Arvostelu: Rattiraivo (Unhinged - 2020)

RATTIRAIVO

UNHINGED

Ohjaus: Derrick Borte
Pääosissa: Caren Pistorius, Russell Crowe, Gabriel Bateman, Jimmi Simpson, Austin P. McKenzie, Lucy Faust ja Anne Leighton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Unhinged, eli suomalaisittain aivan mahtavasti nimetty Rattiraivo on Russell Crowen tähdittämä trillerielokuva. Se lähti liikkeelle Carl Ellsworthin käsikirjoituksesta ja se kuvattiin kesällä 2019. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vasta loppukesästä tai alkusyksystä, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa, jotta leffa toimisi kokeiluna, kun elokuvateatterit taas aukeavat koronaviruksen aiheuttaman epidemian laannuttua. Suomessa teatterit alkoivat avautua jo kesäkuussa, mutta koska Yhdysvalloissa korona vain pahenee, on ensi-iltaa taas siirretty myöhempään ajankohtaan. Itse pääsin katsomaan Rattiraivon sen lehdistönäytökseen kesäkuun lopussa.

Juuri eronnut Rachel päätyy riitaan erään miehen kanssa liikenteessä. Kun Rachel ei suostu pyytämään anteeksi mieheltä, mies lähtee jahtaamaan häntä.

Pääosassa Rachelina nähdään lähinnä sivuosarooleja tehnyt Caren Pistorius. Rachel on vastikään eronnut miehestään ja joutuu nyt kamppailemaan lakiasioiden kanssa, samalla kun hän yrittää pitää työnsä ja olla hyvä äiti pojalleen Kylelle (monista kauhuleffoista tuttu Gabriel Bateman). Pistorius ei aluksi täysin vakuuta osassaan, mutta parantaa otettaan, mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä pahemmaksi tilanne käy Rachelille. Myös nuori Bateman on oiva omassa osassaan.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Russell Crowe, joka esittää rattiraivoista miestä, joka alkaa jahtaamaan Rachelia. Pistoriuksen tavoin myös Crowella kestää jonkin aikaa vakuuttaa roolisuorituksellaan, mutta leffan edetessä hulluus alkaa tosissaan kiiltämään Crowen silmissä ja hän vetää homman niin pahasti yli, että hän sopii sekopään osaan yllättävänkin hyvin. Hänestä todella löytyy sitä raivoa ja hän onnistuu olemaan hilpeä ja uhkaava samanaikaisesti.

Ymmärrän hyvin, miksi Rattiraivosta on päätetty tehdä testielokuva siihen, kun teatterit taas aukeavat. Se on juuri passeli jännärihömppä, minkä pariin voi paeta kesän paahtavaa hellettä tai vastapainona niille toimivaa kaatosadetta. Se on täysin pöljä raina, mutta ai että minä viihdyin leffan parissa. Heti elokuvan alkutekstijakso, missä näytetään uutiskuvaa erilaisista onnettomuuksista rattiraivon takia näyttää, millaisesta teoksesta on kyse. Filmi toisaalta ottaa itsensä kamalan vakavasti ja esittää synkkää ja tiivistunnelmaista trilleriä, vaikka samalla se on itsetietoisen puhdasta aivot narikkaan -viihdettä. Crowen roolisuorituksen tavoin itse elokuvastakaan ei oikein aluksi tiedä, että onko tämä nyt hyvä vai kehno kaikessa yliampuvuudessaan, mutta kun takaa-ajo alkaa, onnistuu leffa vähitellen voittamaan puolelleen.

Mitään kunnon jännitystä elokuvan aikana ei onnistuta luomaan, mutta alle puolentoista tunnin kestossaan Rattiraivo pitää mielenkiintoa tarpeeksi sujuvasti yllä, ettei sen aikana ehdi tylsistymään. Leffa yrittää ammentaa samankaltaisista teoksista, kuten Steven Spielbergin esikoiselokuvasta Kauhun kilometrit (Duel - 1971), mutta ei tunnu ikinä ymmärtävän, mikä tekee esimerkiksi siitä niin toimivan. Jo pelkkä syy Crowen hahmon raivostumiselle on huvittava ja vielä koomisempaa on, mihin kaikkeen se johtaa. Crowen palkan lisäksi budjetti on luultavasti kulutettu moniin autoihin, joita elokuvan aikana runnotaan. Myös ihmisille käy menon ja meiningin aikana huonosti ja filmi yllättää positiivisesti brutaalilla mähinällään. Leffa ei siis epäröi iskujensa kanssa, vaan painaa kaasun täysillä pohjaan. Mikäs siinä, jos hyvän käsikirjoituksen unohti ottaa mukaan ennen lähtöä.

Carl Ellsworthin teksti on nimittäin elokuvan iso kompastuskivi. Hahmot, tarina ja dialogi on kaikki kirjoitettu vähän siihen suuntaan ja jotkut repliikit tuntuvat siltä, että tarkoituksena oli kirjoittaa tilalle jotain nasevampaa ennen kuvauksia. Tämä kuitenkin unohtui ja kuvauksissa näyttelijät ja työryhmä ovat yrittäneet parhaansa sen kanssa, mitä Ellsworthin käsikirjoituksesta irtoaa. Derrick Borte ei onnistu ohjauksessaan rakentamaan oikeaa tunnelmaa, eikä saa näyttelijöistä kovinkaan luonnollisia roolisuorituksia. Kuvaus on kuitenkin sujuvaa ja leikkauskin on tarpeeksi toimivaa. Autoja pistetään romuksi tyylikkäästi ja menoa parantaa paahaava äänimaailma. David Buckleyn säveltämät musiikit jumputtavat mainiosti taustalla, pystymättä silti luomaan jännitettä.

Yhteenveto: Rattiraivo on mitä parhainta aivot narikkaan -kesäviihdettä, joka on täysin häpeilemätön siinä, kuinka urpo leffa onkaan kyseessä. Välillä elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kuvitellen olevansa jokin erittäinkin tiivistunnelmainen trilleri, mutta onneksi se osaa olla myös itsetietoinen omasta pöhköydestään. Kun takaa-ajo alkaa, meno muuttuu oikein viihdyttäväksi - niinkin viihdyttäväksi, että katsojana saattaa jopa häpeillä, kuinka paljon tästä kökköydestä nauttiikaan. Carl Ellsworthin käsikirjoitus on kehno, mutta työryhmä on tehnyt parhaansa saadakseen siitä irti jotain kelvollista. Caren Pistorius on ihan oivallinen pääroolissa, mutta parasta työtä tekee Russell Crowe, jonka silmistä oikein huokuu hulluus. Vaikkei kyseessä todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, suosittelen silti Rattiraivoa erittäin lämpimästi, jos se kiinnostaa vähänkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Unhinged, 2020, Burek Films, Ingenious, Solstice Studios

Arvostelu: Child's Play (2019)

CHILD'S PLAY

Ohjaus: Lars Klevberg
Pääosissa: Gabriel Bateman, Aubrey Plaza, Mark Hamill, Brian Tyree Henry, David Lewis, Beatrice Kitsos, Ty Consiglio, Carlease Burke, Marlon Kazadi ja Tim Matheson
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 18

"You are my Buddi, until the end
More than a Buddi, you're my best friend
I love you more than you will ever know
I will never let you go..."

Child's Play on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1988. Alkuperäinen Child's Play oli hitti, joka keräsi nopeasti oman uskollisen fanikuntansa ja sarjaa jatkettiinkin kuuden jatko-osan voimin, joista viimeisin, Cult of Chucky (2017) ilmestyi pari vuotta sitten. Monille tulikin yllätyksenä, kun viime vuonna ilmoitettiin, että sarja on päätetty aloittaa alusta. Tämä tuli yllätyksenä myös seitsemän aiempaa filmiä tehneille, jotka suuttuivat studiolle siitä, että heidän luomansa tarina vietiin pois heiltä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt uusi Child's Play saa ensi-iltansa. Ilmoitus leffan tulosta herätti heti paljon negatiivisuutta, sillä fanit olisivat halunneet vanhan sarjan jatkuvan ja minäkin ihmettelin, että koko juttu oli päätetty aloittaa alusta. Olen itse nähnyt sarjasta vain alkuperäisen Child's Playn, joka on mielestäni erittäin mainio ja karmiva filmi. Olin etukäteen aika skeptinen uuden filmin ratkaisuista, eivätkä mainokset olleet erityisen houkuttelevia. Vaikka olin iloinen, että pääsin katsomaan filmin noin kuukauden ennakkoon, kävelin leffateatteriin silti todella matalin odotuksin. Kun poistuin teatterista, olin erittäin hämmästynyt. Uusi Child's Play on nimittäin yksi parhaista kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, minkä olen nähnyt!

Nuori Andy-poika saa syntymäpäivälahjaksi monitoimisen Buddi-nuken, minkä hän nimeää Chuckyksi. Buddi-nuket ovat ohjelmoituja rakastamaan ja huolehtimaan omistajistaan, mutta Chuckyn kohdalla homma lähtee todella pahasti (ja verisesti) käsistä.

Andy-poikaa näyttelee Lights Out -kauhuleffasta (2016) tuttu Gabriel Bateman. Andy on turhautunut ja syrjään vetäytyvä nuorukainen, jonka on vaikea löytää uusia ystäviä. Buddi-nukke on siis mitä mainioin lahja hänelle... jos se vain toimisi oikein. Hahmo on helposti samaistuttava ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän reagoi ymmärtäessään, että Chuckyssa on jotain pahasti vialla. Bateman on oiva valinta rooliin, onnistuessaan välittämään monenlaisia tunteita ilmeillään ja eleillään.
     Andy asuu kahdestaan äitinsä Karenin (Aubrey Plaza) kanssa, joka tapailee tympeää ja inhottavaa Shanea (David Lewis), eikä äidiltä siksi löydy aikaa pojalleen. Harmillisesti Karen jää lopulta vain tylsäksi sivuhahmoksi, joka ei tietenkään usko mitään, mitä Andy kertoo Chuckysta. Plaza ei myöskään vakuuta näyttelijänä, vaan joko ali- tai ylinäyttelee läpi leffan. Lewis sen sijaan sopii todella hyvin ärsyttävän mulkvistin rooliin.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. etsivä Mike (Brian Tyree Henry) ja tämän vanha äiti Doreen (Carlease Burke), sekä samassa talossa asuvat nuoret Falyn (Beatrice Kitsos), Pugg (Ty Consiglio) ja Omar (Marlon Kazadi). Etsivä Mike ja Doreen ovat omilla tavoillaan hupaisat hahmot, ja Henry ja Burke ovat erinomaiset rooleissaan, mutta nuoret hahmot jäävät todella alikehittyneiksi. Falyn, Pugg ja Omar ovat totaalisen yksiulotteisia tapauksia, eikä heidän näyttelijöistä valitettavasti paista erityistä intoa elokuvaa kohtaan. Hahmot tavallaan ajavat asiansa, mutta heihin olisi voinut panostaa enemmän.
     Ja sitten on tietty itse Chucky-nukke, jonka äänenä kuullaan Mark Hamill. Etukäteen nuken muutettu ulkonäkö herätti ärtymistä fanien keskuudessa, eivätkä monet varmasti lämpene sille, mistä syystä Chucky alkaa tässä leffassa tekemään pahojaan. Alkuperäisessä elokuvassa Brad Dourifin esittämä sarjamurhaaja Charles Lee Ray siirtää synkän sielunsa lelukaupan nukkeen, mutta tällaisesta ei ole tietoakaan uudessa leffassa. Jos pääsee yli Chuckyn uudistetusta ilmeestä ja uudesta alkuperätarinasta, nukke toimii mahtavasti. Vaikka syy Chuckyn pahuudelle onkin aika laiska, on hahmo muuten yllättävänkin hyvin kirjoitettu. Elokuva onnistuu viemään katsojan nuken pään sisälle, jolloin Chuckysta saadaan välillä jopa sympaattinenkin tapaus. Hahmo onnistuu olemaan suloinen, karmiva ja hauska monellakin eri tavalla. Tähän vielä päälle se, että nuken ääninäyttelijänä toimii itse Luke Skywalker, joka oikein kunnolla herkuttelee roolillaan, niin pidin tästä Chucky-versiosta todella paljon.

Chuckyn uudistusten toimivuus ei todellakaan ollut ainoa uuden Child's Playn tarjoama yllätys. Kuten jo alussa totesin, odotukseni olivat matalat ja ajattelin filmin olevan täysin tarpeeton ja surkea uudelleenfilmatisointi, mutta läpi leffan en voinut olla miettimättä, että tämähän on jopa parempi kuin tämän edes tarvitsisi olla. Kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat pääasiassa selkeästi alkuperäisiä versioitaan heikompia, mutta mukaan on onneksi mahtunut niitä, jotka toimivat omillaan erittäin menevinä filmeinä ja olen äärimmäisen iloinen, että Child's Play kuuluu tähän pieneen joukkoon. Toki elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia, kuten yksiulotteisiksi jäävät henkilöt, ennalta-arvattavuus ja pieni tyhjäkäynti hieman ennen elokuvan puoltaväliä, mutta ne eivät yllättävää kyllä häirinneet minua lopulta kovinkaan paljoa, sillä kokonaisuutena nautin tästä todella paljon. Kun uutta versiota suunniteltiin, tekijät pohtivat tekevänsä elokuvasta synkän ja mahdollisimman pelottavan, mutta onneksi he tulivat toisiin ajatuksiin ja tajusivat, että murhaajalelusta kertovan elokuvan pitää olla lystikäs. Ja tämähän on itse asiassa suorastaan hulvaton! Child's Play kallistuu enemmän komedian kuin kauhun puolelle ja sitä katsoessa saa nauraa jatkuvasti. Mustaa huumoria on mukana paljon ja nauroimme ystävieni kanssa näytöksessä lähes silmät kyynelissä joillekin elokuvan julmimmista vitseistä. Leffa on todella tehty kieli poskessa ja siitä jää yllättävänkin hyvä mieli, kun poistuu teatterista.

Pelottava tämä elokuva ei kuitenkaan ole (ei ainakaan itselleni), vaikka Chucky onkin paikoitellen karmiva ilmestys. Pääasiassa filmin kauhupuoli luottaa äkkisäikäytyksiin, joista osa on mukavasti rakennettuja ja joista osa on lähinnä halpamaisia temppuja. Jos kyseessä olisi puhdas kauhuleffa, äkkisäikäytykset häiritsisivät minua paljon, mutta kun leffa on enemmän komedia, tuntuvat ne lähinnä irvailulta totisten kauhuelokuvien böö-pelotteluille. Kauhupuolella ehdottomasti parasta on, kuinka raaka Child's Play on. Elokuva on saanut Suomessa korkean K18-ikärajan, eikä ihme, sillä kun verta tulee, niin sitä myös oikeasti tulee. Joillekin katsojista jotkut tapot ja kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa, sillä tekijät ovat päättäneet oikein kunnolla mässäillä. Ja juuri tekijöiden asenne elokuvan tekoa kohtaan sai minut pitämään tästä todella paljon. He ovat selkeästi tienneet, millaiset paineet heillä on tehdä kulttileffasta uusi versio ja siksi he pistävät täysillä haisemaan, jotta katsoja viihtyisi mahdollisimman hyvin läpi leffan. Elokuva on juuri oikealla tavalla todella yliampuva ja siksi se on mitä viihdyttävin. Ei Child's Play tule pääsemään vuoden parhaimpien elokuvien listalleni, mutta on tämä ehdottomasti yksi vuoden viihdyttävimmistä ja hauskimmista leffoista, enkä malta odottaa, että näen tämän uudestaan!

Elokuvan on ohjannut Lars Klevberg, joka on aiemmin tehnyt lyhytfilmejä, sekä todella pienelle huomiolle jääneen jännärin Polaroid (2019). Klevberg vaikuttaisi tietävän, mitä tekee, sillä hän on saanut luotua mukaan mitä mahtavimman tunnelman ja hän pistää parastaan, jotta todistaisi skeptisten Chucky-fanien ennakkoluulot vääriksi. Käsikirjoituksen taas on kirjoittanut Tyler Burton Smith, joka ei ole keksinyt hahmoille sisältöä, eikä mitään yllätyksiä tarinaan, mutta joka kuitenkin päivittää Chuckyn mitä parhaimmalla tavalla 2010-luvulle (tai voikohan tässä kohtaa jo melkein alkaa puhua 2020-luvusta). Elokuva kritisoikin hieman sitä, mihin suuntaan teknologia on menossa seuraavalla vuosikymmenellä. Child's Play on myös oivallisesti kuvattu ja välillä leffassa käytetään hauskasti hyväksi Chuckyn näkökulma-kuvaa. Yhdessä kohtaa leffa kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta pääasiassa leikkaus on sujuvaa. Valaisu on taidokkaasti toteutettu ja kaikkein vaikuttavinta on nukkena tehty Chucky. Hahmon silmät ja jotkut vaikeammat liikkeet ovat tietokoneella toteutetut, minkä lisäksi nuken kasvoja on joissain kohdissa hieman muokattu digitaalisesti, mutta muuten on aivan mieletöntä, että tänä päivänä tekijät halusivat luoda Chuckyn oikeasti ohjailtavana nukkena! Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka Bear McCrearyn säveltämät musiikit eivät jääkään mitenkään mieleen. Sen sijaan ainakin itselläni pyöri vielä pitkään päässä Chuckyn hyräilemä "The Buddi Song", minkä sanat kirjoitin arvostelun alkuun.

Yhteenveto: Child's Playn uudelleenfilmatisointi onnistuu lähes mahdottomassa, eikä ole huono uusintaversio. Kyseessä on yllättävänkin hyvä ja ennen kaikkea verinen leffa, mikä viihdyttää täysillä läpi kestonsa ja päivittää tutun tappajanuken nykyaikaan. Elokuva on enemmänkin komedia kuin kauhuleffa, mutta itseäni tuo ei haitannut, sillä synkkä huumori iski kovaa ja nauroin läpi leffan. Leffa ei ole turhaan korkeaa ikärajaansa saanut, vaan tietyissä kohtauksissa veri oikeasti roiskuu ja joillekin katsojille voi tulla huono olo niitä katsoessa. Itse Chucky-nukke tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, mutta minä pidin todella paljon uudesta versiosta. Chuckysta on onnistuttu tekemään samaan aikaan sekä sympaattinen että karmiva ja on hienoa, kuinka paikoitellen saattaa huomatakin kannustavansa Chuckya. On myös mahtavaa, että pääasiassa Chucky on toteutettu oikeasti nukkena. Mark Hamillin äänirooli tekee nukesta tietty vielä entistäkin mahtavamman. Muutkin näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, lukuunottamatta Aubrey Plazaa. Gabriel Bateman on nappivalinta pääosaan Andy-pojaksi, mutta muut nuoret hahmot jäävät todella yksiulotteisiksi. Filmistä löytyy kyllä heikkoutensa, mutta pääasiassa Child's Play on todella viihdyttävä ja veikeä paketti, mikä todisti ennakkoluuloni iloisesti vääriksi. Toivonkin kaikkien Chucky-fanien antavan tälle elokuvalle mahdollisuuden ja onhan se hyvä, että tätä kautta uusi sukupolvi saattaa löytää tämän leffasarjan. Enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos tekijät haluavat tehdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Child's Play, 2019, Orion Pictures, BRON Studios, Bron Creative, KatzSmith Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Oddfellows Entertainment, TF1 Studio

Arvostelu: Lights Out (2016)

LIGHTS OUT (2016)

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Teresa Palmer, Gabriel Bateman, Alexander DiPersia, Maria Bello, Billy Burke ja Alicia Vela-Bailey
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhugenre ei kuulu suosikkeihini. Pari hyvää kauhuelokuvaa on tullut katsottua, mutta loput ovatkin vain joko ihan kivoja, unohdettavia tai huonoja. Kauhu on mielestäni ehkä kaikkein kliseisin tyylilaji ja niissä tarinat, taustat ja loppuratkaisut eivät yleensä ole kovin hyviä. Toisaalta jos kauhuelokuvien tehtävänä on vain säikyttää, niin kyllähän ne siinä lähes aina onnistuvat. En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin katsomaan Lights Outin. Yleensä kun katson kauhuelokuvia, minulla on valot päällä, eivätkä äänet ole kovin kovalla, joten mietin, mitäköhän tästä tulee, kun elokuvasali on pimeänä ja äänitaso missä sattuu. Eikä sitä voisi edes laittaa pauselle, vaan se täytyisi katsoa kertaheitolla loppuun asti. Kokemustani ei helpottanut vessahätä, joka alkoi, kun elokuvaa oli kulunut vasta parikymmentä minuuttia.

Rebecca ja hänen veljensä Martin joutuvat kärsimään äitinsä demonisesta Diana-ystävästä.

Pääosassa on nuori nainen nimeltä Rebecca, jota näyttelee Teresa Palmer. Palmer on selkeästi pääosista paras näyttelijä ja sopii oivasti rooliin - jonka olisi tosin voinut täyttää kuka tahansa nuori nainen, mistä tahansa muusta samanlaisesta kauhuelokuvasta. Rebecca on paikoitellen paljon rohkeampi kuin kukaan todellinen henkilö olisi tällaisissa tilanteissa. Aluksi hahmo tuntuu hieman ärsyttävältä, kun katsoo hänen kohtelevan töykeästi tapailemaansa miestä, Bretia (Alexander DiPersia). Onneksi hahmo muuttuu pidettävämmäksi ja näkee, että hän yrittäisi lopulta kaikkensa pitääkseen Martin-veljensä hengissä.
     Martinina nähdään Gabriel Bateman, joka on välillä ärsyttävä, mutta suurimmaksi osaksi lapsihahmo onneksi toimii. Hänen ja Palmerin kemia veljenä ja siskona on onnistunut.
     Rebeccan ja Martinin äitiä, Sophieta näyttelee Maria Bello. Hahmo on mielisairas ja alkupuolella häntä voi luulla myös jonkinlaiseksi uhaksi, mutta niin ei onneksi ole. Alussa hahmoa ei kuitenkaan kovin paljoa nähdä. Bello suoriutuu osastaan hieman hulluna äitinä toimivasti.

Elokuvan alussa tekstiilitehtaassa työskentelevät Esther (Lotta Losten) ja Paul (Billy Burke) huomaavat, että pimeydessä vaanii naisen siluetti, joka lopulta hyökkää Paulin kimppuun ja tappaa tämän. Paul on Rebeccan ja Martinin isäpuoli, mutta sitä tai hänen kuolemaansa ei oikeastaan käsitellä loppuelokuvan aikana. Martin näkee äitinsä puhumassa jollekin pimeydessä yöllä, eikä pelkojensa takia saa nukutuksi. Rebecca syyttää äitiään veljensä unettomuudesta ja ottaa tämän kotiinsa yöksi. Käy ilmi, että Rebecca on lapsena nähnyt myös saman siluetin, joka paljastuu kuuluvan Dianalle (Alicia Vela-Bailey), jonka menneisyyttä selvitellään elokuvan aikana. Vähän väliä Diana käy joko Rebeccan tai Martinin kimppuun. Elokuva on todella lyhyt ja se kulkee nopealla tahdilla eteenpäin, eikä käytä aikaansa turhaan. Välillä näytetään lyhyttä pätkää päivästä, mutta suurimmaksi osaksi elokuva tapahtuu yöllä, sillä Diana kykenee näyttäytymään vain pimeässä ja valossa hän katoaa. Pimeän pelko on erittäin luonnollista ihmisille, joten tämä voi helposti saada jälkikäteen yöllä pienen jännityksen aikaan, kun on menossa nukkumaan.

Demonin riivaama perhe on todella perinteinen tarina kauhuelokuvassa. Demonin nimi ja syy perheen riivaamiselle vaihtelee, mutta samalla kaavalla demonikauhuelokuvat kulkevat. Syy Dianan oleskelulle perheenjäsenten ympärillä on paikoitellen aika hölmö, mutta tavallaan myös ymmärrettävissä. Useissa kauhuelokuvissa on ongelmana, että kun näytetään, mikä päähenkilöillä on todellisuudessa vastassaan, piinaava tunnelma menettää otteensa katsojasta. Tässä onkin hyvä ratkaisu, ettei Dianasta näytetä suurimmaksi osaksi muuta kuin siluetti, jossa välillä pelkät tummat silmät kiiluvat. Kunnolla Diana näytetään vain pari kertaa ja todella nopeasti, mikä toimii, sillä hahmo pysyy karmivana loppuun asti - jos hänen hölmöä ääntään ei laske mukaan. Läpi elokuvan perhe joutuu löytämään valoa jostain, sillä pimeydessä Diana pääsee minne tahansa. En oikein perustanut siitä, että Diana osaa teleporttailla minne haluaa, vaan olisin pitänyt enemmän ratkaisusta, jossa Diana joutuu aina piilottelemaan varjoissa ja pystyy kulkemaan vain pimeyttä pitkin. Muutenkin monet selitetyt logiikat leffassa eivät täysin pidä paikkaansa loppuun asti. Elokuvassa ei esimerkiksi selitetä, miksi Dianaa voi satuttaa taskulampulla osoittamalla, jos muuten valon syttyessä hän katoaa kokonaan, eikä sitä miten hän saa valot kaikkialta sammuteltua niin, ettei niitä saa takaisin päälle millään.

Paljon kauhukliseitä löytyy, sekä tarinan että myös teknisen puolen suunnalta. Tuttuja kuvauskikkoja on käytetty paljon ja äänitehosteilla on päästy leikkimään. Ovien ja seinien raapimista kuullaan paljon, kuten myös kaikenlaista huminaa ja töminää, sekä äkillisissä pelästyskohdissa kuuluu tuttuja kovia ääniä, jotta katsoja säikähtää varmasti. Kun tämän katsoo pimeässä teatterissa, jossa äänet ovat kovalla, niin kyllähän siinä useasti säpsähtää. Kotioloissa valot päällä tämä ei varmasti saisi samalla lailla otetta katsojasta. Elokuvan on ohjannut David F. Sandberg ja tämä perustuu hänen samannimiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2013, jonka pikaisen Google-haun avulla huomasin, että olen nähnyt pari vuotta sitten. On muuten hyvä lyhäri, joka kannattaa käydä katsomassa ja sen löytää esimerkiksi YouTubesta. Siinä nähdään pääosassa tässä elokuvassa Estheriä näytellyt Lotta Losten. joka on ohjaaja Sandbergin vaimo. Lights Out on pitkänä elokuvana Sandbergin esikoisohjaus ja hän pitää jutun ihan hyvin kasassa. Hyvä lisä on, ettei tämä yritä aloittaa mitään sarjaa, joten loppuun on turha odottaa mitään extrasäikäyttelyä. Hyvä niin, sillä ei tämä turhaa jatkoa tarvitse.

Yhteenveto: Lights Out on ihan kiva kauhupätkä, joka voi jäädä kummittelemaan jälkikäteen, etenkin kun on menossa illalla nukkumaan. Diana on toimiva demonihahmo, jossa parasta on, ettei häntä näytetä kunnolla kuin vain pari kertaa vilaukselta. Silti jälkikäteen alkoi ihmetellä, millä logiikalla Diana pystyy tekemään joitain asioita. Elokuva keskittyy juuri oikeisiin asioihin, eikä pyri liiallisuuksiin. Se on hyvin yksinkertainen, nopeatempoinen ja onnistuu säikyttelemään useasti. Päähahmot eivät ole kovin muistettavia ja vähän liian perinteisiä kauhuelokuvalle. Kliseitä löytyy paljon, mutta miksi kauhugenreen pitäisikään luoda mitään uutta ja omaperäistä? Jos on kauhufani tai haluaa muuten vain käydä säikyttelemässä itseään alle puolentoistatunnin ajan, on tämä ihan kelpo elokuva siihen. Muuten tämän voi jättää väliin menettämättä mitään. Lyhytelokuvaa suosittelen, sillä sen näkee ilmaiseksi ja se vie aikaanne vain pari minuuttia.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.in.com
Lights Out, 2016, Atomic Monster, Grey Matter Productions, New Line Cinema