Arvostelu: Capone (2020)

CAPONE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza, Noel Fisher, Kyle MacLachlan, Mason Guccione, Kathrine Narducci ja Josh Trank
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Capone perustuu gangsteri Alphonse "Al" Caponen viimeiseen vuoteen ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1947. Josh Trank ilmoitti työstävänsä elokuvaa vuonna 2016, jolloin hän paljasti myös, että itse gangsteria näyttelisi Tom Hardy. Kuvausten oli alunperin tarkoitus alkaa kesällä 2017, mutta kun Hardylle tulikin kiireitä Venom-leffan (2018) parissa, kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tänä keväänä, mutta koska elokuvateatterit suljettiin koronaviruksen takia, Capone julkaistiin suoraan internetissä. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Hardyn näyttelevän Al Caponea. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa ja se sai todella ristiriitaiset arviot niin katsojilta kuin kriitikoilta. Päätin kuitenkin jännittynein tuntein katsoa, että millaisesta tekeleestä onkaan kyse...

Pahamaineinen ja pelätty gangsteri Al Capone joutui vankilaan vuonna 1931. Lähes vuosikymmen myöhemmin hänet vapautetaan, kun häntä ei pidetä enää uhkana jatkuvasti huononevan kuntonsa vuoksi. Viimeisen vuotensa Al Capone viettää perheensä kanssa Floridassa, missä hänen todellisuudentajunsa hajoaa pikkuhiljaa lopullisesti.

Tom Hardy tekee yhden uransa kummallisimmista roolitöistä Al Caponena. Läpi elokuvan on vaikea sanoa, onko hänen vinksahteleva kulkemisensa, maaninen tuijotuksensa, sekä koriseva ja sössöttävä puheensa kiusallinen tulkinta mielenterveysongelmaisesta henkilöstä, vai silkkaa neroutta. Paikoitellen hän on surkuhupaisan huono ja paikoitellen taas erittäin vangitseva. Hardy ei todellakaan ole saanut vastuulleen näytellä helppoa versiota Al Caponesta. On erittäin kiehtova idea ottaa käsittelyyn yksi historian isoimmista gangsteri-ikoneista ja näyttää hänet näin tuhoutuneena miehenä. Läpi leffan Capone oksentelee ja ulostaa housuunsa. Hän ei enää tajua, mikä on totta ja mikä harhaa. Hän ei tunnista läheisiään ja on pakkomielteinen siitä, että FBI on kaiken aikaa vakoilemassa jostain puskasta käsin. Hardyn oli muuten aiemmin tarkoitus näytellä Al Caponea David Yatesin ohjaamassa leffassa "Cicero", mutta se ei koskaan toteutunut. Nyt Hardy pääsee gangsterin saappaisiin ja vaikkei kyseessä todellakaan ole yksi herran parhaista suorituksista, on tämä ainakin todella omalaatuinen tulkinta Al Caponesta.

Elokuvassa nähdään myös Linda Cardellini Al Caponen vaimona Maena, Noel Fisher heidän lapsenaan, Al Sapienza Caponen isoveljenä Ralphina, Matt Dillon Caponen parhaana kaverina Johnnyna, Kyle MacLachlan Caponen lääkärinä, sekä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Josh Trank FBI:n agenttina. Sivunäyttelijät tekevät huomattavasti hillitympää työtä ja jäävätkin täysin Hardyn hulluttelun varjoon. Sivuhahmoihin ei panosteta lainkaan, vaan he jäävät täysin pahvisiksi statisteiksi.

Olen täysin varma, että jossain Caponen uumenissa muhii erittäin hyvä elokuva, mutta Josh Trank ja Tom Hardy ovat kaivaneet esiin täysin väärät ainesosat, joilla todella potentiaalinen teos onnistutaan pilaamaan. Kuten jo sanoin, on kiehtova ratkaisu esittää Al Capone kerrankin murtuneena miehenä, joka on enää pelkkä kuori siitä pahamaineisesta gangsterista, jona hänet tunnettiin ja millaisena häntä kammoksuttiin. Ylipäätään elokuva hitaasti järkensä menettävästä henkilöstä on kiehtova konsepti ja oikein tehtynä tämä voisi olla jopa upea filmi ja koskettavan traaginen tarina. Ei Capone onneksi ollut niin hirvittävä pökäle kuin etukäteen pelkäsin, mutta on tästä hyvä elokuva todella kaukana.

Tarinankerronnallisesti leffa on täysin epätasainen, eikä siihen ole edes viitsitty asettaa punaista lankaa - kunhan Tom Hardy vain sekoilee yhä vain enemmän hieman yli puolentoista tunnin ajan. Sentään leffa on osattu pitää niin lyhyenä, sillä näin vähäisellä ja kehnolla sisällöllä katselukokemus muuttuisi yhä vain puuduttavammaksi, jos elokuva ylittäisi kahden tunnin keston. Yksi leffan ongelma on, että se luottaa katsojan luovan mielessään kuvan Al Caponesta ennen vankilatuomiota, eikä panosta näyttämään häntä kaikessa hirvittävässä loistossaan ennen kuin hurja alamäki alkaa. Capone on elokuvan alusta asti sekaisin, eikä tarina siten tunnu etenevän. Hahmo on heti elokuvan alussa liian lähellä sitä pistettä kuin lopussa. Myös tunnelma on epätasainen. Elokuva yrittää olla todella vakava, mutta siitä löytyy myös tahatonta koomisuutta. Aidosti lystikäs on Caponen tapa pitää porkkanaa suussaan kuin sikaria.

Elokuvan epäonnistumisesta on vaikea syyttää muita kuin Josh Trankia. Hardynkin epämääräisen suorituksen voi pistää sen piikkiin, että se oli luultavasti juuri sitä, mitä Trank halusikin nähdä. Trankin käsikirjoitus on täysin kömpelö ja asiaa vain pahentaa, että hän on itse myös leikannut elokuvan. Hän on siis ollut täysin vastuussa siitä, millainen lopputuloksesta tulee. Fantastic Four -leffansa (2015) epäonnistumista Trank pystyi puolustelemaan sillä, että studio saksi elokuvan täysin uuteen muottiin, mutta Capone on täysin Trankin filmi. Yksi kompastuskivi lisää on Al Caponen hallusinaatiot. Osa leffan hahmoista on olemassa vain Caponen pään sisällä. Siksi onkin outoa, että heidät nähdään myös kohtauksissa ilman Caponea. Jotkut todelliset ihmiset myös vaikuttavat olevan kontaktissa näihin hallusinaatioihin. Käsikirjoituksen ja leikkauksen sekavuudet voi kenties selittää sillä, että Trank on halunnut katsojan kokevan Caponen sekavan olotilan. Tämä on yksi monista osoituksista, että Trankilla on ollut hyviä ideoita, muttei lainkaan taitoa toteuttaa niitä. Kenties hän olikin sitten pelkkä yhden elokuvan ihme, sillä Trankin filmografian ainoa hyvä teos on edelleen vuoden 2012 Chronicle.

Sentään elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta kuvauksestakin löytyy heikkoutensa. Kuvien leikkaantuminen yhteen ei sitten olekaan enää elokuvan vahvoja puolia. Tyylikkäillä lavasteilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään vaikuttavasti henkiin. Hardyn Capone-maskeeraukset ovat voimakkaat ja rujot. Äänimaailmakin on oivallinen, mutta säveltäjä EI-P:n musiikit osuvat maaliin vain paikoitellen.

Yhteenveto: Capone on harmillinen epäonnistuminen kiehtovasta aiheesta. On oikeasti mielenkiintoinen idea tehdä elokuva yhden kaikkien aikojen pelätyimmän gangsterin kamalimmasta elämänvaiheesta; näyttää tämä pelätty mies niin rikkinäisenä. Jossain on kuitenkin menty täysillä päin mäntyä, eikä Josh Trank saa lähes mitään aikaiseksi ideastaan. Käsikirjoitus on kömpelö, mitä pahentaa leikkaus. Trank on ollut vastuussa molemmista, joten syyt kehnouksista voi vierittää täysin hänen niskaansa. Tom Hardyn esiintyminen Al Caponena on todella hämmentävä. Välillä hän on erittäin kiusallinen, toisinaan taas nerokas. Hän ampuu roolinsa pahasti yli, mutta sitten taas on todella hallittu. Ehdottomasti yksi Hardyn oudoimmista suorituksista. Ajankuva on kyllä tyylikkäästi luotu, mutta tarina ja sen esitystapa kompuroivat todella pahasti. Caponessa olisi potentiaalia erinomaiseen draamaan, mutta lopputuloksena on heikko raina, joka hukkaa suuret mahdollisuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Capone, 2020, BRON Studios, A Band Apart, Addictive Pictures, Creative Wealth Media Finance, Lawrence Bender Productions

Arvostelu: The Irishman (2019)

THE IRISHMAN

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci, Ray Romano, Bobby Cannavale, Anna Paquin, Stephen Graham, Harvey Keitel, Stephanie Kurtzuba, Kathrine Narducci, Jesse Plemons, Lucy Gallina, Gary Basabara, Louis Cancelmi ja Domenick Lombardozzi
Genre: rikos, draama
Kesto: 3 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16

The Irishman perustuu Charles Brandtin kirjaan "I Heard You Paint Houses" vuodelta 2004, mikä taas pohjautuu gangsteri Frank Sheeranin elämään. Näyttelijä Robert De Niro luki kirjan ja puhui siitä ohjaaja Martin Scorseselle, jonka kanssa De Niro oli tehnyt vuosikymmeniä yhteistyötä. Scorsese kiinnostui kirjasta ja päätti tehdä siitä elokuvan. Tekoprosessi alkoi jo vuonna 2007, mutta uudelleenkirjoitusten ja muiden ongelmien vuoksi tuotanto vain viivästyi ja Scorsese tekikin jopa kolme elokuvaa, Hugon (2011), The Wolf of Wall Streetin (2013) ja Silencen (2016), ennen kuin hän palasi Brandtin kirjan filmaamisen pariin. Elokuvalle oli vaikea löytää rahoitusta ja levittäjää, kunnes suoratoistopalvelu Netflix tarttui projektiin ja ilmoitti hoitavansa asiat. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017 ja lopulta The Irishman sai maailmanensi-iltansa kaksi vuotta myöhemmin New Yorkin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on myös saapunut Suomeen, ensin pikaiselle teatterikierrokselle ja sitten Netflixiin. Itse odotin leffan näkemistä innolla, vaikka minua hieman jännittikin, kun kuulin sen massiivisen, kolmen ja puolen tunnin keston. Keston vuoksi minun oli aluksi vaikea löytää päivää The Irishmanin katsomiseen ja ehdinkin katsomaan sen vasta muutama päivä sen jälkeen, kun se oli saapunut Netflixiin.

Kuoleman lähestyessä, vanha Frank Sheeran muistelee vuosiaan mafian leivissä.

Robert De Niro alkoi 2000-luvun puolella menettämään otettaan näyttelijänä ja etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hänestä on tullut todella tylsä tapaus, esittäessään vain samaa äksyä vanhaa herraa joka ikisessä leffassaan. Onkin siis aivan mahtavaa nähdä hänen vihdoin tekevän jotain muuta! De Niro näyttelee Frank Sheerania ja vaikka hän äksyilee tässäkin roolissa, on hän niin paljon enemmänkin. De Niro tekee kevyesti parhaan roolityönsä vuosiin ja hänestä huokuu into tehdä yhteistyötä Scorsesen kanssa pitkästä aikaa. Harmi vain, ettei hänen hahmonsa ollut mielestäni kovin mielenkiintoinen tapaus. Jokin hänessä jätti minut kaiken aikaa etäiseksi, mutta tämä johtuu enemmän tavasta, millä hahmo on kirjoitettu, eikä niinkään De Nirosta.

Siinä missä De Niro ja Scorsese tekevät yhdeksännen yhteisen leffansa tässä, Al Pacino nähdään ensimmäistä kertaa Scorsesen ohjauksessa. De Niron päädyttyä esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan viimeisten kymmenen vuoden aikana, Pacino taas on kadonnut suoraan DVD:lle päätyvien elokuvien pariin. Voikin siis sanoa, että kyseessä on kevyesti paras elokuva, missä Pacino on nähty noin kymmeneen vuoteen ja hänkin on mahtava roolissaan. Pacino näyttelee Teamstersin ammattiliiton johtajaa, Jimmy Hoffaa, jolla on kytköksiä mafiaan. Vaikutusvaltaisen ja leveästi esiintyvän johtohahmon rooli tulee Pacinolta kuin luonnostaan ja on hienoa nähdä, kuinka hän nauttii roolistaan.
     Scorsesen gangsterileffoissa Mafiaveljet (Goodfellas - 1990) ja Casino (1995) esiintynyt Joe Pesci on viimeisen kymmenen vuoden aikana jättänyt näyttelijänhommat sikseen. Nyt Pesci kuitenkin palaa gangsterin osaan (mihin vaadittiin kuulemma kymmeniä taivutteluja niin Scorsesen kuin De Niron puolelta) ja ai että, hän on huikea tässä filmissä. Pesci näyttelee mafiapomo Russell Bufalinoa ja hän todella huokuu karismaa ja arvokkuutta. Hänessä on jotain todella uhkaavaa ja Pesci on kohtauksissa läsnä mielettömällä tavalla.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano asianajaja Bill Bufalinona, Bobby Cannavale, Harvey Keitel, Stephen Graham, Gary Basaraba ja Domenick Lombardozzi gangstereina, Jesse Plemons Jimmy Hoffan poikana Chuckiena, Stephanie Kurtzuba Frankin vaimona Irene Sheeranina, sekä Anna Paquin ja Lucy Gallina heidän tyttärenään Peggynä. Miesnäyttelijät ovat todella osuvia rooleihinsa, mutta Plemons ei pääse esille lähes lainkaan. Naisnäyttelijät taas jätetään täysin miesten varjoon. Ja tällä tarkoitan sitä, että hyvä jos naisnäyttelijät pääsevät edes paria repliikkiä sanomaan. Frankin vaimo jää täysin statistiksi, eikä Paquinia hyödynnetä ollenkaan. Ilahduin, kun huomasin, että elokuvabisneksestä lähes kadonnut Paquin on mukana, vain pettyäkseni, kun hän saa sanottua ehkä kaksi sanaa koko kolmen ja puolen tunnin elokuvan aikana.

Robert De Niro tekee siis parhaan roolisuorituksensa kymmeneen vuoteen, Al Pacino esiintyy parhaassa elokuvassaan kymmeneen vuoteen ja Joe Pesci tekee ensimmäisen elokuvansa kymmeneen vuoteen. Mutta tekeekö Martin Scorsese tässä parhaan elokuvansa kymmeneen vuoteen? Ei minun mielestäni. The Irishman on oikein mainio filmi, mutta itselleni se tuotti harmillisen pettymyksen. Scorsese kyllä osaa hommansa kameran takana ja hän ohjaakin elokuvaa taidokkaasti. Minä olin kuitenkin pettynyt filmin käsikirjoitukseen kokonaisuutena - lähinnä leffan tarinaan. Mielestäni tarina ei nimittäin ole kovinkaan kummoinen. Se ei koskaan napannut minua mukaansa, se ei koskaan saanut minua tosissaan kiinnostumaan Frank Sheeranin elämästä, eikä se koskaan tehnyt vaikutusta tunnepuolella. Muutamassa kohtaa siitä löytyi jännitystä, mutta muuten tuijotin tapahtumia harmillisen neutraalisti. Kun leffaa vertaa vaikkapa juurikin Mafiaveljiin, ei The Irishman pärjää kamppailussa millään. Scorsese tekee tässä koko ajan samoja temppuja kuin Mafiaveljissä, mutta tällä kertaa niistä ei löydy samaa iskua ja potkua.

Kun elokuva ei saanut minua kovinkaan kiinnostuneeksi tarinasta, oli The Irishman minulle paikoitellen todella raskas kokemus. Kolme ja puoli tuntia on aivan liian pitkä kesto tälle elokuvalle. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin puoli tuntia pois ja se olisi silti todella pitkä. Kenties yhä liian pitkä. Lopputekstien alkaessa olin väsähtänyt, sillä filmin katselu oli osittain niin uuvuttavaa työtä. Vertaan jälleen tätä Scorsesen aiempiin teoksiin, mutta minkä sille voi, kun elokuvassa on täsmälleen samoja tehokeinoja, joita herra on käyttänyt aiemmissa teoksissaan ja vieläpä paremmin. Mafiaveljet kestää tunnin vähemmän kuin tämä ja se tuntuu vielä puoli tuntia lyhyemmältä, koska sen tarina on niin koukuttava. Se elokuva pitää jatkuvasti kiinnostuksen yllä kaikin eri tavoin, mihin The Irishman ei kykene sitten millään. The Departed (2006), mikä tarjosi Scorseselle parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-pystit, oli myös tunnin The Irishmania lyhyempi ja huomattavasti tehokkaampi. Casino, Gangs of New York (2002) ja The Wolf of Wall Street ovat kaikki puoli tuntia tätä lyhyempiä. The Irishman tuntuu tukehtuvan omaan massiivisuuteensa, vaikka siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi aikaa hengittää.

Tiedän, että tämä arvio kuulostaa nyt lähinnä negatiiviselta. Suurin tunteeni elokuvan nähtyäni oli pettymys, mutta samalla kyllä tiedostin leffan ansiotkin. De Niroa, Pacinoa ja Pesciä kehuinkin jo kovasti ja jokainen heistä tekee palkintojen arvoista työtä. Scorsesekin todella osaa, sen huomaa monista kohtauksista. Dialogi on hänen elokuvilleen tyypillisen mestarillista. Useat keskustelut ovat todella koukuttavia, sillä ne tuntuvat täysin luonnollisilta. Ne eivät tunnu kirjoitetuilta vuorosanoilta, vaan aidoilta keskusteluilta aitojen ihmisten välillä. Ja kun näin hienot näyttelijät tarjoavat nämä repliikit, on se entistä hienompaa. Mukana on useita mahtavia kohtauksia, joita katsoisi erittäin mielellään uusiksi. Itse olisin vain halunnut nähdä vahvemmat kehykset pitämässä tätä maalausta paikoillaan. Kenties sitten olisin pitänyt tätä sellaisena taideteoksena kuin toivoin sen olevan.

Vaikka Scorsese osoittaa lahjansa, on hänellä mielestäni vaikeuksia rakentaa tunnelmaa tällä kertaa. The Wolf of Wall Streetia katsoessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka tämä vanha herra on jaksanut tykittää sellaisen pläjäyksen, mutta The Irishmania katsoessa on hyvin selvää, että puikoissa istuskelee lähes 80-vuotias mies. Steven Zaillian tekee loistotyötä dialogin parissa, sekä useiden kohtauksien kanssa, mutta kokonaisuutena hänen käsikirjoituksensa kaipaisi mielestäni työstöä. Usein Zaillian taitaa eri aikakausilla hyppimisen, mutta tekstistä tuntuu silti puuttuvan jotain. Teknisesti elokuva on tietty upea. The Irishman on erinomaisesti kuvattu, mitä tukee pääasiassa hyvä leikkaus. Jälleen täytyy sanoa, että yksittäiset kohtaukset on leikattu hyvin, mutta kokonaisuudesta olisi voitu pilkkoa ainakin se puoli tuntia pois. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi efektit ovat vaikuttavat. Elokuva tapahtuu tosiaan useilla aikakausilla ja iäkkäitä näyttelijöitä on pitänyt nuorentaa digiefektein. Etukäteen tämä pelotti minua, sillä mm. Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) tällaiset tehosteet olivat lähinnä karmivia ja kökköjä. Tässä tehoste on onneksi huomaamaton, yhtä kohtausta lukuunottamatta, missä Frank nähdään armeijan hommissa. Siitä huomaa, kuinka De Niron ryppyjä on siloteltu digitaalisesti. Äänimaailma on vaikuttava ja Robbie Robertsonin säveltämät musiikit tyylikkäät. Sävelmiä myös hyödynnetään osaavasti ja elokuvassa tiedetään, milloin luottaa hiljaisuuteen.

Yhteenveto: The Irishman on oivallinen rikosdraama, joka ei kuitenkaan tehnyt itseeni sen kummempaa vaikutusta. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto on aivan ylimitoitettu ja leffa pärjäisi hyvin vaikka edes puoli tuntia lyhyempänä. Kun filmin tarina ei koskaan napannut minua mukaansa, oli sen seuraaminen paikoitellen uuvuttavaa puuhaa. Tunnelmaltaan elokuva jätti minut myös usein kylmäksi, vaikka mainiota jännitystä löytyy parissa kohtaa. Yksittäisiä erinomaisia kohtauksia on mukana paljon ja pitkiä keskusteluja jää mielellään kuuntelemaan, kun ne ovat näin hienosti kirjoitettuja. Dialogi tuntuu luonnolliselta ja näyttelijät puhuvat ne täydellisesti. Robert De Niro ja Al Pacino tekevät parhaat roolisuorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen ja on mahtavaa nähdä Joe Pesci näyttelemässä pitkästä aikaa. Pescillä on taito yhä hallussa ja hän omaksuu mafiapomon roolin mestarillisesti. On kuitenkin suuri sääli, ettei naisnäyttelijöille kuten Anna Paquinille anneta paria repliikkiä enempää sanottavaa, eikä oikeastaan mitään tekemistäkään. Ohjaaja Martin Scorsese näyttää taitonsa, mutta kierrättää kenties jopa liikaa vanhoja kikkojaan, eikä tuo mukaan kovin paljoa uutta. Hän on tehnyt tämän kaiken jo aiemmin ja vieläpä paremmin, paremmissa elokuvissa. Odotin The Irishmanilta todella paljon, mutta itselleni se tuotti harmillisen pettymyksen ja olen ristiriitainen siitä, mitkä pisteet edes antaisin sille. Siinä on paljon hienoja juttuja, mutta kokonaisuus ontuu silti pahasti. On vaikea sanoa, haluaisinko edes katsoa tätä enää uudestaan. Jos haluan katsoa mafiaelokuvan, pistän luultavasti vain Mafiaveljet uudestaan pyörimään. Tai Kummisedän (The Godfather - 1972). Sekin on puoli tuntia tätä lyhyempi elokuva ja silti aikamoinen gangsterieepos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Irishman, 2019, Netflix, Fábrica de Cine, STX Entertainment, Sikelia Productions, Tribeca Productions