Arvostelu: Scarface - arpinaama (Scarface - 1983)

SCARFACE - ARPINAAMA

SCARFACE

Ohjaus: Brian De Palma

Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 18

"Say hello to my little friend!"

Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.

Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.

     Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.

Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.

Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.

"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle. 

Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.

Yhteenveto: Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scarface, 1983, Universal Pictures

Arvostelu: Ghostbusters II (1989)

GHOSTBUSTERS II

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters) oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin.

Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti.
     Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.

Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta.

Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.

Yhteenveto: Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation