudesta olisi voitu pilkkoa ainakin se puoli tuntia pois. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi efektit ovat vaikuttavat. Elokuva tapahtuu tosiaan useilla aikakausilla ja iäkkäitä näyttelijöitä on pitänyt nuorentaa digiefektein. Etukäteen tämä pelotti minua, sillä mm. Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) tällaiset tehosteet olivat lähinnä karmivia ja kökköjä. Tässä tehoste on onneksi huomaamaton, yhtä kohtausta lukuunottamatta, missä Frank nähdään armeijan hommissa. Siitä huomaa, kuinka De Niron ryppyjä on siloteltu digitaalisesti. Äänimaailma on vaikuttava ja Robbie Robertsonin säveltämät musiikit tyylikkäät. Sävelmiä myös hyödynnetään osaavasti ja elokuvassa tiedetään, milloin luottaa hiljaisuuteen.

Yhteenveto: The Irishman on oivallinen rikosdraama, joka ei kuitenkaan tehnyt itseeni sen kummempaa vaikutusta. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto on aivan ylimitoitettu ja leffa pärjäisi hyvin vaikka edes puoli tuntia lyhyempänä. Kun filmin tarina ei koskaan napannut minua mukaansa, oli sen seuraaminen paikoitellen uuvuttavaa puuhaa. Tunnelmaltaan elokuva jätti minut myös usein kylmäksi, vaikka mainiota jännitystä löytyy parissa kohtaa. Yksittäisiä erinomaisia kohtauksia on mukana paljon ja pitkiä keskusteluja jää mielellään kuuntelemaan, kun ne ovat näin hienosti kirjoitettuja. Dialogi tuntuu luonnolliselta ja näyttelijät puhuvat ne täydellisesti. Robert De Niro ja Al Pacino tekevät parhaat roolisuorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen ja on mahtavaa nähdä Joe Pesci näyttelemässä pitkästä aikaa. Pescillä on taito yhä hallussa ja hän omaksuu mafiapomon roolin mestarillisesti. On kuitenkin suuri sääli, ettei naisnäyttelijöille kuten Anna Paquinille anneta paria repliikkiä enempää sanottavaa, eikä oikeastaan mitään tekemistäkään. Ohjaaja Martin Scorsese näyttää taitonsa, mutta kierrättää kenties jopa liikaa vanhoja kikkojaan, eikä tuo mukaan kovin paljoa uutta. Hän on tehnyt tämän kaiken jo aiemmin ja vieläpä paremmin, paremmissa elokuvissa. Odotin The Irishmanilta todella paljon, mutta itselleni se tuotti harmillisen pettymyksen ja olen ristiriitainen siitä, mitkä pisteet edes antaisin sille. Siinä on paljon hienoja juttuja, mutta kokonaisuus ontuu silti pahasti. On vaikea sanoa, haluaisinko edes katsoa tätä enää uudestaan. Jos haluan katsoa mafiaelokuvan, pistän luultavasti vain Mafiaveljet uudestaan pyörimään. Tai Kummisedän (The Godfather - 1972). Sekin on puoli tuntia tätä lyhyempi elokuva ja silti aikamoinen gangsterieepos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Irishman, 2019, Netflix, Fábrica de Cine, STX Entertainment, Sikelia Productions, Tribeca Productions

Arvostelu: Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992)

YKSIN KOTONA 2 - EKSYNYT NEW YORKISSA

HOME ALONE 2: LOST IN NEW YORK

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Macaulay Culkin, Joe Pesci, Daniel Stern, Catherine O'Hara, John Heard, Devin Ratray, Tim Curry, Rob Schneider, Brenda Fricker, Eddie Bracken, Dana Ivey, Gerry Bamman, Terrie Snell, Kieran Culkin ja Donald Trump
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Jouluelokuva Yksin kotona (Home Alone - 1990) ei ollut ilmestyessään kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa, mutta kansa rakasti sitä ja se oli menestys, joten se sai tottakai jatkoa. Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa sai ensi-iltansa juuri ennen joulua vuonna 1992 ja se oli ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Aladdinin (1992) ja Bodyguardin (1992) jälkeen. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät filmin, mutta silti siitäkin on muodostunut vuosien varrella jouluklassikko edellisen osan tavoin. Itse näin filmin lapsena ja pidin siitä. Olen nähnyt sen useana jouluna uudestaan, sillä sitä on esitetty usein televisiossa. Viime vuonna päätin ennen joulua arvostella alkuperäisen Yksin kotona -leffan ja samalla päätin myös, että arvioin jatko-osan tälle vuodelle. Nyt kun jouluun ei ole enää kovin kauaa, katsoin Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa tyttöystäväni kanssa, mikä nosti joulutunnelman erittäin mukavasti esille.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Yksin kotona!

McCallisterin perheen joulusuunnitelmat kokevat jälleen ikävän käänteen, kun Kevin-poika päätyykin vahingossa New Yorkiin, muiden matkustaessa Floridaan. New Yorkissa Kevin kohtaa vankilasta karanneet Harryn ja Marvin, joilla on kana kynittävänä pojan kanssa.

Kevin McCallisterin roolissa nähdään jälleen Macaulay Culkin, jonka näyttelijäntaidot eivät ole parantuneet parin vuoden aikana. Culkinin roolisuoritus on usein aika kehnoa ja hän ylinäyttelee välillä liikaa. Silti on pakko sanoa, etten osaisi kuvitella ketään muuta rooliin, joten hän on siinä mielessä täydellinen valinta. Culkinilta löytyy kyllä hyviäkin hetkiä ja hänen ansiostaan Kevinin seikkailua New Yorkissa on hauska seurata. Edellisen leffan tapahtumat ovat selvästi muuttaneet Keviniä, sillä hän on alusta alkaen nokkelampi, eikä yhtä avuton kuin ennen.
     Kevinin perheeseen kuuluvat vanhat tutut edellisestä filmistä, joista esille pääsevät kuitenkin vain Kate-äiti (Catherine O'Hara), Peter-isä (John Heard), ilkeä Buzz-isoveli (Devin Ratray), Frank-setä (Gerry Bamman) ja Fuller-serkku (Macaulayn pikkuveli Kieran Culkin). Leffassa nähdään useita McCallisterin lapsia, mutta heille ei anneta nimiä tai persoonallisuutta. Kate-äiti on jälleen todella ylihuolehtivainen ja kauhuissaan Kevinin katoamisesta, kun taas Peter-isä suhtautuu tilanteeseen rennommin. Buzz on yhä inhottava, eikä Frank-setä vieläkään pidä Kevinistä. Fuller on sentään muuttunut hieman, eikä ole ihan yhtä outo kuin viimeksi.
     Rosvotkin ovat samat vanhat tutut, eli lyhyt ilkikurinen Harry (Joe Pesci) ja pitkä hömelö Marv (Daniel Stern). Roistokaksikko toimii edelleen erinomaisesti ja heihin on lisätty uhkaavuutta, sillä tällä kertaa he haluavat kunnolla kostaa Kevinille, jonka takia he kärsivät paljon ja joutuivat vankilaan. Harrysta on tehty häijympi, kun taas Marvia on muutettu hieman typerämmäksi. Pesci ja Stern ovat yhä loistavat rosvoina, ja vaikka katsojana jännittääkin aluksi, miten Kevinille käy, jos hän joutuu heidän kynsiinsä, jossain kohtaa on taas tiedossa osio, jolloin lähinnä säälii Harrya ja Marvia, jotka lankeavat pienen pojan ansoihin.
     Muita hahmoja filmissä ovat hienon Plaza-hotellin - jossa Kevin yöpyy New Yorkissa - vastaanottovirkailija Hector (Tim "Pennywise" Curry), naisvirkailija Hester (Dana Ivey), laukunkantaja Cedrick (koomikko Rob Schneider), outo pulunainen (Brenda Fricker) ja lelukaupan omistaja herra Duncan (Eddie Bracken). Tim Curry on aivan mahtava roolissaan ilmeidensä ja olemuksensa ansiosta. Schneider taas näyttelee paljon maltillisemmin kuin yleensä. Brenda Frickeriltä löytyy hienosti sydäntä kummallisen pulunaisen osaan, joka on hieman samanlainen hahmo kuin edellisen filmin Marley-naapuri (Roberts Blossom).
     Elokuvassa nähdään myös nopeasti Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump, sillä tätä leffaa tehdessä hän omisti Plaza-hotellin.

Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa on aika lailla sama elokuva kuin Yksin kotona, sillä poikkeuksella että tarina sijoittuu New Yorkiin. Leffa alkaa perheriidalla, jonka takia Kevin toivoo viettävänsä joulun yksin. Matkalle lähdössä tulee jälleen kiire ja muu perhe päätyy viettämään joulua eri paikassa kuin Kevin. Poika joutuu ongelmiin Harryn ja Marvin kanssa, ja rakentaa heille ansoja. Kevin katselee televisiosta "Angels with Even Filthier Souls" -elokuvaa, jonka päähenkilö ei ole muuttunut yhtään mukavammaksi. Leffaan on kierrätetty todella paljon kohtauksia edellisestä osasta, mikä on välillä hieman harmillista, mutta siinä on silti tarvittavaa raikkautta, mikä syntyy tapahtumapaikasta. New York on täysin uusi kaupunki Kevinille, joten hän ei tunne sitä lainkaan niin hyvin kuin omaa kotiaan. Hotellivirkailijat tuovat myös oman lisäyksensä tapahtumiin ja vaikeuttavat Kevinin seikkailua. Seikkailuhenki onkin mainiosti läsnä läpi leffan, minkä lisäksi siinä on muutenkin todella oivallinen tunnelma. Parista kohtaa löytyy hienosti jännitystä lapsille ja mukana on useita hetkiä, joissa on hyviä opetuksia ennakkoluuloista ja läheisten merkityksestä. Joulumieli korostuu ihanasti ja siitä löytyy niin lämmin fiilis, ettei kylmänä talvi-iltana edes tarvitse juoda lämmintä kaakaota tai glögiä, sillä pelkkä Yksin kotona 2:n katselu riittää.

Lämminhenkisyyden ja seikkailemisen lisäksi kyseessä on todella hauska elokuva. Huumori syntyy edellisen osan tavoin Kevinin hassusta luonteesta, rosvojen toilailusta ja ennen kaikkea siitä, kun Harrya ja Marvia sattuu. Edeltäjänsä tavoin Eksynyt New Yorkissa sai kritiikkiä eniten siitä, miten hurjan väkivaltaisia kohtauksia se sisältää. Omasta mielestäni "väkivaltaisuudet" ovat tarpeeksi hölmösti ja urposti tehtyjä, jottei lapsi saa niistä traumoja, vaan ulvoo naurusta, kun rikolliset saavat ansionsa mukaan. Pakkohan se on myöntää, että mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän kyllä kauhistelee, miten paljon roistoja todellisuudessa sattuisi. Youtubesta löytyy muuten hauska video, jossa kerrotaan, kuinka monta kertaa Harry ja Marv kuolisivat elokuvan aikana, jos ansoista olisi heille oikeasti haittaa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Kevin heittää Marvia tiiliskivillä päähän kerrostalon katolta, mikä aiheuttaisi todellisuudessa kallon murtumisen ja... noh, kuoleman. Koko perheen elokuvasta kun on kyse, niin Marv näyttää osumien jälkeen vain siltä, että hän heräisi kamalassa krapulassa. Ja vaikka hieman kauhistelenkin muutamia hurjuuksia, on minulla tarpeeksi kiero huumorintaju, joten pääasiassa vain nauran rosvojen kokemalle "kivulle". Mukana on kuitenkin yksi hetki, joka aiheuttaa minussa pelkkää myötähäpeää ja se on Marvin muuttuminen pikaisesti luurangoksi saadessaan sähköiskun.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Chris Columbus, joka kyllä taitaa koko perheen elokuvat. Columbus osaa luoda mahtavan tunnelman, kun niin oikeasti haluaa ja tätä tehdessä kävi niin. John Hughes ei ole työstänyt mitä luovinta käsikirjoitusta, mutta tarina toimii silti. Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa on mainiosti kuvattu, kuten myös leikattu. Elokuva on lavastettu tyylikkäästi. Jopa Duncanin lelulaatikko näyttää hienolta, vaikkei sisälläkään lähes ollenkaan leluja, jos katsoo tarkkaan. Äänitehosteet ovat mainioita ja John Williams on tehnyt jälleen erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana, minkä lisäksi leffassa kuullaan tunnettuja joulukappaleita. Lopputekstien aikana kuultava "Merry Christmas, Merry Christmas" on koominen oudon mutta osuvan mahtipontisuutensa takia.

Yhteenveto: Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa on todella mainio ja lämminhenkinen jouluseikkailu. Tarina kierrättää paljon asioita ja hetkiä ensimmäisestä osasta, mutta mukaan on saatu tarpeeksi raikkautta, jottei filmi tunnu pelkältä kopiolta. New York tarjoaa suurkaupunkina paljon isomman seikkailun, minkä lisäksi on hienoa, ettei Kevin-poika tunne paikkoja samalla tavalla kuin ensimmäisessä filmissä. Leffassa on useita hauskoja kohtauksia; hauskimpana tietty se kun rosvot lankeavat Kevinin ansoihin. Roistot tarjoavat oivaa jännitystä, mutta mukana on myös sydäntä ja hyviä opetuksia ennakkoluulojen ylittämisestä pulunaisen kautta. Näyttelijät eivät ole mitä ihmeellisimpiä, mutta toimivat kuitenkin rooleissaan. Vaikka Macaulay Culkin onkin jälleen aika kehno, on päärooliin hyvin hankala kuvitella ketään muuta. Ohjaaja Chris Columbus on onnistunut toistamiseen viihdyttävän ja erittäin mainion jouluseikkailun kertomisessa. John Williamsin hienot musiikit tuovat tunnelmaan myös oivallisen lisäyksen. Suosittelenkin Yksin kotona 2 - eksynyt New Yorkissa todella lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen näin joulukuussa. Jos ette ole vielä filmiä nähneet, niin tänä jouluna on aika katsoa se. Vain siinä tapauksessa en suosittele tätä, jos ette pitäneet edellisestä elokuvasta. Myöhemmin tälle tehtiin vielä kolme jatko-osaa: ihan katsottava Yksin kotona 3 (Home Alone 3 - 1997) jolla ei ole mitään tekemistä Columbuksen leffojen kanssa, järkyttävän surkea Yksin kotona 4 (Home Alone 4 - 2002) jota inhoan, sekä suoraan televisioon tehty Home Alone: The Holiday Heist (2012) josta en ollut edes kuullutkaan aiemmin. Kolmannen osan saatan arvioida joskus, mutta neljättä en halua nähdä enää uudestaan. Yksin kotona -arviot päättyvät siis tältä erää tähän; kannattaa osata lopettaa, kun on vielä voitolla, eli hyvien elokuvien puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dvdsreleasedates.com
Home Alone 2: Lost in New York, 1992, Twentieth Century Fox, Hughes Entertainment

Arvostelu: Yksin kotona (Home Alone - 1990)

YKSIN KOTONA

HOME ALONE

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Macaulay Culkin, Jos Pesci, Daniel Stern, Catherine O'Hara, John Heard, Roberts Blossom, Devin Ratray, Gerry Bamman ja John Candy
Genre: jouluelokuva, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Home Alone, eli suomalaisittain Yksin kotona on yksi suosituimmista jouluelokuvista ja sitä pidetään modernina klassikkona. Näin ei kuitenkaan ollut vielä 1990, kun leffa ilmestyi, sillä vaikka elokuva oli iso hitti lippuluukuilla, kriitikot eivät lämmenneet sille. Vuosien varrella elokuvan arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään tosiaan korkeassa asemassa. Itse olen nähnyt Yksin kotona useasti elämäni aikana. Kyseessä on yksi harvoista jouluelokuvista, jotka katson lähes jokaisena jouluna ja kun mietin, mitä jouluelokuvia arvostelisin nyt joulun alla, Yksin kotona oli yksi ensimmäisistä, jotka tulivat mieleeni. Joulun lähestyessä katsoinkin sen Netflixistä.

Kahdeksanvuotiaan Kevin McCallisterin täytyy puolustaa kotiaan kahdelta rikolliselta, hänen perheensä unohtaessa hänet lomamatkaltaan.

Keviniä näyttelee Macaulay Culkin. Suurimmaksi osaksi Culkin toimii roolissaan, mutta vetää välillä selkeästi yli ja häneltä löytyy heikot hetkensä. Silti Culkin on juuri osuva valinta hahmoksi, enkä tiedä, kenen muun edes pitäisi esittää roolia. Kevin on tosiaan vasta kahdeksanvuotias ja elokuvan alkupuolella hahmo tuntuukin siltä. Kevin ei osaa paljoa ja hän tarvitsee jatkuvasti vanhempiensa tai sisarustensa apua. Kun hän jää yksin, hänen täytyy keksiä itse, miten toimia. Hahmon kehityskaari on toteutettu mainiosti.

Kevinin perheeseen kuuluu Kate-äiti (Catherine O'Hara), Peter-isä (John Heard) ja lapset Buzz (Devin Ratray), Jeff (Mike Marona), Megan (Hillary Wolf) ja Linnie (Angela Goethals). Kate vaikuttaa hieman tiukalta, mutta hänestä löytyy äidillistä lämpöä. O'Hara on hyvä roolissaan, kuten Heard on hyvä hieman huolettomampana Peterina. Lapsista Buzz on isoimmassa osassa ja hän käyttää isoveljen roolia väärin Kevinia kohtaan ja on monin tavoin ärsyttävä ja inhottava.

     Joe Pesci ja Daniel Stern esittävät kahta rikollista, Harrya ja Marvia, jotka yrittävät murtautua McCallisterien taloon. Pelottavuuden tilalla Harry ja Marv ovat lähinnä huvittavia, etenkin elokuvan loppupuolella. Harry on selvästi kaksikon aivot ja Marv taas hieman hönömpi tapaus. Kaksikkoa on mielenkiintoista seurata, ja Pesci ja Stern vetävät hyvät roolisuoritukset. Harryn "kiroilu" elokuvassa on loistavasti keksitty.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Gerry Bamman epämiellyttävänä Frank-setänä, Roberts Blossom naapurin vanhana Marleyna, josta lapset levittävät huhuja, että kyseessä olisi pahamaineinen lapiomurhaaja, sekä John Candy polkkayhtyeen jäsenenä, Gus Polinskina.

McCallisterin perhe on muiden sukulaistensa kanssa lähdössä lomamatkalle Ranskaan jouluksi. Kevinilla tulee riitaa perheensä kanssa, jolloin hänen äitinsä käskee hänet yöpymään ullakolla. Aamulla kun perhe lähtee kiireessä lentokentälle, Kevin unohtuu vahingossa ullakolle. Kun lentokone nousee, Kevin herää kotonaan ja huomaa olevansa yksin. Aluksi yksin kotona olo tuntuu parhaalta tavalta viettää joulua, mutta se muuttuukin painajaiseksi, kun Kevin tajuaa, että Harry ja Marv aikovat murtautua hänen taloonsa. Kevinin täytyy kehittää strategia, jolla hän pystyy pitämään murtovarkaat ulkona.

Olen aina pitänyt Yksin kotona -elokuvasta ja itseäni (kuten monia muita) kiehtoo paljon se, kuinka uusavuton pikkupoika muuttuu sotasuunnitelmia laativaksi ramboksi. Ylipäätään on todella koominen lähtökohta, ettei kukaan McCallisterin perheessä huomaa yhden lapsen puuttuvan joukosta matkalle lähtiessään. Oman perheen katsoessa elokuvaa, on varmasti hauskaa, kuinka perheenjäsenet näkevät tarinan eri tavoin. Vanhemmat kauhistelevat, mitä jos tämä kävisi omalle kohdalle ja lapset joko riemastuvat tai säikähtävät ajatuksesta, että he jäisivät joskus yksin kotiin päiviksi. Miten ikinä asian näkeekään, on Kevinin puuhailuja todella viihdyttävää seurata. Alkupuolella on hauska nähdä, miten hahmo selviää arkipäivän jutuista yksin (esimerkiksi kaupassa hän yrittää puhua kuin aikuinen) ja lopussa jännitetään, kun Kevin ansoittaa taloaan varkaita vastaan. Katsojana odottaa sitä hetkeä, kun Kevin vihdoin kohtaa Harryn ja Marvin silmästä silmään ja loppuhuipennushan on aivan mahtava. Sitä ennenkin nähdään jännittäviä kohtauksia - perheen pienimmille kenties jopa liiankin hurjia - mutta myös paljon hauskoja, sekä todella koskettavia hetkiä. Elokuvasta löytyy sydäntä ja vaikka joulu ei olekaan täysin tarinan keskiössä, lämmin jouluteema on vahvasti läsnä koko leffan ajan. Kaiken kaikkiaan Yksin kotona on siis ansainnut paikkansa jouluklassikoiden joukossa, sillä kyseessä on oikein erinomainen paketti.

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka oli tätä ennen ohjannut elokuvat Ilta kaupungilla (Adventures in Babysitting - 1987) ja Heartbreak Hotel (1988). Columbuksella on selvästi taitoa tehdä elokuvia lapsinäyttelijöiden kanssa ja onkin hoitanut hommansa mallikkaasti. Elokuva on kuvattu mainiosti ja leikkaus on sujuvaa. Äänitehosteilla on tuotu toimivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa legendaarinen John Williams, joka on luonut hienon soundtrackin elokuvalle. Etenkin Yksin kotona tunnusmusiikki on hyvä, mutta läpi elokuvan kuullaan myös muitakin upeita sävellyksiä. Koska kyseessä on jouluelokuva, niin joulukappaleita kuullaan myös, kuten Hugh Martinin ja Ralph Blanen Have Yourself a Merry Little Christmas ja Adolphe Adamin O Holy Night.

Yhteenveto: Yksin kotona on loistava jouluelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Macaulay Culkin on heikkojenkin osuuksiensa kanssa loistava valinta pääosaan Keviniksi. Harryn ja Marvin toilailuja on viihdyttävää seurata. Elokuvassa saa nauraa sekä jännittää ja siitä löytyy koskettavia kohtia, sydäntä ja lämmintä joulumieltä. Ohjaaja Chris Columbus on tiennyt, mitä tekee ja osaakin toimia lapsinäyttelijöiden kanssa taidokkaasti. John Williams on jälleen säveltänyt erittäin mainioita musiikkeja. Suosittelen elokuvaa jokaisen perheen jouluelokuvailtaan. Vanhemmat ovat mitä luultavimmin jo nähneet sen ja lasten kuuluu katsoa se. Jos sellainen jaksaa naurattaa, että pahiksia sattuu eri tavoin, on tässä erinomainen leffa sen näkemiseen. Pakko vielä sanoa, että nykypäivänä jos lentokentällä juoksee samalla lailla kuin McCallisterin perhe, ei välttämättä pääse koneeseen asti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2016 - Muokattu 7.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.helloscarlettblog.com
Home Alone, 1990, Twentieth Century Fox Film Corporation, Hughes Entertainment