Näytetään tekstit, joissa on tunniste Robert Loggia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Robert Loggia. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. joulukuuta 2023

Arvostelu: Scarface - arpinaama (Scarface - 1983)

SCARFACE - ARPINAAMA

SCARFACE



Ohjaus: Brian De Palma
Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 18

"Say hello to my little friend!"

Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.




Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.
     Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.




Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.

Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.




"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle. 

Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.




Yhteenveto: Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scarface, 1983, Universal Pictures


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Oliver ja kumppanit (Oliver & Company - 1988)

OLIVER JA KUMPPANIT

OLIVER & COMPANY



Ohjaus: George Scribner
Pääosissa: Joey Lawrence, Billy Joel, Natalie Gregory, Roscoe Lee Browne, Cheech Marin, Richard Mulligan, Sheryl Lee Ralph, Dom DeLuise, Robert Loggia, Bette Midler, Taurean Blacque, Carl Weintraub ja William Glover
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: 7

Oliver & Company, eli suomalaisittain Oliver ja kumppanit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 27. osa. Elokuva perustuu Charles Dickensin kirjaan "Oliver Twist" (1837-1839), josta on vuosien varrella tehty useita filmatisointeja. Leffan suunnittelu lähti liikkeelle, kun Disneyn animaattorit kokoontuivat miettimään uusia tarinaideoita ja Pete Young ehdotti Oliver Twistin eläinversiota. Usean käsikirjoitusversion jälkeen - yhdessä kohtaa leffan oli tarkoitus olla jatko-osa Pelastuspartio Bernard ja Biancalle (The Rescuers - 1977) - elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja lopulta leffa ilmestyi loppuvuodesta 1988. Oliver ja kumppanit oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet kovin innoissaan siitä ja kutsuivat sitä ennalta-arvattavaksi ja kehnoksi. Elokuva ei ole erityisemmin jäänyt elämään, mutta se löytyy lähes kaikilta Disney-faneilta hyllystä. Itse olen aina pitänyt Oliver ja kumppaneista. Näin leffan useasti lapsena ja olen katsonut sen ala-asteen aloittamisen jälkeen muutamaan otteeseen uudestaan. Elokuva oli ensimmäisten Disney-klassikoiden joukossa, jotka ostin itselleni Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman viime vuoden aikana pariin kertaan. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, suuri osa Disney-klassikoista tulivat mieleeni ja niiden joukkoon kuului myös Oliver ja kumppanit. Katsoinkin elokuvan jälleen kesän 2017 alussa ja arvostelin sen.

New Yorkin kaduilla asuva Oliver-kissa tapaa Filuri-koiran ja pääsee elämään tämän rosvoilevassa hauvaperheessä. Ongelmia syntyy, kun koirat omistavan Pultsin täytyy maksaa velkansa takaisin pahalle herra Jyskylle, mutta Pultsi-paralla ei ole penniäkään.

Leffan nimikkohahmo Oliver (Joey Lawrence) on pieni kissapoika, joka on elänyt aina kadulla olevassa laatikossa ja joutunut katsomaan, kun ohi kävelevät ihmiset vievät yksitellen muut katit, kunnes Oliver on ypöyksin laatikossaan. Tavatessaan Filurin ja tämän koiraperheen, Oliver kokee vihdoin kuuluvansa jonnekin. Hän on innoissaan kaikesta uudesta ja hänestä löytyy paljon lapsenomaista leikkisyyttä, mutta myös järkeä monissa tilanteissa, eikä hän ymmärrä, miksi ruoka pitää varastaa. Oliver on alusta alkaen pidettävä hahmo ja katsojana tulee iloisemmaksi, mitä enemmän kivoja asioita hänelle tapahtuu.
     Filuri-koira (Billy Joel) on villi ja vapaa tapaus, joka rakastaa huoletonta elämäänsä. Filuri tekee, mitä huvittaa ja saattaa jopa käyttää muita saavuttaakseen tavoitteensa. Koira on kunnon hurmuri, johon tyttöhauvat ihastuvat, mikä parantaakin Filurin mahdollisuuksia tehdä kaiken miten haluaa. Onneksi hahmosta löytyy myös totisempi puoli ja tietyissä tilanteissa hän pääsee yllättämään käytöksellään.
     Filurin koirakavereita ovat ylväs Francis (Roscoe Lee Browne), joka rakastaa teatteria, pieni Tito (Cheech Marin), joka on paikoitellen ärsyttävä puhuessaan paljon, hömelö Einstein (Richard Mulligan), jolle ei ole erityisemmin luotu persoonaa ja Rita (Sheryl Lee Ralph), joka porukan ainoana naisena on usein fiksuin ja hieman äidillinen Oliveria kohtaan. Francis ja Tito saavat nelikosta selvästi eniten ruutuaikaa, etenkin kun Tito kiusaa Francista vähän väliä kutsumalla tätä Frankiksi, mitä Francis ei voi sietää.
     Koirat omistava Pultsi (Dom DeLuise) elää totaalisessa läävässä hauvojensa kanssa, eikä hänellä ole töitä. Hän varastelee paljon ja pistää koiransa varastamaan myös, mutta pohjimmiltaan hän on hyväsydäminen tyyppi, jolle ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa elämäänsä köyhyytensä takia. Hahmo tuntuu mukavalta ja hän selvästi rakastaa koiriaan. Pultsia tuntuu harmittavan, ettei hän voi tarjota rakkailleen parempaa elämää.




Elokuvan pahis on rikas herra Jysky (Robert Loggia), joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Pultsilta velat takaisin. Herra Jyskystä huokuu julmuus heti ensisilmäyksestä lähtien, mutta hahmona hän jää todella tyhjäksi. Leffassa ei koskaan kerrota mitään tarkempaa tietoa hahmosta. Olisi mielenkiintoista tiedä, mitä kautta herra Jyskystä on tullut niin rikas ja paha. Hahmolla on kaksi koiraa, Rosso (Taurean Blacque) ja Desoto (Carl Weintraub), jotka ovat ihan yhtä häijyjä kuin omistajansa. Muuten pahiskoirat näyttävät samalta, mutta heidät voi erottaa toisistaan kaulapantojen värien avulla. Rosson panta on punainen, kun taas Desoton on sininen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat rikkaan perheen pieni tyttö Jenni (Natalie Gregory), hänen diivakoiransa Rusetti (Bette Midler) ja perheen hovimestari Winston (William Glover). Jennin vanhemmat ovat matkoilla ja hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi. Voi olla, että leffan aikana hän löytää itselleen ystävän...

Oliver ja kumppanit nappaa katsojan heti alussa mukaansa, kun joutuu näkemään, miten kurjaa poloisen Oliverin elämä on. Kun elokuva kulkee eteenpäin, voi usein riemuita hyvistä asioista, mitä kisulle käy ja toivoo, että Oliver kokisi onnellisen päätöksen tarinalleen. Monen aiemman Disney-leffan tapaan tässäkin on hienosti yhdistetty ihmisten ja eläinten maailma. Leffassa on myös oivallisesti muutettu klassikkotarina lasten eläinseikkailuksi New Yorkissa ja aikuiset, jotka ovat kirjan lukeneet, voivat huomata hauskoja yhteyksiä Dickensin teoksen ja Disneyn animaation välillä. Elokuvassa on useita tapahtumia, mutta se saa kerrottua kaiken hyvin, vaikkei leffa kestäkään edes viittä varttia. Vaikka kohtaukset eivät tapahdukaan pitkällä aikavälillä, ei katsojalle ole kertaakaan epäuskottavaa jotkut asiat, kuten että koirat päättävät tehdä kaikkensa pelastaakseen Oliverin pulasta, vaikka ovatkin tunteneet katin vasta päivän. Ystävyys ja perhe ovat tärkeitä asioita leffassa, ja elokuva osoittaa, että ystäviä voi olla monenlaisia, erilaisista ihmisistä jopa eläimiin asti. Sama koskee myös perhettä; monet perheethän kokevat lemmikkinsä perheenjäseninä. Elokuva myös osoittaa, että kaikki eivät ole sitä, miltä he päällepäin vaikuttavat. Kaikki rikkaat eivät ole itsekkäitä ja kaikki rosvot eivät ole pahoja - sitä ovat vain todella häijyt tyypit häijyjen hauvojensa kanssa. Tämä on tärkeä opetus lapsille, vaikka kannattaakin painottaa, miksi varastaminen on pahasta.

Parissa kohtaa leffa hidastelee hieman turhaan, mutta muuten se kulkee toimivalla temmolla eteenpäin. Vaikka pääasiassa teos tuottaa hymyn huulille, kun näkee, miten Oliverin elämä muuttuu parempaan suuntaan, on mukaan saatu jännittäviä hetkiä, koskien herra Jyskyä ja tämän pahoja koiria. Lopussa nähdään jännittävä loppuhuipennus, joka saa naulattua etenkin lapsikatsojat paikoilleen ja kauhistelemaan, mitä päähenkilöille käy? Huumoria on tietty mukana, kuten kuuluukin. Vitsit syntyvät lähinnä Titosta, mutta muutkin hyvät hahmot ovat enemmän tai vähemmän huvittavia. Rusetti-koira tarjoaa hyvät naurut ollessaan äärimmäisen itserakas kuin mikäkin filmitähti, jolle hirvein kokemus ikinä on kynnen katkeaminen.




Oliver ja kumppanit on monen Disney-animaation tavoin musikaali. Leffan lähtökohdat ja New York esitellään laulussa "Once Upon a Time in New York City". Filuri näyttää omaa maailmaansa ja tapojaan Oliverille kappaleensa "Why Should I Worry?" aikana, joka on ehdottomasti mainioin ja tarttuvin leffan biiseistä. Koirajengi laulaa "Streets of Goldin", yrittäessään opettaa Oliverin varkaan tavoille. Jenni laulaa suloisen "Cood Companyn" soittaessaan pianoa. Viidentenä kuullaan Rusetin laulama itserakas "Perfect Isn't Easy". Pääasiassa laulut toimivat, mutta Filurin laulua lukuunottamatta ne eivät jää päähän soimaan.

Valitettavasti leffan animointi ei ole parhaasta päästä. Tämä selittyy sillä, että Disneyn animaattoritiimi vaihtui, jolloin leffaa piirsivät täysin uudet henkilöt. Eläimistä kyllä näkyy tuttu Disney-tyyli, kuten myös tärkeimmistä ihmisistä. Kuitenkin taustoilla esiintyvät ihmiset näyttävät siltä, ettei heihin ole panostettu lainkaan. Useat autot näyttävät siltä, että ne olisi työstetty nopeasti viivoittimien avulla ja jätetty sellaisiksi. Huonointa ovat kuitenkin monet taustat, joissa on pyritty samanlaiseen luonnoksia ja maalauksellisuutta yhdistelevään lopputulokseen kuin miltä monet aiemmat Disney-leffat ovat näyttäneet, mutta siinä on epäonnistuttu lähes täysin. Useat taustat näyttävät hätäisesti hutaistuilta tuherruksilta, jotka on piirretty viime minuuteilla, ennen kuin kuvat otetaan. Perinteiseen piirtämiseen on yhdistetty hieman tietokoneanimaatiota, mikä toimii hyvin. Oliver ja kumppaneiden ohjauksesta vastaa George Scibner, joka on aiemmin toiminut Disneylla animaattorina Hiidenpadassa (The Black Cauldron - 1985), muttei ole ohjannut mitään ennen tätä. Scibner hoitaa homman hyvin, mutta entisenä animaattorina hän olisi voinut yrittää vaikuttaa visuaaliseen ilmeeseen paremmin. Leffan käsikirjoitusta työsti moni henkilö, mukaan lukien Walt Disneyn veljenpojanpoika Tim Disney. Säveltäjä J. A. C. Redfordin musiikit ovat mainiot.

Elokuva sisältää monen muunkin Disney-leffan tapaan "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjoihin, jne. Pultsilla on esimerkiksi Mikki Hiiri -kello, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään Kaunottaresta ja Kulkurista (Lady and the Tramp - 1955) tutut koirat Tupsu, Jalo ja Riitta, sekä 101 dalmatialaista -leffasta (One Hundred and One Dalmatians - 1961) tuttu Pongo-hauva, minkä lisäksi Rusetin valokuvakokoelmasta voi bongata Mestarietsivä Basil Hiiren (The Great Mouse Detective - 1986) pahiksen, Ratiganin.




Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on kaksi lyhytelokuvaa, Disneyn eläinhahmoista kertova pätkä, lyhyt video siitä, miten elokuva tehtiin, sekä trailereita ja laula-mukana -versio leffasta.

Yhteenveto: Oliver ja kumppanit on mainio eläinseikkailu, jossa yhdistetään toimivasti Dickensin klassikkotarinaa ja Disneyn magiaa. Oliver itse on herttainen ja katsojana ihastuu häneen heti alussa. Koirahahmot ovat hauskoja, vaikka Rita ja Einstein jäävätkin liian taka-alalle. Herra Jysky on muuten uhkaava pahis, mutta hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista taustatarinaa. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja siinä tapahtuu paljon. Mukana on toimivaa huumoria ja jännittäviä hetkiä. "Streets of Goldia" lukuunottamatta leffan laulut ovat hyviä, vaikkakin vain Filurin "Why Should I Worry?" jää päähän soimaan. Animointi on päähahmojen ja tietokoneella toteutettujen hetkien kohdalla onnistunutta, mutta monet asiat näyttävät viimeistelemättömiltä ja taustat ovat hätäisesti sutatut. Lapsille ja kissafaneille tämä kannattaa näyttää, etenkin hyvien sanomien vuoksi, minkä lisäksi aikuisetkin voivat helposti nauttia tästä. En ymmärrä yhtään, miksi jotkut inhoavat tätä leffaa, mutta kaikkia ei vain voi miellyttää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Oliver & Company, 1988, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners III, Walt Disney Feature Animation